Kuningas Alkoholin nousu ja tuho(ko?)

Me Vähentäjät
1

Hyvää päivää, arvon naiset ja herrat. Olen NiksNaks, opiskelijatyttönen ja minulla on jonkinlainen ongelma alkoholin kanssa. (Kyllä, kutsun itseäni tytöksi, vaikka olen iältäni lähempänä 30 kuin 20 vuotta! Olen sydämeltäni ikinuori!) Tästä minun henkilökohtaisesta ongelmastani on enenevässä määrin tulossa myös Mieheni ongelma.

Vuodesta 2006 lähtien alkoholinkäyttöni on alkanut salakavalasti lipsua yhä epäilyttävämpiin mittasuhteisiin. Oikeastaan voisin sanoa, että kaikki nämä kolme vuotta ovat olleet jatkuvaa loivaa, mutta vakaasti vähitellen jyrkkenevää, alamäkeä. Reilu kuukausi sitten mopo karkasi käsistä sen verran vauhdikkaasti, että oli pakko pysähtyä miettimään tuota etanolin kanssa läträystä: mistä se johtuu ja mitä sille voisi tehdä.

Arvoisat naiset ja herrat, haluan täten tehdä teille pitkän ja puuduttavan - mutta itselleni varsin terapeuttisen - selonteon siitä, kuinka alamäkeni alkoi ja mitä aion asialle tehdä. Olkaapa hyvät, esitän teille kertomuksen Kuningas Alkoholin noususta ja tuhosta(ko?).

Kuningas Alkoholin varhainen ura: terapeuttina

Alkusysäyksen alamäelle antoi eroamiseni uskonlahkosta, johon minut oli aivopes… siis kasvatettu ihan pienestä pitäen. Kun käsitin, että lahko olikin silkkaa huijausta ja menetin uskoni, koko maailmani romahti ja elämältäni putosi pohja. Mutta vaikka minusta tuntui, että elämälläni - tai kenenkään muunkaan ihmisen elämällä - ei ollut enää mitään merkitystä, en kuitenkaan halunnut kuolemaakaan. Päinvastoin, aloin pelätä kuolemaa aivan järjettömästi. Ahdistuin ja masennuin. Menetin mielenkiintoni asioihin, joista olin aikaisemmin saanut iloa elämääni.

Lääke ahdistukseen, masennukseen ja pelkoon? Viina, tuo kaikkien janoisten sankari, tuo maansa myyneiden terapeutti.

“Terapiani” tehoamista vauhditti se, että olin juuri aloittanut opiskelut uudessa opinahjossa. Tottakai halusin tutustua toisiin opiskelijoihin erinäisten vapaa-ajan aktiviteettien yhteydessä. Minusta, luonteeltani ujosta ja estyneestä introvertista, tuli oikea bilehile. Olin ollut teininä kiinnostuneempi tietokoneeni ohjelmoinnista ja kansantajuisten tiedekirjojen lukemisesta kuin bilettämisestä, eikä minulla ollut koskaan ollut mitään tyypillistä murrosikää, joten nyt opiskelujen alettua otin kaiken takaisin korkojen kera. Elin kait sitä murrosikää, jota minulla ei koskaan ollut. Kummasti minun opiskelijahaalareihini ilmestyi noita urotöistä kertovia kangasmerkkejä tiuhempaan tahtiin kuin kurssikavereilleni.

Alko auttoi minua unohtamaan murheeni ja ahdistukseni, mutta se teki muutakin mukavaa: muutti minut sosiaalisemmaksi, rohkeammaksi, räväkämmäksi, hauskemmaksi ja ennen kaikkea rennommaksi ihmiseksi. Kaikki oli hyvin. Maailma oli hyvä paikka. Minun oli hyvä olla. Ainakin yhden illan ajan.

Kuningas Alkoholin nousu

Vähitellen alkoholin käyttöni alkoi lipsua lapasesta. Niitä tilanteita, joissa päälle naksahti se turmiollinen “Pakko saada lisää ja lisää ja lisää” -moodi, alkoi tulla yhä useammin. Jatkoin wiunan kittaamista niin kauan kuin silmät liikkuivat ja motoriikka pelasi edes sen verran, että pullo pysyi kädessä. Seurauksena oli tietysti muistin pätkimistä, erinäisiä typeryyksiä, morkkista… ja tietysti loputtomia morkkiksen vallassa vannottuja lupauksia, että oli sitten viimeinen kerta, kun tuolla tavalla törttöilen. Niitä viimeisiä kertoja kertyi melko paljon…

Tulipa myös todettua, että humalassa olen erityisen seksuaalinen nainen, oikea rakkauden hekumallinen jumalatar, itse Venus. Vieraiden miesten - ja naisten! - suutelu oli useasti oikein hyvä idea, suorastan hassunhauska.

Myös tissuttelu lisääntyi. Niin kyllä lisääntyi Miehenkin tissuttelu. Kun istuimme kotosalla, saatoimme ihan arki-iltanakin ostaa muutaman bissen tai sidukan ja tissutella niitä yhdessä. Jossakin vaiheessa tissuttelu muuttui jokaviikkoiseksi. Jossakin vaiheessa tissuttelin myös yksin. Jossakin vaiheessa huomasin pimittäväni Mieheltä sitä, miten paljon oikeasti join.

Siinä vuoden 2007 tai 2008 kieppeillä tilanne meni siihen, että suunnilleen aina, kun Mies lähti jonnekin ja minä jäin yksin kotiin, kävin kaupassa ja ostin siideriä. En yleensä juonut kuin muutaman, niin että olin kuitenkin tolkuissani tai jopa aivan selvä Miehen tullessa kotiin. Lisäksi jos Mies oli jossakin bilettämässä ja tuli itse ihan tuubassa kotiin, ei hän tosiaankaan tajunnut, että kiltti pikkuvaimo oli ollut hengessä mukana ja ottanut itsekin kotosalla. Alussa hän ei siis edes huomannut, että join melkein aina, kun hän oli poissa. Ja jos huomasikin, ei hän osannut arvata, että se olisi ollut ongelma.

Sitten sekin mopo alkoi keulia. Join entistä suurempia määriä, kun olin yksin. Yhä useammin ja useammin alkoi käydä niin, että join liian paljon liian nopeasti, jolloin päälle naksahti se “Pakko saada lisää ja lisää ja lisää” -moodi. Jos olin ostanut vaikkapa kolme sidukkaa, jotka join liian nopsaan tahtiin, perseeni nousi tuolilta aivan automaattisesti ja jalat kantoivat ihan itsestään kauppaan, josta enempiä miettimättä käsiini tarttui toiset kolme sidukkaa. Jos kaupat olivat kiinni, osasivat jalkani kuljettaa perseeni lähiräkälän penkkiä kuluttamaan, vaikka aivot saattoivatkin sanoa tai ainakin heikosti piipittää, että hei, onko tämä nyt ihan välkkyä.

Asiat johtivat lopulta siihen, että melkeinpä aina, kun Mies tuli kotiin jostakin, häntä odotti kotosalla ihanaisen raikas, etanolilta tuoksuva vaimo, jonka aivotoiminta oli jostakin toisesta ulottuvuudesta. Vaihtoehtoisesti Mies sai soitella perään kysyäkseen missä olen ja kökkiä kotona odottelemassa, milloin ja missä kunnossa rouva suvaitsee saapua baarista kotiin. Pahimmassa tapauksessa saatoin saada silmittömiä raivokohtauksia. Saatoin sanoa Miehelle asioita, joita en ikinä selvinpäin olisi voinut kuvitellakaan sanovani ihmiselle, jota rakastan. Käsittämätöntä, että sama ukko jaksaa vieläkin yrittää sietää minua.

Kuningas Alkoholin tuho

Kuningas Alkoholin valta vain kasvoi kasvamistaan, kunnes tilanne kärjistyi vähän yli kuukausi sitten. Tuolloin Mies tuli kotiin vähän pidemmän matkan päästä, ikävöiden minua, odottaen rakkaansa jälleennäkemistä, ja… noh. Oli juu kiva jälleennäkeminen. Äkkiä se Miehen ikävä muuttui epätoivoiseksi kiukuksi.

Viikon kuluttua tästä tapauksesta kaikki muutkin taustalla vaanineet ongelmamme kaatuivat niskaan. Osa ongelmista oli Miehen syytä, osa minun, osa ei kummankaan, osa molempien, osa olosuhteiden. Sanotaanko nyt vain niin, että viikon kuluttua tuosta kohtalokkaasta kotiinpaluusta - eli vähän yli kuukausi sitten - kaikki kuukausien ajan kasaantunut paska räjähti käsiin ja satoi niskaan.

Tämä oli terapeuttisinta, mitä minulle on aikoihin tapahtunut. Koin suuren herätyksen. Ahaa-elämyksen suorastaan. Tajusin, että hei, minä olen aikuinen ihminen ja minun pitää ihan itse ottaa vastuu omasta elämästäni: omista asioistani, omista tunteistani, omasta juomisestani. Ei Mies voi olla minulle kuin mikäkin isä tai holhooja. Uskomatonta, että toisinaan tarvitaan iso kriisi, ennen kuin aikuinen tajuaa aikuistua.

