Tervehdys minunkin puolestani, täällä myös nuori nainen hyvin rappiolla. Yritän vastailla paremmassa kunnossa, nyt täytyy lähteä odottamaan liskoja ja menninkäisiä ja lukea maksan kanssa iltarukous. On tää niin siistii 
Lähde vaan NiksNaks mukaan kokeilemaan, millaista on olla kokonaan ilman jonkun aikaa! 
Ei siitä ainakaan haittaa voi olla… Mulla ei oikeastaan ole muita vaihtoehtoja kesän jäljiltä, siltä musta nyt tuntuu. Vaihtoehdot on aika vähissä jotenkin. En vaan jaksa yhtäkään darraa enää. Mun pää ei jaksa, eikä kroppa. Mä inhoan itseäni humalassa. En halua olla sellainen.
Mulla on todellakin juomisen suhteen sosiaalinen paine, kun en tässä kaupungissa edes tunne kuin juovia ihmisiä! 
Ja se kyllä ärsyttää. Mutta nyt olen silti ottamatta.
Kiitoksia taas vierailuista ja kovin hyödyllisistä kommenteista, te ihanat ihmiset!
Aloitetaanpas ensin tilannepäivityksellä. Eli alkoa ei oo kulunut sitten viime kirjoitteluni. Ei ole edes tehnyt mieli, en ole siis joutunut harjoittamaan minkäänlaista itsekuria. Oikeastaan alkoholi ei ole edes pyörinyt mielessä, paitsi Plinkin lueskeluna ja aikaisempien känniörvellysteni morkkiksensekaisissa muisteluissa ja märehtimisissä.
Tänään on siis, hetkinen, 5. peräkkäinen päivä juomatta. Enkä aio juoda tänäänkään. Ei tee mieli, ei kiinnosta, en kaipaa sitä. Oikeastaan en tahtoisi tällä hetkellä edes ajatella alkoa, mutta pelkään olevani hiukan koukussa tähän foorumiin. Onko tää nyt sitä riippuvuuksien korvaamista toisilla riippuvuuksilla? :mrgreen:
Jotenkin tuntuu hölmöltä tuollainen kirjanpito, montako päivää on ollut juomatta, milloin on viimeksi juonut ja mitä. Pyrkimys olisi päästä pois tuosta laskemisesta, koska niin kauan kuin lasken, tarkoittaa se sitä, että alkoholi pyörii päässäni. Jos juomattomana päivänä on pakko ajatella, että “haa, tänään oli n:s päivä juomatta”, tarkoittaa se sitä, että ajattelen alkoa kuitenkin. Silloin se tarkoittaa, että vaikka olenkin kuivilla, alkoholilla on silti jonkinlainen ote elämääni.
Toisaalta, tällä hetkellä kaikenlainen tilastointi helpottaa tämän tilanteeni arviointia, joten aion jatkaa sitä vielä toistaiseksi. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, nautin suunnattomasti tuosta juomisten kirjaamisesta ylös. Mulla on näes insinöörin aivot, tykkään muutenkin tilastoida kaikkea ja pitää kirjaa. Mulla on tapana mm. kytätä ostamieni ruokien ravintosisällöt ja E-koodilistat, jotta tiedän, mitä suuhuni laitan, vaikka se olisi jotain epäterveellistäkin… kyllä, kyttään ravintosisällöt myös sipsipussien ja jätskipakettien kyljistä. Ei se estä mua syömästä sitä sipsipussia yhden illan aikana, mutta tahdonpahan tietää, paljonko kaloreita ja hiilareita ja lisäaineita olen kiskonut napaani. Ai miten niin outo, kuka, minäkö muka? 
Siis. Mihin jäinkään? Niin, siihen juomistilastojen pitoon. Jatkan sitä siis vielä toistaiseksi, jotta pysyn tietoisena siitä, minkälaisin väliajoin ja kuinka paljon juon. Siitäkin huolimatta, että se tarkoittaa sitä, että alkoholi pyörii päässä (epäterveellisen?) usein.
Pakko kuitenkin mainita, että edistystä on tapahtunut. Asenteeni alkoholiin on muuttunut, jos vertaa vaikka viimekesäiseen! Eilen katsottiin Miehen kanssa yhtä töllösarjaa, josta kumpikin tykätään. Vuosi sitten tällaisessa tilanteessa saatoimme hyvinkin juoda alkoholia, jos sitä oli talossa. Minä join siideriä, Mies olutta tai snapseja. Joskus huomasin odottavani tuota katsomiseen liittyvää alkonkäyttöä yhtä paljon kuin itse sarjaa! Välillä tuntui jopa siltä, että jos sitä siideriä ei ole saatavilla, katsominenkaan ei ole yhtä kivaa.
Eilen tajusin, että en edes muista, milloin viimeksi join vastaavassa tilanteessa, tai milloin edes kaipasin sitä juomista! Olimme katsomassa tätä lempisarjaamme, kun yhtäkkiä mieleeni juolahti, kuinka kivaa sitä on katsoa selvinpäin! Pysyy kärryillä paljon paremmin ja huomaa katsoessaan kaikenlaisia juttuja, joita ei pikku pöhnässä huomaisi. Kuinka kivaa on katsoa sarjaa, kun aivot toimivat kunnolla! Silloin mieleeni muistui jokin aikaisempi kerta, varmaan vuoden takaa, jolloin katsoimme samaa sarjaa ja joimme viinaa. Muistan, kuinka minua kiinnosti se kirkas enemmän kuin itse sarja. Että olisin katsonut sillä hetkellä melkein mitä tahansa, kun se olisi ollut hyvä tekosyy juoda vielä vähän lisää.
Nyt kun muistelen tuota vuoden takaista itseäni, tunnen säälinsekaista inhoa tuota tissuttelevaa otusta kohtaan.
Siinä muistellessa käsitin, että tässäkin on taas yksi asia, joka aikaisemmin tuntui vaativan viinaa kaverikseen, mutta joka oikeasti onkin kivempaa selvinpäin. Että ei sitä lempisarjaa katsoessa tarvitse tissutella, vaan oikeastaan ihan päinvastoin… se on paljon hauskempaa ilman.
Eli jäinkö jostakin paitsi, kun en juonut? No en. Päinvastoin.
Hyvä että tartuit noihin kohtiin, kaffe, se tarkoittaa, että tein jotakin oikein. Kirjoitin tekstini - siis nimenomaan nuo pätkät - tahallaan mahdollisimman kärjistetysti, koska tuota postia näpytellessäni heräsin itsekin siihen, kuinka paljon loppujen lopuksi petän itseäni. Tajusin noita ajatuksia miettiessäni ja tuota logiikkaa harrastaessani, että ihan vastaavanlaisia olen ajatellut aikaisemminkin.
Olen myös lukenut vastaavanlaista niin monen muunkin vähentäjän ketjusta täällä, ja tiedän, tuollaisia suunnitelmia on (valitettavasti) seurannut lähes poikkeuksetta uusi repsahdus ja ihan samanlaiset tekstit, joita on seurannut taas sama juttu… Kun tajusin ajattelevani itsekin juuri tuolla tavalla, päätin itseänikin huvittaakseni ja ajatteluni typeryyden tajutakseni kirjoittaa mahdollisimman kärjistetysti ja mutta-sanoja korostaen. Silti hämmästyin, kun tajusin, kuinka pajon muttia ja jossitteluja ja sitkuja tuonne tekstiini oikeastaan oli eksynyt. Eiku sitkuja ei tainnutkaan olla… no, kyllä minä niitäkin osaan tarvittaessa järjestää. 
Harrastan siis omituista kaksoisajattelua. Tiedän pettäväni itseäni kun uskottelen pystyväni kohtuukäyttöön, mutta silti jatkan itseni pettämistä, koska uskon silti ihan oikeasti pystyväni vielä kohtuukäyttöön, vaikka petänkin itseäni. Ilmeisesti en ole kompuroinut vielä tarpeeksi. Olen lukenut täällä ties kuinka monen muun kompuroinnista, ja voisin säästää itseäni ja ottaa opikseni heidän tarinoistaan, mutta ei. Niin se taitaa olla, minun täytyy itse vielä kompurointini kompuroida.
