Kuningas Alkoholin nousu ja tuho(ko?)

Me Vähentäjät
41

Kah, kuinka meitä lähiksiä vaan alkoholisteista löytyy. Olen jostakin lukenut, että addiktiot kulkevat usein käsi kädessä. Oletteko huomanneet itsessänne muita riippuvuuksia? Itse olen tosi helposti koukuttuva tyyppi, mutta nuo koukuttumiset ovat yleensä psyykkisiä, ei fyysisiä. Fyysisesti olen koukussa vain kahviin… tosin olen siihen vahvasti myös henkisesti koukussa.

Mutta ne henkiset riippuvuudet. Olen onnistunut koukuttumaan mm. nettiin, kirjoihin, vesipiippuun (siis sellaiseen hookahiin, jossa poltetaan ihan vain hedelmätupakkia, jota saa ihan laillisesti ostaa) ja nikotiinipurkkaan. Siis en röökiin, vaan nimenomaan siihen purkkaan. Vuoden verran minä sitä napsin melko säännöllisesti. Fyysistä riippuvuutta ei tainnut olla, koska kun huomasin että tuo purkan jäystäminen käy kukkarolle ja alkaa lipsua lapasesta (eli napsin niitä nikotiinityynyjä silloinkin, kun ei varsinaisesti tehnyt mieli, eli joku pakko alkoi kehkeytyä), lopetin kerralla koko touhun, enkä huomannut yhtään mitään vieroitusoireita. Parin päivän päästä en edes kaivannut tuota purkkaa. Vesipiipunkin päivittäinen polttelu jäi jossakin vaiheessa. Nettiriippuvainen olen edelleenkin, kirjariippuvainen samoin, mutta ne eivät haittaa elämääni.

Ja sitten tuo alkoholi. Addiktioista pahin. Se on ihan selkeästi ollut minulle ongelma kahdella eri tavalla, eli ongelmana ovat olleet sekä tissuttelu (psyykkinen riippuvuus) että överit. Vielä pari kuukautta sitten olin alkoholiin koukussa samalla tavalla kuin esim. tuohon nikotiinipurkkaan: suunnilleen joka päivä teki mieli, ja melkein joka päivä piti tissutella pari kolme. Tuon tissuttelun kanssa on kuitenkin käynyt samoin kuin nikotiinipurkan mässytyksen. Se mieliteko päivittäiseen alkon tissutteluun hävisi varsin nopeasti, ihan samoin kuin hävisi mieliteko tuohon nikotiinipurkkaan. Ja näkyy muuten tiliotteessa tuo tissuttelun väheneminen, varsin positiivisella tavalla! :smiley:

Överilärvit ja taipumukseni sellaisiin taasen ovat ongelma vieläkin. Kyseessä on varsin ikävä ongelma, koska juuri nuo tuollaiset överit aiheuttavat kaikkein pahimmat sosiaaliset haitat. Ja vähän pelkään, että siitä ongelmasta en ikinä pääse eroon, eli joudun aina olemaan tarkkana alkon kanssa. Ehkä joudun jossakin vaiheessa myöntämään, että olen alkoholisti ja alkoholi on minulle sellaista myrkkyä, että en voi enää ottaa tippaakaan.

Ja Anskuliinille tsempitystä viininhimon selätykseen! Sulla on siis maksa-arvot koholla alkonkittauksen takia? Pidetään peukkuja pystyssä, että olisivat laskeneet.

Haha, ei oo tosi. Taas tuli niin tuttuja tunteita, että! Kuuluukohan tuohon läheisriippuvaisen taudinkuvaan sekin, että vähättelee omia kokemuksiaan ja miettii juurikin noin, että “Ehkä mulla ei kuitenkaan ollut niin vaikeaa.”

Sitähän minäkin olen jo ties kuinka kauan pähkäillyt, että kun ei se mun lapsuus oikeasti nyt niiin traumaattinen ollut, kyllähän minua rakastettiin ja hemmoteltiinkin, muiden tarinat kuulostavat paljon pahemmilta… että kannattaako nyt mennä mihinkään ryhmään, kun kuitenkin siellä muilla on niin rankkoja kokemuksia että ei tämä mun lapsuus mitään ole siinä rinnalla… että mahdankohan vain liioitella.

Elikkä joo, kyllä tuo omien tunteiden vähättely kuulunee taudinkuvaan. Eli vähättelyyn ei ole mitään syytä. Ajattelen asiaa näin: Jos ne kokemukset ovat olleet sinulle pelottavia ja ahdistavia, niin sitten ne ovat olleet sitä, koska sinusta on siltä tuntunut. Jos tunnistaa itsessään läheisriippuvaisia käyttäytymismalleja ja/tai lapsuudessa on ollut jotakin, oli se mitä tahansa, joka on aiheuttanut ahdistusta ja aiheuttaa sitä vieläkin aikuisiässä, niin totta mooses silloin on ollut tarpeeksi vaikeaa. Kait se on sama kuin alkoholin kanssa: jos sinusta itsestäsi tuntuu siltä, että sinulla on ongelma, niin silloin sinulla oikeasti ON ongelma. Riippumatta siitä, paljonko juot muihin verrattuna.

Kah, uskomatonta, että nuo ärtymyksen tunteetkin natsaavat.

Kyllä tämä touhu alkaa pikkuhiljaa näyttää siltä, että vaikka alkoa osaisikin ottaa niin että siitä ei tule sosiaalisia haittoja eikä edes krapulaa, se on kuitenkin haitallista, kun tuommoisia tepposia tekee mielialalle.

Tässä alkaa kyllä jo tämän - vaikkakin varsin vähäisen ja säälittävän - vähentelyn myötä olla sellaisia jänniä tuntemuksia, että ne vain kasvattavat sitä halua pysytellä kaukana vähäisistäkin alkomääristä. Kun alkaa näyttää siltä, että siitä parinkin annoksen juomisesta tulee enemmän epämiellyttäviä seurauksia (pöhnä, ärtymys, rahanmeno…) kuin miellyttäviä (pöhnä, hyvä maku…). Mutta vielä en ole täysin tätä asiaa sisäistänyt, eli tiedän kyllä että tulen vielä hakkaamaan päätäni seinään (eli juon muutaman annoksen vaikka se ei tunnukaan miellyttävältä). Näin sen täytyy kait mennä. Minun täytyy vielä hakata päätäni seinään, kunnes ihan oikeasti saan siitä tarpeekseni ja kyllästyn.

Eli tässä alkavat jo ajatukset kuljettaa kohti raittiimpaa elämää, vaikka edelleenkään mikään absolutismi ei ole tavoitteena. Tämmöisiä fiiliksiä en todellakaan muista kokeneeni edellisen vähennysprojektin aikana. Silloin teki mieli alkoa samalla tavalla kuin ennenkin, ja sen alkon juominen toi ihan samanlaista mielihyvää kuin ennenkin. Tällä kertaa taasen selvänä oleminen alkaa ihan oikeasti tuntua aina vain houkuttelevammalta vaihtoehdolta!

42

Tuttua on kaikki juttu tää… mitä tule läheisriippuvuus (tai mikä SE diagnoosi nyt sitten onkaan…) kuvauksiisi. Eräässä lausunnossa ihan lääkärisetä oli kirjoittanut minusta jotenkin niin että “ylikehittynyt vastuuntunto muiden ihmisten hyvinvoinnista, mutta itselleen ei osaa apua pyytää eikä halua vaivata ystäviään omilla ongelmillaan…”
Elikäs aivan kuin ei tuntisi itseään, omia tunteitaan, kokemuksiaan ja tuntemuksiaan tarpeeksi arvokkaiksi, paikkaansapitäviksi tms., jotta osaisi ensinnäkin nousta seisomaan ja vastustaa ja toiseksi lähteä jollekin valittamaan tai hakemaan hoitoa ja apua. “Enhän minä, mitäs minä… kun noilla muilla on ollut paaaaljon rankempaa… ei sitä nyt arvaa sanoa tuolle että nyt minulle riitti, kun jos se vaikka sitten suuttuu eikä enää tykkää minusta…”

Voi herranpieksut, että olen itse moiseen kyllästynyt ja yritänkin nyt pistää stoppia kaikille, jotka minua yrittävät “juoksuttaa” tai nakittaa johonkin juttuun mukaan… Ja niitähän löytyy, sillä ajattelevat, että ei kai tuo tuosta kärsi, kun se niin iloisesti myöntyy ja auttaa ja hyväksyy. Että kai se sanoisi, jos sitä häiritsisi tai ei haluaisi…

Ja muista riippuvuuksista: minä ainakin olen sillä lailla holistinen persoona, että jään koukkuun milloin mihinkin. Tai jos innostun jostain, niin teen sitä hirveä hönkä päällä niin kauan kuin intoa riittää. Osin se on sellainen osa persoonaani, jota en halua muuttaa: silloin kun on hyvä meininki ja into päällä niin silloin tehdään, sitten taas toisena hetkenä otetaan vähän rennommin. Jokin sellainen kokonaisvaltaisuus tosiaan kaikessa tekemisessä: jos lähden lenkille niin ei, minä en hölkkäile kohtuudella hissukseen vaan perkele painan niin paljon kuin voimia riittää, vaikka polvet on jo ihan paskana niin silti mennään vielä tuo yksi ylämäki… Viime aikoina olen tosin ottanut kaiken tekemisen suhteen hieman rauhallisemmin: en vaan jaksa vouhottaa enää minkään tekemisen suhteen.

Joskus muut ihmiset näkevät ilmiselvästi sen mitä itsessään ei lainkaan huomaa, kas, kun ei ole vertailukohtia, sitä kun on ollut sellainen aina… Sinun juttujesi lukemisesta NiksNaks tulee minulle mieleen, että AAL ryhmä voisi olla sinulle ihan oikea paikka. Eihän siitä haittaakaan olisi. Ehkä sitä kautta voisit päästä käsiksi omaankin juomisongelmaasi. Eikä ole lainkaan harvinaista, että käy sekä AA:ssa että AlAnonissa… näin olen kuullut.

Hyvät päivänjatkot!

43

Kuules Kaffe, nuo pähkinäallergia-vertaukset eivät mene perille, koska pääni on umpiluuta enkä vieläkään kykene näkemään alkoholia aineena, joka on pieninäkin määrinä tappava, vaan näen sen edelleenkin sellaisena kuin sokeri. Jonakin, joka aiheuttaa reilusti terveyshaittoja runsaasti ja jokapäiväisesti nautittuna, mutta joka tilapäisesti silloin tällöin nautittuna on ok, koska siitä saatava ilo on haittoja suurempi.

Ajattelutapani kulkee ehkä ennemminkin seuraavaa rataa: Minulla on alkoholiongelma. Ongelmani aiheuttaa sen, että alkoholi - joka itsessään on ihan neutraalia tavaraa - on minulle tulenarkaa ainetta. Kokemusteni perusteella voin sanoa, että ongelmani oireilee vakavimmin silloin, kun juon alkoholia pääasiassa humaltumistarkoituksessa ja yksin. Siispä, tällä logiikalla, seurassa juominen ja pääasiassa maun vuoksi juominen ei ole yhtä turmiollista. :wink:

Soso! Pullo alkoholitonta, sopivan kirpeää, puolikuivaa tai kuivaa valkkaria olisi mitä mahtavin janojuoma! Alkoholittomat oluet ovat ihan hyvän makuisia, samoin Kopparbergin alkoholiton sidu, mutta alkoholittomista viineistä en tiedä. Punkut eivät kuulemma ainakaan maistu hyvältä. Miten lie valkkarien laita, onko sellaisia edes?