Siitä se sitten lähti. :smiley: Sen koommin en ole yksin juonut. Ja nyt on viikko siitä, kun viimeksi join. En juo tänäänkään, vaikka hiukkasen mieli tekisi ja tilaisuus olisi, eli Mies on laivalla ja minä yksin kotona. Olen toki aikaisemminkin pitänyt pikkasen pidempiä tipattomia kausia (minulle pitkä = yksi viikko) mutta tällä kertaa minulla on ensimmäistä kertaa tunne, että olen mieluummin selvinpäin kuin humalassa. Ja se johtuu siitä, että olen alkanut ottaa asioistani ihan eri tavalla vastuuta.

Noniin, se siitä romaanin kirjoittamisesta. Katsastellaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

2

Jotta nää romaanit ei ihan heti loppuis kesken, niin väännetäänpä seuraavaa heti tähän perään. :wink:

Tosiaan, tänään on 7. päivä juomatta ja 35. päivä juomatta yksin. Olen saavutuksesta suunnattoman ylpeä, vaikka mahdollinen repsahdus pelottaa. Tänään teki tiukkaa, mutta siitäkin selvittiin - kaupat on kii ja baariin en viitsi tästä lähteä. Kahvia kyllä join, kun jotakin päihdettä piti juoda, joten en taida nukkua vielä muutamaan tuntiin… :smiley:

En ole edes halunnut olla pöhnässä tänään, koska nyt kun olen ollut viikon juomatta, tajuan, että ajatukseni kulkee kirkkaammin ja olen onnellisempi. Humalainen pöhnä ja turtumus - tuo ah niin ihana unohduksen olotila, jota aikaisemmin hain paetakseni arkea - tuntuukin epämiellyttävältä!

Tästä huolimatta olin vähällä sortua tänään, ihan vain vanhasta tottumuksesta - Mies on laivalla ja minä yksin täällä kotosalla. Voisin aivan rauhassa nauttia Neiti Sidukan valloittavasta ja peräti huumaavasta seurasta, jopa humaltua hieman, eikä Mies huomenna laivalta tullessaan tajuaisi mitään. Voisin vaikka törttöilläkin tänään, eikä Mies tietäisi siitäkän mitään.

Kävin jopa kaupassa ostoksilla tuossa jokunen tunti sitten, mutta urheasti kävelin kaljahyllyn ohi, vaikka loinkin siihen pari kaihoisaa silmäystä. Kaupan edustalla istuskeli myös kolme kappaletta muistutuksia siitä, miksi on parempi, etten sidukasta nautiskele: kolme säälittävää, änkyräistä äijää istui kaupan edustalla pullot käsissä. Yksi sammalsi minulle jotakin. Mietin, että olen itse änkyrässä yhtä säälittävä, samanlainen sammaltaja, joka hädin tuskin pystyssä pysyy. Haluanko olla sellainen tänään? En.

Mutta mikäs on se pääsyy sille, että en sortunut tänään? Tottakai se, että olin mieluummin selvinpäin kuin kännissä. Mutta vielä isompi syy on se vastuukysymys: Kenelle teen tiliä juomisestani? Ketä varten olen juomatta? Miestänikö varten? Jos olisin juomatta häntä varten, olisin tällä hetkellä jo humalassa. Mutta hei, minähän olen juomatta ihan itseäni varten! Minä olen juomisistani vastuussa, minä ne viinat kaadan kurkusta alas, ja itseäni en pysty huijaamaan!

3

Voih… kuinka ihmisluonto onkaan heikko ja kurja!

Jääkaapissani on parhaillaan odottamassa kolme vanhaa ystävää.

Nyt muistan, miksi alun perin aloin juoda ollessani yksin. Minähän ahdistun aivan mielettömästi, kun Mies on jossakin poissa! Siis ihan oikeasti pelkään, että kun hän jonnekin lähtee, hän ei enää palaa. Tämä pelko juontanee juurensa lapsuuden turvattomuudesta. Äidin skitsofrenia ja (ilmeisesti runsaanlainen) alkoholinkäyttö aiheutti arvaamatonta käytöstä. Minulla on hämärä muistikuva, että kerran kun olimme Ruotsissa reissussa, hän katosi jonnekin ja sitten häntä etsittiin kissojen ja koirien kanssa. Myöhemmin, aina kun hän lähti vaikkapa kauppaan ja minä kökin kotona häntä odottamassa, pelkäsin, ettei hän tule enää takaisin.

Sama juttu nyt Miehen kanssa. Panikoin, että hänelle on sattunut siellä laivalla jotakin. Noh, tällä kertaa en sentään pyörinyt Iltalehden sivuilla lukemassa, josko Itämerellä jokin purkki olisi mennyt ja tehnyt Estoniat. :unamused: Kyllä vain, olen ihan oikeasti ollut niinkin vainoharhainen. Tiedänhän minä, ettei tässä pelossa ole järjen hiventäkään. No siis, nyt sentään jotenkuten uskoin, että purkki pysyy pinnalla, mutta pelkäsin koko ajan, että Mies saa vaikkapa sairaskohtauksen ja ketään ei ole auttamassa, jne…

Ahdistus yltyi suorastaan paniikiksi viime yönä kahden paikkeilla. Ei kertakaikkiaan, en muista, milloin olisin viimeksi niin panikoinut. Oli pakko napsaista naamaan yksi Temesta. Se auttoi, ja pystyin nukkumaankin jo siinä kolmen kieppeillä. Ei, mulla ei ole mitään reseptiä, Mieheltä minä sen napin pölläisin. Tosin hän antoi mulle luvan napsaista omia nappejaan, juurikin siksi etten joisi alkoa ahdistukseeni. Jotenkin vain harmitti ottaa se nappi - muuten meni päivä selvinpäin, mutta kuitenkin piti sortua kemikaaleihin.

Joo, mulla lienee jonkinlaista läheisriippuvuutta vielä tämän alkoholiongelman lisäksi. Oireet ainakin viittaa siihen suuntaan, vaikka en aluksi itseäni tunnistanutkaan mistään läheisriippuvaisten kuvauksista. Heh, yleensähän se kait on niin, että se alkoholistin puoliso on se perheen läheisriippuvainen, mutta p-n marjat. Minä se tässä taloudessa kärsin kummastakin riippuvuudesta. Että näin meillä. :laughing:

Tänään ahdistus vain jatkuu, ei onneksi ollenkaan niin pahana. Muttamutta, mieli on heikko. Hain siis tänään itselleni kaupasta kolme kaveria. Nyt aukesi yksi niistä.

Noh, olenhan minä jo jonkin sortin ennätyksiä tässä tehnyt. Kokonainen viikko juomatta tippaakaan, ja huikeat 35 päivää juomatta itsekseni.

Saas nähdä, miltä maistuu Neiti Sidukan seura näin tauon jälkeen. Mielenkiinnolla odotan myös, osaanko nyt jättää tämän näihin kolmeen puteliin (eli 4,5 annokseen) vai karkaako kaikki käsistä. Toivottavasti ei. Tahdon olla tolkuissani, kun Mies palailee kotiin. Olisi niin hirveää pilata kaikki tähän asti tapahtunut edistys, juuri kun meillä on taas Miehen kanssa alkanut mennä paremmin. :frowning:

En nyt varsinaisesti koe syyllisyyttä tästä repsahduksesta. Viikko juomati on aikamoinen saavutus meikäläiselle. Se vain harmittaa, että tänään selvinpäin ei ollutkaan mukavampaa kuin pöhnässä. No, jos pystyn pitäytymään näissä kolmessa siiderissä, niin kaikki on ihan ok. Aion tunnustaa myös Miehelle, että join tänään kolme siideriä, ainakin jos asia tulee puheeksi.

Entäs jos se ei sitten pysykään näissä kolmessa? Noh, aion silti sanoa Miehelle, että join tänään kolme siideriä. :neutral_face:

4

Tervetuloa joukkoon NiksNaks!

Mä aloitin oman vähentämiseni tammikuussa tipattomalla tammikuulla. Kaikki meni oikeastaan älyttömän hyvin kesään asti. Kesällä kaikki on mennyt päin sanonko mitä. Harva se viikonloppu olen palannut vanhaan tapaani vetää perseet olalle. Mitä ei siis tapahtunut koko alkuvuonna. Nyt se on taas todellisuutta. Viime viikonloppuna sattui vielä juomisen yhteydessä vähältäpititilanne ja kaikkea muutakin aika kamalaa, josta en halua edes kirjoittaa, joten olen päättänyt lopettaa toistaiseksi juomisen ihan kokonaan. Absolutismiin en usko kohdallani vieläkään, koska pystyn ottamaan sen yhden-kaksi ja jättämään siihen, mutta humalahakuisen juomisen ja tiettyjen ihmisten seurassa juomisen joudun lopettamaan kokonaan. En jaksa edes ajatella asiaa nyt pidemmälle, en pysty. Vuori näyttää edessä niin älyttömän korkealta nyt kaikin tavoin. On tullut sössittyä, ja pahasti.