Narsisti: Kiitos tervehdyksestä, ja poikkea ihmeessä toiste! Joko liskot ja menninkäiset on häipyneet seiniltä? Toivon niin.
Niiskuliini ja Onniina: Kiitos kannustuksesta juomattomuuteen ja tsempitystä teillekin! Tällä hetkellä aion olla ilman, mutta aika näyttää, kuinka kauan… viikonloppuna olisi yhdet juhlat tiedossa, joihin liittyy alkoholin käyttöä ja joissa porukka aivan varmasti humaltuu. Toisaalta, ei mikään estä minua olemasta sielläkin selvin päin, koska hauskaa olisi varmaan ilmankin alkoa. Eikä siellä kukaan minua pakottaisi juomaan… joo, tässä porukassa on useampikin örveltämiseen taipuvainen henkilö, mutta jokainen heistä ymmärtää myös sen, jos ei juo. Muutamat näistä örveltäjistäkin ovat olleet sellaisia, että välillä on pidetty tipattomia, oltu kuskina ym., joten ei ole mitenkään tavatonta, että tämänkin porukan pippaloissa ollaan selvinpäin.
Eli mitä siis yritän tässä selittää itselleni? No sitä, että mikään tuossa tilanteessa EI pakota minua juomaan. Jos juon, teen sen, koska ihan itse haluan, ei siksi, että tilanne pakottaisi. En voi siis selitellä mahdollista juomistani tuolla juhlatilanteella tai suorastaan syyttää tuota tilannetta juomisestani. Enkä voi ajatella, että noissa juhlissa minun on pakko juoda. Kun ei ole. Ei minun tarvitse.
Noh, en nyt tahdo miettiä asioita noin pitkälle. Enkä tahdo edes asettaa itselleni mitään aikarajoja, tyyliin, tällä viikolla / tässä kuussa / tänä vuonna en enää juo. Se ei toimi, kokeiltu on, se johtaa vain sellaiseen ajatteluun, että kun aikaraja on ohi, minulla on taas lupa örveltää.
Mutta sen voin itselleni luvata, että toistaiseksi en juo.
Meikäläiselle taas näyttäisi sopivan paremmin tuo päivä kerrallaan -ajattelu. Ajatus alkonkäytön lopettamisesta täysin tökkii vielä hiukan vastaan, kun tosiaan ajattelen sitä vieläkin niin, että joudun luopumaan jostakin lopullisesti. Siksi minun pikku päänupilleni sopii ehkä paremmin se, että menen päivä kerrallaan enkä mieti mitään lopullisia. Jotenkin helpottaa se ajatus, että en minä ole tässä tekemässä mitään lopullista, en ole luopumassa mistään, ei maailmasta viinat lopu kesken. Että jos ihan kauhea hätä iskee, voin vaikka huomenna painella kauppaan ja ostaa alkoholia. Mutta että tänään en halua myrkyttää elimistöäni aineella, joka ei sille sovi. Tänään en juo.
Itse asiassa tällä mielellä olen nyt nämä viime päivät ollut. Se on toiminut ihan hyvin, kun oletuksena päivän alussa on kuitenkin on ollut tuo “tänään en juo” -ajatus.
Jotenkin tuollainen ajattelu tuntuu kuitenkin hiukan ristiriitaiselta. Olen vähän sellainen kaikki tai ei mitään -ihminen, mutta toisaalta… jos joka päivä ajattelee noin, ei tule juotua enää ikinä. Siltikin huomaan, että petaan tässä juomistilanteita, eli tämä filosofia varmistaa sen, että jos vaikkapa otan juhlissa kuoharia tai ruuan kanssa viiniä, kyseessä ei ole mikään hirveä maailmanloppu, vaan jatkossa mennään taas samalla systeemillä, päivä kerrallaan juomatta. Toisaalta tämä on minusta siltikin hyvä juttu, koska tiedän itsestäni sen verran, että jos otan ehdottomamman asenteen ja sitten erehdynkin juomaan vaikka pari siideriä, joista ei seuraa mitään sen ihmeellisempää, minulle iskeekin morkkis sellaisesta toiminnasta, jota pidän kohtuukäyttönä, ja rupean ajattelemaan että nyt meni kaikki pipariksi, antaa mennä vapaalla vaan tästä eteenpäin.
Asia on siis niin, että minä en (vielä?) ajattele alkoholia myrkkynä. Se ei ole minulle syanidia, josta pitäisi pysytellä kokonaan erossa, koska tippakin tappaa. Se on minulle tällä hetkellä kuin vaikkapa sokeri ja makeat herkut: jotakin epäterveellistä, joka säännöllisesti syötynä on myrkkyä, vahingoittaa terveyttä ja ehkä tappaa, mutta joka pieninä määrinä joskus nautittuna tuo mielihyvää, maistuu hyvälle, sopii juhliin ja kyläilyihin eikä aiheuta pysyvää vahinkoa. Vaikka tykkäänkin makeasta, en syö sokeria läheskään joka päivä enkä koe jääväni mistään paitsi. Joku sellainen, joka mussuttaa pussillisen karkkia joka ilta, kuvittelee että minä harjoitan rautaista itsekuria, kun kieltäydyn ja pystyn jäämään paitsi jostakin niin taivaallisesta herkusta. Vaikka itse en koe kieltäytyväni yhtään mistään. En ole edes millään dieetillä tai kuurilla (tipattomalla), vaan elämäni nyt on tällaista.
Voisinko suhtautua alkoholiinkin noin?
Kivaa, kun te Kaffe ja Onniina olette täällä jakaneet ajatuksianne! Ja ihan hauskaa tietää, että joku myös lukee noita pitkiä romaaneja, joita tänne kirjoittelen. 
Kaffelle erityisesti sellaisia terveisiä, että kirjoituksesi tuottavat minussa melkein aina pienen ärtymyksen pistoksen. Koska et tahallasi ärsytä, tarkoittaa tämä sitä, että oma ärtymykseni on defenssi… mikä puolestaan tarkoittaa, että kirjoituksesi herättelevät minua ja saavat minut oikeasti miettimään asioita, ehkä enemmän kuin haluaisinkaan! Jatka siis samaan malliin.
Aloitetaanpa tilannepäivityksellä. En ole juonut sitten viime kirjoittelun, joten tänään taitaapi olla 7. päivä juomatta. Kohta tulee siis täyteen viikko ilman alkoholia. Nopeasti on sujunut tämä viikko, eli viina on käynyt mielessä pääasiassa vain siksi, että olen koukuttunut lueskelemaan näitä Plinkin juttuja.
Eilen tuli pieni tiukka paikka, kun Mies häipyi kaverinsa kanssa illaksi pois. Olen niin ehdollistunut tuohon ajatukseen, että kun kissa on poissa, hiiret voivat rällästää… riippumatta siitä, haluavatko edes rällästää vai eivät. Minun ei siis tehnyt lainkaan mieli humaltua, vanhasta tottumuksesta vain käväisi mielessä, että nytpä voisin käväistä kaupan kautta ja liittyä Neiti Sidukan seuraan. Itse asiassa kaupassa oli pakko käydä, joten olin sinne matkalla joka tapauksessa.
En kuitenkaan ostanut alkoholia. Tajusin, että kyse on vanhasta tottumuksesta. Kysyin itseltäni, haluanko nyt humaltua ihan oikeasti. Että muuttuisiko iltani oikeasti paremmaksi, jos joisin pari siideriä. Onko se nousuhumalan aiheuttama hyvän olon tunne sen arvoinen, että
a) Menetän 4-8 euroa rahaa, jotka voisi käyttää vaikka kunnon juuston tai lihan ostamiseen,
b) ajatukseni alkavat kulkea hitaammin, jolloin sellaiset aktiviteetit, joista tykkään (kirjan tai nettikirjoitusten lukeminen, html-koodaus) muuttuvat vaikeammiksi, ikävämmiksi ja tylsemmiksi,
c) otan sen riskin, että noiden siiderien jälkeen kontrolli katoaa, mieleni tekeekin lähteä lähikapakkaan ottamaan lisää, ja silloin oma ja Miehen ilta on piloilla, ja
d) en voi huomenaamulla herätä siihen ihanaan oloon, että taas oli yksi päivä viisaasti käytetty, tilillä on rahaa, ja voin herätä virkeänä.