Pitäisiköhän ihan oikeasti tutustua paremmin noiden alkoholittomien juomien tarjontaan? Jotenkin vain esim. alkoholiton siideri on aina tökkinyt ajatuksen tasolla vastaan. Eikös se alkoholijuoman pointtina ole maun lisäksi myös se alkoholi? Miksi tuhlata rahansa johonkin alkoholittomaan siideriin, josta on olennainen ainesosa poistettu? Kun yhtä hyvin voisi ostaa mehua. Olen aina nähnyt alkoholittomat juomat jonkinlaisina kalliina korvikkeina, jotka eivät aitoa tavaraa vastaa. Joita ei kannata ostaa, siitäkään huolimatta, että ei tykkää tuon olennaisen ainesosan aiheuttamista vaikutuksista.

Noh, kirpeänä ja kuivana janojuomana toimii meikäläisellä kyllä ihan hyvin vesi, johon on truutattu sitruunamehua sekaan. On edullista ja käytännössä kaloritonta, eikä siitä tule humalaan. :mrgreen:

Noniin, nyt aletaan olla asioiden ytimessä.

Tuota samaa pohdiskelin itsekin sunnuntaina niiden viinilasillisten jälkeen sitä rasittavaa pöhnää manaillessani. Oliko järkeä, kannattiko? No ehkä se sunnuntainen jäi minulla kuitenkin pikkasen plussan puolelle - kyllä se valkkari vaan kruunasi aterian, ja olihan se nautinto juoda, nam - mutta kun päälle lasketaan vielä maanantain ja tiistain ärtymykset, aletaankin olla jo pakkasen puolella ja voin todeta, että ei se tainnut kaiken kaikkiaan kannattaa.

Aikaisemmin tuollainen viininlipitys olisi kyllä kannattanut. Katsos kun tuohon maun päälle se pieni pöhnä olisi ollut vain plussaa. Yleensä se on ollut oikein miellyttävä olotila! Oletin tuolloin sunnuntainakin, että tykkäisin siitä pöhnästä, mutta isoin yllätys olikin siis se, että viinipöhnä ei tuntunutkaan miellyttävältä. Kun siis aikaisemmin viininjuonti on ollut kivaa paitsi maun, myös sen humalatilan takia, nyt ainoa plussa tuossa olikin maku. Humalatilasta ei ollutkaan mitään iloa.

Jos tässä nyt jatkossa käy niin, että en enää tykkääkään tuosta pöhnäisestä olotilasta, täytyy minun lopettaa se yhden tai kahdenkin annoksen juominen, koska ei se ole kovin miellyttävää.

Kaverin kanssa voisin kyllä jatkossakin lähteä “yhdelle”, mutta se yksi olisikin sitten mehua tai limua. Kysyit, mitä järkeä on lähteä erikseen jonnekin yhden oluen takia. No ei kai sinne jonnekin lähdetä ainoastaan sen oluen takia, vaan ihan sen paikan takia, että pääsee katsastamaan sitä tunnelmaa ja ihmisiä. (Siis nyt puhutaan tilanteesta, jossa lähdetään selvinpäin liikenteeseen tarkoituksena juoda vain se yksi, ei niistä lähiräkäläreissuista, jotka päätetään tehdä kolmen promillen tuubassa, kun kaljat on kotoa loppu ja kaupat kiinni.)

En tiedä, onko tässä jokin perustavaa laatua oleva miesten ja naisten välinen ero. Menevätkö miehet oluelle, kahville tai vaikkapa syömään pääasiassa sen syömisen ja juomisen takia, ei niinkään sen miljöön tai tunnelman vuoksi? Esimerkiksi mieheni ei mitenkään kykene käsittämään kahvilassa käyntiä. Eihän siinä mitään järkeä olekaan, jos siellä kahvilassa vain kahvin takia käy. Kallista sumppia. Parin kupin hinnalla saa jo paketillisen kahvia kotiin! Mutta kun mennään kahvilaan, eihän siellä siitä pelkästä kahvista makseta, vaan koko tilanteesta, siitä kahvilan miljööstä ja niin päin pois. Sama juttu kaljakuppilan kohdalla. Ukkokulta puolestaan ei kykene käsittämään moista. Ei häntä kiinnosta mikään miljöö, kyllä ravintolaankin lähdetään vain sen ruuan vuoksi.

Mutta - huomaan tässä kyllä sen selittelyn vaaran, jolla itseänikin olen huijannut: “Lähden yhdelle nauttimaan kaverin seurasta ja kivasta kuppilasta, en mene sinne alkoholin takia, en välttämättä joisi, mutta kun on pakko ottaa…” Jos sinne kuppilaan lähtee ihan vain miljöön vuoksi, mikä pakko siellä baarissa on ottaa alkoholia, kun ne tunnelmat voi katsastella vaikka kaffekupin tai mehulasin äärestä? Ja tulee halvemmaksikin. Kas tässä se kysymys. Olen ehkä nyt oivaltamassa, että jos siellä baarissa istuminen ilman kaljatuopillista tuntuu jotenkin vastenmieliseltä ajatukselta, silloin taitaapi olla niin, että “yksillä käyminen” onkin vain tekosyy juomiselle eikä minkään miljöön katsastamiselle. “Pakko” ottaa, joopajoo. Ei ole pakko, ellei halua.

Juurikin näin. Hyvin sanottu.

Ja sitten kun ne etanolit häipyy verestä, ongelmat ovatkin taas kummasti särmikkäämpiä ja suurempia ja maailmakin näyttää eri väriseltä kuin mitä muisti. Eihän sellaista selvinpäin jaksa. Särmien syy, että juon. :wink:

44

Iltaa, tytöt - ja miksei pojatkin, vaikuttaa vain naisvoittoiselta tää stoori :wink:
maksa paukkuu, joo. Vuoden verran olleet arvot koholla - ja nyt on vasta puolentoista viikon kuiva kausi takana. Huomenna kokeisiin. En usko, että ihmeitä on tapahtunut, mutta menen silti, lähden nimittäin lauantaina viikoksi työmatkalle ulkomaille ja siellä voi olla tosi hankalaa olla juomati. Alkoholisti ajattelee tietysti aina, milloin ja missä pääsee juomaan, kaikki ajatukset suuntautuu siihen rupeamaan ja sitähän tietysti odottaa kun kuuta nousevaa.

Tavoitteena on vähentää, päästä kohtuukäyttäjäksi. Takana on vuosia jatkunutta (enimmäkseen) yksin juomista, hyvinä aikoina “vain” kolmen litran punkkupänikkä viikossa ja välillä paljon enemmän, pahoja överilärvejä toisten nähden ja sitten kamalia krapuloita. Lasten nähden olen ollut kuitenkin vain viitisen kertaa reippaasti humalassa. Puolustelua? Alkoholisti vähättelee aina. En tiedä, onko kohtuukäyttö mulle koskaan mahdollista, mutta siihen tähtään. Parhaimmillaan olen ollut kolmekin kuukautta yhtä mittaa tipattomalla… mutta kun sitten aloittaa “sivistyneesti”, sortuu taas vauhdilla.

Elämä ilman alkoholia tuntuu tosi tylsältä. :open_mouth:

45

HUI. MÄ KÄVIN AAL:N PALAVERISSA!! :smiley:

Mielenkiintoinen kokemus, ehdottomasti positiivinen sellainen. Aion käydä uudestaankin noissa palavereissa, ainakin muutaman kerran, että pääsen kunnolla touhuun sisälle. Keskustelu tuollaisessa palaverissa ei tietenkään ollut yhtä syvältä luotaavaa kuin täällä netissä, jossa sanojaan voi miettiä vaikka kuinka kauan, mutta oli se vain aikamoinen kokemus ihan kasvotusten tavata ihmisiä, jotka painivat samanlaisten ajatusten kanssa kuin itse. Samoin se ventovieraiden ihmisten osoittama aito välittäminen kosketti.

Olen pyörinyt useallakin vertaistukipalstalla täällä netissä, ja pyörin jatkossakin, mutta nämä kaksi vertaistuen muotoa täydentävät erinomaisesti toisiaan. Sitäpaitsi, jos joskus haluan eksyä myös AA:han, kynnys sinne lähtemiseen on matalampi, kun nuo palaverituouhut eivät ole niin vieraita. :wink:

Ja nyt on menossa… ööh… mitenkähän mones päivä ilman alkoa? En ehkä jaksakaan laskeskella ja tilastoida. Ehkä niillä päivien lukumäärillä ei kuitenkaan ole niin merkitystä. Ilman alkoa on porskutettu, eikä sitä ole edes tehnyt mieli. Paitsi silloin AAL:n palaverista tullessa käväisi mielessä vanhasta tottumuksesta, että nyt on ollut niin kiva päivä, että sen kunniaksi voisi vaikka siiderin ottaa. Mutta ajatus häipyi nopeasti, kun tuumailin, että ehkäpä olisi sittenkin kivempi miettiä ja muistella sitäkin kokemusta ihan selvinpäin, aivot toimintakuntoisina. Mutta skarppina täytyy jatkossakin olla, kun näköjään mitä ihmeellisimmistä ajatuksista saattaa se mieliteko pälkähtää päähän.

Kaffe, foggy lady, Anskuliini - kiitos teille kommenteista!

Hui. Hyvä kysymys, ja erittäin pysähdyttävä. Tätä täytyy oikein miettiä. Eiköhän se, ainakin osittain, tule siitä, että ne isot särmikkäät jutut näyttävät kännissä pienemmiltä ja pehmeämmiltä. Velat muuttuu saataviksi jne. Kun tulee se tunne, että elämässä eteen tulevat pelottavat asiat näyttävät vähemmän pelottavilta, kun Neiti Sidukan huumaava seura vaikuttaa…

Tämä pätkä oli pakko lainata tähän, koska se olisi taasen voinut olla minun näppikseltäni peräisin.

Tuttu tunne. Ja tuohon tunteeseen ovat aikaisemmat vähentämisyritykseni kaatuneet. Tällä kertaa kuitenkin olen alkanut sisäistää, että voi se elämä sittenkin olla ihan mielenkiintoista selvinpäin - oikeastaan jopa kiinnostavampaa, kun kaiken voi kokea kunnolla, eikä pienessä pöhnässä!

Luin kokonaisuudessaan läpi tämän Juopon päiväkirjan, eli Kaikkitaieiminkään ketjun. (Miten muuten taipuu genetiivissä nimimerkki kaikkitaieimitaan? Kaikkitaieimitaan:n? Kaikkitaieiminkaan? No sanotaan nyt vain Kaikkitaieiminkään. Tai KTEM:n. Joo, olen äidinkieli-natsi. :wink:) Ketju oli todella inspiroiva lukukokemus, josta tarttui mukaan monta mielenkiintoista ajatusta. Päällimmäiseksi jäi mieleen se, kuinka mukavaa elämä voi olla raittiinakin. Suosittelen lukemaan!

Paljon olisi vieläkin tarinoitavaa, mutta näin myöhään en enää jaksa. Hyviä öitä ja krapulattomia aamuja teille, Linkkiläiset!

46

No ni! AAL voi olla sinulle aluksi juuri oikea paikka!