Tunnistin itseni tuosta läheisriippuvaisuusosasta. Mä en pelkää mitään muuta niin paljon kuin sitä, että menetän mieheni. Kai se on toisaalta normaaliakin, onhan hän elämäni tärkein ihminen, enkä oikeasti osaa kuvitella, millaista elämä olisi ilman häntä. Paras ystävä ja mies samassa paketissa, ei kai sitä muuta voi toivoa. Tosin ei kai ole normaalia pelätä aina miehen lähtiessä ajamaan autoa, että tämä kuolee…

En kai mä mitään järkevää osaa sanoa kuin sen, että koita säkin olla kokonaan ilman jonkun aikaa, noiden sidujen jälkeen. Ehkä katsantokanta jotenkin kirkastuu sen myötä. Ainakin toivon nyt omalla kohdallani käyvän niin. Tsemppiä sulle paljon!

5

Tää hakkaa särkevää päätään seinään ja toivoo, että tämä surkea ihmiselo päättyisi jo. Kolme siideriä, joopajoo… niiden kolmen jälkeen join vielä yhden. Sitten sain päähäni kuningasidean, että menenpä lähiräkälään juomaan lonkeroa ja voittamaan peliautomaatista rahaa. No peliautomaattihan siinä voitti, jotain 20 euron verran. :unamused: Sitten vielä polttelin kukkaa jossakin täysin tuntemattomassa seurassa ja selitin pehmoisia. Mitäköhän muuta… pelottaa katsoa tilin saldoa.

Olin siis aivan täysin kujalla eilen. Miehelle tää oli viimeinen pisara. Ei aio katsoa moista meininkiä enää yhtään kertaa, eli jos sama toistuu, mies lähtee. Ymmärrän kyllä, en minäkään tällaista jaksaisi katsoa.

MIKSI, OI MIKSI?! Juuri kun hehkutin sitä, kuinka kivaa on kun asiat alkaa rullata, käy näin. Mieleni tekisi itkeä, mutta en saa edes itketyksi. Inhoan ja häpeän itseäni tällä hetkellä, ja tuntuu niin pahalta, kun mies on kotona ja istuu surullisena tietokoneellaan. Hänen takiaan minä kaikkein eniten kadun. Voi kun olisin sitten sortunut edes edellisiltana, niin ei olisi mies joutunut katselemaan tällaista.

Niiskuliini, kiitos kun tulit kommentoimaan! Minulla on aivan sama juttu, eli tietynlaisessa seurassa pystyn kyllä juomaan vain ne pari, tai voin jopa humaltuakin ilman, että menee aivan överiksi. Mutta jos juon yksin tai tietyssä humalahakuisessa seurassa, niin heipparallaa. Tällä hetkellä näyttää kyllä siltä, että mun pitäis olla ennemmin tuolla lopettajissa kuin vähentäjissä.

Kah, mielenkiintoista, toinen lähis! Joo, onhan se normaaliakin pelätä itselleen rakkaan ihmisen menettämistä, mutta sitten kun se pelko menee vähän turhan ylenpalttiseksi, niin eihän se ole enää normaalia.

Kiitos. Pakko tässä on olla kokonaan ilman, tai ainakin olla juomatta yksin. Toisaalta tuntuu siltä, että ei tästä mitään tule, antaa mennä vaan, ja jos hyvin käy, saan alkoholimyrkytyksen ja kuolen pois. Vaikka minä nyt saisinkin skarpattua, ei tehtyä saa tekemättömäksi.

6

Niin on tämä sinunkin tarinasi kovin tutun kuuloista.
Ja tuo yksin juominen: sitä minäkään en ole omalla kohdallani ymmärtänyt. Joskus ajattelen, että eihän tässä mitään: turvallisesti otan muutaman oluen itsekseni kotona, ei ainakaan pääse mitään pahaa tapahtumaan. Mutta usein on käynyt juuri noin: kotijuomien loputtua olen singahtanut johonkin lähiräkälään. Ja nimenomaan lähiräkälään: voin katsos juoda nekin rahat, jotka menisivät siihen, jos joutuisi jostain kauempaa kaupungilta tulemaan taksilla kotiin. Säästöä näetsen.

Olen itse niin huonona kaikkien asioitteni suhteen etten oikein pysty ketään neuvomaan tai auttamaan muuten kuin sanomalla, että et ole yksin ja tunnen suurta myötätuntoa.

Paini jatkuu. Paini itsensä kanssa ja todellisuuden kanssa. On vain nyt uskottava, että jonain päivänä tuntuu paremmalta.

Jatkuu…

7

Foggy lady ja Onniina, kiva kun kävitte kommentoimassa. Helpottaa, kun tietää, että on muitakin ihmisiä, jotka painiskelevat ihan samojen ongelmien kanssa. Että en ole maailman ainoa kännitörppö, joka tekee typeryyksiä.

Ja tosiaan, sitä minäkin ihmettelen, että mikä ihmeen tarve sinne lähiräkälään on mennä? Nimenomaan siis räkälään eikä mihinkään bilemestaan. Jotenkin sitä kaipaan kait “samanhenkisten” eli yhtä säälittävien ihmisten seuraan. Viinanjuonnin ammattilaisten kanssa on niin rentoa jutskailla. Sitäpaitsi tunnen itseni hiukan vähemmän säälittäväksi, koska ne lähiräkälän ihmiset ovat vielä säälittävämpiä. Ainakin toistaiseksi.

Voisin minä jonkun kaverinikin luo mennä. Lähistölläkin asuu kavereita, joista saisin helposti juomaseuraa. Sitä se Mieskin ihmettelee, että miksi en sitten ole jonkun kaverin seurassa, vaan eksyn aina sinne räkälään… yksin. Mutta kaipa minä jotenkin häpeän sitä känniä - ei haittaa, jos teen itsestäni idiootin ventovieraiden silmissä, mutta kaveriporukassa en viitsi aina olla se, joka on eniten tuubassa. Ja joo, kyllä minä kavereidenkin seurassa olen liikaa ottaneena nolannut itseni useasti…

Osui ja uppos. Kylläkylläkyllä.

Järki suosittelee minullekin täysraittiutta, mutta sydän ei vain anna periksi. On se uskomatonta, miten kauan alkoholisti voi uskotella itselleen, että “kyllä minä pystyn ottamaan sivistyneesti, kunhan muistan vaan skarpata vähän.” Ja onnistuuhan se skarppaaminen vähäksi aikaa, mutta aina jossakin vaiheessa tulee uusi repsahdus.

Tiedostan siis, että täysraittius olisi minulle ehdottomasti paras ratkaisu, mutta ajatus tipattomasta loppuelämästä vaan tökkii vastaan. Ei kai tähän muu auta kuin aika. Taitaa jokainen alkoholisti tarvita sen oman aikansa, että suostuu tajuamaan. Tällä hetkellä uskottelen siis itselleni, että pystyn vielä jonakin päivänä hanskaamaan juomiseni. Että olen nyt vähentämässä. Että kyllä minä pystyn siihen. Pystynhän minä esim. appiporukoilla ottamaan sivistyneesti, samoin omien vanhempieni luona, kun en todellakaan tahdo toilailla noiden ihmisten edessä.

Yritän ottaa ohjenuorakseni sen ajatuksen, että ei minun tarvitse olla loppuelämääni ilman viinaa, mutta entäs tänään? “Tänään minun ei tarvitse juoda.” “Päivä kerrallaan. Huomisesta en tiedä, mutta tänään en aio juoda.” “Minulla on koko loppuelämä aikaa vetää viinaa, jos tahdon. Mutta tänään en juo.” Jne.

Ja nuo petetyt lupaukset. Kun ei voi luottaa. On pelottavaa ja masentavaa, että en pysty luottamaan edes itseeni. Että valehtelen myös itselleni ja rikon myös itselleni antamani lupaukset.

Entäs sitten se Miehen luottamuksen pettäminen. On kauheaa, kun oma mieheni ei voi luottaa minuun. Vielä kauheampaa on ajatella, että tehtyä ei saa tekemättömästi, menetettyä luottamusta ei niin vain saada takaisin. Niin monet kerrat olen vannonut, että näin ei enää käy. Vaikka nyt olisikin ihan oikeasti se viimeinen kerta, kun näin pääsee käymään, kuinka kauan kestää, ennen kuin Mies voi taas luottaa? Kuukausia? Vuosia? Ei koskaan?

Onko edes mahdollista, että jonakin päivänä Mies voi täysin turvallisin ja luottavaisin mielin palata kotiin? Voimmeko jonakin päivänä olla kavereiden kanssa bilettämässä, ilman että Miehen täytyy koko ajan jännittää, otanko liikaa ja nolaan itseni?

8

Iltaa!

Voi niin tuttuja tarinoita. Ihan alkoi itkettää lukiessa, kun kaikki ne vuosien morkkikset ja sekoilut palautuu mieleen. Ilmeisesti meitä on aika monta, samaa ikäluokkaa olevaa, samankaltaisen historian omaavaa naista täällä vähentäjissä. Niiskuliinin kanssa meillä ainakin on paljon yhteistä.