Tämän litanian kun pohdin, niin ei, eipä mikään nousuhumalan aiheuttama hyvä olo olisi ollut tuon arvoinen. Ja kun minun ei edes tehnyt mieli sitä humalaa! Miksi joisin, jos ei edes tee mieli?
Sitten niihin hiukan ikävämpiin uutisiin: olen ollut melkein koko tämän viikon kuin persauksille ammuttu karhu.
Suoraan sanoen minua vituttaa. Ankarasti. Ja ilman mitään varsinaista syytä. Ihan kaikki asiat vituttaa, pikkujututkin saavat minut raivon valtaan. Tällä hetkellä myös se, että minua vituttaa ilman mitään syytä, on suuri vitutuksen aihe. Toisaalta se alkaa jo vähän naurattaakin… Vituttaa, koska minua vituttaa!
Ekana tuli mieleen, että johtuisikohan se tästä alkoholin puutteesta. Mutta ei se voi siitä johtua. Olenhan nyt kuluneiden 1,5 kuukauden aikana ollut useampaan otteeseen ollut juomatta 5-7 päivää peräkkäin, eikä silloin ole vituttanut yhtään mikään, päinvastoin - olo on ollut mahtava. Suorastaan iloisen euforinen toisinaan.
Olen kyllä pannut merkille, että mielialani heittelehtivät säännöllisisä sykleissä. Panin sen merkille jo tuossa keväällä. Eli saatan ensin olla todella onnellinen, iloinen, virkeä ja aikaansaava 1-2 kuukauden ajan. Sitä seuraa puolestaan 1-3 kuukauden ajanjakso, jolloin olen masentunut, kiukkuinen, väsynyt, enkä jaksa tehdä yhtään mitään.
Aluksi kuvittelin, että nämä mielialan vaihtelut johtuisivat jostakin ulkoisesta tekijästä, mutta en nyt äkkiseltään keksi yhtään mitään, mikä voisi vaikuttaa. Ruokavalio vaikuttaa mielialaan, kyllä, mutta silläkään ei ole ollut mitään tekemistä noiden mielialasyklien kanssa. Sama juttu juomisella. Tottakai se vaikuttaa lyhyen aikavälin mielialaan, eli olenko ylpeä itsestäni vai kärsinkö morkkista, mutta nuo syklit vaihtelevat ihan viinankäytöstä riippumatta. Oikeastaan edes muutkaan elämäntilanteet eivät vaikuta - olen ollut onneni kukkuloilla ja jaksanut luottaa tulevaisuuteen silloinkin, kun raha-asiat ja opiskelut ovat olleet täysin päin persausta, ja toisaalta olen ollut todella masentunut ja haluton, vaikka kaikki on mennyt hyvin.
Viimeisin hyvänolon sykli kesti tuosta kesäkuun alusta nyt tähän elokuun puoleenväliin. Arvasin jo silloin, että siinä elo-syyskuun paikkeilla mieliala muuttuu taas. Ja niin kävi. Tosin se viimeisin kauhea kääliö-örvellys-repsahdus selkeästi edesauttoi masentumista, mutta silti.
Toinen selitys voi olla se, että lopetin tällä viikolla e-pillerit. Kyseessä saattaa siis hyvin olla se, että hormonit ovat sekaisin ja ihmettelevät keskenään, että mitäs nyt tehdään. Kropassani riehuu tällä hetkellä enemmän testosteronia kuin vuosiin. Katsotaan, josko se tuosta tasoittuisi.
Kyllä minunkin mielestäni tuo sinun ajattelutapasi on loogisempaa juuri tuossa sinun tilanteessasi. Tai no, onhan tuo “päivä kerrallaan” -mantra tainnut toimia todella monelle lopettajalle, joten en lähde sitä tuomitsemaan. Ei se minun asiani ole.
Jos kertakaikkiaan olisin päättänyt lopettaa, en osaisi oikein itsekään ajatella tuolla päivä kerrallaan -tyylillä. En minä ajattele sitäkään, että olen päivä kerrallaan ilman syanidia, koska sen nauttiminen ei ole edes vaihtoehto. Eli ymmärrän ajattelutapasi täysin ja veikkaan, että jos aion raitistua lopullisesti, alan itsekin ajatella noin!
Vaan kun en ole (vielä?) hyväksynyt enkä sisäistänyt sitä ajatusta, että lopettaisin alkoholin juomisen kokonaan, tuo päivä kerrallaan -ajattelu toimii tässä minun tapauksessani paljon paremmin. Kuten jo sanoin, jos ajattelisin vain olla ilman, näkisin jo yhden viinilasillisen ruoan kanssa “repsahduksena”, ja siitä ei sitten hyvä seuraisi.
Tuo olotila on tuttu.Vituttaa ja ankarasti. Kaikki. Suosittelen siihen Ismo alanko säätiön biisiä “vittu kun vituttaa” ja erityisesti youtubesta löytyvää videota, jossa heppu roikkuu pää alaspäin ja kaulasuonet pullistuu… LOISTAVAA itseironiaa.
Kärvistellään mutt ei kärvennytä
jatkuu…
Foggy lady, jooo! Toi biisi on aivan loistava, nimenomaan sen videon kera. Mahtavaa terapiaa. :mrgreen:
Hejsan!
Mulla on ihan sama juttu, kuin sulla NiksNaks. En ole uskaltanut tehdä päätöstä kokonaan lopettamisesta ja edelleen uskon, että pystyn hyvin kohtuukäyttöön silloin, kun en juo humalahakuisesti, joten päivä kerrallaan-mentaliteetti sopii mulle hyvin. En mä kyllä varmaankaan aio harrastaa enää humalahakuista juomista, ainakaan tyyliin kahta kertaa vuodessa enempää. Tänä vuonna en enää ollenkaan. Voihan olla, että kokonaan kännitön elämä tuntuu sitten hyvältä ratkaisulta, mutta sitä tilannetta katsotaan sitten, kun on sen aika. Entiseen en aio palata, siitä mulla on nyt todella vahvat fiilikset.
Mulle on tullut nyt flashbackinä kaikkia typeriä asioita, joita olen kännissä sanonut ja tehnyt, ja HÄ-VET-TÄÄ!!! Jotenkin ne ajatukset ennen sysäsi vain sivuun, murehti aikansa ja se oli sitten siinä. Nyt kun olen asennoitunut kokonaan uudenlaiseen elämään, kaikki vanhat jutut tulee pintaan. 
Ja Kaffekupposelle, totta tosiaan on, ettei juoda pidä siksi, että seura velvoittaa. Olen mä asennoitunutkin niin, että tietyt ihmiset jää mun elämästä varmaan kokonaan pois. Aika epäsosiaaliseksi mun elämä täällä kyllä sen jälkeen käy, mutta olen asennoitunut siihenkin, eikä se nyt edes ahdista. Aika aikaansa kutakin. Ei vaan jaksa entistä menoa enää yhtään. Oikeastaan aika seesteinen olo nyt. Sitä samaa toivon teille kaikille muillekin kanssavähentäjille/lopettajille/joillekin!
Jahas. Tänään on ollut harvinaisen mielenkiintoinen päivä. Olen ajellut omituista, mutta myös nautinnollista, tunteiden vuoristorataa. Tuossa kun kello 14 vähän söin, vitutus häipyi ja olo alkoi olla suorastaan euforinen. Sitten saavutin jonkinlaisen välitilan: Välillä olin tosi iloisella päällä, välillä taas ottivat ihan pienetkin asiat aivoon, suurimman osan ajasta molempia yhtäaikaa.
Siitä sitten lähdettiin Miehen kanssa kaupungille, ja siellä olo koheni entisestään. Olin jotenkin niin iloinen, skarppi ja jopa puhelias… täysin selvinpäin! Juttelin myyjien ja ventovieraidenkin kanssa mukavia, jostakin ihmeen syystä ihmiset lähestyivät juuri minua, kun halusivat kysellä jotakin. Olikohan se tämä iloisuus, joka näkyi, vai mikä… 
Ennen kaipasin pientä humalaa, kun se teki “iloiseksi”, mutta se tämänpäiväinen oli jotakin sellaista, että en edes halunnut turruttaa sitä millään päihteillä.