… oli minunkin kokemukseni myös ensimmäisestä AA -kokouksesta ja menenpä sinne tänäänkin. Tai ainakin tällä hetkellä näin aamusta suunnitelma on sellainen.

Mutta silti:

Näin minäkin ajattelen. Se, että on bileissä selvinpäin on ihan ok., mutta vapautuneen olemisen sijaan takaraivossa on ajatus “minä en voi juoda”… Ihan yhtä rasittavaa, kuin se, että kontrolloi juhlissa juomistaan, jottei olisi se ärsyttävä ja myötähäpeää aiheuttava tyyppi, joka on muihin tai tilaisuuteen nähden aivan liian kännissä.

Kärsimättömyys taitaa olla monen meidän vika: HETI pitäisi olla jotenkin valaistunut ja ihana olo ja alkoholinhimo ei enää vaivaa… Minulla ei ole koskaan ollut kärsivällisyyttä odottaa mitkä ovat pidemmän raittiin jakson vaikutukset.
En tiedä miten pitkä olisi se pidempi jakso, jolla olisi jotain selkeästi havaittavia vaikutuksia mielialaan. Viime syksyn muutama kk ei näyttänyt vaikuttavan merkittävästi mihinkään muuhun kuin että oli välillä äärettömän tylsää yksin kotona kaiket illat. Ja seuraukset ovat niin monet kerrat jo koettuja: olen aivan epätoivoinen ja kävelen kämpässä kuin tiikeri häkissä ja ulvon ja sitten säntään kaljakauppaan tai kapakkaan, kun ei vaan kestä olla.

Yritän muistaa, että nyt on nyt ja tänään on tänään eikä minun todellakaan tarvitse miettiä miten toimin ensi jouluna… ( :laughing: oikeasti, välillä on päähäni pälkähtänyt jo hirveä huoli, että miten olen ensi jouluna, kotonako yksin selvinpäin… ja ahdistunut jo valmiiksi siitäkin ajatuksesta)

Eli mukavaa tätä päivää

47

Jahas. Ei näköjään riitä, että kokemukseni ja tuntemukseni ovat samanlaisia kuin niin monilla täällä… nyt ovat unetkin sitten samanlaisia!

Sain siis oman osani näistä unista, joita ainakin tuolla lopettajien puolella on muutama kertonut nähneensä, eli näin unta siitä että repsahdin ryyppäämään. Eikä siinä kaikki, unessa sorruin vielä kokeilemaan kovia huumehia, joihin en siis ole ikinä oikeasti koskenut enkä toivottavasti koskekaan. (Vähän hölmö termi tuo “kovat” huumeet, mutta ymmärtänette kenties, mitä ajan tuolla termillä takaa - kokista, heroiinia, amfetamiinia ym. pelottavaa ja koukuttavaa, joka tekee ihmisistä nistejä, kun vain vilkaiseekin ko. huumehia päin.)

Uni oli kauhea. Ihan kuin se parin viikon takainen kamala kääliötiistai olisi toistunut, mutta vieläkin pahempana. Herätessä kaikki se unen ahdistus ja morkkis iski päälle. Piti oikein varmistaa, että olihan tää vain unta, olihan. Nyt on vieläkin päällä se unessa tuntunut morkkis. Annan morkkiksen olla päällä - muistuupahan taas mieleen, miksi olen vähentämässä. Ihme tunne, kyllä… potea morkkista vaikka on ollut selvinpäin!

Uni meni jotakuinkin näin:

Heräsin kotosalla krapulaisena, muisti menneenä. Eka mieleen iskenyt tunne oli voimaton kauhu ja ahdistus - voi ei, taas tein sen, tää oli nyt tässä tää vähentäminen. Sitten alkoi mieleen tulla pätkiä edellisestä illasta. Tajusin, että olin kokeillut kovia huumeita ensimmäistä kertaa elämässäni. Mieleen hiipi myös pelko siitä, oliko Mies nähnyt minun törttöilyt ja oliko se lopullisesti jättänyt.

Muistin hämärästi, miten olin mennyt muutaman kaljan jälkeen lähibaariin. Siellä olin lyöttäytynyt johonkin huumeporukkaan. Olin saanut kännisen älynväläyksen, että minäkin ryhdyn välittäjäksi, joten olin ostanut ison kasan pilveä ja jotakin muuta huumetta. Sitten muistin, että olin itsekin vetänyt huumeita tuon porukan kanssa. Olin käyttänyt paitsi pilveä, myös kokeillut jotakin kovaa huumetta. Minulla oli hämärä muistikuva jostakin valkoisesta - olikos se pulveria vai pillereitä? Joka tapauksessa sen jälkeen oli muisti mennyt lopullisesti.

Pelästyin. Mitä olin tehnyt eilen? Olinko jäänyt koukkuun? Aloin tarkkailla olotilaani. Tuntuiko vieroitusoireita? En huomannut mitään, mutta krapula tuntui erilaiselta kuin ennen. Krapula ei tuntunut niin pahalta, mutta olo oli jotenkin omituisen unenomainen ja hiukan pöhnäinen. Minua pelotti ja olo oli hirveä, henkisesti siis. Olin mennyt käyttämään huumeita! Olin tehnyt jotakin sellaista, jota en olisi ikinä kuvitellut tekeväni!

Mies oli ollut jossakin muualla, kun minä olin ollut ihan sekaisin, joten hän ei tiennyt tapahtuneesta mitään. Loppuillasta hän oli minutkin nähnyt, mitä en itse muistanut ollenkaan, mutta olin vaikuttanut melkein selväpäiseltä, joten hän luuli että olin ottanut vain pari olutta. Yritin vaivautuneena salata sitä, että minulla ei ollut illasta mitään muistikuvia. Samalla olin kuitenkin helpottunut siitä, että Mies ei tiennyt, missä mennään.

Sitten aloin muistaa lisää kännitekosia. Olin kännissä kirjoitellut tänne plinkin foorumille! Muistin hämärästi, että olin kirjoitellut kaikkea tosi sekavaa, numerot ja kirjaimetkin olivat menneet sekaisin. Menin koneelle poistamaan sekavat viestini ja pyytämään anteeksi, että kirjoittelin kännissä ja kuoseissa foorumille. Sitten mieleeni iski se lupaus, jonka olin tehnyt itselleni: yhdetkin överit vielä, ja viinanjuonti loppuu siihen. Tajusin, että tämä taisi nyt olla tässä. Ja että fooruminkin porukka odottaa minun sanovan, että se oli nyt siinä.

Toisaalta mielessäni käväisi, että eihän minun tarvitse tuota lupausta pitää. Järkeilin itselleni, että ainoat ihmiset, jotka tiesivät tästä touhusta olivat minä, jotkut ventovieraat huumediilerit ja vielä ventovieraampi porukka plinkissä. Mies ei tiennyt övereistäni mitään, luuli että olin ottanut kohtuudella. Tajusin kyllä, että pettäisin itseäni. Rikkoisin lupauksen, jonka olin itse antanut itselleni, mutta en kuitenkaan halunnut, vieläkään, luopua alkoholista kokonaan.

Sitten Mies kertoi kuningasideastaan, jonka oli saanut: me kaksi voisimme ryhtyä huumediilereiksi! Siinä saisi hyvin rahaa. Hän kertoi, että tietää muutaman mahdollisen asiakkaan, mutta että aineet täytyy ostaa ensin. Sanoin siihen, että ei tarvitse, minulla oli käynyt sama idea mielessä ja olin ostanut eilen ison varaston huumeita. Mies oli tyytyväinen.

Menimme lähibaariin tapaamaan näitä potentiaalisia asiakkaitamme. Baarissa jokaisen vieraan ihmisen näkeminen ahdisti ja pelotti, koska en muistanut, minkänäköisiä tyyppejä oli ollut siinä porukassa, jossa olin ollut eilen, kun olin ollut ihan kujalla. Pelkäsin, että he tunnistavat minut ja alkavat kertoilla tai naureskella eilisestä, jolloin Miehellekin selviää, että olinkin vetänyt taas överilärvit.

Baarista oli juuri poistumassa muutaman hengen porukka, joka moikkasi ja vähän naureskeli. Minä olin ihan häpeissäni, mutta helpotuin, kun porukka ei liittynytkään seuraan - mutta helpotusta ei kestänyt kauan. Porukasta jättäytyikin jälkeen yksi tyyppi, joka istahti minun ja Miehen pöytään. Hänellä oli pitkä musta tukka. (Samanlainen muuten kuin minulla irl, hassua - sattumaa vaiko alitajunnan temppu?) Minä ahdistuin ihan hirveästi, koska tajusin, että hän oli ollut siinä huumeporukassa eilen. Hän alkoi puhua jostakin ihan sekaisin olemisesta, ja pelkäsin, että se on nyt siinä, totuus alkaa paljastua.

Helpotuin, kun hän kertoikin omasta sekaisin olemisestaan, ehkä hiukan häpeillen hänkin: “Heh, taisin olla eilen aika sekaisin, en muista oikein mitään.” Minä siihen, että “Joo niin taisit olla, heh heh”, vaikka en itse edes muistanut koko tyyppiä. Arvasin kyllä, että minä ja tämä tyyppi olimme eilen olleet kumpikin niitä, jotka olivat olleet eilen koko porukasta eniten pihalla. Mies vähän ihmeissään, mutta ei mitenkään vihaisena, totesi että jaa, te tunnettekin toisenne?

Sitten heräsin.

Hyi. Hurrr. Kauhea uni. Toisaalta ihan hyvä, että alitajuntani pukkaa nyt tämmöistä pihalle. Ehkä ei sitten itse tarvitse kokeilla samanlaisia övereitä, kun olen ne jo unissani tehnyt…

48

Jaahas, kohta on lähtö viikonlopuksi toiselle paikkakunnalle, hyvää ystävää moikkaamaan.

Tänään en ole juonut enkä juo. Huomisesta en tiedä. Katsotaan, mikä on fiilis - eli ajattelenko, että juomisen ilo on isompi kuin siitä koituvat haitat. Se on ainakin varmaa, että vielä en ole sisäistänyt sitä, että pienistäkin alkomääristä tulee ärtymys ja ikävä olo pitkiksi ajoiksi… mutta kyllä sekin siitä ajan myötä varmaan mun kaaliini uppoaa, kun tarpeeksi paljon lyön umpiluupäätäni seinään - eli otan alkoa, vaikka manaankin sitä pöhnää ja/tai ärtymystä. Kertaus on opintojen äiti, jotkut vaan tarvii sitä kertausta vähän enemmän. :wink:

Tuo ystäväni kuuluu muuten niihin ihmisiin, joilla on erinomaisen terve asenne alkoholiin. Juo silloin tällöin, kun tahtoo bilettää, mutta bilettää joskus myös selvinpäin ja nauttii siitä. Tuntee rajansa, eikä ole ainakaan meikäläisen läsnäollessa ikinä juonut kääliö-övereitä, vaan vaihtaa veteen kun on saanut kännistä kyllikseen. Ja mikä parasta: kunnioittaa juomattomuutta, eli ei kysele tai tyrkytä, vaikka itse ottaisikin. Vihaa tyrkyttäjiä ja sitä meininkiä, että juomattomuutta täytyy selitellä, ei juomista.