Läheisriippuvainen olen myös. Myös minä pelkään menettäväni mieheni. Ja tässä omaa alkonkäyttöä pohtiessa ja selviä päiviä viettäessä se mies tuntuu aina vaan tärkeämmälle. Itseni lisäksi haluan muuttua ihan yhtä paljon hänen takiaan. Nuo miehen laiva/ biletysreissut on aina kamalia. En pysty kunnolla nukkumaan kun pelkään, että hänelle jotain tapahtuu.

Itse olen nyt juhannuksesta lähtien ollut melko rauhallisesti. Olen muistaakseni juonut 3 kertaa, niistä kaksi kertaa viime viikolla. Molempina iltoina oli “hyvä” syy ottaa, ei mennyt överiksi ja seuraavana päivänä ei ollut järkyttävää ahdistusta. Toisena iltana tuli sanottua yksi sellainen asia tutulle, jonka olisi voinut jättää sanomatta. Todennäköisesti tämänkin asian miettiminen on turhaa, ei pitäisi jokaista asiaa aina murehtia niin paljon.

Itse pyrin tietoisesti täysraittiuteen. Ja koko ajan se tuntuu vaan paremmalta ratkaisulta. Viikonloppuisin pystyy ihan oikeesti lataamaan akkuja, työteho on erilainen, nukkuu paremmin ja mikä parasta, ahdistus on hyvin lievää. Nyt olen päättänyt olla taas täysin selvänä niin pitkään kuin hyvältä tuntuu. En aseta itselleni mitään täyskieltoa alkon suhteen, mutta en myöskään hakeudu sellaisiin tilanteisiin joissa joisin. Kotonahan en ole koskaan tissutellut, eli sitä ongelmaa ei ole.

Sitten noista lähiräkälöistä vielä. En varsinaisesti ole koskaan viihtynyt ns. pintaliitopaikoissa, mieluummin olen valinnut Kallion kapakan kuin Sedun yökerhon. Mutta viime vuosina on kyllä lähes aina hakeutunut aika kamaliin paikkoihin. Ja naurettavaa kyllä, olen tuntenut itseni siellä jotenkin paremmaksi ihmiseksi. Enhän minä ole vielä rupsahtanut ja alkoholisoitunut puliakka. :unamused: Kun nyt selvänä mietin millainen olen siellä räkälässä ollut, olen ollut ihan samanlainen kuin kaikki muutkin.

Tässäpä Monican keskiviikkoillan romaani.

9

Oih, taas tuli niin tutun kuuloisia ajatuksia teiltä, Onniina ja Monica!

Niin totta, niin totta. Ja tuo kommenttisi, jonka tummensin… se herätti. Samoin minäkin olen siellä räkälässä ollut yleensä se, joka on ollut kaikkein pahimmassa tuubassa.

Olenpa, juu, parempi ihminen kuin ne räkälässä kaiket päivät notkuvat viinanjuonnin ammattilaiset. Minä en juo joka päivä, olen vielä nuori ja kaunis, enkä ole edes syrjäytynyt. Ja silti minä, tämä Parempi Ihminen, olen lähiräkälän porukasta se, joka on kaikkein eniten poissa tästä maailmasta. Olen itse asiassa ollut niin jurrissa, että en kehtaa enää edes näyttää naamaani lähiräkälässä!! :blush: Jumalauta, sanon minä.

Osaan samaistua myös tuohon, mitä Monica sanoi. En ole itsekään ikinä erityisemmin perustanut mistään pintaliito-seduloista. En tahdo tavata hyppyritukkaisia fruittarijätkiä vaaleanpunaisine paitoineen ja salilla pumpattuine hauiksineen tai täydessä tällingissä olevia tyttösiä, jotka tanssivat huonoa hiphoppia vain, jotta saisivat tekosyyn keikutella pikkupeppuaan. Koko meininki tuntuu niin pinnalliselta. Tykkään rennommista ja välittömämmistä paikoista, joissa on aidompia ihmisiä. Nyt kun olen miettinyt, niin meidän lähiräkälä on siitä just niin kiva paikka, että vaikka menen sinne yksin, siellä on yleensä aina joku porukka, joka pyytää pöytäänsä istumaan ja juttelemaan mukavia.

Tajusin tässä itsekin, kun melkein jo löin sen viimeisen naulan meidän auvoisen avioliiton arkkuun, että mies on myös minulle iso motivaatio parantaa tapani.

Juu, tiedän tiedän, eihän sitä voi ainoastaan toisen takia raitistua. Enhän minä niin teekään. Mutta kyllä se mies on iso motivaatio tässä, ja kyllä minä yritän muuttua melkein yhtä paljon hänen kuin itseni takia. Kyseessä on ihminen, josta välitän aivan valtavasti, enkä todellakaan toivo hänelle tällaista. Niinä hetkinä, kun minusta tuntuu, että ihan sama raitistunko, että mitä väliä sillä on, kun olen tämmöinen paska ja huono ihminen… niinä hetkinä helpottaa, kun on joku muukin, jonka vuoksi raitistua. Että jos en sillä hetkellä usko itse ansaitsevani parempaa, niin mieheni ainakin ansaitsee.

10

Niin totta. Kun tuota juttua pohtii selvinpäin ja järjen kanssa, niin surullistahan tuo on. Ja ne jutut… no, en aina edes muista tarkkaan, mistä siellä juteltiin. Mutta ei mistään niin erikoisesta, etteikö samat asiat olisi voinut jauhaa selvinpäinkin, kavereiden kanssa.

Jollakin tavalla kuitenkin tuntuu niin kivalta, että kun lähikuppilaan menee, sieltä löytyy “ystäviä”, joiden kanssa voi jutella aika avoimestikin. Mutta mitäs ystäviä ne sellaiset ovat, joita ei ole ikinä tavannut selvinpäin, ja joiden kanssa isoin yhdistävä asia on Kuningas Alkoholi.

Ennemminkin ongelma on siinä, että selvinpäin en ole ollenkaan yhtä seurallinen kuin kännissä, enkä osaa yhtä helposti käydä samanlaisia syvällisiä keskusteluja esim. kavereideni kanssa. Toisaalta, kännissä juttujaan luulee aina fiksummiksi ja syvällisemmiksi ja kiinnostavammiksi kuin ne ovatkaan. Jotkut (ellei peräti suurin osa) “fiksuista” jutuistani ovat oikesti olleet tosi typeriä. :unamused:

Senhän takia minäkin noissa räkälöissä… kun ei sitä hyvänen aika kehtaa mennä sellaisiin paikkoihin, joissa ihmiset käyttäytyvät ja juovat sivistyneesti! Hölmöltähän minä siellä näyttäisin! :open_mouth:

Minulla on muuten tosi hyviä muistoja niistä reissuista, kun ollaan menty hyvällä porukalla juuri tuollaiseen kuvaamaasi olutpaikkaan, tai sellaiseen bilemestaan, jossa käy vähän muunlaisia tyyppejä kuin perus pintaliito-seduloissa. Meikäläisellä ei ole koskaan mennyt överiksi, kun päätarkoitus on kännäämisen sijasta ollut kivasta tunnelmasta ja musiikista nauttiminen, kivalla porukalla.

Eli silloin, kun olen liikkeellä tiettyjen fiksujen, ei-niin-humalahakuisten kavereideni kanssa ja menemme johonkin paikkaan istumaan iltaa pääasiassa siksi, että siellä on mukava tunnelma ja hyviä juomia, mulla ei ole ikinä mennyt överiksi. Sama juttu, kun ollaan menty pääasiassa tanssimistarkoituksella johonkin paikkaan, jossa on soinut tosi hyvää tanssimusaa, teknobileistä puhumattakaan - kuka jaksaa reivata kuusi tuntia putkeen, jos on juonut jotakin muuta kuin vettä? Sama pätee keikkoihin, joille mennään pääasiassa kuuntelemaan jotakin bändiä, ei kännäämään. Pari olutta rentouttaa kivasti, mutta enempää ei sitten teekään mieli, kun keikka olisi myös kiva muistaa jälkeenpäin - kännätä voi halvemmallakin.

Tällaisissa tilanteissa mulla ei ole yleensä ollut vaikeuksia pitää sitä alkonkäyttöä hanskassa. Minä siis pystyn tuollaiseen sivistyneeseen biletykseen. Pystyn siihen oikeastaan aina, kun lähden liikkeelle sillä mielellä, että kännääminen ei ole se itse tarkoitus, vaan tuo ainoastaan kivaa lisämaustetta tilanteeseen. Ja nuo tilanteet ovat juuri niitä, joiden takia en tahtoisi lopettaa alkoholin käyttöä kokonaan. Elättelen siis yhä toiveita siitä, että kykenen minäkin normaaliin alkoholinkäyttöön.