Jotenkin… ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa minusta on tuntunut ihan aidosti siltä, että elämä on selvinpäin tosi hauskaa, että en kertakaikkiaan tarvitse mitään päihdettä tällä hetkellä. Joo, tämä tila ei varmaan ikuisesti jatku, mutta juuri nyt minulla on hyvä olla.
Eikä tässä vielä kaikki! Minulla on aihetta olla ylpeä itsestäni! Talossa on tällä hetkellä sohvanpohjalla jumittamassa Mies ja pari pilviveikkoa, ja… minäpä tyttö en ole pilvessä! Mikään ei olisi estänyt minua liittymästä seuraan. Kuten aikaisemmin sanoin, en rajoita pilvenpolttoa mitenkään, sillä siitä ei ole minulle ongelmaa. Mielessä kävikin, että kun kaikki muut täällä polttavat, minäkin voisin seuran vuoksi, ettei tule ulkopuolinen olo… mutta koska tänään on niin iloinen olo muutenkin, en vain tahdo mitään päihteitä siihen päälle, haluan kokea näitä tunteita selvinpäin! Siispä ajattelin, että ei minun tarvitse polttaa.
Pelattiin myös erästä keskittymistä vaativaa lautapeliä, ja sekin tuntui niin hauskalta, kun ajatus kulki kunnolla. Siinä tilanteessa huomasin kyllä kaipaavani lasia vierelleni, mutta pääasiassa ihan vain siksi, että teki mieli lipittää jotakin. No, join sitten vettä, kun en limppareitakaan harrasta.
Nyt ymmärrän niitäkin ihmisiä, jotka voivat olla vaikkapa bileissä selvinpäin. Nuo pössyttelijät eivät haittaa mitenkään, täällä on kivaa ja uskalsin itsekin jopa sekoilla, kun ei tarvinnut näytellä selvää, ja nyt kuuntelen kivaa musaa, jota nuo soittavat.
Kaikkein mielenkiintoisinta kaikissa näissä tänään koetuissa vitutuksen tunteissa oli, että härregyyd, minähän huomasin nauttivani niiden kokemisesta! Kyllä, tuosta veetutuksesta ja ärtymisestä. Oivalsin tänään, tuossa vähän ennen sitä ruokailua - jolloin ärsyynnyin jo suunnilleen siitä, että puu huojuu tuulessa väärällä tavalla - että hetkinen, tämä vitutus ei sittenkään ole samanlaista kuin se, jota olen aina ennen kokenut.
Aina ennen, kun minua on vituttanut ankarasti, se on ollut juurikin sellaista masentunutta kiukkua, itsesäälinsekaista ärtymystä, itkuista ja alistunutta vihaa. Enkä ole halunnut kohdata tätä tunnetta, koska voimakkaat kielteiset tunteet pelottavat minua, joten olen mieluummin turruttanut vitutukset alkoholilla… jotta voisin unohtaa sen tunteen edes vähäksi aikaa, jotta voisin vain jättää sen huomiotta ja toivoa, että se menisi kokonaan pois. Tällä tavalla olen suhtautunut valitettavan moniin muihinkin ongelmiini.
Tällä kertaa vitutukseni olikin jotenkin erilaista. Olin paljon vihaisempi ja ärtyneempi, kyllä, mutta se tietynlainen itsesäälinsekainen, masentunut alistuneisuus oli poissa. Tunnetta on vaikea kuvailla. Se tuntui katkeransuloiselta, selkeämmältä ja kirkkaammalta, jotenkin kirpeämmältä ja kuulaammalta, kuin lokakuinen pakkasaamu. Tämä vitutus oli niin kirkkaan selkeä verrattuna aikaisempaan, että todellakin suorastaan nautin sen kokemisesta. Asiaan vaikuttanee myös muuttunut asenteeni - tällä kertaa halusin kohdata tämän vihan, enkä turruttaa sitä.
Oivalsin senkin, että en ole oikein koskaan halunnut tai uskaltanut kohdata ikäviä tunteita. Tämä taipumus tunteiden turruttamiseen paheni silloin, kun menetin uskoni siihen fundislahkoon johon minut oli kasvatettu ja kun koko maailmankuvani romahti. En ole koskaan aikaisemminkaan ollut hyvä kohtaamaan omia tunteitani tai oikeastaan ottamaan vastuuta mistään muistakaan asioistani, mutta tuo maailmankuvan romahtaminen oli niin iso asia käsiteltäväksi, että silloin pakenin suorastaan harvinaisen paljon ruoan, seksin ja yhä pahenevassa määrin alkoholin pariin. En halunnut kohdata sitä ahdistusta ja masentuneisuutta.
Ehkäpä siis sen tämänpäiväisen veetutuksen kohtaamisessa auttoi sekin, että asenteeni on alkanut muuttua. Olen alkanut oivaltaa, että ei kielteisiä asioita - eikä tunteita - voi vain lakaista maton alle. Ne pitää kohdata ja käsitellä!
En osaa sanoa, mistä se tämänpäiväinen tunteiden vuoristorata ja erikoinen selkeys johtui. Alkoholinkäytön vähentämisellä oli kenties osuutta asiaan, mutta niin oli varmaankin noilla e-pillereiden lopettamisella. Olen kuullut monien naisten kokemuksista, että kun he ovat lopettaneet pillereiden popsimisen, heidän tunteensa ovat kirkastuneet. Että he tajusivat vasta lopettamisen jälkeen, että ovatkin eläneet aivan sumussa.
Nyt vain pelottaa, kauanko tämä hyvä fiilis jatkuu. En uskalla olla vielä liian luottavainen, koska juuri sellaisina hetkinä voi viinanhimo yllättää ja lähteä lapasesta. Tällä hetkellä minusta nimittäin tuntuu, että jos haluaisin, voisin aivan hyvin nauttia lasin viiniä ihan vain maun vuoksi ja se jäisi siihen. (Kyllä, tykkään viinistä ihan aikuisten oikeasti myös sen maun takia. Samoin niistä hintavista erikoisoluista ja -siidereistä, kuin myös kalliista viskeistä.) Mutta en aio kokeilla. Enkä uskalla tuudittautua siihen ajatukseen, että pystyisin jättämään viinin vain siihen yhteen lasiin…
Mutta ei se mitään. Tänään olen tyytyväinen enkä tahdo humaltua.
Jännä juttu, miten minullakin on nyt niin samanlaiset fiilikset tuosta, että entiseen en tahdo palata.
Olen nyt pohdiskellut ja vertaillut tämänkertaista vähentämisyritystä vuoden takaiseen, joka sujui hyvin ehkä pari kolme kuukautta, joiden jälkeen palasin entiseen. Ymmärrän nyt todella selvästi, miksi yritys epäonnistui. Yritin muuttaa ainoastaan juomismääriä, mutta en omaa asennettani ja suhtautumistani. Se on siis sama, kuin hoitaisi sairauden oiretta eikä syytä.
Lähdin silloin vuosi sitten (ja ehkä nyt tälläkin kerralla) siitä ideasta, että määrittelen tietyn annosmäärän viikossa, jonka yli en juo. Silloin se oli 10 annosta. Pysyttelin kyllä noissa rajoissa, mutta se oli alituista laskemista, kuin jotain bonus-plussapisteitä keräisi, tyyliin “jos nyt tällä kerralla juon vain yhden, jää viikonlopuksi vielä 9.” Eihän sellainen toimi. Tai ei ainakaan minulla toiminut.
Nyt alkaa minullakin olla vähän sellainen olo, että alkaiskohan pikkuhiljaa riittää. Että kaikenlaiset biletykset ja kännäykset alkavat olla jo taaksejäänyttä elämää. Tai siis bilettää voi, mutta kaikenlainen kännäyksen ihannointi alkaa olla jo takana. No, aika näyttää, miten käy kun koulut alkavat taas ja opiskelijabileitä alkaa olla joka viikko… ihmeen helposti sitä kaikenlaiset ylevät ajatukset unohtuvat. Ihan pelottaa tämä uhoaminen, kuinka kännäys on taaksejäänyttä elämää, helppohan se on nyt sanoa, mutta entäs sitten tosipaikan tullen… 
Hui, näitä nyt itsekin alan vähän pelätä. Hirvittää, jos mieleeni alkaa pulpahdella kaikkia vanhoja örvellyksiä ja typeryyksiä. Toisaalta en tahdo täysin unohtaakaan, koska en tahdo kokea samanlaista enää ikinä!
