Kuningas Alkoholin nousu ja tuho(ko?)

Me Vähentäjät
61

Jahas, olutlinjalla on menty tämä viikonloppu. Lauantaina meni puolen litran siideri ja kolme tölkkiä olutta, eilen meni pari lasia brandya ja neljä tölkkiä ööliä. Rauhallisesti sujui kuitenkin, molempina päivinä meillä oli porukkaa iltaa istumassa ja olutta lipittämässä. (Ja vähän polttelemassa, mutta pössyjä ei lasketa.)

Lauantain olutannokset oli kyllä pakko laskea pari kertaa, koska en millään meinannut uskoa, että join sitä ööliä niin vähän. No, en valita, joskus käy niinkin päin että juotujen annosten vähäinen määrä yllättää. :laughing:

Nyt on maha kipeä, mutta ei krapulan vaan oluiden takia. Vatsa ei viljoja oikein siedä, ja pelkään, että huominenkin menee vielä pieniä vatsavaivoja kärsiessä. Silti sitä olutta on pakko saada joskus, koska kyllä se vaan niiin hyvältä maistuu, ei siitä mihinkään pääse! Sama juttu pastan ja leivän kanssa, niitäkin täytyy silloin tällöin vetää, vaikka vatsa valittaa niistäkin.

Olen huomannut selkeän eron Miehessä ja hänen suhtautumisessaan minuun. Mies on nykyään paljon hellempi ja rakastavampi. Syyksi veikkaan ihan vain sitä, että olen vähentänyt juomista.

Mies kävi tuossa muutama päivä sitten laivalla ja jätti avatun, melkein täysinäisen brandypullon kotiin. Hiukan teki mieli maistella siitä, mutta enpäs maistanut. Mielessä kummiteli kaikki ne kerrat ja Miehenkin valitukset siitä, kuinka mitään pulloja ei voi jättää kotosalle jos hän lähtee jonnekin, koska niistä aina mystisesti häviää sisältöä. Päätin, että eipäs häviä enää.

Takaisin tullessaan Mies oli ihanan liikuttava, pusutteli ja rutisti kunnolla pitkään ja esitteli iloisena tuliaisiaan. Ei sanonut mitään, mutta kyllä minä huomasin, että se vilkaisi, oliko pullosta hävinnyt sisältöä. Veikkaan, että jos olisi hävinnyt, ei olisi Mieskään rutistanut ihan niin kovaa.

En pysty poistamaan menneisyydestä kaikkia niitä kertoja, kun Mies on tullut kotiin ja kotosalla on odottanut koomainen vaimo, mutta pystyn kyllä pitämään huolen siitä, että niin ei käy tulevaisuudessa. Kaduttaa vieläkin, kuinka paljon olen Miestä toilauksillani satuttanut, mutta sillekään asialle en voi mitään tehdä… muuta kuin varmistaa, että en enää satuta.

Palautuukohan Miehen luottamus? On se vissiin palautumassa. Palautuukohan oma luottamukseni koskaan? Jos palautuu, täytyy vain toivoa, että en ala luottamaan liikaa itseeni.

Kyllä ne överikännit vieläkin kummittelevat mielessäni, pienenä pelkona persiissä. Ei ole tehnyt mieli enää mennä mihinkään kännibileisiinkään, koska kännäämisestä on ikävien kokemusten myötä mennyt maku. Opiskelijabileitä olisi ollut tarjolla, ja vanha opiskelukaveriporukka on niissä juossutkin ja pyytänyt minuakin mukaan, mutta ei ole kertakaikkiaan napannut. En siis ole tänä vuonna käynyt vielä yksissäkään opiskelijabileissä.

Muutaman annoksen kyllä otan ihan mielelläni, kun istutaan iltaa kotosalla Miehen kanssa tai isommalla porukalla. Ja kyllä se nousuhumala vieläkin tuntuu kivalta. Pari sopivaan tahtiin nautittua annosta, ja minusta tulee iloinen, energinen ja puhelias. Siksihän minä alun perinkin siihen viinaan niin kovin rakastuin, kun se muuttaa minut tylsästä introvertista puheliaaksi ja seuralliseksi.

Mutta kunnon kännit? Suoraan sanottuna ne pelottavat. Pelkään, että kontrolli menee. Ja ihan aiheesta minä vieläkin pelkään.

62

Mielenkiinnolla olen lueskellut ketjuja täällä Vähentäjissä ja Kotikanavalla, vaikka en ole pahemmin innostunut kommentoimaan. Saunassa ja Lopettajissakin olen käynyt kurkkimassa, mutta noilla alueilla en edes koe olevani mitenkään “oikeutettu” kommentoimaan, kun en ole lopettaja enkä huumeriippuvainen.

Yksi asia on pistänyt silmään: lopettajien ja vähentäjien ideologiset ristiriidat. Tämä on toki ollut tiedossani niin kauan kuin olen plinkissä pyörinyt, mutta erityisesti homma tuntui kärjistyvän tuolla juovien äitien ketjussa. Hyvältä vertaistukiketjulta vaikutti, mutta lopettajien kommentointi kummastutti. Joillekin lopettajille näytti olevan ihan hirveän vaikeaa uskoa esimerkiksi sitä, että joku voi ihan oikeasti juoda vaikkapa viiniä lähinnä maun vuoksi. Mikä ihme siinä on niin vaikeaa tajuta?!

Toisaalta ymmärrän. Lopettajissa lienee enemmän niitä, jotka ovat juoneet alkoholia vain ja ainoastaan sen humalatilan vuoksi, mausta viis. Moni lienee pettänyt itseään selittelemällä itselleen, että “maun takiahan minä tätä viiniä…” Kun sen itsepetoksen tiedostaa, arvelee helposti että kaikki pettävät itseään samalla lailla. Vaikka eihän se todellakaan niin ole.

Eivät kaikki täällä Vähentäjissä ole alkoholisteja. Osa porukasta - erityisesti nuo tissuttelijat - lienee oikeasti sellaisia, että alkoholi on ongelma samalla tavalla kuin vaikkapa suklaa tai pulla. Ei olla alkoholisteja, vaan alkoholi on kielletty herkku siinä missä muutkin herkut - tosin sillä erolla, että liika suklaan syönti ei saa ihmistä käyttäytymään typerästi. Samoin kuin on alkoholisteja, on myös ihmisiä, jotka ovat ihan oikeasti sokeriin koukussa. Sitten on niitä herkkujen “kohtuukäyttäjiä”, jotka kuitenkin joskus lipsuvat - piti syödä pari palaa suklaata, mutta menikin koko levy.