Toisaalta joskus joudun vahtimaan sitä juomistani hiukan liian tarkkaan. Toisinaan, noissakin tilanteissa, tekisi mieli juoda enemmän ja nopeammin kuin olisi hyväksi, jolloin pitää heittää jarrut päälle… ja se on rasittavaa. Joutuu juomaan käsijarru päällä, kuten joku täällä asian hyvin ilmaisi. Aina ei voi ihan täysin rentoutua.

Olisivatko siis nuo tilanteet sittenkin ihan yhtä kivoja tai vielä kivempia täysin selvinpäin? Ehkäpä. Suunnilleen yhtä kivoja ainakin. Tosin 1-3 järkevään tahtiin nautittua juomaa poistavat juuri sopivasti estoja ja tekevät minusta hiukan seurallisemman ja vapautuneemman, mikä tekee noista tilanteista hiukan mukavampia. Sitäpaitsi on olemassa alkoholijuomia, joita juon ihan oikeasti maun takia.

Seliseli. Mitähän minä nyt yritän tälläkin romaanilla selittää? Kunhan pohdiskelen, voisiko minusta sittenkin tulla kohtuukäyttäjä. Huomaa kyllä, että aivoni ovat taas vähän pehminneet kännäämisen seurauksena, kun minun on vaikea jäsennellä ajatuksiani. :smiling_imp:

11

Ja taas tunnistin itseni tästä tekstistä. Välillä se on just tuota. Mutta nimenomaan vain välillä: sitten on niitä tilanteita, että kontrolli säilyy ihan itsestään.

Näin siis täälläkin. Ja sitä nyt tässä pähkäilen pienessä päässäni, että mikä vaikuttaa siihen, kummin päin käy, ja kuinka paljon noita “kontrolli säilyy” -tilanteita on verrattuna noihin “tahtoisin vetää kääliö-överit” -tilanteisiin. Että kumpi kävisi minulta helpommin, kohtuukäyttö vai täysin tipaton linja.

Olen sitäkin pohdiskellut, että mitkä ovat ne tilanteet, joissa kohtuullinen humaltuminen on onnistunut ihan itsestään ilman jarruttelua, miltä minusta on niissä tilanteissa tuntunut, ja mikä tärkeintä, miten ne voisi toistaa.

Kun on minulle kännibileissäkin tullut toisinaan eteeni sellainen tilanne, että ei ole tarvinnut jarrutella ollenkaan. Olen voinut juoda rennosti pitkin iltaa juuri niin paljon ja nopeasti kuin haluan, suuriakin määriä, mutta känni on aina pysynyt sellaisella tasolla, että muisti on säilynyt enkä ole tehnyt mitään typerää. Olen koko ajan ollut sellaisessa sopivassa humalassa, olen tykännyt olostani niin paljon, että en ole halunnut humalaa syventää vaan ylläpitää. En ole siis tuntenut tarvetta kitata pakonomaisesti lisää ja lisää juomaa, vaan juomisen tarkoituksena on ollut yksinkertaisesti humalatilan ylläpitäminen mukavalla tasolla. Siihen tarpeeseen, että mulla pitää olla koko ajan lasi kädessä, olen juonut vettä.

Oloni on näissä tilanteissa ollut sillä tavalla turvallinen, että tiedän ettei viina lopu kesken, että sitä kyllä riittää, että ei mun ole pakko juoda sitä yhtään nopeammin kuin itse haluan, että voin pitää taukoakin eikä se sillä aikaa lopu. Jossakin vaiheessa iltaa on sitten vain tullut se stoppi, eli en kertakaikkiaan halua enempää alkoholia, ja lopetan juomisen siltä illalta. Joko minua vain rupeaa väsyttämään, tai sitten siitä alkoholista alkaa tulla paha olo.

Onko tämä nyt sitä kuuluisaa kohtuukäyttöä, johon jotkut ihmiset kykenevät melkein aina kännätessään? Ja miten minä voisin onnistua siinä?

Kun mietin noita onnistuneita iltoja, tämmöiset tekijät tulevat mieleen:

Olen tietoinen omasta humaltumisestani. Tunnen siis, että olen humalassa, ja osaan arvioida realistisesti, kuinka humalassa olen. Överikerroilla on aina käynyt niin, että en ole itse huomannut enkä tuntenut, kuinka humalassa oikeasti olenkaan. Sitten olen juonut lisää, jotta tuntisin olevani “tarpeeksi kännissä”.
Hidas nousu. Liian nopea nousu edesauttaa sitä, että en huomaa, kuinka humalassa olen. Tarpeeksi hitaan nousun aikana ehdin tajuta sen humalatilan. Parhaiten toimii se, että illan eka annos nautitaan kohtuullisen nopeaan tahtiin, jotta se myös tuntuu päässä, mutta sen jälkeen siirrytään vesilinjalle vähäksi aikaa, ennen kuin jatketaan. Ei ehkä toimi kaikilla, mutta toimii mulla.
Vatsa täynnä. Tämän nyt pitäisi olla selviö, mutta kyllä se syöminen on vain liian monta kertaa unohtunut. Sitäpaitsi, ei riitä että vatsa on vain täynnä, vaan siellä pitää olla reippaasti rasvaa ja hiilihydraatteja - rasva hidastamassa alkon imeytymistä, hiilarit estämässä yllättävää verensokerin laskua. Syön normaalisti aika vähän hiilihydraatteja, mikä sopii selvinpäin oikein erinomaisesti, mutta ei kännätessä. Kännätessä minun pitää syödä paljon hiilareita. Jos ateria sisältää vähän hiilihydraatteja, ei auta, vaikka olisin syönyt mahani piukaksi - efekti on silti sama kuin joisin tyhjään vatsaan.
Tarkkana sen saunan kanssa. Sauna on monta kertaa pilannut sellaisenkin illan, joka on alkanut hyvin. Ongelmaa ei ole, jos ilta alkaa saunalla, mutta jos sinne saunaan mennää vasta kun ollaan tuiskeessa, multa karkaa mopo käsistä. Syy lienee saunan aiheuttama nestehukka + se, että janoon on juotu alkoholia. Eli, jos aion jatkossa saunoa kännibileissä, pitää saunajuomaksi varata vain vettä. Ja tolkuttaa itselleni, että alkoholia saa saunan jälkeenkin, ei se saunoessa mihinkään lopu…
Ei inspiraatiota toisten kännistä. Usein on mopo karannut käsistä, kun olen alkuillasta ollut liian selvä verrattuna toisiin. Eli siis, jos olen nähnyt, että joku toinen on aivan selkeästi paljon enemmän kännissä kuin minä, tai jos joku on ihmetellyt enkö minä ole kännissä vai olenko vesilinjalla, niin olen antanut itselleni luvan juoda nopeammin: “Noniin, toiki on enemmän kännissä kuin mä, mä oon ihan selvä vielä, voin juoda enempi.” Pitäis pitää mielessä, että mitäs se toisten kännit minua hetkauttaa, en voi hakea toisten humalatilasta lupaa tai oikeutusta omalle juomiselleni. Itse olen juomisestani vastuussa, eivät muut.
Bileet, joissa on muutakin tekemistä kuin istua ja juoda. Jos bileet ovat sellaiset, että suunnilleen ainoa puuha on kännääminen, niin totta mooses se menee överiksi, kun muuten olisi ihan pirullisen tylsää. Samoin jos tulee mentyä johonkin sellaiseen yökerhoon, että se porukka ja/tai musiikki ärsyttää ja ottaa aivoon, sitä tulee tietysti lääkittyä viinalla. Eli pitäis harrastaa vain sellaisia ryyppäjäistilanteita, joissa on kivaa muutenkin, ettei tylsistymistään tarttis lääkitä kännäämällä.

Hmm. Eli onnistuisiko multa se, että jatkossa juon vain tilanteissa, jotka täyttävät nämä kriteerit?

12

Ja sitten vähän tilannepäivitystä. Mitenkäs tytön kävi tuon kohtalokkaan kääliötiistain jälkeen? No tämä on toinen peräkkäinen päivä ilman mitään päänsekoittajia, ja voi luoja, että olo on ollut viime päivien ajan jotenkin hidas ja sumuinen. Kun sain edes hiukan maistaa sitä, kuinka kirkas ja selkeä olo minulla voi olla jo viikon juomattomuuden jälkeen, nyt vain toivon, että tuo sumu häipyy pois mahdollisimman äkkiä.

Tänään on jo selvästi parempi olo, mutta ärsytyskynnys on aika matala. Eli ihan pikkuasiat raivostuttaa ja käy hermoille. Kuinka en ole aikaisemmin sitäkään tajunnut, että viime vuosien lisääntynyt ärtyneisyyteni ja kiukkuisuuteni on johtunut alkoholista? Entäpä sitten muut oireet, kuten unohtelu ja hajamielisyys? Olen pannut ne masennuksen piikkiin, ja juu, varmaan se selittääkin osan, mutta kuinka suuri osa hajamielisyydestä on alkon aiheuttamaa?