Jännää muuten, että minua ahdistavat erittäin vähän nuo juomistilanteet ja niiden sosiaalinen paine. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän, että jos vain itse haluan olla humaltumatta, en myöskään häpeä sanoa sitä. Voin ihan rauhassa sanoa, että nyt olen vähentämässä, tänään otan vähän rauhallisemmin, olen vesilinjalla, tai vähän humoristisemmin, että tällä kertaa ajattelin olla örveltämättä. Olen tullut rohkeammaksi sen suhteen, että jos en tahdo syödä tai juoda jotakin, en sitä tee, kieltäydyn kohteliaasti mutta luontevasti. Minulla on ehkä myös sen verran fiksu kaveripiiri, että he kunnioittavat kaikenlaisia valintojani. Toisaalta olen luonteeltani ja asenteeltani sen verran itsepäinen, että kun itse seison valintojeni takana ja kunnioitan niitä, myös muut tekevät niin. Kokonaan eri asia on sitten se itse haluaminen! Helposti siinä alkaa tehdä mieli, kun muut juovat.
Veikkaan, että isoin syy tuohon ärtymiseen on ihan sen ärsyyntyjän omassa päässä eikä niinkään sanojassa (ellei sitten ihan tahallaan provosoi). Ärsyyntyminen on yleinen puolustuskeino, kun joutuu kohtaamaan asioita, joita ei tahdo ajatella.
Minuakin muuten ärsyttivät, ja ärsyttävät ehkä vieläkin, kaikenlaiset raittiit ihmiset. Ja nimenomaan Matti Vanhanen! Mutta suhtautumiseni raittiisiin ihmisiin on alkanut muuttua. Huomaan, että he eivät vaikutakaan ihan niin tylsiltä, huumorintajuttomilta tiukkapipoilta. Ehkä sekin herätti hiukan ajattelemaan, että hetkinen… raittiit ihmiset (ja raittius yleensäkin) ovat alkaneet jostakin ihmeen ufojen vaikutuksesta muuttua vähemmän ärsyttäviksi. Onko se todennäköistä, että nämä ihmiset itse ja heidän elämäntapansa on muuttunut? Tuskinpa. Se on varsin epätodennäköistä. Joten ehkäpä se muutos on sittenkin tapahtumassa oman pääni sisällä…
Olen huomannut tämän ärsyyntymisilmiön varsin selkeästi esimerkiksi silloin, kun juttelen esimerkiksi sukulaisten kanssa, jotka kuuluvat vielä siihen mainitsemaani uskonlahkoon. Kun heidän eteensä lätkäisee faktoja, jotka uhkaavat sitä heidän päässään olevaa mielikuvaa, he reagoivat suuttumalla, kun eivät kykene vastaamaan faktoja käyttäen. He voivat suuttua jo ihan neutraalistakin huomautuksesta, vaikka huomautus ei suoranaisesti liittyisi lahkoon mitenkään, mutta uhkaa kuitenkin heidän maailmankuvaansa. Tunne on tuttu jo omiltakin lahkoajoilta.
Jonkinlaista nöyryyttä tässä kai olen pikkuhiljaa oppimassa. Kai. Toivottavasti.
Tuo on ihan totta! Söin itse pillereitä 16-vuotiaasta johonkin päälle 2-kymppiseksi. En huomannut itse itsessäni tapahtuneen mitään muutosta, mutta kyllä ne mua muuttivat. Juomiseenkin muutos liittyi. Musta tuli kännissä miestä kohtaan aggressiivinen ja darrat oli ihan kamalia (no on ne olleet muutenkin). Pillerit lisää kuulemma, olen lukenut jostain myöhemmin, naisten testosteronipitoisuuksia, ja lisää siten aggressiivisuutta. Muutuin kuulemma aivan toiseksi ihmiseksi heti, kun lopetin pillerit. En kyllä voi suositella sellaisia kenellekään. Musta on jotenkin epäeettistäkin määrätä niitä noin vain. Vaikutukset kun ovat niin salakavalia, että sitä oikeasti luulee vain olevansa kiukkuinen ihminen, eikä tajua sen johtuvan pillereistä. Yksi elämäni parhaista päätöksistä, etten syö niitä enää. Ikinä.
Ihan sama homma mullakin. Alkuvuonna määrittelin itselleni kuukausi- ja kertarajoja. En muuttanut asennettani ollenkaan. Nyt on kyllä muuuttunut sekin, ja perusteellisesti. Mä olen jotenkin henkisesti luopunut kännäilystä kokonaan, tai ainakin lähes kokonaan. Ei edes tee mieli juoda, ja kaikki känniörvellykset lähinnä ällöttää. Toivottavasti tämä tunne säilyisi vahvana pitkään! Kiusauksiakin tietysti tulee vielä…
Olipas harvinaisen mukava viikonloppu. Toivottavasti se myös jatkuu mukavana. Ainakin tämä sunnuntaipäivä on alkanut varsin erinomaisesti: heräsin virkeänä ja levänneenä ilman krapuloita ja vapinoita.
Perjantaina käytiin Miehen kanssa messuilla. Kierreltiin katselemassa koko päivä, minkä jälkeen mentiin kaupungille syömään. Messuilla oli paljon nähtävää ja koettavaa… sekä tietysti kaikkiin mahdollisiin arpajaisiin osallistumista ja erilaisten ilmaisnäytteiden testausta. 
Kaljakopit eivät vetäneet puoleensa, eivät sitten lainkaan. Säästyipähän rahaa, ja pystyin messuilla keskittymään siihen olennaiseen, eli… noh… niihin messuihin! Samoin, kun mentiin illalla syömään, ei otettu kumpikaan ruuan kanssa viiniä.
Päivä tuntui jotenkin niin erilaiselta. Ihan kuin olisimme Miehen kanssa olleet treffeillä tai jotain! Mieskin oli harvinaisen romanttisella päällä, joten taisi hänkin tuntea samoin. Uskomatonta, ihanaa olla tilanteessa läsnä jokaisella solulla - myös jokaisella aivosolulla!
Lauantaina, eli eilen, oli sitten ne juhlat, joista aikaisemminkin mainitsin. Pippalot menivät niin nappiin kuin vain mennä voi. Kykenin eilen siihen kuuluisaan kohtuukäyttöön, tai siis kohtuukäyttöön kuten minä sen ymmärrän: pientä humaltumista ilman örveltämistä, alkoholista nauttimista vapaasti ilman hankalaa jarruttelua ja jatkuvaa kontrolloimista, ja herääminen virkeänä seuraavaan päivään, mielessä mukavat muistot kivoista pippaloista. Olen iloinen ja ylpeä itsestäni.
Pieni hetkinen, taputtelen nyt itseäni selkään.
taputapu
Noin. 
Ja sitten itse asiaan, eli sen analysoimiseen, miksi iltani oli erityisen onnistunut.
Join 9 tunnin aikana n. 7 annosta alkoholia. Olin pienessä humalassa, välillä vähän isommassa, mutta en ollut missään vaiheessa erityisen kovassa kännissä. Muistan illasta kaiken, muistinmenetys ei ollut lähelläkään, ja käyttäytymiseni oli koko ajan hallinnassa. Itse asiassa Mies oli enemmän humalassa kuin minä, mutta ei missään kauheassa kännissä hänkään. Mikä parasta, minun ei edes tehnyt mieli humaltua sen enempää. Saavutin juhlissa sen ihanan tilan, vai voisiko sanoa juomistahdin, joka johtaa aina miellyttävään iltaan: minun ei tarvitse kontrolloida alkoholin käyttöäni eikä keskittyä sen rajoittamiseen, vaan voin rauhassa juoda juuri niin paljon kuin haluan, koska se pysyy ihan itsestään lapasessa. Loppuillasta alkoi tulla se fiilis, että nyt on otettu tarpeeksi, ei enempää kiitos.