Kun esimerkiksi lueskelin tuota juovien äitien ketjua, keskustelu oli välillä ihan samanlaista kuin jollain laihdutusfoorumilla! :laughing: Osa kirjoittajista vaikutti sellaisilta, että Lopettajat olisi oikea paikka, mutta osa oli sellaisia, jotka vaikuttivat ihan aidosti kohtuukäyttäjiltä, joilla oli vain ongelmia itsekurin kanssa. Ketjua kommentoineet lopettajat taas näyttivät niputtavan kaikki yhteen ja samaan alkoholistien nippuun.

Noh, sen enempää en viitsi täällä toisten keskusteluja kommentoida. En ole juova äiti, joten pysyn poissa ko. ketjusta.

Itse ymmärrän molemmat näkökannat, koska olen juonut kummastakin syystä. Kyllä, olen juonut alkoholia ihan vain siksi että siitä tulee humalaan, ihan sama mitä juo, kunhan nyt maistuu edes sen verran siedettävältä, että menee kurkusta alas. Joskus olen myös pettänyt itseäni sillä, että “kyllähän nyt pihvin kanssa täytyy punkkua saada” - ja kas kun sitä punkkua menee vielä lisää, vaikka pihvit on jo syöty. Ja joskus olen ruokaa laittaessa odottanut enemmän sitä punkkulasillista kuin sitä pihviä…

Toisaalta, on tiettyjä alkoholijuomia, joiden mausta ihan oikeasti tykkään ja joita voisin juoda vain maun vuoksi. Viini on sellainen. Rakastan viinin makua. Erityisesti puolikuiva rosee tai valkkari olisi mitä mahtavinta janojuomaa, jos siinä ei olisi alkoholia. Voisin juoda viiniä vaikka loputtomiin. Samoin olut on mielestäni aidosti hyvänmakuista, kuten myös tietyt englantilaiset siiderit. Jos vatsa kestäisi (ja jos olut ei turvottaisi ja lihottaisi) lipittelisin varmaan ihan onnessani ykkösolutta tai alkoholitonta olutta.

Toisaalta, jos juon esimerkiksi olutta lähinnä maun vuoksi, miksi en sitten osta ykköstä tai alkoholitonta silloin kun sitä juon? Kas siinä kysymys. Jotenkin tulee silti sellainen olo, että alkoholiton olut on jotenkin “huijausta”, että kyllähän rahoilleen pitää saada vastineeksi myös alkoholia. Ja valehtelisin, jos väittäisin, että en tykkäisi humaltumisen tunteesta.

Huijaanko nyt tässä itseäni jollain tavalla? En tiedä. Olen ongelmajuonut ja itseäni huijannut niin kauan, että osaan ehkä jo huomata, jos jään kiinni itsepetoksesta.

63

hmmmmm… vaikeaa sanoa… mutta se, että joku on plinkissä, käy muissa ryhmissä ja pohdiskelee asiaa… se lienee vastaus. kysymys on joskus vastaus.

64

Heipä hei NiksNaks!

Täällä taas ollaan…nöyränä palaamassa ruotuun. No ei kai! Tai no, totta toinen puoli. Ajattelin aloittaa oman ketjunkin, mutta nyt tuntuu siltä, ettei jaksa, joten jätänpä vain sulle terveiseni.

Mä olen juonut taas liikaa. En niin paljon, kuin alkujaan Plinkkiin eksyessäni, mutta kuitenkin liikaa. Enemmän, kuin mun uudessa kohtuukäyttöelämässäni piti. Ei muistinmenetyksiä, ei oksennuskrapuloita, ei onneksi, mutta ihan kunnon kännejä kyllä ja kaikista pahimpana: ahdistusta. Kamalaa ahdistusta. Mulla oli niin hyvä olla syksyllä, kun en juonut muutamaan kuukauteen, jonka jälkeen olo on tasaisesti pahentunut. On tässä kyllä ollut vastoinkäymisiä muutenkin, vähän kroppa reistaillut ja silleen, mutta kyllä se alkokin varmasti vaikuttaa. Nyt ajattelin olla taas muutaman kuukauden ihan kokonaan ilman.

Ehkä sen oman ketjunikin vielä aloitan, tosin nyt tuntuu siltä, etten jaksaisi mitään edes kirjoittaa. Mutta, täällä ollaan kuitenkin ja tsempitykset sullekin! :slight_smile:

65

Kohtuukäyttö. Mitä se on? Olen nyt ivallinen itseäni kohtaan… luulin jo selvinneeni tästä leikistä, mutta sitten toukokuussa prakasi jalka ja pitkä sairasloma on saanut aikaan sen, että juon pullon tai pari viiniä joka ikinen ilta. Nyt kaivataan kommentteja. Päihdyn tietysti siitä määrästä, eikä hommeli ainakaan edistä jalan paranemista. Viini ei auta vaivaan, mutta on mukavampi sairastaa :frowning:
En tiedä, kauanko maksa kestää. Kai tää on jotain hidasta itsemurhaa sitten, mene ja tiedä. Hällä väliä -olo.
Kaikesta huolimatta toivon suloisia hellepäiviä kanssasisarille!!

66

Mä taas jatkan jokaviikkoista kännäilylinjaani, josta jo välillä pääsin eroon. :confused: Eikä mun pää kestä juomista, mielenterveys siis. Eilen vedin kännit ihan vaan kotona miehen kanssa. Jee jee. Haluaisin lopettaa kokonaan. En vain uskalla. Tai jotain. Mitä sanon kavereille? Sukulaisille? Kaikki juo!! Ahdistaa. Paha siis neuvoa suakaan Anskuliini, paitsi että sanoa, että lopeta kokonaan… Mutta kun en tiedä itsekään, miten sellainen asia tehdään.

67

Mulla oli yöllä humalassa hikka, kun makasin sängyssä, ja ajattelin kännisillä aivoillani, että jos tää hikka loppuu NYT, niin mun täytyy lopettaa juominen kokonaan. Hikka loppui kuin seinään, kun olin päässyt mielessäni sanaan NYT. :unamused:

68

Noniin, sattuma tai tarkootus? Oliko lie korkiammalla voimalla osuutta asiaan? Kyseessä voi olla kontroloitu oma halukin, mutta kyllä hikan on vaikiaa keskeyttää pelekästään omalla tahdolla. Ihan sama, nyt tuumasta toimeen ja raitistumaan :slight_smile: .