Mutta sitten ne viime päivien juomiset. Jos tuo tiistai olisi jäänyt tapahtumatta, en tuntisi minkäänlaista morkkista tai ahdistusta keskiviikon ja torstain juomisista tai perjantain pössyttelyistä. Noh, keskiviikon siideri oli vähän turha, mutta torstai ja perjantai oli sellaista päihteiden käyttöä, johon pyrinkin: en miettinyt eikä minun tarvinnut miettiä sen enempää, vaan join ja pajauttelin ihan sosiaalisista syistä. Olisin voinut jättää sen tekemättäkin, mutta en ottanut asiasta ongelmaa.

Viime päivien päihteet ja tuntemukset:

Ke - 1 siideri. Niistä tiistaisista jäljelle jäänyt. Join sen sitten kuleksimasta. Loiventavaa nääs. Tuli siitä ihan hyvä olo, mutta en halunnut enkä hakenut enää lisää. Pöhnäinen ja krapulainen olo jatkui koko päivän.
To - 2 lasia väkevää viiniä äiteen luona, aterian päälle jälkkäriksi. Seuraksi join. Kun kerran äitee tarjosi. Ei tehnyt mieli enempää, koska olin kaiken ryypiskelyn jäljiltä jo valmiiksi väsynyt ja hidasälyinen, ja alkoholi vain pahensi asiaa. Olo oli siis väsynyt ja pöhnäinen koko päivän.
Pe - pössyttelyä. Hyvä kaveri tuli käymään, ja pajauteltiin vähän kukkaa Miehen ja kaverin kanssa. Kivaa oli, enkä tunne moisesta morkkista, koska kukan käyttö mulla pysyy lapasessa samalla tavalla kuin “normaaleilla” ihmisillä juopottelu - otan kerran pari kuukaudessa, enkä silloinkaan övereitä (paitsi jos alko on kuvioissa mukana), enkä edes kaipaa sitä useammin.
La - ei mitään. Pökkelö ja pöhnäinen olo jatkui, väsytti koko päivän. Poltteluista johtuvaa bläägistä vissiin, samoin toipumista alkonkäytöstä. Alkoa tai kukkaa ei tehnyt mieli. Jostain ihme syystä nikotiinia teki mieli pitkästä aikaa, mutta en sortunut. Varmaan sitä teki mieli, koska oloni oli niin sumuinen, että kaipasin sitä nikotiinin antamaa aivojen buustausta.

Mikään näistä kolmesta ei ole tuottanut morkkista. Homma pysyi lapasessa, ei ongelmaa. Ok, keskiviikon siideri oli aika turha, eikä sitä olisi tarvinnut juoda, mutta torstain ja perjantain päänsekoittamiset tapahtuivat sosiaalisista syistä eikä ylilyöntejä tullut, eli ei se mun pää loppujen lopuksi niin sekaisin ollut.

Tänään ei tee mieli mitään, ja vaikka tekisikin, en ottaisi.

Tuosta kannabiksen käytöstä. Niin kuin sanoin, pystyn käyttämään sitä kohtuudella, eli en ole jäänyt kannabikseen koukkuun samalla tavalla kuin alkoholiin, vaikka se tuottaa euforiaa ihan eri tavalla kuin viina ja vaikka täälläpäin sitä on ihan yhtä helposti saatavilla. Käytän kannabista samalla tavalla kuin “normaalit” ihmiset yleensä alkoholia: kerran pari kuukaudessa (joskus on monen kuukauden tauko, joskus sitä voi mennä pari kertaa viikossa), ei ikinä yksin, ei ikinä kahta päivää peräkkäin (ei tee mieli), enkä ole pelkästä kukasta koskaan mennyt niin sekaisin, että muisti olisi mennyt tai olisin ryhtynyt riehumaan tai että pitäisi muuten potea morkkista tekemisistään tai tekemättä jättämisistä.

Mies ehdotti, että vaihtaisin viinan kannabikseen, koska se sopii mulle paremmin. Että kun tahtoisin päihtyä, polttelisin juomisen sijaan. Mutta kun ei se toimi sillä tavalla. Ne ovat niin erilaisia aineita.

Olen miettinyt, mikä siinä kannabiksessa päihteenä on niin erilaista kuin viinassa. Ensinnäkin… kannabis ei tuo mulle samanlaista “hälläväliä antaa mennä vaan” -asennetta kuin alkoholi, eli se ei tuo minulle sitä turruttavaa unohdusta, jota alkoholin käytöstä haen. (Tai ennemminkin, jota haen juuri niinä kertoina, kun menee överiksi.) Kun oikein ahdistaa, alkoholi “auttaa”, koska se turruttaa ahdistuksen ja saa minut hetkeksi ajattelemaan, että ei se nyt olekaan niin paha juttu. Kannabis ei turruta samalla tavalla, vaan saa tajuamaan ahdistuksen paljon selkeämmin - siitäkin huolimatta, että samalla se myös rentouttaa ja aiheuttaa niin suurta euforiaa, ettei alkoholilla moiseen pääse koskaan.

Toiseksi, kun olen pilvessä, tajuan selkeästi, että olen pilvessä. Joskus jopa suorastaan ahdistavan selkeästi. Alkoholin kohdalla taas tuppaa käymään, kuten jo tuossa edellisessä postauksessani selitin, että en tajua, kuinka kännissä olen. En siis ole mielestäni tarpeeksi kännissä - vaikka oikeasti olen ihan tiu tau - joten juon lisää. Pilvessä taas tajuan ja tiedostan sen päihtymistilan, joskus jopa niin selkeästi, että tajuan ahdistavalla tavalla, kuinka hölmöä ja säälittävää päänsä sekoittaminen on.

En osaa kuvailla sitä olotilaa, se on jännä ja todella silmiä avaava… ehkä vähän sama kuin jos voisi joskus selvinpäin mennä oman kännisen itsensä pään sisälle. Niin että voisi tarkkailla oman itsensä kännistä käyttäytymistä ja humalaisia ajatuksia, niin että ymmärtäisi täysin, mitä siellä humalaisen minän päässä liikkuu, mutta samalla näkisi sen touhun sellaisena kuin se on, kaikessa raadollisuudessaan, ilman kännin tuomia illuusioita. Siinä tajuaisi kaiken sen kännäämisen typeryyden. Hiukan sama ilmiö siis minulle tulee toisinaan kukan kanssa.

Lisäksi suhtautumiseni kannabikseen on ihan eri kuin alkoholiin. Kannabis ei ole mulle mikään bilepäihde, vaan meditoinnin apuväline, tapa nähdä ja kuulla tututkin asiat ihan eri tavalla. Toisin kuin alkoholi, se ei ole myöskään keino turruttaa tunteitani, vaan päinvastoin voimistaa niitä.

Nojoo. Tämä ei ole mikään kannabiksen puolustuspuhe, vaan pohdiskelua siitä, miksi se on omalla kohdallani paljon harmittomampaa kuin alkoholi. Sinänsä tietysti tämäkin lienee leikkimistä tulella, ideaali kait olisi, että päätään ei oikeasti tarvitsisi sekoittaa yhtään millään.

Ja ahdistuksesta puheenollen… voi sitä morkkiksen määrää viime tiistain jäljiltä! Vasta eilen kaikki se järkytys, katumus ja ahdistus alkoi hellittää. Olo oli samanlainen kuin olisin herännyt painajaisunesta - ja tajunnut, että eihän se unta ollutkaan!

En oikeastaan tiedä, miksi viime tiistai tuotti näin kauhean morkkiksen. Se, mitä illan kulusta muistan, on toki todella typerää, mutta olen minä tehnyt paljon hölmömpiäkin juttuja aikaisemmilla keikoilla. Jostakin syystä ne muistikuvat tiistailta ovat silti ihan erityyppisiä kuin kännireissuilta yleensä… muistan pätkiä puuhasteluistani, ja ne pätkät tuntuvat yhtä absurdeilta kuin jokin uni, koko kännireissulle lähteminen ja sen tapahtumat tuntuvat niin järjettömältä, etten voi uskoa sitä todeksi. Se on kuin uni, josta on suunnaton helpotus herätä ja tajuta, että HUH, se olikin vain unta. Mutta kun se ei ollutkaan unta, kaikki se oikeasti tapahtui, en pysty muuttamaan sitä, en pysty tekemään typeryyksiä tekemättömiksi… panikoin, kun ajattelenkin sitä, että kaikki tämä tapahtui ihan oikeasti. Mulla ei ole ikinä ollut tällaista morkkista.

Jotenkin ne viime reissun muistikuvat siis ahdistavat niin paljon, ettei ole tosikaan. Näen niin selkeästi niiden typeryyden. Mutta vielä enemmän ahdistavat ne pitkät pätkät, joista en muista yhtään mitään. Mitä silloin on tapahtunut? Jos jo ne pätkät, jotka muistan, ovat olleet noin typeryydentäyteisiä, entäs sitten ne, joita en muista? Siinä tuntemattomassa porukassa oli miehiäkin. Entäs jos olen kännissä pettänyt miestäni? Entäs jos olen harrastanut suojaamatonta seksiä ja olen nyt raskaana jollekin hipille, joke ei edes ollut niin hyvännäköinen, että olisin selvinpäin vilkaissutkaan, saati sitten koskenut?