Lienee kait turha mainitakaan, että tämä ystävä kuuluu niihin ihmisiin, joiden seurassa en ole koskaan övereitä vetänyt. En kehtaisi. Eikä moiseen ole ollut tarvettakaan, koska tämän ihmisen seurassa on hauskaa selvinpäinkin.

Eli mitään ongelmia ei tule jos haluan pysytellä viikonloppun huikatta. Eri asia on, haluanko. Mutta jos haluan ottaa huikkaa, myönnän itselleni että haluan, enkä rupea selittelemään, että “pakkohan se on ottaa sen kunniaksi, että näkee kaveria pitkästä aikaa”. Kun ei ole pakko.

Hauskaa ja humalatonta viikonloppua teille, rakkaat linkkiläiset!

49

Mites NiksNaksin viikonloppu meni? :slight_smile: Täällä palstalla on hiljaista kuin huopatossutehtaassa, enkä itsekään ole täällä liiemmin käynyt.

Alko-ongelma on kyllä aika outo juttu. Mulle on oikeastaan ihan vieras käsite koko juomahimo. Pystyn ihan iisisti olemaan ilman, ellen ota niitä kahta-kolmea annosta. Sen jälkeen se meno alkaa ja päättyy persekänneihin. Mutta siis, näin arkena mulla ei ole mitään tarvetta juoda. Eikä viikonloppunakaan, ellei muut juo ympärillä. Toiset taas halajavat juomaa koko ajan, mutteivät välttämättä juo koskaan itseään kaatokänniin. Sama aine, erilainen ongelma.

On ollut niin kiirusta töissä, ettei tässä ole pahemmin ehtinyt ajatella yhtään mitään. Juomista sen enempää kuin mitään muutakaan. Vähän ahdistusta on kyllä ilmassa, mutta josko se helpottaisi, kun ei juo. Mites siellä?

50

Niiskuliini, kiitos kysymästä!

Tällä viikolla alkoivat opiskelut. Päivät ovat järkyttävän pitkiä ja aamuherätysten aikaistuminen on aiheuttanut ongelmia, eli univelkaa on kertynyt, kun en ole saanut tarpeeksi aikaisin illalla unenpäästä kiinni. Olen kyllä lueskellut tätä plinkkiä, mutta en ole erityisemmin jaksanut kirjoittaa enkä oikeastaan kauheasti miettiä alkoholiasioitakaan.

Kävin muuten tälläkin viikolla AAL:n palaverissa ja aion jatkossakin käydä, jos suinkin ehdin. Helpottaa, kun tietää, että siellä ei ole pakko käyttää puheenvuoroaan, eli jos olen koulupäivän jäljiltä väsynyt, voin vain kuunnella toisten juttuja.

Viikonloppu meni ihan hyvin, oli tosi kivaa nähdä taas kaveria, ja pidettiin hauskaa myös selvinpäin. Lauantai-illalla tosin biletettiin ja juotiinkin, mutta minun ei tarvinnut erityisesti kontrolloida ja laskeskella juomistani vaan se sujui vapautuneesti ja rennosti, muistan illasta kaiken, kivaa oli, en tehnyt enkä sanonut mitään tyhmää, eikä seuraavana päivänä ollut krapulaa. Sunnuntai-illalla otin vielä pari lasillista.

Teknisesti kaikki meni oikein hyvin, mutta tiettyjä vaaran merkkejä on ilmassa. Samat merkit ovat aikaisemmillakin vähennyskerroilla aina jossakin vaiheessa näkyneet, mutta aikaisemmin en ole tunnistanut niitä! Olen vain ajatellut, että taas oli kivaa ja hyvin meni, juomisesta ei ollut minkäänlaista sosiaalista haittaa, ei minun tarvitse stressata, on se jo nähty että kyllähän minä pystyn kohtuukäyttöön. Kiitos plinkin, nyt osaan kuitenkin huomata nuo vaaran merkit ja olla tyytyväisyyden sijasta harvinaisen varuillani. Samoin juomishistoriani ikävästi kertoo, että överiksi voi mennä - ja ehkä juuri silloin meneekin - kun ajattelee pystyvänsä kohtuukäyttöön.

Ensinnäkin, mulle on nyt alkanut muodostua tavaksi ottaa alkoa sekä lauantaina että sunnuntaina. Lauantaina on siis se varsinainen biletys, sunnuntaina otan pari kolme, yleensä edellisillalta jäänyttä viiniä. Ideana lienee jonkinlainen takaraivossa takova ajatus siitä, että haluan olla sitten viikot ilman sitä yhtäkään lasillista, joten en viitsi säästää niitä jäljelle jääneitä viinejä viikolle. Jonkinnäköistä selittelyn makua. Toisaalta pidän positiivisena sitä, että arkena en halua katkaista hyvää juomattomuusputkea edes yhdellä. Täytyy nyt vain olla tarkkana, että en ala lipsua siihen ajatteluun, että viikonloppuna täytyy sitten juoda koko viikon edestä.

Toiseksi, huomasin viime sunnuntaina, että sillä kertaa se pieni pöhnä ei tuntunutkaan epämiellyttävältä, vaan kivalta. Toisaalta, varmasti se tilannekin vaikutti asiaan: mitään ajattelutyötä ei tarvinnut tehdä, olla vain ja ihailla maisemia, eli se aivotoiminnan hidastuminen ei haitannut. Niiden parin viinilasin jälkeen ei kuitenkaan tehnyt mieli jatkaa, vaan se jäi siihen. Sunnuntain jälkeen en ole ottanut eikä ole edes tehnyt mieli.

Omituista on sekin, että minulla oli pieni morkkiksen poikanen lauantaisesta, vaikka alkoholin juominen oli kaikkien itselleni asettamien rajojen sisällä… samoin sosiaalistenkin rajojen, eli juomisesta ei ollut minkäännäköistä sosiaalista haittaa. Silti oli vähän morkkista, ehkä siitä, että olisin kyllä voinut jättää sen viimeisen siiderituopillisen juomattakin. Vaikka siis ilta meni teknisesti hyvin, koin kuitenkin juoneeni “liikaa”. Ei, en tähdännyt mihinkään tiettyyn annosmäärään, joten siinä mielessä en juonut liikaa, mutta… noh, en tiedä, jonkinlainen tunne oli siitä, että se viimeinen tuoppi oli tarpeeton.

Sinänsä jännää, että tämmöinen tunne iski. Koskaan aikaisemmin minulla ei ole ollut tällaista morkkiksenpoikasta, jos ilta on mennyt teknisesti niin nappiin kuin mitä se meni lauantaina. Jonkinlaista edistystä ehkä tämäkin? Jollakin tavalla alan tiedostaa, että tässä alkoholinkäytön vähentämisessä ei ole kyse pelkästään annosten vähentämiestä tai siitä, meneekö muisti tai tuleeko krapulaa tai sosiaalisia haittoja, vaan se on todella paljon myös asenne- ja suhtautumiskysymys.

Varuillani aion siis olla. Nämä ovat selkeitä vaaran merkkejä… Mutta, kuten sanottu, nyt sentään tunnistan vaaran. Toisaalta huomasin tuossa sen pirullisen mutta-sanan! Ihan kuin olisin halunnut mitätöidä huomaamani vaaran merkit sillä, että tällä kerralla tunnistan ne! Täytyy siis varoa vielä sitäkin, että en nyt ala käyttää tuota oivallustani tekosyynä vaaran vähättelemiseen! Etten ala selitellä itselleni, että “Joo, nyt huomaan vaaran merkit joita en ole ennen huomannut, MUTTA tällä kerralla osaan tunnistaa ne vaaran merkit, joten niistä ei tarvitse välittää…” :unamused:

Hah, mutta ainakin huomasin, kuinka yritin valehdella itselleni! (Ja taas mutta. :mrgreen: )

Minä pystyn tavallaan ymmärtämään molemmat ongelmat, mutta itselleni on paljon isompi juuri tuo samainen ongelma, joka sinullakin on: eli muutaman annoksen jälkeen tulee tarve vetää kaatokänni. Tosin ekstrajännitystä tuo se, että läheskään aina niin ei käy…

Mitään kauhean ylivoimaista juomishimoa ei minullakaan ole ollut, mutta yhdessä vaiheessa juomiseni oli pääasiassa tuota, että useampana iltana viikossa piti saada yksi tai kaksi. Siitä tuli jonkinlainen tapa. Samanlaisen ilmiön olen tunnistanut muissakin psyykkisissä addiktioissani, esimerkiksi tuossa nikotiinipurkan jäystämisessä.

Kun nyt sitten oivalsin, että tuollainen pienikin tissuttelu on vahingollista, jos se toistuu usein ja säännöllisesti, lopetin sen enkä tällä hetkellä kaipaa alkoholia juuri lainkaan arkena. Tuo lopetus kävi yhtä kivuttomasti kuin nikotiinipurkasta vieroittautuminen.

Ihan kuin minulla olisi siis kahdentyyppisiä ongelmia: taipumus psyykkiseen riippuvuuteen, josta on kuitenkin helppo päästä eroon kunhan vain katkaisen putken, ja sitten tuo taipumus vetää persekännit. Ja se persetaipumus minua pelottaa.

51

Joo, epäilemättä. Mä olen tosi hyvässä draivissa nyt: tulin lauantaina työmatkalta ulkomailta, viikon kuluessa yhtenä iltana meni muutama lasi viiniä ja viimeisenä kunnon lärvit… mutta kotiintulopäivänä kun oli mahdoton jysäri niin päätinkin lopettaa röökaamisen! Mulla nää kaksi (lempi)harrastusta kulkee visusti käsi kädessä. Tupakatta on pakko olla myös alkotta, vaihtoehtoja ei ole. Mahtavat fiilikset nyt, kun viisi selvää ja savutonta päivää takana! Lenkilläkin on tullut käytyä. Kyllä tarttee kuulkaas naiset (ja miehetkin) riemuita joka ikisestä selvästä päivästä… parhaassa tapauksessa niistä tulee viikkoja ja kenties kuukausia! Mä aion opetella myöhemmin “sivistynyttä” juhlimista, kuitenkin ilman röökiä. Onnistuneeko - sen näyttää aika. :unamused: Nyt ollaan ilman päivä kerrallaan.

Ihania syyspäiviä kaikille!

52

Huhuu? :slight_smile:

Mitäs sinne kuuluu? Tänne ihan hyvää. Lievää opiskelu- ja työstressiä pukkaa, mutta muuten kaikki on jees. Alkoholi ei ole oikeastaan ollut mielessäkään juuri yhtään. Eihän ole ollut mitään rientojakaan. Huomenna on tilaisuus, jossa olen aina juonut, mutta nyt en ota. Sen verran itsesuojeluvaisto pelaa kuitenkin, etten uskalla ottaa, kun tiedän miten rankka viikko on taas ensi viikolla edessä. Jos vaikka menisikin överiksi :unamused: , niin ensi viikkoa en darrassa jaksa. Sinänsä siis helppo olla ilman. Veikkaan kyllä polttavani seuraksi muutaman tupakan… Vaikka sitäkään en siis juurikaan harrasta. Ehkä se on pienempi paha kuitenkin tässä tapauksessa.