69

Tai sitten mulla on humalassa niin kova tahtotila, että hikkakin loppuu kuin seinään. :wink: Jos oli korkeampi voima pelissä, niin antaispa se mulle sellaista positiivista energiaa ja rohkeutta päästä alkoholista kokonaan eroon. Olisi se vain niin ihanaa, kun ei tarvitsisi enää koskaan olla krapulassa. Vielä ihanampaa olisi, jos pystyisi kohtuukäyttöön ihan helposti ja luonnollisesti, mutta kai se on myönnettävä, että mä en siihen kykene.

70

Joo, ei tässä auta muu kuin päättäväisyys. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Jokailtainen huppelointi käy kropan & psyyken päälle, kaikki menee hissuksiin alaspäin kuin lehmän häntä. Mutta jos vasta ensi viikolla… tänään yritän ottaa vähän vähemmän. :imp:

71

Plinkissä taas, pitkästä aikaa. Paljon on koettu näiden kuluneiden kuukausien aikana, mutta päällimmäiseksi mieleen on jäänyt ajatus siitä, että vuosi 2010 on ollut minulle ja Miehelleni paras vuosi pitkiin aikoihin - siitäkin huolimatta, että alkoholi on edelleen minulle ongelma. Vähentämisessä olen kyllä onnistunut, mutta en sillä tavalla kuin olisin halunnut: juomiskertojen määrä on vähentynyt radikaalisti, mutta kertajuomisten määrät eivät pysy lapasessa. Olisin toivonut aivan päinvastaista!

Tilanteeni on kuitenkin valovuosien päässä siitä, mikä se oli reilu vuosi sitten… eli silloin kun aloitin tämän ketjun. On vaikeaa tiivistää näiden kuukausien aikana tapahtuneita asioita yhteen foorumipostiin, mutta tässä ne suurimmat muutokset vuoden takaiseen tilanteeseen:

1) En ole enää opiskelijatyttönen, vaan duunari. Sain töitä huhtikuussa 2010 eli aika pian tuon viimeisimmän päivitykseni jälkeen. Kyseessä on paskaduuni eräässä firmassa, jossa olen aikaisemminkin ollut töissä, ja vaikka työnteko tavallaan tympii, toisaalta nautin joka sekunnista. Työnteon myötä olen aktivoitunut enkä siis kökötä koko päivää tietokoneella saamatta mitään aikaan. Tämä on aktivoinut myös Miestä, joka on alkanut oma-aloitteisesti siivota ja tiskata täällä kämpässä. Raha-asiat alkavat olla kondiksessa: ei tarvitse arpoa, että mitäs tässä kuussa tehtäisiin, maksetaanko vuokra vai syödäänkö. (Vai ostetaanko siideriä. :imp:) Myös kunto on selvästi kasvanut fyysistä duunia painaessa, ja jotenkin tuntuu mukavalta olla illalla fyysisesti väsynyt, ei henkisesti väsynyt.

2) En ole enää kertaakaan käynyt kuluttamassa lähiräkälän penkkiä. Myös opiskelijabileet olen kiertänyt kaukaa. En olisi ikinä uskonut että näin käy, mutta baarit ja yökerhot eivät enää juuri kiinnosta. Oikeastaan se meininki vähän ällöttää. Lähiaikoina ei siis ole käynyt niin, että häipyisin jonnekin omille teilleni ja tulisin zombina kotiin valomerkin jälkeen rahat ja muisti menneenä. (No kerran piti sekin vielä kokeilla, seurauksena sellainen morkkis ja masennus että teki mieli hypätä parvekkeelta alas. Onneksi Mies ei ollut todistamassa sekoiluani. Tästäkin ehkä tarkemmin lisää tuonnempana.) Tykkäisin kyllä opetella bilettämään selvinpäin tai melkein selvinpäin, erityisesti jos löytyisi sellaisia menomestoja, joissa pääsisi oikein kunnolla hyppimään teknomusan tahtiin.

3) Mies on alkanut luottaa. Nykyään, kun Mies tulee kotiin jostakin, vastassa on selvä vaimo joka on oma itsensä, eikä joku aivokuollut henkilö, joka kyllä näyttää vaimolta mutta on joku aivan muu. Nykyään Mies luottaa myös siihen, että hänen poissa ollessaan viinapulloista ei häviä salaperäisesti sisältöä tai että hänen oluensa mystisesti katoaisivat jääkaapista. Mies luottaa jopa siihen, että vaikka olen humalassa, en ala huutamaan ja haukkumaan häntä silmittömien raivokohtausten vallassa. Jostakin syystä en nimittäin enää saa noita raivokohtauksia. Ne kerrat, kun olemme yhdessä lähteneet viihteelle tai kesällä pussikaljalle puistikkoon, Mies on ollut silminnähden rentoutuneempi. Hän luottaa siihen, että ei mene överiksi, mikä on tietysti mukavaa hänen kannaltaa - mutta minä itse en luota. :unamused:

Mies ja minä olemme näiden kuukausien aikana lähentyneet toisiimme aivan uudella tavalla. Itse asiassa olemme rakastuneet uudelleen, 8 vuoden yhdessäolon jälkeen. Huomasin itse siinä lokakuun kieppeillä, että taidanpa muuten olla taas rakastunut tuohon ukkoon… ja hiukan myöhemmin Mies totesi minulle ihan saman, että hänestä tuntuu kuin olisi rakastunut minuun uudelleen. Syitä on monia, mutta kyllä nuo edellä mainitut kohdat 1), 2) ja 3) ovat aika isoja tekijöitä asiassa. Muutos nimittäin alkoi tapahtua juuri tuolloin maaliskuussa.

Mies on alkanut taas arvostaa ja kunnioittaa minua, mistä on vuorostaan seurannut se, että Mies on alkanut rakastaa minua paljon syvemmin. Muutos Miehessä on aivan uskomaton, kun vertaa vuoden takaiseen tilanteeseen: nykyään Mies hellittelee minua, pitää hyvänä, ottaa syliin ja pusuttelee, hieroo työnteosta kipeytyneitä hartioita ja kehuu kuinka lihaksikas olen… Mies on niin paljon mun kimpussa, että välillä melkein ärsyttää! :laughing:

Joka ilta nukkumaan mennessä Mies muistaa sanoa “Rakastan sinua”. Vielä vuosi sitten hän sanoi nuo sanat todella harvoin, ja vielä harvemmin omasta aloitteestaan.