Ei siis ollut tarvetta millekään kosteille jatkoille, vaikka viinipullostani jäi puolet jäljelle ja olisin voinut kotona juoda sen loppuun. Mutta ei tenhyt mieli. Olin juonut jo tarpeekseni. Nautiskelen tuon viinin tänään ruuan kanssa, jos mieleni tekee.
En osaa kunnolla kuvailla tuota tilaa, jossa alkoholinkäyttöni asettuu ihan itsestään sopivalle tasolle, mutta yritän vielä. Tuossa tilassa olen tietynlaisessa pienessä humalassa, ja kun juon lisää, se juotu alkoholi ei paljonkaan enää syvennä tuota humalaa, ainoastaan ylläpitää sitä. Tiedän siis, ottaessani uuden lasillisen, että sitä lasillista ei kannata ottaa humalan takia, vaan otan sen, jos se juoma itsessään kiinnostaa. Jos ei sillä hetkellä tee mieli sitä juomaa, en juo, vaan odotan, kunnes mieli tekee.
Eniten illan onnistumiseen vaikutti varmaankin oma mielentilani. Olen viime päivien aikana oppinut, että elämästä voi aidosti nauttia selvinpäin, itse asiassa paljon aidommin kuin kännissä. En siis lähtenyt pippaloihin sillä mielellä, että ne bileet ovat tekosyy ryyppäämiselle, vaan lähdin nauttimaan niistä juhlista ihan sen tilanteen takia: hyvästä ohjelmasta, hauskasta seurasta, herkullisesta ruoasta ja patsastelusta juhlatamineissa. (Kylläpäs muuten miehet ovat komeita puku päällä, oikein silmäniloa oli tarjolla! Mutta niin olin minäkin nätti. Oli ilo katsoa peiliin! ) Toki lähdin nauttimaan myös hyvästä juomasta (viiniä ja kuoharia, namnam) mutta se juominen ei ollut mielessäni pääasia, vaan ihan noihin muihin nautintoihin rinnastettava juttu.
Toinen asia, joka vaikutti illan onnistumiseen, oli vastuun otto. Otin vastuun omasta juomisestani. Tiedostin sen, että olisin aivan hyvin voinut olla myös selvinpäin. Juhlat olisivat omalta osaltani onnistuneet erinomaisesti myös ilman alkoholia. Kukaan ei olisi pakottanut minua juomaan - itse asiassa kaveriporukan pahimmat hapot olivat tipattomalla, eli bilettivät selvinpäin! Eikä heitä kukaan pakottanut juomaan.
Tiedostin siis sen, että juomiseni oli täysin oma valintani. En ulkoistanut vastuuta siitä kenellekään tai millekään muulle, en siis hakenut oikeutusta juomiselle selittämällä itselleni, että “kyllähän nyt juhlissa täytyy juoda”. Kun ei täydy. Join, koska halusin itse tehdä niin. Halusin nauttia juomien hyvästä mausta ja kyllä, halusin nauttia myös siitä pikku humalasta. Vaikka minä ihan oikeasti tykkään hyvän viinin ja kuoharin mausta, en edes yrittänyt valehdella itselleni, että join niitä pelkän maun takia. Kyllä se pieni humalakin kuului asiaan.
Ensimmäinen kuoharilasillinen oli se ratkaiseva juttu. En erityisemmin nauttinut siitä nousuhumalasta, koska tunsin niin selkeästi, kuinka aistini siitä turtuivat. Edessäni oli sen ekan lasillisen kohdalla valinta: joko juon seuraavan heti perään, jolloin humallun jo sen verran, että se turtumuksen tila ei enää tunnu epämiellyttävältä vaan kivalta, tai sitten juon vettä niin kauan, että se epämiellyttävä turtumus menee ohi.
Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Olen aikaisemminkin huomannut, että tämä valinta on kohdallani ratkaiseva! Join seuraavan annoksen alkoholia vasta, kun se epämiellyttävä olo oli ohi. Omalla kohdallani tässä tapauksessa käy niin, että se seuraava lasillinen tuntuu kivalta ja tuottaa sellaisen mukavan humalan, jota ei ole tarve lähteä syventämään liian nopealla juomisella. Tällä konstilla saavutan sen kivan tilan, jossa voin juoda ihan rauhassa niin paljon kuin haluan, koska minun ei tee mieli humaltua sen enempää… enkä oikeastaan humallukaan, ellen koske väkeviin. Jotenkin se juomistahti asettuu ihan itsestään sopivaksi.
Juhlien onnistumiseen vaikutti varmaan sekin, että ruokaa oli reilusti tarjolla. Luonnollisesti täysi vatsa hidastaa alkoholin imeytymistä, ja syöminen tarjoaa jotakin tekemistä.
Huomasin kyllä, että minulla on psykologinen tarve pitää lasia käden ulottuvilla. Noh, vesi toimi tässä tehtävässä varsin hyvin. Tein niin, että minulla oli koko ajan edessäni kaksi lasia, toisessa vettä ja toisessa viiniä tai kuoharia. Tai no, oli se alkolasi toisinaan tyhjäkin, eli välillä edessäni oli vain vettä. Kun minulla oli sellainen tunne, että en tahdo vähään aikaan enempää viiniä, join sitten siitä vesilasista. Vettä taisikin kulua 2 lasia jokaista alkoholilasillista kohden!
Mies lähti vielä illalla vähäksi aikaa jatkoille yhden toisen porukan kanssa. Jäin yksin kotiin puolikkaan viinipullon ja vajaan vodkapullon kanssa, mutta ei, en koskenut niihin.
Että näin täällä. Olen tyytyväinen itseeni ja elättelen siis vieläkin toiveita kohtuukäyttöön kykenemisestä. Tällä hetkellä näyttää siltä, että pystyn siihen kyllä. Tiedän toki senkin, että ei tässä pidä kuitenkaan lähteä tuudittautumaan mihinkään liialliseen itsevarmuuteen. On se nähty, että kyllä minulta karkaa alkonkäyttö lapasesta, jos lähden juomaan humalahakuisesti ja varsinkin, jos teen sen yksin.
Onnittelut hienosta illasta!
Tuollainen oli/on minunkin tavoitteena kohtuukäyttöä ajatellen. Pieni varoituksen sana kuitenkin. Itsekin kykenin tuohon samaan peräti puoli vuotta, kunnes vanhat tavat tulivat ihan huomaamatta kuvioihin mukaan. Ensimmäisiä persekännejä seurasi toinen, toisia kolmas, kolmansia neljäs… Vaikka siis olin noita ennen kyennyt ottamaan sivistyneesti peräti sen puoli vuotta. En edes tiedä, mitä sen jälkeen tapahtui, tiedän vain lopputuloksen, persekännit joka viikonloppu entiseen malliin.
Mä join viikonloppuna kolme annosta alkoholia, myöskin juhlissa. Ajattelin ensin suomia siitä itseäni oikein olan takaa, kun pitihän mun olla ottamatta mitään (en vain “osannut” sanoa ei, kun juomaa kaadettiin lasiin), mutta sitten päätin, että sille tielle en kertakaikkiaan lähde. Jos olisin ajatellut, että hällä väliä, nyt kaikki meni huonosti ja pilalle, olisin voinut jatkaa juomista enemmänkin samantien. Todella hyväähän se viini oli. Nyt kuitenkin lopetin kolmeen annokseen, enkä taas toistaiseksi juo mitään, ja päivä kerrallaan eteenpäin mennään näin.
Kaffeella tuntuisi olevan näkemystä asiaan…
Niin olen minäkin joskus riemuinnut siitä, kun olen osannut kontrolloida ja käyttäytyä joissain juhlissa…
Ja niin olen joskus havahtunut siihen, että missä vaiheessa lähti taas lipsumaan, mitä oikein tapahtui…
Hyvä NiksNaks,
minulla ei nyt ole varaa viisastella eikä sanoa kenellekään yhtään mitään, mutta toisaalta: kuulostaa tuokin kertomuksesi niin kovin tutulta. Been there, done that. Olen huomannut myös sen, että miten paljon minulta menee aikaa juhlissa itseni tarkkailuun sen sijaan, että vapautuneesti nauttisin tilanteesta. Jatkuvasti joudun tarkkailemaan omaa humala-astettani, etten vaan rojahtaisi taas hoippumishumalan puolelle. Katselen kelloa, lasken annoksia, juon vettä väliin… hirmuista laskelmointia.