Tuosta dipsomaniasta vielä aiempiin kirjoituksiin liittyen. Mä olen alle yhden käden sormilla laskettavan määrän jatkanut juomista seuraavana päivänä, eli se ei sinänsä ole ollut ongelmana. Nekin tilanteet ovat liittyneet joihinkin festareihin tms. Ongelmana ovat olleet sosiaaliset tilanteet, joissa juodaan. Niissä mä olen aina vetänyt sitten perseet olalle. Ennen niitä oli kerran viikossa, tänä vuonna harvemmin (kesää lukuun ottamatta…), mutta kuitenkin vielä liikaa. Loppuvuodesta ei luultavasti enää ollenkaan. :smiley:

Päivä kerrallaan.

53

Heipparallaa taas pitkästä aikaa! Tänne kuuluu varsin erinomaista. :smiley:

Hienoa kuulla, Niiskuliini, että sinullakin on mennyt ihan mukavasti. Toivottavasti asiasi ovat mallillaan vieläkin?

Opiskelustressiä on täälläkin ollut. Kun nuo meikäläisen opinnot alkoivat, en ehtinyt kirjoitella tänne foorumille, ja jos ihan totta puhutaan, niin en edes halunnut… koska en halunnut miettiä alkoholia niin paljon. Elämässä oli niin paljon muutakin mietittävää ja tekemistä, niin hyvää kuin huonompaakin, mutta enemmän hyvää onneksi. Koulukiireiden lisäksi olen aloittanut muutaman oman harrastusprojektin ja keskittynyt kaikenlaiseen henkiseen kasvuun ja myös hengellisten asioiden miettimiseen. Ei, ei uskonnollisten, vaan hengellisten ja henkisten.

Alkoholin kanssa ei ole ollut ongelmia. Kyllä se pikkuhiljaa alkaa mennä siihen suuntaan, että kyseinen myrkky kiinnostaa entistä vähemmän. Olen kyllä käyttänyt alkoholia silloin tällöin, käynyt muutamissa bileissä ja humaltunutkin, mutta minkäänlaisia ylilyöntejä ei ole tapahtunut eikä minun ole tarvinnut enää tietoisesti vahtia alkonkäyttöäni. On ollut ilahduttavaa huomata, että juomistahtini asettuu nykyään ihan itsestään sellaiseksi, että en kisko viinaa kaksin käsin, vaan juon rauhalliseen tahtiin, ja jossakin vaiheessa iltaa tulee stoppi: sellainen olo, että nyt olen myrkyttänyt itseäni tarpeeksi tältä illalta, aika jatkaa vesilinjalla tai lähteä kotiin.

Aluksi noissa tilanteissa minun piti kiinnittää tarkemmin huomiota siihen, että ilta alkaa rauhallisesti: ei väkeviä, etten tule humalaan liian nopeasti, enkä osallistu mihinkään bileisiin, jos ainoa kiinnostava asia siellä on juominen. Syömisen tärkeyden olen myös huomannut, eli jos en syö tarpeeksi ja nälkä pääsee yllättämään, minulle tulee kiukkuinen ja/tai surullinen olo. Kun taas verensokeri ei pääse laskemaan liikaa, illasta tulee todella mukava ja alkoholi tekee vain iloiseksi.

Nykyään en kuitenkaan edes mieti moisia, vaan homma on alkanut ihan itsestään pysyä lapasessa. Viime aikoina olen huomannut, että motiivini osallistua bileisiin on ihan aidosti ollut hauskanpito ja kavereiden tapaaminen, alko on vain sivuseikka eikä itse tarkoitus. Pystyn myös ihan hyvin juomaan lasillisen viiniä ruoan kanssa, siiderin saunassa, tai pari pulloa ihan vain siksi koska se maistuu, mutta ei tee mieli juoda sen enempää kerralla.

Jostakin syystä huomaan myös alkoholin negatiiviset vaikutukset paljon selkeämmin. Ryyppäjäisiä seuraavana päivänä mieliala on joskus ollut käsittämättömän alakuloinen, vaikka itse illasta olisi todella mukavat ja miellyttävät muistot. (Kyllä, minulla on nyt jokaisesta illasta muistoja. :wink: Ei blackoutteja eikä arvostelukyvyn menetystä, eli ei mitään, mitä katuisin seuraavana päivänä.) Silti alkoholi aiheuttaa mielialan laskua.

Samoin tunnen selkeämmin elimistössäni, että olen myrkyttänyt itseäni juomalla. Tunne on erilainen kuin normaali krapula. En osaa selittää sitä… olo on vain sellainen kuin olisin pumpannut elimistöni täyteen myrkkyä. Ja niin kuin aikaisemmin jo mainitsin, jossakin vaiheessa iltaa tulee myös se olo, että nyt en halua enää myrkyttää itseäni enempää.

Ajatus siitä, että jonakin päivänä olisin täysin raitis, ei ole enää silkka mahdottomuus. Vaikka tykkäänkin edelleen alkoholista, eli tykkään humalatilasta ja tykkään tiettyjen juomien mausta, kyseinen juoma on alkanut joka juomiskerran jälkeen tuntua entistä enemmän myrkyltä. Joka kerta vakuuttaa minut asiasta entistä paremmin.

“Juomiskiintiöni” ei ole kuitenkaan vielä täynnä. Halu juomiseen ja erityisesti humaltumiseen on vähentynyt, mutta mieleni tekee harrastaa moista vielä silloin tällöin, joten suon sen itselleni niin kauan kuin on tarve. Lopetan alkoholin käytön, jos tai kun minulle tulee sellainen olo, että nyt olen juonut kiintiöni täyteen tämän elämän osalta. Mielenkiintoista muuten, että myös mieheni asenne alkoholiin on alkanut muuttua aivan samanlaiseksi kuin minun, eli että joka juomiskerran jälkeen hänellekin tulee selkeämmin sellainen olo, että hän on myrkyttänyt itseään.

Annosten määrä yhden käyttökerran (illan/vuorokauden) aikana on vähentynyt, mutta käyttökerrat ovat pysyneet samoissa (1-4 kertaa viikossa), eli kokonaiskulutukseni on vähentynyt huomattavasti, mutta parantamisen varaa toki on. En kuitenkaan halua stressata siitä, jos jonakin iltana tahdon juoda siiderin tai pari rentoutuakseni, ellei se ala lipsua tissuttelun puolelle.

Juomishistoriani tuntien pysyttelen varuillani. Ja “onneksi” muistissani on vielä tuoreena se minun viimeisin (ja toivottavasti myös viimeinen! :mrgreen:) örvellyskertani, se kohtalokas tiistai. Oli siinä sen verran kova shokki, että se herätti. En voi uskoa, että olin niin typerä. Ja olin vähällä menettää rakkaan mieheni. Vieläkin puistattaa, kun ajattelen asiaa. Hui. En halua enää mitään sellaista.

Mistä positiivinen muutos sitten johtui?

Suurin syy lienee kuitenkin perusteellisemmassa elämäntavan ja asenteiden muutoksessa. Olen löytänyt sen verran mielekästä puuhaa, että se pitää minut mukavalla tavalla kiireisenä, ja nautin siitä eniten selvinpäin.

Elämä on kaikkine vaikeuksineenkin - eikun haasteineen! - niin kivaa, että haluan kokea sen selvinpäin. Kliseistä valistuslausetta lainatakseni, “Elämä on parasta huumetta!”

Olen myös vihdoin alkanut tajuta sen, että en minä voi paeta ongelmiani alkoholiin tai mihinkään muuhunkaan “sijaistoimintaan”. Hyvänen aika, olen aikuinen ihminen, täytyyhän minun ottaa ihan itse vastuu omasta elämästäni ja teoistani. Olen alkanut ottaa itseäni niskasta kiinni, harrastaa parempaa elämänhallintaa, ja ylipäätään olen ruvennut keskittymään positiivisiin asioihin. Olen myös ryhtynyt työstämään ja käsittelemään läheisriippuvuuttani, lapsuutta sairaassa uskonlahkossa, ja muita lapsuuden traumoja, jotka vaikuttavat minuun vieläkin, vaikka ne tapahtuivat kun olin niin pieni, että en itse niitä muistakaan. (Olen jutellut muiden perheenjäsenten kanssa lapsuudestani, ja nyt ymmärrän paremmin, miksi olen niin friikki.)

Tällä hetkellä en aio viettää kauhean paljon aikaa tällä foorumilla, koska en halua antaa päihteille tai niiden miettimiselle liian suurta osaa elämässäni. Käyn kyllä silloin tällöin ilmoittautumassa ja lukemassa tännekin kirjoittaneiden ihanien ihmisten kuulumisia. Haaveeni on, että kun olen vähän vahvempi, voin omien kokemusteni perusteella kommenoida toisten kirjoituksia täällä linkissä ja ehkä auttaa ja tukea.

Kiitokset kaikille teille, jotka olette käyneet kommentoimassa, tukemassa ja herättelemässä minua - en olisi osannut kuitenkaan miettiä alkoholinkäyttöäni yhtä rehellisesti, jos en olisi tätä plinkkiä löytänyt!

54

Heippa! :smiley:

Kiva kuulla susta. Enpä ole itsekään täällä juurikaan pyörinyt koko syksyn aikana, vaikka sitä ennen en juuri muualla pyörinytkään. Mä en ole juonut tippaakaan alkoholia kohta kolmeen kuukauteen! :mrgreen: Olen ylpeä itsestäni. :wink: Tai no, juomattomuus on kyllä ollut todella helppoa, sillä ei ole ollut mitään spesiaalibileitä ollenkaan ja työ ja opiskelu tulee jo korvista ulos niin, ettei olisi pahemmin jaksanut ottaakaan.

Mulla on asenne alkoholiin muuttunut täysin, kuten sullakin, enkä oikeasti usko koskaan palaavani entiseen. Voi olla, että niin käy, mutta nyt en tällä olotilalla ainakaan usko niin. Aion vielä bilettää jatkossakin, ei mua kiinnosta absolutismi, koska olen kuitenkin kokenut niin hauskoja hetkiä humalassa, enkä näe siihen tällä hetkellä tarvetta. Tulevaisuudestahan ei tiedä… Mutta siis en aio ottaa enää kuin muutaman kerran vuodessa, eli max 4 kertaa, vain oikeina juhlapäivinä. Tissuttelua en aio harrastaa enää ollenkaan, mutta sitähän en nyt ole koko vuonna tehnytkään.

Kiitos kyllä kuuluu kaikille ihanille plinkkiläisille, että olen löytänyt tämän uuden asenteen elämääni. Kaikkien alkoholin suurkuluttajien pitäisi eksyä tänne! :smiley:

55

MAHTAVAA, tytöt! :smiley: Kyllä me pystytään tähän.

Mä en liioin ole käynyt foorumilla pariin kuukauteen siitä yksinkertaisesta syystä, etten halua miettiä liikaa alkoholia: juomista tai juomattomuutta. Vähitellen vain on elämä soljunut sellaiselle mallille, että tulee juoduksi ehkä kerran viikossa tai kahdessa, tosin silloin vielä turhan paljon. Kun juon, myös tupakoin. Ja seuraavana päivänä särkee päätä lähinnä tupakan takia. Muuten en enää poltakaan yhtään, ällöttää ajatuskin.

Tupakan tilalle on vaan tullut lakritsa ja pari kiloa lisää painoa. Plääh. Pidän sitä kuitenkin pienempänä pahana… mutta lakritsin päivittäisestä syömisestä ei liene ainakaan etua. Verenpaineet pitäisi käydä mittauttamassa.