Itsekin voin vastata “Minäkin rakastan sinua”, paljon vilpittömämmin kuin vielä vuosi sitten. Olimme jonkun aikaa henkisesti vieraantuneita toisistamme. Olen myös oivaltanut, että rakkauteni on nykyään paljon epäitsekkäämpää kuin ennen. Itse asiassa taidan vasta nyt, 8 vuoden yhdessäolon jälkeen, ymmärtää mitä aito epäitsekäs rakkaus on - tai ainakin olen alkanut saada hiukan hajua asiasta.

Ulkoinen muutos mun elämässä on siis huima, mutta vielä huimempi on se henkinen muutos, joka pääkoppani sisällä on tapahtunut. Voisin sanoa niin, että sisäinen muutos alkoi tapahtua ensin, ja sitä seurasi ulkoisesti näkyvä muutos. Sisäistä muutosta on vaikea kuvailla, mutta yritetään. Tämä teksti kuulostaa ehkä siltä kuin muutos olisi jo tapahtunut ja “valmis”, mutta niin ei ole - prosessi on vielä käynnissä.

1) Alan olla sinut itseni kanssa. “Murrosikäni” on ehkä lähenemässä loppuaan, ja tilalle on tulossa tietynlainen seesteisyys. Itsetuntoni on parantunut huikeasti, mutta paradoksaalista kyllä, minusta on samalla tullut nöyrempi ja epäitsekkäämpi. Koko elämäni ajan olen pitänyt itseäni jotenkin huonona ja kelvottomana (paitsi silloin kun olen juonut), mutta nyt olen alkanut oivaltaa, kuinka arvokas ja kaunis ihminen olenkaan - niin ulkoa kuin sisältäkin. Näen kyllä omat puutteeni ja heikkouteni, mutta osaan asettaa ne oikeaan mittakaavaan. Voisin väittää, että olen oppinut hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen.

Osaan ehkä jopa rakastaa itseäni ehdoitta, ainakin melkein. Tästä on seurannut se, että näen muutkin ihmiset samalla tavalla. Osaan paremmin nähdä myös heidän kauneutensa ja ainutlaatuisuutensa, kun katseeni on poissa omasta navastani. Olen oppinut hyväksymään - tai ainakin kohtaamaan - myös heidät sellaisina kuin he ovat, vikoineen kaikkineen, ilman että yrittäisin muuttaa heitä. Voin muuttaa ainoastaan itseäni - mutta kuten olen tämän vähennysprojektin aikana huomannut, itsensä muuttamisella on suuri voima!

Olen oivaltanut, että ihminen on kauneimmillaan juuri sellaisena kuin on, omana itsenään. Jotta voisin nähdä ja kohdata tämän kauneuden kaikkein syvimmin; jotta voisin saada aidoimman kontaktin toiseen ihmiseen, meidän kummankin pitää olla oma itsemme. Ja voimakkaasti päihtyneenä ihminen ei ole oma itsensä. Vain selvinpäin (tai hyvin lievästi päihtyneenä) voi toisen ihmisolennon kohdata aidosti. Taidan lopultakin tajuta, että lähiräkälässä käydyt kännikeskustelut eivät ole aitoja kohtaamisia, eivät siitäkään huolimatta, että ihmiset humalassa yleensä avoimemmin avautuvat asioistaan.

Itseni arvostamisesta on seurannut myös se, että haluan kohdella itseäni mahdollisimman hyvin, koska minä ansaitsen sen. Olen liian arvokas siihen, että tuhoaisin itseäni ja kroppaani vetämällä vaikka koomakännit. Kun aloitin tämän vähentämisprojektin, ajattelin sitä lähinnä siltä kannalta että en halua tehdä itsestäni idioottia toisten silmissä tai että en halua tehdä itsestäni vielä huonompaa kuin olen. Nyt ajattelen asiaa siltä kannalta, että olen niin arvokas ihminen, että ansaitsen parempaa kohtelua.

2) Enää tilanteeni ei ole se, että pelkään kuolemaa mutta en jaksa elääkään. Nyt tilanne on se, että en enää pelkää kuolemaa, mutta en myöskään toivo sitä - haluan elää ja nauttia tästä elämästä mahdollisimman pitkään.

3) Osaan nauttia elämästä selvinpäin. Haluan olla selvinpäin, koska silloin olen oma itseni. Olen huomannut, miten selvinpäin tunteetkin ovat paljon aidommat, eikä sellaisia alkoholistin melodramaattisia tunnekuohuja tai sotketun aivokemian aiheuttamaa apatiaa. Enää minusta ei tunnu siltä, että elämä selvinpäin on niin paskaa, että minun pitäisi paeta sitä päihteillä. Päinvastoin, elämä selvinpäin on niin mukavaa, että en halua pilata sitä päihteillä. Näen ja tunnen, kuinka alkoholi - suhteellisen pienikin määrä - aiheuttaa useiden päivien masennusta ja saamattomuutta tai ainakin ärtyneisyyttä. Näen ja tunnen myös, kuinka iloinen ja onnellinen olen, kun en juo. Kuinka aivot täyttyvät ajatuksista ja ideoista. Kuinka aitoja tunteet ovat silloin, kun mikään kemikaali ei ole sotkemassa aivoja.

Minusta on jopa tulossa ekstrovertimpi ja räväkämpi selvinpäin! Olen alkanut mm. käyttää persoonallisempia ja värikkäämpiä vaatteita. Ennen tarvitsin alkoholia tekemään minusta ekstrovertimman ja estottomamman. Nyt en tarvitse. Päinvastoin: juodessani en uskalla enää päästää irti ja hullutella, koska alkoholi ja kontrollin menetys pelottaa minua. Selvinpäin ei tarvitse pelätä, koska hölmöjäkin asioita tehdessä kontrolli säilyy minulla - voin sekoilla rauhassa, koska tiedän että pystyn pitämään sekoilun määrän tilanteeseen sopivana.

4) En juo enää paetakseni ongelmiani. Osaan ja haluan kohdata ongelmani. Olen kyllä juonut, ja joinakin kertoina ihan liikaa (siitä tarkemmin seuraavassa kirjoituksessa), mutta näiden kuukausien aikana olen juonut vain juomisen ilosta - vai pitäisikö se “ilo” laittaa lainausmerkkeihin. :unamused: No joka tapauksessa en ole juonut suruuni, vaan ihan siksi että on tehnyt muuten vain mieli juoda. Mutta en siis ole juonut paetakseni ongelmiani. Ongelmia minulla on ollut, kyllä, myös niitä tilanteita joissa olen ajatellut: “Nyt kyllä tartten huikan.” Ja niin minä olisinkin tehnyt vielä vuosi sitten. Ja kyllä nytkin se vaisto on saanut käden hamuamaan kohti pulloa, mutta kun olen pysähtynyt ja miettinyt asiaa tarkemmin, olen oivaltanut, että en halua sitä. En tahdokaan paeta ongelmiani, vaan haluan kohdata ne selvinpäin. Vain sillä tavalla voin käsitellä ne ja päästä niistä eroon, ei ainoastaan tilapäisesti vaan lopullisesti. Ja se tuntuu hyvältä. Tämä näkyy myös netinkäytössä: en enää käytä sitäkään siihen, että pakenisin todellisuutta uppoutumalla virtuaalimaailmaan.