KUNPA VOISIN VAIN HERÄTÄ JA HUOMATA, ETTÄ TÄMÄ OLI PELKKÄÄ PAINAJAISTA!!

En ensin tajunnut, mistä se johtuu että muistan pätkiä kännireissustani ihan eri tavalla, mutta nyt tämän postin kirjoittamisen jälkeen mielessäni käväisi, että hei, se oli varmaan se pössyttely! Entäs jos se sai muistikuvat tuntumaan erilaisilta? En ole nimittäin koskaan aikaisemmin poltellut kännissä. Tämä oli eka kerta ja toivottavasti myös viimeinen.

Pelottaa. Tuo tiistainen ei saa toistua. Ei vain saa!

Kirjoitin nämäkin tuntemukset muistiin siltä varalta, että jonakin kauniina päivänä morkkiksen laannuttua tämäkin ahdistus unohtuu ja saan päähäni: “Kyllähän minä nyt voin ottaa muutaman siiderin, vaikka olenkin yksin kotona, olenhan ollut X päivää selvinpäin ja jopa Y päivää mokailematta, kyllä tämä alkoholinkäyttö alkaa olla jo hallinnassa.”

Jos vaikka siinä tilanteessa muistaisin lukea läpi nämä kirjoittamani romaanit ja älyäisin muistella niitä tuntemuksia, joita minulla on nyt. Jos se muistuttaisi, millaista asiasta viimeksikin seurasi.

13

Kohtuukäytöstä vielä sananen.
En usko, että tänne palstalle kirjoittaa yksikään ihminen, jota oma tai puolison kohtuukäyttö huolestuttaa, jonka kohtuukäyttö on lähtenyt lapasesta, tai joka voi palata kohtuukäyttäjäksi. Ne eivät kirjoittele eikä ihmettele, ne tekevät asialle jotain ja se asia on sillä korjattu.
Kiitos ja anteeksi!

14

Ah, tuo kohtuukäytön määrittelemisen vaikeus. Tosiaan, jos lähdetään tuosta yleisestä määritelmästä, se todellakin tarkoittaa sitä, että kohtuukäyttö ei ole humalahakuista.

Jotenkin, kun katsoo sitä meininkiä tässä yhteiskunnassa, mielipide vain vääristyy. Humalahakuinen juominen onkin ihan normaalia. Se on yleistä ja hyväksyttävää käytöstä, varsinkin tämmöiseltä opiskelijalta. Mutta jos silloin tällöin on “normaalia” vetää kännit, niin kuinka usein ja kuinka kännissä voi olla, että käyttö on vielä normaalia?

Jos nyt itse vaikkapa mietin sitä käyttöä, joka on normaalia omassa ja Miehen kaveriporukassa (opiskelijoita iso osa), ja sitä käyttöä, joka ei tuota mulle ongelmia, joka ei Miestä huolestuta ja jota hän itsekin harrastaa… se on oikeasti aika reippaanlaista. Käytännössä se tarkoittaa kännejä n. kerran viikossa ja paria kolmea annosta kerralla silloin tällöin jossakin erikoisemmassa tilanteessa. Opiskelujen alettua se voi “sesonkiaikana” tarkoittaa kännejä jopa kaksi kertaa viikossa, siis sellaisia kännejä, joihin ei liity muistikatkoksia, tavaroiden hävittämistä tai itsensä nolaamista. Tällaiseen käyttöön ei liity alkoholin pohtiminen koko ajan tai jatkuva juomistilaisuuksien etsiminen. Tällainen käyttö ei huolestuta ketään, ei Miestäkään, vaikka kaikki rajat ylittyvät kirkkaasti.

Tämä on siis mielestäni ollut sitä “kohtuukäyttöä”. Terveellistä? Tuskinpa. Eli siinä mielessä ei kohtuullista. Järkevää? En tiedä. Kyllähän sitä ihmiset käyttävät aikaansa ja rahojaan kaikkiin typeryyksiin, koska niistä saatava ilo on suurempi kuin haitat.

Tunnustan. Etsin todellakin vielä keinoja, kuinka voisin jatkaa juomista, humalahakuistakin sellaista. Kenties petän tässä itseäni, mutta en kykene vielä hyväksymään ajatusta alkoholittomasta loppuelämästä. Tai, sanotaanko näin, että ajattelutapani on vielä se, että koen jääväni jostain paitsi, jos en juo. Tätä ajattelutapaa on kovin vaikea muuttaa.

Toisaalta väitän kyllä etsiväni keinoja, kuinka voin myös vähentää juomista. Eli yritän etsiä keinoja palata vaikkapa siihen, että voisin illan aikana juoda esim. 7 annosta (mulle sellainen määrä, että pitkän illan aikana juotuna mulla on hauskaa ja olen pienessä hiprakassa, mutta kontrolli säilyy) eikä vaikkapa niin, että vedänkin naamaani 15 annosta, nolaan itseni, en muista illan kulusta mitään, eikä minulla edes ole hauskaa.

Arkitissuttelun vähentäminen on ollut huomattavasti helpompaa. Sitä olenkin onnistunut vähentämään, jopa niin että en kertakaikkiaan kaipaa sitä alkoa, joten siitä en erityisemmin täällä jauha. Ongelmistaan on hauskempi avautua kuin onnistumisistaan. :wink:

Mutta mainittakoon siitäkin onnistumisesta: vielä pari kuukautta sitten tilanne oli se, että join 2-5 päivänä viikossa. Joskus meni kerralla vain kaksi, joskus totaaliöverit. Ei puhettakaan, että olisin voinut olla kokonaisen viikon ilman alkoa. Nyt ennen tuota viimeisintä repsahdustani viime kuukauden juomiseni olivat sellaiset, että en juonut kertaakaan yksin, en juonut arkena, ja kolmena viikonloppuna join ainoastaan sosiaalisista syistä. Yhtenä viikonloppuna olin myös täysin juomatta. Ja mikä parasta, juopottelupäivinä touhu pysyi lapasessa, ja juomattomista päivistä suurin osa oli sellaisia, että ihan oikeasti ei tehnyt mieli!

Kuulostaa ehkä säälittävältä kehuskella tuollaisilla “saavutuksilla”, mutta minulle se on iso muutos parempaan päin.

Ei sentään ole, ei. Mulla on viime aikoina alkanut mennä yksin ottaessa 90% tapauksista järjettömäksi örveltämiseksi, ja se on se isoin ongelmani. Loput niistä reissuista ovat jakautuneet ihan selkeästi: tietyssä kaveripiirissä 50% reissuista menee örveltämiseksi, tietyssä toisessa seurassa taas ei ikinä.

15

Cricket, kiitos herättelemisestä.

Tähän kommenttiisi kuuluisi kait heittää se klassisista klassisin “mutku mä oon erilainen” -litania? “Mutku emmä oo niinkuin suurin osa täällä. Suurin osa porukasta täällä on alkoholisteja, jotka ei pysty kohtuukäyttöön, että kun ottaa sen ekan ryypyn, ei voi hillitä. Mutta en mä oo sellanen. Mä oon pystynyt hillitsemään, kyl mä pystyn viel kohtuukäyttöön.”

Mutta senhän takia minä täällä puin, kun mietin, pystynkö kohtuukäyttöön. Olen pystynyt, mutta sitten se lähti lapasesta, ja nyt pohdiskelen, voiko siihen palata. Vai onko tosiaan niin, että jos oikeasti pystyisin kohtuukäyttöön, siihen palaaminen olisi onnistunut kertaheitolla enkä nyt olisi täällä palstalla itkemässä? Että jo se, että en ole siihen vielä pystynyt, osoittaa että minäkin olen alkoholisti ja minun kannattaisi vain suosiolla kiertää korkki kiinni?

Onko peräti niin, että jokainen vastaavan läpikäynyt näkee kirjoituksistani, mihin tilanne on menossa? Että jokainen osaa suorastaan ennustaa, minkälaisia tilannepäivityksiä seuraavien kuukausien aikana on tulossa ja minkälaisia selityksiä esitän “kohtuukäyttöni” puolesta, ja kaikki osaavat jo arvata, millä kaikilla tavoilla petän itseäni? Jos asia on niin, se tarkoittaa, että en kykene itse näkemään tilannettani, ennen kuin jokin juttu saa minut lopullisesti heräämään. Silloin palaan lukemaan nämäkin vanhat kommentit ja tajuan, kuinka oikeassa kaikki muut olivat. Luen myös vanhat selitykseni ja käsitän, kuinka sokea olin, kun en aikoinani niitä nähnyt. Sitten siirryn lukemaan uusien tulokkaiden ketjut, joissa näen aivan samat selitykset, saman sokeuden, jonka vallassa olin itsekin ollut.

Näinkö se menee? Väistämättä?

Ihan tätä samaa minäkin olen tällä palstalla pohtimassa. Onko tämmöinen ylipäätään mahdollista?