Saldo: siirtyminen miltei jokapäiväisestä sooloilevastakin humalahakuisuudesta 2-4 krt/kk tapahtuvaan sosiaaliseen alkoholin käyttöön tuntuu älyttömän hyvältä!

Kän joskus kurkkaamassa tänne. Asia on kuitenkin joskus mielessä, joskus enemmän ja joskus vähemmän.
Valoa marraskuun pimeyteen teille kaikille!
Anskuliini :wink:

56

Jospa nyt taas tulisin tännekin päivittämään tilannetta, pitkästä aikaa. Varoitus jo etukäteen: tämä posti on taas vaihteeksi aikamoinen romaani.

Mieli ei ole ollenkaan yhtä iloinen kuin syksyllä. Itse asiassa koko elämäni on tällä hetkellä enemmän tai vähemmän perseellään. Jos tästä paskasta pitäisi jotain hyvää kaivaa esiin, niin se on sitten se, että ongelmani eivät johdu alkoholista. :unamused:

Opiskelut menivät, hienon alun jälkeen, ihan täydellisesti perseelleen monestakin syystä. Masennus ja ahdistus ja niiden aiheuttamat opiskeluvaikeudet kait olivat se isoin syy, tai sitten syynä oli ihan vain meikäläisen laiskuus ja saamattomuus ja käsittämätön taipumus sabotoida asiani aina kun minulla alkaa mennä hyvin. Raha-asiat ovat nekin päin persiitä, mikä on alkanut ihan tosissaan hiertää välejä mieheen. Mitään en saa hoidetuksi, ja miehellä menee hermot meikäläisen saamattomuuteen.

Ilmeisesti taustalla kummittelee kaikki nuo edellisessä postissa mainitsemani traumat. Ei niitä kai sittenkään pysty itsekseen käsittelemään, vaikka aika hyvin olenkin niitä saanut työstetyksi.

No, sen verran olen saanut aikaiseksi, että uskalsin viimein mennä taas tohtorin vastaanotolle itkemään asioitani, ja nyt olen jonossa odottelemassa pipolääkärille pääsyä. SSRI-lääkitystä meinasi tohtorisetä tarjota, mutta ilmaisin aika selkeästi lääkevastaisen kantani ja kerroin, että välttäisin mielelläni säännöllistä lääkitystä jos se vain suinkin on mahdollista, eli kokeilen mieluummin kaikki muut keinot ensin.

Noh, nappeja sain sieltä joka tapauksessa, kahta eri nappia, joilla on ihan kiva väärinkäyttöpotentiaali. :smiling_imp: En tiennytkään, että myös arvauskeskuksen lääkärit suunnilleen tyrkyttävät pameja messiin… luulin että yksityiset harrastavat tuollaista ja että arvauskeskuksessa oltaisiin tosi nihkeitä. Ehkä en sitten vaikuttanut miltään nistiltä (enhän mä olekaan, alkoholisti vain :wink:) tai ehkä tohtorisetä sattui itse tykkäämään reseptien kirjoittamisesta, tai kenties vaikutin niin masentuneelta, että tohtori pelkäsi että hyppään kiikkuun jos en saa lääkkeitä. :laughing:

Nappeja en ole kuitenkaan vielä napsinut.

Noniin, se siitä avautumisesta. Helpotti. Sitten itse aiheeseen eli Kuningas Alkoholiin.

Asenteeni alkoholiin on muuttunut todella yllättävällä tavalla:

Vaikka välillä on ollut sellaisia päiviä, että elämänhalu on mennyt ihan täysin ja jopa netissä roikkuminen vie liikaa voimia, en kertakaikkiaan tahdo “lääkitä” itseäni alkoholilla. Tässä lähiaikoina on nyt muutaman kerran käynyt mielessä semmoinen ajatus, että nyt on niin tuskainen olo, että pitäisköhän kiskaista sellaiset kännit ja sellaiset pilvet, että en muistaisi edes omaa nimeäni. Sellaiset suorastaan itsetuhoiset lärvit - ei sellaiset, että varta vasten yrittäisin tappaa itseni viinalla, vaan sellaiset, että voi vetää känninsä niin järjettömiksi kuin vain haluaa, koska millään ei ole mitään väliä.

Kun pyörittelin ajatusta mielessäni, totesin että ei perhana, en minä halua. En vaan kertakaikkiaan halua myrkyttää itseäni viinalla. Enkä tahdo päänuppia niin sekaisin, että en tajuaisi enää mistään mitään. Itse asiassa jo pelkkä ajatus kännien vetämisestä siinä tilanteessa ällötti. Vaikka siis tuo ajatus on käynyt mielessä muutaman kerran, tajusin, että en kertaakaan kuitenkaan vakavasti harkinnut sitä. Tätä tunnetta on vaikea selittää, mutta tuota… no se kännien vetäminen ei ollut edes mikään vaihtoehto. Eikä ole. Ei tee mieli.

Tässä suhteessa on siis tapahtunut sellaista kehitystä, että olen todella yllättynyt.

Jotakin siis noista optimistisemmista ajoista on tarttunut mukaan. Sen sijaan, että haluaisin tilapäisesti unohtaa nämä tunteet, haluankin nyt kohdata ne ja käsitellä ne, niin että voisin ehkä ihan aidosti päästä niistä yli. Minulla on nimittäin kaikesta huolimatta sellainen tunne, että näiden ongelmieni kohtaaminen on iso mahdollisuus ja kasvun paikka. Tämä tietynlainen saamattomuuteni ja vastuuttomuuteni, joka on ison osan ongelmistani aiheuttanut, juontaa juurensa kaukaa lapsuudesta. Tähän asti olen vain työntänyt näitä taipumuksia taka-alalle, sillä en ole halunnut kohdata niitä. Ja yhdessä vaiheessa käytin alkoholia apuna niiden unohtamiseen. Se olikin harvinaisen huono keino - “ratkaisu” toi vain lisää ongelmia, kuten jokainen voi tästäkin ketjusta lukea.

Nyt huomaan, että ne samat ongelmat joiden kohtaamista lykkäsin viinan kanssa, eivät kadonneet mihinkään. Täällä ne ovat olleet uskollisesti odottamassa minua.

Katsotaan, mitä tuleman pitää. Olen kuitenkin optimistinen, koska tiedän, että edessäni on nyt kasvun paikka. On aika kasvaa aikuiseksi… se on jotakin, mitä en ole ikinä kunnolla tehnyt.

Varoitus: seuraa jorinoita siitä, kuinka elän parhaillaan sitä murrosikää, jota minulla ei teininä ollut.

Kun minut kasvatettiin tiukassa uskonnollisessa lahkossa, en missään vaiheessa päässyt muodostamaan omaa mailmankuvaa, etiikkaa, moraalia tai edes omaatuntoa. Lahkon taholta saneltiin, mikä on oikein ja mikä väärin, ja oma omatunto piti sitten “valmentaa Jumalan sanan mukaan” eli suomeksi sanottuna tukahduttaa. Esimerkkinä vaikkapa, että mielestäni homoudessa ei ole koskaan ollut mitään väärää, mutta tuo näkemys piti tukahduttaa, koska kerran Jumalan mielestä se oli väärin ja Jumala tietää paremmin, joten minun piti yrittää aivopestä itseni uskomaan, että se on väärin.

Kun sitten vapauduin lahkon aivopesusta, aloinkin käydä läpi vaihetta, jonka ihmiset normaalisti käyvät läpi murrosiässä: minun piti muodostaa oma maailmankuvani, omatuntoni, moraalini, etiikkani, jne. Tajusin toki jo parisen vuotta sitten, että käyn läpi “murrosikää” ja tiesin, mistä se johtuu. En nimittäin ole ainutlaatuinen tapaus, vaan sama ilmiö on tapahtunut monella sellaisella ex-lahkolaisella, joka on pienestä pitäen aivopesty toimintaan mukaan.

Vasta tällä hetkellä se murrosikäni kuitenkin konkretisoituu ihan täysin… huomaan nimittäin tekeväni kaikenlaista tosi stereotyyppistä teini-angst-emo-puuhaa, vaikka en siis todellakaan ole tietoisesti pyrkinyt moiseen. Olen esimerkiksi kiinnostunut eläinten oikeuksista ja kasvissyönti kiinnostaa (tämä on aika perinteinen teininä tapahtuva “herääminen”); puran tunteitani kirjoittamalla angstisia runoja; en todellakaan tiedä mitä haluaisin tehdä “isona” eli urajutut ovat ihan hakusessa; mieleni tekisi välillä tappaa itseni (mutta se on enemmänkin sellainen angstinen mieliteko, ei niinkään että ihan tosissani sitä tahtoisin); tykkäisin käyttää goottivetimiä mutta ei tämän ikäisenä kehtaa… ja nyt tahtoisin hankkia tatuoinnin ja kokeilla ihan tosissani, miltä näyttäisin kaljuna! :laughing:

Ihmettelin noita viimeisimpiä mielitekoja, kun tajusin, että ei hyvänen aika… tuohan on just sitä, mitä teinit tekevät kun he hakevat itseään! Tämä touhu alkaa oikeasti naurattaa. Tosin nyt ymmärrän, miltä teineistä tuntuu ja ymmärrän sitä emoteinien angstista maailmantuskaakin paremmin. Kun sellaista minä tällä hetkellä koen. Onneksi jotain elämänviisautta on sentään kehissä: maailmani ei ainakaan ole yhtä mustavalkoinen kuin 14-vuotiaan, joka tietää kaikesta kaiken. Niin, ja jos ihan oikeasti tahdon ajaa pääni kaljuksi ja hankkia tatskan, minulla ei ole vanhempia kieltämässä sitä! :mrgreen:

Harmi vaan, että tässä iässä minun ei enää pitäisi olla itseäni etsivä teini, vaan vastuullinen aikuinen. Tässä iässä “normaalit” ihmiset ovat yleensä jättäneet nuoruuden kohellukset taakseen, järkeistyneet, valmistuneet koulusta, hankkineet vakituisen työpaikan, asettuneet aloilleen ja pohtivat perheen perustamista. Huoh.

Noh, ehkäpä nyt tämän prosessin aikana lopultakin aikuistun ja opin elämään vastuullisen aikuisen elämää.

57

Kuule NiksNaks, siitä vaan! Anna mennä !
Ja sitäpaitsi: nykyaikana goottivetimet, kalju tai tatuoinnit eivät ole niin kovin radikaalia minkään ikäisellä ihmisellä.

Rohkaisten,
FL

58

Jahas, päivitetäänpä taas vähän kuulumisia. Kiitos sinulle, foggy lady, kun olet vielä käynyt täällä mun ketjussa kurkkimassa ja tsemppaamassa, vaikka olen itse ollut tosi laiska kirjoittelemaan. Lämmittää sydäntä.