5) Olen alkanut ottaa vastuuta itsestäni ja elämästäni. Osittain tämä johtuu, tai on ainakin sukua, edelliselle kohdalle. Tiedostan tekojeni seuraukset ja olen oppinut hyväksymään ne; siis sen, että jos itse keitän itselleni jonkin sopan, minun tulee ottaa lusikka kauniiseen käteen ja niellä se. Mitä aikaisemmin nielen soppani, sitä helpommin se menee alas. Ehkä olen kasvamassa aikuiseksi?

6) Minusta on tullut epäitsekkäämpi. Oikein pelottaa oivaltaa, kuinka suunnattoman ITSEKÄS juova ihminen voikaan olla. On tuskallista huomata, kuinka tavattoman itsekkäästi olen ajatellut ja käyttäytynyt. Erityisesti olen huomannut tämän suhteessa Mieheen. Vasta nyt olen oikein kunnolla alkanut miettiä sitä, miltä alkoholinkäyttöni ja sen lieveilmiöt ovatkaan Miehestä mahtaneet tuntua. Vasta nyt osaan (tai uskallan) katsoa asioita hänenkin tunteidensa kannalta. Aikaisemmin juomisessani murehdutti lähinnä se, että kunpa Mies ei huomaisi - ei siksi että olisin aidosti välittänyt hänen tunteistaan, vaan siksi että minun ei tarvitsisi hävetä juomistani hänen silmissään.

7) Syyllisyys ja katumus ovat aidompia. Olen pohtinut paljon sitä, miten olen käyttäytynyt pahimpina aikoinani. Olen muistellut ja morkkistellut asioita. Mieleeni on pulpahdellut paljon tuskallisia muistoja viime vuosilta. Osa on sellaisia asioita jotka jo luulin unohtaneeni ja osa sellaisia, joissa en aikaisemmin edes nähnyt mitään väärää. Näen tuskallisen selkeästi, miten väärin olen toiminut Miestäni kohtaan, kuinka kauhea valehteleva paska olen ollut, ja kuinka hän on kärsinyt juomisestani. Tunnen morkkista kaikesta siitä, mitä olen hänelle tehnyt: miten minä voin tehdä noin julmia asioita ihmiselle, jota rakastan? Miten voin valehdella ja pettää luottamuksen niin?

Tämä morkkis ei kuitenkaan ole sitä alkoholistin itsesäälinsekaista, kaiken kattavaa syyllisyydessä kieriskelyä, joka johtaa voimattomaan masennukseen ja itsensä ruoskimiseen (ja sitä kautta juomiseen). Tämä on erilaista. Poden kyllä morkkista, mutta olen armollinen itseäni kohtaan. Tätä on vaikea kuvailla, mutta varmaan täälläkin jotkut raitistuneet/kohtuukäyttöön päässeet tietävät sen tunteen. Tässä morkkiksessa en keskity itseeni ja sen pohtimiseen, kuinka huono ihminen olen tekojeni takia. Tässä keskityn ainoastaan tekoihini eli siihen, kuinka huonoja tekoni ovat, en minä ihmisenä. Tajuan myös sen, kuinka alkoholi saa minut tekemään asioita, joita en ikimaailmassa selvinpäin edes harkitsisi tekeväni. Ihan kuin joku viinapiru ottaisi kehoni hallintaansa.

Oivallan epäsuhdan: sen, kuinka arvokas ihminen Mieheni on mutta kuinka tekoni eivät ole sitä tunnetta osoittaneet. Hän ei ansaitse sellaista kohtelua. Tämä on siis sellaista terapeuttista morkkista. Hyväksyn myös, että menneitä en voi muuttaa, mutta voin muuttaa sen miten häntä tulevaisuudessa kohtelen: haluanko kohdella häntä samalla tavalla kuin ennen? EN. Niin hieno ihminen ei sitä ansaitse.

8 ) Rakastan myös itseäni. Kun kieriskelin morkkiksissa, oivalsin jotakin suurta: miksi minua kaduttaa se, miten olen kohdellut Miestäni, mutta en kadu sitä, miten olen kohdellut itseäni? Vaikka olen rikkonut niin pahasti ja epäreilusti miestäni kohtaan, olen kohdellut itseäni vielä enemmän kaltoin! Olen aiheuttanut itselleni aivan samanlaista tuskaa kuin hänelle, mutta vielä suurempaa ja sen lisäksi olen ihan fyysisesti raiskannut ruumistani, tuhonnut aivojani ja sisäelimiäni myrkyllisellä liuottimella. Miksi en sure itseäni samalla tavalla, vain häntä, vaikka olen kohdellut itseäni vielä enemmän kaltoin?

Koska aikaisemmin en pitänyt itseäni sen arvoisena. Kai minä ajattelin, että olen niin huono ihminen että jotenkin ansaitsen tämän kaltoinkohtelun. Nyt tajuan, että en minäkään ansaitse sitä kohtelua, jota olen itselleni antanut. Rakastan ja kunnioitan miestäni niin paljon, että en halua kohdella häntä enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. MUTTA rakastan ja kunnioitan nykyään myös itseäni niin paljon, että en halua itsellenikään enää samanlaista kohtelua.

Tuskani ei siis ole sitä itsesäälinsekaista morkkista, jota alkoholisti tuntee ja jonka hän kohdistaa itseensä voimattomana raivona ja masennuksena. Tunnen morkkista, koska tajuan nyt, kuinka arvokas olen. En ansaitse tuollaista kohtelua, jota itselleni teen, mutta en ansaitse sitäkään, että jatkuvasti ruoskin itseäni menneistä. Yritän ottaa niistä opikseni. Muutan tapojani, mutta motiivina on nyt päällimäisenä KUNNIOITUS. Kunnioitus itseäni ja miestäni kohtaan. Me molemmat ansaitsemme parempaa.

Kaikesta tästä henkisestä kasvusta johtuen olen oppinut rakastamaan paljon aidommin ja epäitsekkäämmin.