Kerro miten jatkossa menee. Luen tätä foorumia oppiakseni muiden kokemuksista. Koska olen huomannut (ja joku sitä jossain ketjussa kommentoikin), että miten häkellyttävää se onkaan miten samankaltaisia kokemuksia ja ajatuksia ihmisillä on, riippumatta iästä, asuinpaikasta, sukupuolesta, koulutuksesta, ammatista… eli mikäs se yhteinen tekijä olikaan…
Minulla voisi olla noihin sinun pohdintoihisi paljonkin kommentoivaa, mutta juuri nyt en jaksa. Kirjoitan joskus myöhemmin lisää.
Palataan asiaa,
mukavaa maanantaita!
Niiskuliini, kaffe, foggy lady… kiitoksia nyt vain siitä, että muistutitte, missä suunnassa se maanpinta sijaitsee.
[size=85]köhIlonpilaajat…köh[/size] 
Pelottavaa, että tässäkin asiassa teillä on taas niin samanlaisia kokemuksia. Mitähän tuohon nyt voisi vastata, ettei ihan mene selittelyksi? Eipä kait mitään. Paitsi sananen tuosta käsijarru päällä juomisesta…
Liityn kuoroon. Been there, done that. Useasti. Rasittavaa suorastaan. Helpommalla pääsisi, kun olisi vain suosiolla ilman sitä ensimmäistäkään lasillista.
Vaan kun ei se aina ole tuota. Ei se ollut tuollaista viime lauantainakaan. Sitähän minä niin pitkään, hartaasti ja yksityiskohtaisesti yritin selostaa tuossa aikaisemmassa kirjoituksessani… paitsi että se kirjoitus tietysti vaikutti siltä, että koko ilta meni jatkuvaksi tarkkailuksi ja kyttäämiseksi. Mutta kun ei mennyt. Kun kertakaikkiaan ei tarvinnut tarkkailla mitään humala-astetta, ei kytätä kellosta joisiko nyt vettä vai alkoa (ei mulla edes ollut mitään kelloa), ei tarvinnut taistella sitä himoa vastaan että nyt tekisi mieli kitata lisää alkoholia, vaan annoin mennä vapaalla ja join juuri niin paljon kuin huvittaa.
Onko se niin hankala uskoa, että ihmisen voi ihan oikeasti tehdä illan aikana mieli vettä, vaikka viinilasi pönöttää nenän edessä? Että ihan oikeasti voi vaihtaa välillä veteen ilman, että kyttää kellosta ja laskee, kuinka kauan pitää juoda vettä, että “saa” vaihtaa viiniin? Että ihan oikeasti tuntee olevansa sopivasti humalassa, niin että ajatus sen syventämisestä lisää juomalla tuntuu epämiellyttävältä? Että jossakin vaiheessa iltaa tulee se stoppi, jossa ihan oikeasti elimistö sanoo, että “nyt ei enää alkoholia kiitos, siitä ei tule enää hyvä olo, vaihda veteen”?
Sen verran joo kyttäsin toimintaani, että laskin montako annosta meni illan aikana. Ja tarkkailin fiilinkejäni, kun tajusin, että tästä tulee sellainen hyvä ilta. Mutta niin minä kyttään syömistänikin.
Ongelmani on siis osittain siinä, että pystyn ja kykenen saavuttamaan sen vapautuneen juomisen tilan. Ja tässä nyt yritän selvittää sitä, miten siihen tilaan pääsisi joka juomiskerralla vai pääseekö.
Joo. Toki näitäkin juomistilanteita varjostaa muisto kaikista niistä kerroista, jolloin on mennyt överiksi. Kaikki ne rikotut päätökset ja petetyt lupaukset. Tässä tullaan kait sen kysymyksen ääreen, jota moni alkoholistin puolisokin pohtii: kumpia on enemmän, niitä hyviä hetkiä vai huonoja hetkiä? Onko minulla toivoa vielä siitä, että nämä huonot hetket jäisivät lopullisesti taakse ja edessä olisi vain hyviä hetkiä? Vai onko niin, että yksi hyvä hetki silloin tällöin auttaa unohtamaan suuren määrän silkkaa paskaa… niin että en näe, että ne hetket ovat nykyään pääasiassa pelkkää paskaa?
Sen olen itselleni luvannut, että tämä on oikeasti se viimeinen mahdollisuus katsoa, kykenenkö kohtuukäyttöön sellaisena kuin kohtuukäytön ymmärrän. Yksikin överikerta, ja se on sitten siinä, siirryn suosiolla tuonne lopettajien puolelle. Ei enää selityksiä. Mutta nämä kortit pitää pelata, tämä käsi täytyy katsoa loppuun.
Tällä kertaa nimittäin lähökohtani vähentämiselle ovat mielestäni täysin erilaiset kuin aikaisemmilla kerroilla. Jo tämä plinkin löytäminen ja teidän kirjoitustenne lukeminen ovat avanneet silmiäni. Samoin asiaan vaikuttaa tässä kesällä koettu herääminen aikuismaiseen vastuunottoon. Olen myös tajunnut läheisriippuvuuteni ja sen aiheuttamat ongelmat. Olen huomannut, että selvinpäin saakin aidompaa iloa kuin kännissä. Olen alkanut ymmärtää, kuinka olen aina pakoillut vastuuta, että en ole koskaan uskaltanut kohdata negatiivisia tunteitani, vaan minun pitää turruttaa ne aina jollakin - ja nyt uskallan kohdata tuo tunteet. Jne jne…
Aikaisemmin olen lähtenyt vain siitä annosten vähentämisestä.
Petänkö taas tässä itseäni? Onko tämä vain ja ainoastaan sitä iänikuista selittelyä ja lupailua, että joojoo, kyllä tämä kerta nyt on erilainen, tällä kerralla olen tosissani? Vai onko tämä kerta nyt ihan oikeasti se, jolloin lähtökohtani ja asenteeni ovat niin erilaiset, että tästä yrityksestä voi tullakin jotain? Vai petänkö sittenkin vain itseäni?
Väitän, että tällä kerralla tilanne on täysin erilainen kaikkiin aikaisempiin verrattuna. Niin paljon olen joutunut kasvamaan ihmisenä ihan lyhyessä ajassa. Tällä hetkellä en koe pettäväni itseäni, kun annan itselleni vielä tämän yhden mahdollisuuden. Tai jos petänkin tässä itseäni, en huomaa sitä, eli tässä asiassa en tunne edes harrastavani mitään kaksoisajattelua.
Sori NiksNaks,
tarkoitukseni ei ollut olla ilonpilaaja. Huomaan, että monilla itseensä pettyneillä alkoholisteilla/juomisongelman kanssa taistelevilla saattaa olla hieman ärhäkkä suhtautuminen niihin, jotka vakuuttelevat olevansa kohtuukäyttäjiä tai hallitsevansa juomisensa. Tämä reaktio kertonee enemmänkin kirjoittajan suhtautumisesta itseensä kuin siihen toiseen kenen kirjoitusta tms. kommentoi.
Ja sitten tuohon, mitä olit kirjoittanut minun ketjuuni:
Taidat olla asian ytimessä. Myös itsesi suhteen. Mitään psykologia en ole tarvinnut tajuamaan tietyt yhteydet lapsuudenkodin kokemusten ja sen millaiseksi persoonaksi olen tullut välillä. Minun kotonani ei ollut alkoholismia tms., mutta muita dramaattisia tapahtumia, jotka johtivat siihen, että minäkin pikku tyttönä jouduin vähän niinkuin aikuisten rinnalle -tai jopa tilalle - vastuunkantajaksi. Mutta sitä ei tiedä kukaan, että kumpi oli ensin muna vai kana. Siitä, että syntyykö joku alkoholistina vai tuleeko juomalla alkoholistiksi jne jne on näemmä käyty näillä foorumeilla aivan loputonta keskustelua. Mielipiteitä - ja totuuksia - on varmasti ihan yhtä monta kuin on juomis- tai raitistumistarinaa.
Ja enpä oikeasti kykene minäkään pohtimaan mikä on alkoholin aiheuttamaa tai vastaavasti mikä on aiheuttanut alkoholiongelman. Eikä se ole tällä hetkellä tarpeellistakaan. Ja luulen, että siihen ei koskaan kokonaisvaltaista selitystä tulekaan. Kaikki liittyy kaikkeen.