Tämä mun murrosikä taitaa olla jo loppusuoralla. Tatskaa ei enää tee mieli hankkia, kasvissyöntikin jäi kun mä saan aina flunssan jos syön kasvissafkaa kauemmin kuin viikon putkeen, ja tuota… gootti lienen sitten jo muutenkin. Gootiksi kaverit minua haukkuvat, vaikka en käytä mitään erityisiä goottivetimiä (ihan tavallisia vaatteita) enkä edes erityisemmin meikkaa, mutta silti onnistun jotenkin näyttämään gootilta kaikkien mielestä. :laughing:

Kaljua päänuppia tekisi kyllä vieläkin mieli kokeilla. Sitten voisin kasvattaa uuden tukan päähän ja katsastaa, miltä mun oma tukan väri näyttää. Olen jo päässyt unohtamaan, että olikos se mun oma väri hiiren- vaiko maantienharmaa. :sunglasses:

Mutta sitten itse asiaan: elämä menee tavallaan paremmin, tavallaan huonommin. Opiskelut oli pakko keskeyttää, hienosta alusta huolimatta, koska niistä ei nyt vain tullut yhtään mitään. Tavallaan se oli iso helpotus, koska koko opiskelu oli muuttunut pakkopullaksi jo kauan sitten, ja halu lopettamiseen oli ollut jo kauan… mutta tavallaan se itse päätös tuntui silti tuskalliselta. Niin paljon kun olin satsannut alaan, joka aluksi oli tuntunut ihan omalta ja josta olin ollut kiinnostunut.

Mutta parempi näin. Tuskan jälkeen koitti iso helpotus. Kohta pitäisi työttömyysturvan alkaa juosta, ja katselen tässä kaikessa rauhassa itselleni sopivaa duunipaikkaa. Nyt tarvitsen hetken hengähdystaukoa, että voin vain olla ja lojua täällä kotona vähän aikaa. Tiedän, että saan duunin heti kun sitä oikeasti haluan. Paskaduuninkaan painamista en pelkää, sellaisistakin on kokemusta ihan kiitettävästi.

Todellisuuden pakeneminen ei ole ratkaisu!

Pipolääkärillekin on aika tuossa reilun viikon päästä. Saa nähdä, mitä siitäkin seuraa… Lääkärin määräämiä rauhoittavia ja unilääkkeitä en ole paljoa käyttänyt. Kyllä minä olen niitä ottanut, jos on ihan pakottava tarve tullut, mutta muuten olen ollut ilman. Olen opetellut kohtaamaan oman ahdistukseni ja ne ahdistavat tilanteet ihan selvinpäin, ilman mitään rauhoittavia kemikaaleja. Kummasti siihenkin karaistuu. Napit helpottavat sillä tavalla, että tiedän, että jos ihan oikea hätätilanne tulee, mulla on rauhoittavia varalla. Jo se ajatus rauhoittaa.

Noille napeille olisi ollut enemmän tarvetta jo parisen vuotta sitten, ei niinkään nyt. Mutta toisaalta lienee vain hyvä, että en saanut noita rauhoittavia silloin, koska en halunnut kohdata ongelmiani ja ahdistuksiani. Halusin vain paeta niitä. En olisi suhtautunut nappeihin tilapäisinä kainalosauvoina. Veikkaan, että heti kun olisi hiukan ahdistanut, olisin vain heittänyt nappulaa naamaan ja odottanut, että se vie ahdistuksen pois. En siis olisi itse halunnut ottaa vastuuta omasta toipumisestani, vaan olisin odottanut että ihmepilleri vie tuskan pois. Olisin saattanut jopa ryhtyä väärinkäyttämään niitä.

Toisaalta… ehkä, jos minulla olisi ollut ne napit, en olisi lääkinnyt ahdistustani viinalla. Ehkä ne olisivat sittenkin säästäneet minut monelta murheelta. Sitä ei voi tietää, mutta joskus on hauskaa spekuloida. Miettiä, että “entä jos…”

Nyt ne napit osuivat kuitenkin siinä mielessä hyvään saumaan, että olen kasvanut ihmisenä aivan valtavasti. Niinkuin olen jo täällä tolkuttanut, haluan lopultakin kohdata ongelmani selvinpäin ja käsitellä ne, sen sijaan että pakenisin niitä päihtymällä. Se pako jatkuisi loputtomasti. Ongelmat kun ovat siitä kärsivällisiä kavereita, että ne eivät hylkää sinua, vaikka olisit ihan kännissä tai kuoseissa. Ne vain istahtavat taka-alalle odottamaan, että selviät, ja sitten ne tulevat moikkaamaan sinua entistäkin innokkaampina…

Se on siis nähty ja koettu, että ongelmien pakeneminen on huono ja tehoton keino “ratkaista” ne. Olen lopettanut itseni “lääkitsemisen” alkoholilla. En halua enää paeta ongelmiani alkoholiin, tai päihteisiin, tai edes sijaistoimintoihin, kuten nettiroolipeleihin (mitä tein siis masennukseni ollessa pahimmillaan). Todellisuuden pakeneminen ei vain enää kiinnosta.

Nyt minä taidan vähän jankuttaa ja toistella näitä samoja asioita, joita joka paikassa aina tolkutetaan, mutta on ihan eri asia oivaltaa se itse! :sunglasses:

Kannabis lääkkeenä ja terapeuttina

Pilvi on minulle paljon tehokkaampi ahdistus- ja unilääke kuin mikään lääkärin määräämä nappi, alkoholista nyt puhumattakaan. Jos olen polttanut pilveä, lääkkeille ei kertakaikkiaan ole tarvetta. Samoin, kun aloin polttaa vähän säännöllisemmin, masennus ja yleinen vitutus hävisivät. Olo on hyvä vielä monta päivää polttamisen jälkeen. Veikkaan, että pilvi pelasti minut SSRI-lääkitykseltä.

Olen vielä ehdottomasti sitä mieltä, että pilvi on turvallisempi vaihtoehto kuin bentsot. Ainakaan siihen ei voi jäädä fyysisesti samalla tavalla koukkuun kuin bentsoihin. Typerää, että noin turvallinen luonnonlääke on laitonta, mutta lääkärin reseptillä saa paljon vaarallisempia nappeja. :smiling_imp:

Vai olenko nyt tässä vaihtamassa yhtä riippuvuutta toiseen? Petänkö itseäni? Kuvittelinhan minä aikoinani, että alkoholi olisi minulle hyvä “lääke” ja “terapeutti”, ja kyllähän se nähtiin, mitä siitä seurasi. Ja olenhan minä joutunut sivusta seuraamaan paria sellaista ihmistä, joiden pilvenpoltto on päivittäistä ja valovuosien päässä kohtuudesta, eli vaikka se on terveydelle paljon haitattomampi aine kuin alkoholi, silläkin voi pilata elämänsä.

Väitän kuitenkin, että pilvi on minulle aivan erilainen päihde. En kaipaa sitä pilveä samalla tavalla kuin känniä. Se ei suo samanlaista unohdusta kuin alkoholi, mutta passivoi kylläkin, joten en vain kertakaikkiaan kaipaa sitä olotilaa erityisen usein. Pilvessä mietiskelen ja meditoin, ja nyt viime aikoina olen alkanut käsitellä tuskallisiakin asioita pilvessä. Mietiskellessäni kohtaan erilaisia demoneita pääni sisältä… olen esimerkiksi vihdoinkin kohdannut ja rehellisesti käsitellyt todella tuskallisia muistoja vanhoilta kännäysreissuilta. (Näistä flashbackeistä enemmän seuraavassa postauksessa, ettei tämä nyt veny vielä lisää.) Nämä ovat sellaisia asioita, että pilvessä ne ovat nousseet mieleen, mutta olen sitten työstänyt niitä vielä seuraavinakin päivinä, selvinpäin.

Paradoksaalista kyllä, pilvenpoltto motivoi minua olemaan entistä enemmän selvinpäin! Kun olen polttanut pilveä, kaikki mieliteot päihteisiin häviävät täydellisesti muutamaksi päiväksi - ei tee mieli alkoholia, pilveä, nikotiinia tai mitään muutakaan.

Toisaalta, en tiedä miten olisi käynyt, jos olisin alkanut polttaa pilveä aikaisemmin… Siis silloin, kun minulla ei vielä ollut todellista halua olla selvinpäin; silloin, kun elämä selvinpäin tuntui pelkältä tuskalta. Siinä tilanteessa olisin ehkä nähnyt pilven vain yhtenä pakokeinona muiden joukossa ja olisin ehkä koukuttunut siihenkin. Ehkä olisin saanut siitä vielä isomman ongelman, ellei muun niin sen laittomuuden vuoksi. Mistä sitä tietää. Mutta nyt se on toiminut minulle terapeuttina, samoin kuin Miehellekin.

Kuningas Alkoholi

Alkoholin käyttö on, edelleen, ihan itsestään pysynyt kohtuuden rajoissa - kai. En ole yleensä laskeskellut annoksia tai pitänyt kirjaa juomiskerroista, koska ei ole kiinnostanut. Juomiseni on ollut lähinnä sitä, että joskus olen huvikseni tai ihan seuran vuoksi juonut pari-kolme siideriä tai olutta. Niistä on tullut kiva nousuhumala, mutta sen enempää ei ole tehnyt mieli. Opiskelijabileitä olisi ollut tarjolla vaikka millä mitalla, mutta on hämmentävää huomata, että ei vaan kiinnosta, joten en ole yksissäkään bileissä ollut.

No yksi MUTTA tähän väliin mahtuu. Vajaa pari viikkoa sitten vedin kännit kaverin luona, kun katsottiin Suomen peliä. Kaveri tarjosi kunnon satsit olutta minulle ja Miehelle. Ja join liikaa. Seuraavana päivänä oli krapula ja morkkis, teki mieli hakata sitä särkevää päätä seinään ja ihmetellä, että Miksi?

Kuulostaa siis siltä samalta hölmöilyltä ja överöinniltä, josta olen yrittänyt eroon? Kenties, mutta yhdellä erotuksella: jos olisin vuosi sitten vetänyt samanlaisen kännikeikan, en olisi potenut minkään valtakunnan morkkista, vaan päinvastoin… olisin ollut sitä mieltä, että olipas harvinaisen onnistunut ilta! Muistin illasta kaiken, kaikilla oli hauskaa, ja mikä tärkeintä, Miehenkin mielestä ilta oli kiva.

Mistä siis morkkis? No siitä, että tuli hankittua krapula ja siitä, että juomiseni ei ollut täysin omassa hallinnassani: join pari olutta liikaa ihan vain siksi, että kaveri tarjosi. Niistä tarjoomuksista kun olisi voinut kieltäytyä.

En tiedä petänkö nyt tässä itseäni, mutta olen silti ihan rehellisesti sitä mieltä, että jotakin muutosta on tapahtunut. Vielä viime kesänä (tai vielä tämän ketjun aloituksen aikoihin) tuollainen ilta olisi ollut käsitykseni “kohtuukäytöstä”! Ilta olisi ollut “normaali” tai jopa “erittäin onnistunutta kohtuukäyttöä” koska en örveltänyt, en menettänyt kontrollia, päälle ei naksahtanut se “lisää ja lisää ja lisää” -vaihde, en oksentanut, en menettänyt muistia, en nolannut itseäni, en suututtanut Miestä, ja join “vain” 10 annosta. Tuollaisen illan jälkeen olisin ollut vain iloinen, että menipäs ilta hyvin ja rauhallisesti.

Mutta nyt podin suunnatonta morkkista siitä, että sain krapulan ja join 2-3 annosta liikaa!

Tavallaan tuntuu siis hölmöltä vähätellä sen illan kulkua, koska join liikaa, piste. Mitäs minä täällä selittelen. Toisaalta taas pistää miettimään, että kyllä ne mun asenteet vain ovat muuttuneet. Pikkuhiljaa rupeaa juomiskiintiö olemaan täynnä. Joka juomiskerran jälkeen alkaa entistä vahvemmin olemaan sellainen olo, että ei olisi kannattanut.