Kuitenkin, kaikesta tästä huolimatta, ja kaikesta onnistuneesta vähentämisestäni huolimatta, alkoholi on minulle edelleen ongelma. Heti, kun alan uskoa pystyväni kohtuukäyttöön ilman sen kummempaa jarruttelua, isken överiksi. Olen alkanut uskoa, että minusta ei ole kohtuukäyttäjäksi ja alan olla sitä mieltä, että minun olisi paras lopettaa kokonaan.

En ole kuitenkaan vielä määrääni juonut. Edelleenkään en halua tuonne Lopettajien puolelle. Ristiriitaista: alan olla aika varma, että minusta ei ole kohtuukäyttäjäksi, mutta silti elättelen vieläkin toiveita siitä jokaisen alkoholistin Graalin maljasta, kohtuukäytöstä.

Tiedän myös, että tässä eivät edes kokeneempien neuvot auta. Meistä jokaisen täytyy käydä tämä tie loppuun, kokeilla kohtuukäyttöä aina uudestaan ja uudestaan, niin kauan että se joko onnistuu tai niin kauan, että aivoihin on lopultakin iskostunut se ajatus, että kohtuukäyttö ei tule onnistumaan. Jokaisen täytyy määränsä kokeilla, itse, kantapään kautta.

Ja se pelottaa. Se pelottaa, koska minulla on taipumus vetää kertajuomiset överiksi, mistä seuraa täydellinen kontrollin menetys. Vaikka joisin harvoin, joka kerralla on se riski, että vahingoitan itseäni, elämääni tai jotakuta toista todella vakavasti tai jopa pysyvästi. Miten paljon minun täytyy vielä menettää, miten paljon minun täytyy tuhota tällä juomisella, ennen kuin älyän lopettaa? Missä se pohjani on, kun en ole sitä vieläkään löytänyt? Pelottaa. En haluaisi enää tuhota yhtään sen enempää, mitä olen tähän mennessä tuhonnut. Pelkään alkoholia, mutta vieläkin enemmän taidan pelätä irti päästämistä.

Seuraavassa postissa selostan juomatilannettani vähän yksityiskohtaisemmin. Tämä posti kun alkaa olla jo sellainen romaani, että en enää tähän viitsi… :slight_smile:

72

Nyt se lupaamani päivitys juomatilanteesta: Oma juomiseni näyttäisi olevan jotenkin ihmeellisesti synkassa Anskuliinin ja Niiskuliinin kanssa! Olette siis postanneet nämä kirjoitukset siinä heinäkuun puolivälin paikkeilla:

Yksityiskohtia lukuunottamatta nämä voisivat olla meikäläisen kirjoittamia. Niin vain minäkin siinä heinäkuun puolivälissä aloin lipsua takaisin vanhoihin tapoihini. Tein nimittäin sen virheen, että kevään ja alkukesän onnistuneiden kohtuukäyttökokemusten johdosta aloin kuvitella kykeneväni kohtuukäyttöön. Lakkasin olemasta varuillani ja aloin luottaa itseeni, minkä seurauksena en enää tarkkaillut tuota juomistani, joten se alkoi taas lipsua epäterveisiin mittasuhteisiin.

Jossakin vaiheessa aloin juoda taas joka viikonloppu, ja sit alkoi aueta pari perjantaipulloa “palkaksi” onnistuneesta työviikosta. Perustelin asiaa itselleni sillä, että onhan Mies kotona, joten en juo yksin. Sitäpaitsi joihan Mieskin silloin tällöin, tai poltteli, tai molempia, joten pitihän minunkin, seuraksi muka.

Sit alkoi lipsua viikolle, sit tuli unohdettua se että minun ei pitäisi juoda yksin, sit tuli jokunen kerta oltua jopa krapulassa töissä, jne… tahti ei ollut ihan viinipullo per ilta, mutta liika on kuitenkin liikaa. Ja kun se juominen alkoi olla tiheämpää, alkoi tulla näitä överikertojakin taas. Kaksi-kolme kertaa kävi niin, että kontrolli meni.

Homma kulminoitui kolmen viikon päihdeputkeen, joka alkoi marraskuun lopulla ja loppui joulukuun puolivälissä. Joka päivä meni jotakin päihdettä: alkoholia, pilveä, nikotiinipurkkaa tai kaikkia iloisesti sekaisin. Putki katkesi, kun tuli vedettyä sellainen koomakänni, että se herätti - ainakin vähäksi aikaa. Koomakännistä ja sen seurauksista heräsi inho, pelko ja kuvotus alkoholia kohtaan, sellainen, että en sitten seuraavien kahden viikon aikana juonut tippaakaan. Tuona aikana en myöskään polttanut pilveä lainkaan, sillä huomasin päivittäispolttelun ikävät vaikutukset: minusta tuli jotenkin tyhmä ja vähän “hidas”. Päihteetön putki olisi varmaan jatkunut pidempäänkin, mutta jouluna se katkesi, ihan suunnitellusti tosin. Välipäivät olin taas tipattomalla meiningillä, mutta nyt uutenavuotena sekin suunnitellusti katkesi. Pilveä olen polttanut 0-2 kertaa viikossa tänä aikana, eli sitäkin olen taas vähentänyt.

Päihteettömät putkeni ovat olleet nyt sen verran pitkiä, että olen taas päässyt kiinni siihen ihanaan olotilaan, joka tulee, kun ei juo. Olen taas maistanut sitä olotilaa, kun pää on selkeä ja ajatus juoksee, ja olo on ihanan onnellinen. Eilisen ryypiskelyn jäljiltä huomaan nyt oikein selvästi, kuinka alkoholi masentaa. Eilen oli siis todella hauskaa eikä mennyt mitenkään överiksi, mutta silti tänään masentaa. Asiaa helpottaa toki se, että tiedän, mistä alakulo johtuu: alkoholi on taas sotkenut aivokemiat. Tiedän, että tämä pieni alakulo tulee jatkumaan pari-kolme päivää, sen jälkeen helpottaa taas.

Paradoksaalista on se, että minulta onnistuu kyllä se kohtuukäyttökin… mutta vain ja ainoastaan niin kauan, kun pidän mielessä, että en pysty kohtuukäyttöön. Kun se unohtuu, alkaa lipsuminen kohtuudesta. Mitenkä onnistuisin pitämään mielessäni, että minusta ei ole kohtuukäyttäjäksi?