Jos nyt aluksi keskittyisi siihen, etten tänään enkä huomennakaan humallu.
Kaikkea hyvää sinulle,
tämä kirjoittelu on erittäin opettavaista ja terapeuttista.
Elä pyytele anteeksi, foggy lady. Ihan sillai ystävällisessä ja hyväntahtoisessa hengessä minä teitä haukuin ilonpilaajiksi.
Se isoin ilonpilaaja tässä on tietenkin se, että olette erittäinkin oikeassa. Tiedän kyllä itsekin ihan liian hyvin, että ei tuo onnistunut viikonloppu ole minkään valtakunnan tae siitä että kaikki on taas hyvin, enkä enää jatkossa juo muuten kuin sivistyneesti punkkua pikkurilli pystyssä. Mopo on karkaillut nätisti kätösistä, ja karkaa helposti uudelleenkin, joten ei tässä voi vielä muuta kuin olla skarppina. Ja sekös vasta ottaakin nuppiin.
En nyt tiedä, vastaiskos tänne vai tuonne sinun ketjuusi, mutta vastataan tänne nyt. Olen ihan itsekin nuo yhteydet hiffannut, siihen ei minullakaan psykologia tarvittu, mutta nyt tajuan sen, että vielä silloin vuosi sitten käytin noita lapsuuden traumoja jonkinlaisena konstina väistää vastuun otto. “Mulla oli kurja lapsuus, yhyy, siks mää juon…” sniff hik
Olen nyt alkanut ihan tosissani käsittelemään tuota lapsuuttani. Joo, kyllä aika monet tämänhetkisistä persoonani ongelmista johtuvat aika pitkälti noista lapsuuden kokemuksista. Eivät ole siis oma vikani. Mutta toisaalta, kukaan muu ei minua voi paikata kasaan kuin minä itse. Menneisyyttäni en voi muuttaa, voin sen avulla ainoastaan ymmärtää itseäni.
Sitäkään en jaksa pohtia, ovatko syyt juomiseeni perinnöllisiä, psykologisia, astrologisia vaiko kenties sporalogisia. Enhän minä hyvänen aika tiedä sitäkään, olenko alkoholisti vai mikä minä mahdan olla. En tiedä edes sitä, kykenenkö kohtuukäyttöön sitten loppupeleissä, pitääkö minun siirtyä lopettajien puolelle vai käykö niin, että raitis elämäntapa alkaa ihan itsestään tuntua houkuttelevalta. Tiedän vain, että viina on tulenarkaa ainetta, jonka suhteen minulla on ongelma. Juon liikaa ja juon kääliö-övereitä. Ja tuolle täytyy nyt tehdä jotakin.
Samalla kun hoidan alkoholiongelmaani, täytyy minun hoitaa myös tuota läheisriippuvuutta ja muita lapsuudesta juontuvia ahdistuksia. Se on nyt ainakin kantapään kautta moneen kertaan opittu (mulla on monta kantapäätä, nääs ) että alkoholi on mitä kehnoin masennuslääke. Paremmin taitaa noihin ahdistuksiin sittenkin tehota se, että kohtaan nuo lapsuuden ongelmat ja käsittelen niitä sen sijaan, että turrutan itseni viinaksilla. Ja sama pätee muihinkin negatiivisiin tunteisiin.
Olen itse asiassa pohtinut AAL:ään menemistä. Kuten tuolla sinun ketjussasi mainitsinkin, minä puolestani tykkään ryhmistä. Sen sijaan psykologin, psykiatrin tai jonkun muun pipologin puheilla en osaa olla, koska sellaisessa tilanteessa minulle tulee se sama olo kuin sinulle ryhmässä, eli alankin jotenkin keskittyä siihen, että yritän olla joku mallipotilas.
Mielenkiintoista muuten, että kun Mies oli omalle pipolääkärilleen maininnut myös meikäläisen ongelmista, niin hänkin oli suositellut - jos siis en tahdo terapeutin juttusille - joko AAL:ään tai Al-anoniin menemistä. Al-anoniin? Kun Mies tuosta Al-anonista mainitsi, en voinut muuta kuin revetä ihan totaalisesti. Kumpiko meistä se alkkis taasen olikaan? Voin kuvitella tyyppien naamat jossain Al-anonissa, kun esittelisin itseni: “Hei, olen NiksNaks ja olen alkoholisti.”
Huomenna olis muuten AAL:n palaveri täälläpäin. Uskaltaisinkohan mennä? Hui, vähän pelottaa, mutta harkitsen asiaa nyt vakavasti. AA ei ole, ainakaan vielä, se minun juttuni, juuri siksi, kun en oikeastaan tahdo ihan kokonaan lopettaa juomista. Mutta tuolla AAL:n pyykkilistalla oli paljonkin kohtia, jotka osui ja uppos… Esim. nämä kohdat erityisesti:
Ainiin. Päivitetäänpäs vielä vähän noita omia viinatilastoja. Sunnuntaina sitten suunnitelmien mukaisesti join loput viinipullosta eli n. 3 annosta. Tätä ei varmaan kukaan täällä usko, mutta join sitä ihan oikeasti pääasiassa maun takia. Maistui aivan ihanan raikkaalle kermaisen kinkkupastan kera. Viinistä seurannut humalatila puolestaan ei ollut mitenkään miellyttävä, eli en tykännyt lainkaan siitä pöhnästä, toivoin vain, että menisi ohi.
Eilen en juonut enkä tänäänkään. Ilman alkoa mennään toistaiseksi.
Huomasin, että tuollainenkin käyttö, joka on minulla ja myös Miehelle ok, näkyi heti mielialassani. Eilen olin tosi kiukkuinen ja ärtynyt, samoin tänään aamulla. Syitä tuohon ärtymykseen voi olla vaikka kuinka monia, vähäisimpänä ei eräs stressaava asioiden hoitamisjuttu tänään, mutta epäilen aika vahvasti, että suurin syy oli kuitenkin alkoholin juominen. Ei siis ole kivaa tavaraa tuo, ei.
Positiivista on kuitenkin se, että vaikka tänään ärsytti, ja se eräs asioiden hoitamiseen liittyvä juttu myös hermostutti ja pelotti, en edes halunnut “lääkitä” noita tunteita alkoholilla. Halusin siis kohdata ja käsitellä ne selvinpäin. Pakkohan tässä on opetella käsittelemään tunteensa selvänä, kun se turruttaminen ja niiden pakeneminen on varsin huonoksi havaittu konsti.
Näillä eväillä siis mennään. Tänään en juo. En aio juoda huomennakaan, mutta se on sitten huomisen päätös. Päivä kerrallaan mennään.
Mutta sen olen päättänyt, että yksin ollessani en juo tippaakaan. Sitäkin voisi taas ruveta tilastoimaan. Eli tänään on 14. päivä ilman yksin juomista.
Suorastaan pelottavan samankaltaista taas… Munkin pitäisi ehkä mennä tuollaiseen AAL-ryhmään. En ole varma, mutta ehkä. Lapsuuteni elin hallitsevan, raivohullun, yksinhuoltajaäidin kanssa ja osan viikonlopuista ryyppäävän isän kanssa. Ehkä mulla ei kuitenkaan ollut niin vaikeaa, että en tiedä. Tuo lainaus vaan sopi muhunkin kuin nenä päähän, ja läheisriippuvainen todellakin olen.
Ääh, nyt ei jaksa edes ajatella asioita enempää…
Sitä vaan vielä, että mullakin tuntui se kolme annosta sunnuntaina! Olin ihan ärtynyt koko päivän. Hitto mitä myrkkyä alkoholi on.
Kyllä. Tuttua huttua. Mä olen 36-vuotias alkoholistiperheen lapsi, liikaa juonut kymmenkunta vuotta, nyt kahdeksatta päivää kuivilla ja menossa perjantaina tsekkauttamaan, olisko maksa-arvot laskeneet… Tää on rankka tauti. Viiniä tekis niin pirusti taas mieli, mutta ei auta…
[Poistettu asiaan kuulumatonta kommentointia -Päihdelinkin toimitus]