16

Jos voisin kohtalosi 100% varmasti ennustaa, en olisi tällä palstalla, vaan mulla olisi vastaanotto Bulevardilla, jossa istuisin tähdillä koristeltu töttörö päässä ja tienaisin isot rahat :slight_smile:

Usein on niin, että saman tien läpikäynyt näkee jo kompastuskivet polulla, vaikkei kirjoittaja itse näekään. Siitä huolimatta ei kenenkään tietä voi täsmälleen ennustaa. Kaikkien on käytävä oma tiensä, oivallettava omat ‘kuningasjatuksensa’, löydettävä omat keinonsa selviytyä solmukohdissa. Ei sinun (tai kenenkään muunkaan) tarvitse heittäytyä myöskään fatalistiksi - että kaikki on ennalta kirjoitettu ja kohtalo lyöty lukkoon, joten mihinkään muka ei voi vaikuttaa…

Ole rehellinen itsellesi, riisu lihat luista - ajattele mikä on faktaa ja mikä on sinun toivettasi. Mikä on todennäköisyys ja mikä on best case scenario, jos kaikki satakuusitoista yksityiskohtaa menisi paikoilleen… Olen iloinen siitä, että oivalsit asian herättelynä ja pohjaksi omille ajatuksillesi!

17

Tuossa lainaamassani on munkin entiset(?) pyrkimykset aika suoranaisesti. 7 annosta kun ei ylittyisi, olisi hyvä, mutta kummasti tähänkin pieneen ihmiseen uppoaa se 14, kännitila on kamala, eikä todellakaan ole hauskaa. Miten voisi olla hauskaa, kun ei muista mitään muuta, kuin hämärästi tehneensä jotain tyhmää…

Mulla onnistui alkuvuonna vähentäminen, mutta ei enää kesällä. Viime persekänneistä on nyt viikko aikaa. Viikko aikaa pahoista mokailuista, viikko aikaa vessanpöntön halaamisesta. Kolme päivää mulla on ollut olo aika ok, mutta morkkis ei ole haihtunut vieläkään. Mulla ei ole tavoitteena silti vieläkään absolutismi, koska voin juoda yhden-kaksi annosta ilman mitään ongelmaa, jos joku tarjoaa esim. juhlissa alkumaljan. En näe mitään syytä kieltäytyä sellaisesta. Kännijuominen on sen sijaan se, mihin mä en kykene. En mä silti vielä mitään päätöksiä ole tulevaisuuden suhteen tehnyt. No sen olen päättänyt kyllä, että entinen meno ei voi jatkua. Nyt en juo pisaraakaan, päivä kerrallaan alkottomana mennään nyt ainakin jokunen kuukausi. Josko se kirkastaisi päätä ja josko sitä huomaisi, ettei sitä alkoholia tosiaan enää mihinkään tarvitse.

18

Onniina, kaffeemuki, cricket, Niiskuliini, suurkiitokset ajatuksistanne! Niin totta kaikki tuo, mitä kirjoititte.

Yritän olla rehellinen itselleni, ja suoraan sanoen pelottaa jo nyt. Niin monesta tarinasta tunnistan itseni.

Ehkä tämän tilanteeni näkemistä helpottaa sekin, että olen viettänyt pitkät tovit tuolla Kotikanavan puolella lueskelemassa kuulumisia kolikon toiselta puolelta, eli almojen ja alpojen tarinoita. Tigeran tilitykset mut alunperin koukutti Kotikanavalle; luin Tigeran ketjun läpi ja aloin seurata säännöllisesti kuulumisia tuolta kesäkuusta lähtien ja seuraan vieläkin, siellä uudessa ketjussa… Tarttiskohan muuten käydä lopultakin esittäytymässä… :smiley:

Se, mikä minulle pisti silmään, oli se tarinoiden samankaltaisuus. Kaikilla samansorttisia tuntemuksia ja perheongelmia, kaikki olivat samalla tavalla sokeita sille miten paljon retkujaan jaksoivat sietää, kaikki olivat sokeita muiden antamille neuvoille. Pystyin huomaamaan kaikki nuo samankaltaisuudet, koska en ollut itse siinä tilanteessa, vaan tarkastelin niitä elämäntarinoita objektiivisemmin. Väillä teki mieli kirjoittaa niihin ketjuihin, että “hei, herää pahvi, oletko ihan idiootti, kun et käsitä tilannettasi, tiedät kyllä mitä pitää tehdä, älä jahkaile!” Mutta enpäs kirjoittanut, koska opin senkin, että jokaisen täytyy ihan itse tajuta se tilanteensa.

Ja kyllä, nyt huomaan aivan saman ilmiön täällä Vähentäjissäkin, paitsi että tällä kertaa minä olen se ääliö, joka ei tajua tilannettaan ja jaksaa uskoa, että on se erilainen tapaus.

Niin totta. Ja ei, en minä fatalistiksi ole heittäytymässä, vaan pohdiskelin juuri tuota, mitä sinä ja kaffeemuki sanoitte… että vaikka oma tilanne tällä hetkellä tuntuu jotenkin ainutlaatuiselta ja että muut eivät vain voi ymmärtää, ei se olekaan niin, vaan että se oma tilanne onkin aika tyypillinen.

Enkä tosiaankaan tarkoita mitään juomismääriä ja kertoja, koska niillä ei sinänsä ole väliä, vaan kaikkia niitä asenteita, tunteita ja ongelmia, joita alkoholinkäyttö aiheuttaa. Ne ovat pelottavan samankaltaisia.

Niin ja juu, Cricket, näin kyllä tuon ekan kommenttisi herättelynä, mitäs muutakaan se olisi voinut olla. Kiitos siitä… tällä hetkellä taidan tarvita noita herättelyjä. Tiesin, että johonkin kohtaan se kommenttisi minussa osui, kun vaistomainen reaktioni oli pieni ärtymyksenpoikanen ja sellainen ajatus, että “jos tuntisit mut ja mun tilanteen, niin…” Siitä tiesin, että nyt tais ainakin jotain osua ja upota! :laughing:

Erinomainen neuvo, jota aion noudattaa. En nimittäin tahdo noita kääliö-övereitä enää ikinä. Jos minä päätän, etten enää vedä sellaisia övereitä, niin sitten minun pitää pystyä pysymään siinä päätöksessä. Jos en pysy, todistaa se yksiselitteisesti, että minä en kertakaikkiaan voi käyttää alkoholia. Piste.

Jos mulle kuitenkin käy noin (ei, en tahdo sanoa kun) ja sen jälkeen elättelen taas kuvitelmia kohtuukäytöstä, niin tulkaa pliis joku muistuttamaan mua tuosta lupauksesta. Kun niillä lupauksilla on vissiin taipumus unhottua tuossa ajan mittaan. :wink:

Oikeastaan minua hirvittää tuollaisen lupauksen tekeminen. Eikös se ole jo nähty, että ei onnistu? Montako kertaa minun pitää luvata? Jos vain suosiolla tekisin niin kuin Niiskuliini, että lopettaisin kännijuomisen kokonaan.

Muttamutta. Olen niin vakuuttunut siitä, että nyt, tällä kertaa olen oikein tosissani. Nyt riitti typeryydet tämän tytön osalta. Aivan tosissani olen asioita muuttamassa. Mutta kun olen ollut ihan tosissani asioita muuttamassa jo aikaisemminkin. Joo, tässä alkaa jo hälytyskellot soida. Muttamutta, minä selitän itselleni, en ole ikinä kokenut näin suurta herätystä ja motivaatiota noiden överöintien lopettamiseen. Tästä pahempaan jamaan en tahdo asioitani saattaa. Tämä oli se viimeinen pisara. Jos olisin tiennyt silloin edellisellä kerralla sen, mitä tiedän nyt, en olisi enää överöinyt.

Joo, tämänsorttista ajattelua ja lupaamista olen tällä foorumilla nähnyt jo aikasta paljon. Alkoholisti vannoo, että nyt oli oikeasti se viimeinen kerta; puoliso lupaa, että yksikin retkahdus vielä ja renttu lentää pihalle. Ja miten käy? Harvoinpa se siihen viimeiseen kertaan jää. Takaraivossani naputtaa nyt ikävä epäilys siitä, että mahtoikohan tämä kerta sittenkään jäädä viimeiseksi. Tajuan, että minultahan on jo mennyt luottamus… itseeni!

Mutta jos tämä kuitenkin olisi se viimeinen kerta… huoh. :unamused:

19

En mä ole vielä lopullisesti uskaltanut päättää lopettaa kännijuomista kokonaan… Ajattelin nyt vaan kokeilla olla joitakin kuukausia kokonaan ilman ja sitten miettiä, lopetanko kokonaan. En mä uskalla tehdä sitä päätöstä vielä, en vaan pysty… :unamused:

20

Joo. Kiitos tarkennuksesta. Tajusin sen kyllä jo tuosta edellisestä postauksestasi, mutta johonkin se ajatus sitten matkan varrelta katosi ja ilmaisin itseäni vähän epäselvästi.

Mutta siis, sitä hain takaa, että pitäisikös noudattaa tuota sinun esimerkkiäsi, kun tilanteesi vaikuttaa muutenkin niin samanlaiselta kuin minun.