Helpointa olisi toki lopettaa kokonaan. Eipähän tarvitsisi enää arpoa, juodako vaiko eikö ja missä ja miten paljon. Mutta kun sitä halua ei löydy vieläkään tarpeeksi, että kiertäisi korkin kiinni. :unamused:

73

Mä olen ollut 2 kuukautta ja 2 viikkoa kokonaan juomatta. Kirjoittelin tuossa lopettajien puolella, mutta sitten alkoi ahdistaa juomisten jatkuva ajattelu, joten en ole käynyt palstalla vähään aikaan. Olen kaiketi lopettamassa kokonaan. Mitään helppoa tämä ei ole ollut, sillä mulla alkoi kuukauden juomattomuuden jälkeen ihan tautinen ahdistus, jossa oli välillä sellainen olo, että henki lähtee. Nyt on ollut nelisen päivää ihan normaali olotila, joten toivon, että tämä tuli nyt jatkuvaksi, eikä ahdistus enää palaisi.

Mutta siis, huumausainehan se alkoholikin on, ja vaikuttaa varmaan joillakin ihmisillä aivoihin enemmän, kuin uskoisikaan siihen nähden, että aine on laillinen… :unamused: Juomisen lopettamista ei kai voi kuin suositella kaikille niille, joilla oikeasti alkoholin kanssa ongelmia on. Ja kaikilla tänne eksyneillä varmaankin on. Itsestähän se päätös lähtee, enkä itsekään ole vielä luvannut kenellekään lopettaa kokonaan, olen vain toistaiseksi ilman. Alkoholiton siideri ja olut ovat muuten maistuneet näin uutena vuotena oikeinkin (=ihmeen) hyvältä. :smiley:

74

Wau, Niiskuliini, kuulostaa hyvältä tuo sinun juomattomuus! Hyvä sulle, ahdistuksista huolimatta! :smiley:

Saako udella, mikä sai sinut olemaan noin pitkään juomatta ja miettimään lopettamista? Oliko se jokin yksittäinen juttu, joka sai sinut lopettamaan (tai siis olemaan toistaiseksi ilman), vai kypsyikö ajatus hiljalleen? Olisihan se nimittäin kivaa, jos pystyisin seuraamaan esimerkkiäsi…

Entä nuo ahdistukset, liittyvätkö ne jotenkin juomattomuuteen tai alkoholiin yleensä? Ja tietenkään vastata ei tarvitse, jos et halua tai jos asia on liian henkilökohtainen. Noita lopettajien juttuja lukeneena näyttäisi siltä, että ihmisen mielessä alkaa tapahtua jänniä juttuja, kun korkki menee pysyvästi kiinni… ja että kuukausi olisi yksi noista rajapyykeistä, ilmeisesti se ensimmäinen?

Ja todellakin, huume se alkoholi on. Sen erottaa muista huumeista oikeastaan vain se, että se on laillista. Ja todellakaan sen laillisuudella ei ole kauheasti tekemistä sen vaarallisuuden kanssa - alkoholi painii samassa sarjassa heroiinin kanssa, mitä ei kyllä uskoisi, kun se kerran on laillista. :unamused: Harvasta huumeesta menee nuppi yhtä sekaisin kuin alkoholista. Onhan tässä myös toki niitä yksilöllisiä vaihteluita, kuten sanoit. Minä kuulun ilmeisesti niihin ihmisiin, jotka menevät alkoholista aivan tuhannen tutkalle. Minä kun en sammu, en edes sellaisilla promilleilla joissa suurin osa ihmisistä sammuu. Minulta vain katoaa kaikki kontrolli aivan täysin, teen ihan mitä sattuu, minusta tulee aivan toinen ihminen tai ehkä ennemminkin joku zombi, en tajua tästä maailmasta enää mitään, kaatuilen enkä pysy pystyssä, ja silti tuossa tilassa kykenen kaatamaan lisää viinaa kurkkuun ja höpöttämään pehmoisia.

Monta kertaa olen toivonut, että sammuisin, kun sammunut ei kykene tekemään itsestään niin täydellistä ääliötä. Toisaalta, mistäs sen tietää, olisinko elossa enää jos sammuisin - ties vaikka olisin jo onnistunut kuolemaan jonnekin lumihankeen.

Ihana tuo viinapiru. :imp:

75

Mähän olen tehnyt vähentämistä täällä pari vuotta, ja siis siinä onnistunutkin. Viikottaiset kännit vaihtuivat kuukausittaisiksi. Mutta kuten sanottua, juomaKERTOJEN vähentäminen onnistui kyllä, mutta ei määrien. Perskännäily siis jatkui, tosin harvemmin, mutta vaikutukset päähän olivat samanlaiset, elleivät pahemmatkin. Mulla siis alkoholi vaikuttaa suoraan mielenterveyteen, joskin jotenkin ajanjaksosta riippuen. On mulla toki muutenkin taipumusta varmasti ahdistukseen ym., mutta pahimmat paniikkikohtaukseni jne. olen saanut juovana aikanani. Mielenterveys on siis ollut suurin syy lopettaa. Lisäksi mulle tulee kamalat krapulat kamalien kännien jälkeen. Oksennan päivän ja olen ahdistunut viikon, vähintään. Viime juhannus oli pohjanoteeraus. En koskaan sammu myöskään, vaan biletän viimeisenä hereillä aamuun asti, paitsi viime juhannuksena. Nukahdin ensimmäisenä ja olin ihmeellisissä pelkotiloissa kuukauden juhannuksen jälkeen, vaikka en juonut. Sitten olo helpottui ja vedin lokakuussa taas överit. Niistä ei tosin seurannut mitään normaalia darraa kummempaa, mutta jotenkin vain kuppi meni nurin. Kuukausi lopettamisen(?) jälkeen meni kivasti, olo oli euforinen, kunnes tosiaan se kamala ahdistus alkoi, joka nyt TOIVOTTAVASTI olisi ohi.

Kyllä mä siis kännissä mokailenkin ym., mutta suurin syy lopettamiseeni vai mitä tämä nyt sitten onkaan, on mielenterveys. En halua olla ahdistunut, enkä aikaansaamaton, enkä lyhytpinnainen. Haluan tietää, millainen ihminen oikeasti olen. Alkoholi kun vääristää ihmisen persoonallisuutta säännöllisesti käytettynä, ainakin mun mielestä. Jonkinlainen ihmisenä kasvaminenkin on jäänyt väliin, kun on juonut. Olen aikuistunut nyt kahden vuoden aikana enemmän, kun olen vähentänyt juomista, kuin kymmeneen vuoteen ennen sitä! Tai siltä musta ainakin tuntuu.