Samoin siitä juomisesta on alkanut mennä ilo, kun mieleen on nyt alkanut tipahdella muistoja kaikista niistä typeryyksistä, mitä olen kännissä joskus tehnyt. Ehkä senkään takia ei tee mieli varsinaisesti bilettää enää - mielessä painavat vaan ne kaikki typeryydet. Mutta siitä lisää seuraavassa postissa.

59

Luin tämän vanhan ketjuni uudestaan läpi. Paljonkin nousi mietteitä pintaan, mutta päällimmäisenä mulle iski sellainen ajatus, että vitsi mun jutut on tylsiä. :laughing:

Kun luin ketjuani läpi, mieleeni palautuivat kaikki nuo ajat ja ne voimakkaat tunteet, joita silloin kävin läpi… mutta ei ne tunteet kauhean paljon mun tekstistä välity. Tekstini ovat enemmänkin sellaista persoonatonta, teoreettista analysointia. Ihan kuin en olisi uskaltanut katsoa tilannettani läheltä, vaan olisin ottanut itseeni etäisyyttä, yleistänyt päivän tapahtumat ja kuulumiset, iskenyt ne johonkin isompaan kuvaan.

Toisaalta, se on mun tyyli. Ja ehkä etäältä voi omia asioitaan tarkastella vähän rehellisemmin. Sitäpaitsi tykkään analysoida. Ja onhan näiden analysointien kirjoittaminen ollut ihan älyttömän terapeuttista. Ja mikä on aivan käsittämätöntä, porukka on jaksanut lukea läpi mun maratonpitkiä jorinoita, ja onpa täällä jaksettu tsempata ja kommentoida! Siitä iso kiitos kaikille.

Noh, tämmöinen vanha juttu piti lainata tuolta 2. sivun viimeisestä postauksesta.

Näin siinä sitten kävi. MINULLE ON ALKANUT TULLA NÄITÄ FLASHBÄCKEJÄ!! Ja ne on ihan hirveitä! :imp: :cry:

Mieleeni on alkanut pulpahdella näitä vanhoja örvellyksiä. Muistelen vanhoja bile- ja lähiräkäläreissuja ihan uudessa valossa. Ja vasta nyt tajuan, kuinka helvetin sekaisin olenkaan välillä ollut. Silloin muistelin reissujani vain siitä omasta näkökulmastani, mutta nyt olen alkanut miettiä, miltä ne ovat (tai olisivat) jonkun ulkopuolisen silmin näyttäneet. Ja se näky ei ole kaunis.

Jotenkin silloin aikaisemmin en ollut edes tajunnut, miten sekaisin mä ihan oikeasti olinkaan. Vasta nyt ymmärrän, että alkoholin vaikutuksen alaisena en osaa ollenkaan arvioida, kuinka humalassa olen. Mikä siinä alkoholissa onkin, että vaikka olen ihan kuutamolla, saatan silti kuvitella, että olen melkeinpä selvinpäin? Vaikka oikeasti olen aivan horjumiskunnossa ja puhe sammaltaa? Miten siinä tilassa voi kuvitella olevansa vain pikkuhiprakassa?!

Olen joskus ihmetellyt, miten joku juoppo voi pokkana väittää, että ei ole juonut yhtään, vaikka viina haisee, askel horjuu ja silmät harittaa… no enpä ihmettele enää. Se juoppo tietysti kuvittelee vaikuttavansa yhtä selväpäiseltä kuin tuntee olevansa… niinkuin mä olen kuvitellut.

Nyt kun olen oppinut tunnistamaan, kuinka sekaisin alkoholi minut oikeasti saa, on ryyppäämisestä senkin myötä alkanut mennä maku. Ehkä siinä on vielä yksi syy, miksi en halua enää juoda alkoholia niin paljon. Olen alkanut pelätä humalaa, kun tajuan, kuinka vähän minä sitä humalaani pystyn hallitsemaan. Pilvessä on taas yksi vertailukohta - sitä pystyn hallitsemaan, se ei poista estoja kuten alkoholi, ja pilvessä tajuan suorastaan ahdistavan selkeästi sen oman päihtymystilani. Nyt kun vertaan sitä päihtymystilaa humalaan, humalatila suoraan sanottuna pelottaa ja kauhistuttaa. Samoin pelottaa ja ahdistaa kaikki ne kerrat, jolloin olen kuvitellut olevani ihan ok, mutta oikeasti olen ollut aivan järjettömässä tuubassa… tajuamatta sitä itse.

Voi järkytyksen kauhistus. Nyt on todellisuus iskenyt minua vasten kasvoja. Ihan kuin joku ottaisi minua niskasta kiinni ja hieroisi nenääni vanhoihin kääliö-örvellys-keikkoihini, samalla tavalla kuin koiran kuonoa hierotaan sen omaan paskaan, kun se on paskantanut väärään paikkaan.

Tässä valossa kaikki ne flashbackit, joita minulle on alkanut tulla… ne pelottavat. Ja kaduttavat. Voi luoja, kuinka ne muistot sattuu. Mieleen tulee kaikenlaisia juttuja, jotka olin jo autuaasti unohtanut.

Miten olen pystynyt kieltämään itseni näkemästä kaikkia niitä pieniä kertoja, jolloin olen tuottanut tuskaa Miehelle ja itselleni? Miten voi olla, että Mies on kestänyt kaikki nuo kerrat? Muistaako hän itsekään niistä kaikkia? Onko se unohdus hänenkin suojakeinonsa, kuten se oli minun? Jos me joskus erotaan, muistuuko hänellekin flashbackeinä mieleen kaikki ne kerrat, jolloin olen ollut täysi kusipää?

Toisaalta olen iloinen siitä, että nyt näitä flashbackejä alkaa tulla. Minun mielestäni se on merkki jonkinlaisen toipumisprosessin käynnistymisestä. Että nyt mun alitajuntani uskaltaa pukata ilmoille sitä paskaa, jota en ole ennen suostunut näkemään. Olen ilmeisesti sysännyt kaikki örvellykseni jonnekin piiloon, vähän niinkuin alitajuisesti lakaissut ne maton alle, ettei minun tarvitsisi kohdata niitä. Lienee siis ihan hyvä merkki, että niitä flashbackejä on nyt alkanut tulla. Kaikki ne tukahdutetut morkkikset alkaa nousta pintaan.

Mutta voi herrajumala, että ne sattuvat… :open_mouth:

60

Mun tekee mieli alkoholia.

Tai toisaalta ei tee. Tavallaan en halua yhtään tippaa alkoholia kehooni, en ainakaan tänään. Mutta istuskelen täällä kotosalla yksin ja kaipaisin sitä siideripulloa tuohon viereen. Tai oikeastaan en kaipaa sitäkään, en halua täyttää mahaani hiilihappolitkulla. No olishan tuossa puoli pulloa brandyä, siitä saisi humalat nopeasti ja helposti, mutta toisaalta ei nyt tee mieli brandyakaan, ei edes maun takia. Ja toisaalta en halua sitä humalaakaan; minulla on sellainen olo että ajatus juoksee mukavan kirkkaasti, enkä nyt halua sumentaa sitä millään. Itse asiassa tahdon olla selvinpäin. Tämä selvinpäin olo tuntuu mukavalta.

Missä siis mättää, kun tahdon alkoholia, mutta en kuitenkaan halua sitä maun enkä humalan takia? Kaipa se on edelleen tämä ehdollistuminen mieleen juurtuneena. Olen kait niin vahvasti ehdollistunut siihen, että kun mies on ovesta ulkona, mun käsi refleksinomaisesti hamuaa pulloa ja jalat meinaisi kantaa lähikauppaan. Vaikka en halua juoda. Ihan kuin kropallani olisi joku refleksi, että äkkiä käsi pulloon ja pullon sisältö kurkkuun, ennen kuin aivot ehtivät ilmoittaa, että hei, tänään voisi olla juomatta?

Kyttäsin tuossa vieläpä kelloa, että vielä ehtisi lähikauppaan ennen yhdeksää. No en ole menossa. :smiley: Ja onneksi en edes ehtisi enää. Pitäiskö tässä nyt ajatella, että hei, ei mun tartte juoda, kun en kerran halua?

Nyt on siinä suhteessa elämä menossa mallilleen, että työttömyysturva alkoi juosta. Eipä se summa iso ole, mutta nytpä ei tarvitse olla enää sossupummina, ei tarvitse elää epävarmuudessa, ja rahaa tulee ajallaan. (Ja opiskelijakortti on vielä voimassa elokuun loppuun asti. :wink:) Nyt on se hengähdystauko, jota kaipasin. Ja jollain tavalla olen vähän aktivoitunut. Olen siivonnut ja perannut tätä meidän kämppää, erityisesti makkarissa on oikein suuroperaatio meneillään. Olen palannut yhden vanhan harrastuksen pariin, josta saan hiukan taskurahaakin siinä sivussa.

Myös pipolääkärin juttusilla olen nyt käynyt jokusen kerran, pipoa löysäämässä. Tällä kertaa olen saanut niistä psykologin käynneistä ihan eri lailla hyötyä kuin silloin aikaisemmin. Kaipa asiaan vaikuttaa myös henkilökemia, mutta eiköhän se suurin muutos ole tapahtunut ihan omissa asenteissa. Pitkäjaksoista terapiaa olisi tarkoitus pistää rullaamaan, kun kyllä tuolta mun kaapista sellaisia luurankoja löytyy, että huhhuh.

Jotenkin on ollut myös tuskallista alkaa taas miettiä noista lapsuuden juttuja. Olen pitkään pohtinut lapsuutta tiukassa uskonlahkossa, suhdetta mielenterveysongelmaiseen äitiin, ja siihen päälle vielä noita flashbackejä kaikesta siitä paskasta, mitä olen kännissä tehnyt. Ja tavallaan se on terapeuttista. Kaipa mun pääkopan sisällä on samanlainen siivous menossa kuin täällä meidän kämpässä. Eihän vaatekaappiakaan voi siivota, ennen kuin tyhjentää sen, katsoo mitä siellä on, heittää turhat menemään ja laittaa takaisin vain ne jutut, joita vielä tarvitsee ja haluaa käyttää.

Niin, ja nyt mieleen palaa kaikkia ihania ja kivoja muistoja sieltä opiskelun alkuajalta, kun kaikki tuntui menevän hyvin, koulussa oli mukavaa kivojen kavereiden kanssa, ja opintorekisteriin tuli kiitettäviä melkein kaikista kursseista. Näin jopa viime yönä unta koulusta, ja se oli niin mukava uni, että meinasi aamulla tulla tippa linssiin, kun jotenkin on vain haikeaa ajatella, että sekin unelma on nyt mennyt.

Jotenkin hämmentävää tämä tämmöinen suvantovaihe. Ihan kuin odottaisin, ainakin alitajuisesti, että ei tämä voi kauan jatkua tämmöisenä, että joku myrsky on nyt tulossa. Ihan kuin alitajuntani haluaisi, että saan sitten itse sen myrskyn aikaiseksi, niin eipähän tarvitse enää odottaa sitä.

Siksikö tämä alkoholin mieliteko? Ihan kuin alitajuntani tietäisi, että ryyppääminen on hyvä konsti pilata asiat.

Mutta en pilaa, perkele. :imp: Kyllä se elämä jotain paskaa heittää mun niskaan muutenkin, ennemmin tai myöhemmin.