Toki mä ajatuksien tasolla haaveilen siitä, että voisin siemailla vaikka jouluaattona ja juhannuksena puoli pulloa viiniä muiden seurassa ja lopettaa siihen, mutta toisaalta tiedän kyllä, etten tule koskaan nauttimaan niin vähäisestä juomisesta, vaikka kykenisinkin jättämään annosmäärän siihen kolmeen, vaan tulen aina haluamaan lisää. Helpompaa on olla kokonaan ilman. Ei tästä kyllä varmaan helppoa tule. Nyt olen lähinnä vain vältellyt sellaisia sosiaalisia tilanteita, joissa juodaan, mutta eihän niitäkään voi loputtomasti vältellä, mikäli haluaa nähdä ihmisiä ja elää normaalia elämää.

76

Kiitos kun selvensit.

On se kyllä uskomatonta, miten paljon voin samaistua tuohon kirjoittamaasi! Monesta asiasta voisin todeta, että sama täällä.

Kuten olen jo todennut, minullakin on vähentäminen onnistunut niin että juomakerrat ja sitä kautta kokonaismäärät ovat vähentyneet, mutta kertajuomiset menevät liian helposti överiksi, ihan niinkuin sinullakin. Olen kyllä onnistunut hiukan vähentämään myös noita kertajuomisten määriä, mutta kuitenkin joinakin kertoina on mennyt aivan totaali överiksi. Ja näyttäisi siltä, että ne överikerrat ovat vain pahentuneet vähentämisen myötä… mitä harvemmiksi ne ovat käyneet, sitä rajummiksi ne ovat muuttuneet.

Kyllä! Sama täällä! Tai sanotaanko näin, että samanlaiseen ajatukseen olen pikkuhiljaa kasvanut.

Kun aloitin tämän vähentämisprojektin reilu vuosi sitten, suurin syy vähentämiseen oli mokailu. Halusin siis jatkaa juomista mutta päästä eroon mokailusta. Vähentämisen aikana mieli on kuitenkin pikkuhiljaa muuttunut, ja tällä hetkellä suurin syy vähentämiseen (ja tulevaisuudessa mahdollisesti lopettamiseen) on sama kuin sinulla.

Erityisesti kuluneen kevään ja alkukesän aikana, kun juomiseni oli oikeasti kohtuullista ja hyvin vähäistä, tutustuin itseeni uudelleen. Olen oikeastaan löytänyt itsestäni hitusen sitä samaa ihmistä, joka olin joskus nuorena, kun en vielä juurikaan juonut. Tämän vähentämisen myötä olen tajunnut, kuinka paljon alkoholi onkaan muuttanut persoonallisuuttani… myös sellainen käyttö, joka ei ole ollut ongelma. 20-vuotiaana aloin juoda hiukan runsaammin, ja välillä tuntuu, että 20-vuotiaan tasolle olen myös henkisesti jäänyt, vaikka siinä iässä alkoholi ei vielä ollut ongelma.

Kylläkyllä! Voisin itsekin sanoa, että tämän yhden vuoden aikana olen aikuistunut enemmän kuin kymmeneen vuoteen ennen sitä! Mielenkiintoista muuten, että tällä hetkellä tunnen itseni henkisesti parikymppiseksi. Jos joku kysyy ikääni, en pysty vastaamaan ihan heti, koska joudun vähän aikaa pohtimaan että niin, mitenkäs vanha minä muuten olinkaan, koska vaistomaisesti meinaan sanoa 24. Siis nimenomaan 24, ei 23 tai 25. Syynä voi tietty olla ihan vain se, että olen mieleltäni ikinuori, mutta… on mielenkintoista, että olin 24, kun elämäni synkin vaihe alkoi. Tuolloin tapahtui asioita, jotka masensivat minut täysin ja jolloin myös juominen karkasi käsistä. 24 oli ikä, jolloin lakkasin elämästä.

Nyt kun olen taas alkanut elää, jatkan ilmeisesti siitä mihin jäin, eli siitä vuodesta jolloin olin 24. En tiedä, mitä olen tehnyt nämä synkät viime vuodet, mutta ainakaan en ole elänyt. En siitäkään huolimatta, että minulla oli bilevaihde päällä ja kuvittelin eläväni jotenkin täysillä. En minä elänyt, minä vain juoksin pakoon masennusta.

77

Aika jännästi sitä tosiaan itsestään löytää yhtäläisyyksiä muihin alkoholisteihin tai sanotaanko nyt ainakin ongelmakäyttäjiin, kun kaikki eivät varmaankaan halua itseään holisteiksi kutsua. Mä en tiedä, mitä olen. Jollain mittapuulla en ole alkoholisti, mutta joillain olen selvästi. Tuskin sillä nimityksellä niin väliä onkaan.

Mussa on kasvanut myös sellainen inho tätä yhteiskunnan alkoholimyönteisyyttä kohtaan. Siis pienissä määrin aine on varmasti ihan ok, eikä aiheuta ongelmia ehkä kenellekään, jos käyttö pysyy kohtuudessa. Mun mielestä kohtuullista mun kokoiselle naisihmiselle olisi ehkä juoda kerran kuussa kolme annosta. :wink: Siis aika tiukkoja rajoja pidän mielestäni kohtuullisina. Kohtuullista ei ole musta juoda joka päivä, vaikka joisi vain annoksen. Tai kännejä kerran kuussa. Perskännejä ei ole kohtuullista juoda koskaan, ikinä. Mun käsitykset alkoholista ovat siis tiukentuneet erittäin paljon vielä siitä, mitä vuosi sitten pidin kohtuullisena ja millaisia rajoja vuosi sitten uudenvuodenlupauksessa itselleni asetin, ja joita en tietenkään pitänyt.

Mutta siis, mä inhoan sitä, miten alkoholimyönteinen tämä yhteiskunta on ja etenkin sitä, ettei oikeastaan missään alkoholivalistuksessa kyllin selvästi kerrota, että alkoholi todellakin pilaa mielenterveyden, ainakin monilla. Ja sen se tekee, ennen kuin aiheuttaa mitään maksavaurioita tai muita. Jos olisin 16-vuotiaana tiennyt, kun aloitin juomaan, että alkoholi lisää ja pahentaa paniikkikohtauksia ja aiheuttaa totaalista aikaansaamattomuutta, ärtymystä ja kaikkea muuta skeidaa, olisin ehkä harkinnut kahdesti. Tai ainakin 25-vuotiaana olisin jo niin tehnyt. Itse opin nuo asiat täältä. En oikeasti tiennyt ennen Plinkkiä, mitä alkoholi ihmiselle tekee. Mulla oli juurikin 26-vuotiaana, viitisen vuotta sitten, ihan kamala syksy. Pelkotiloja ym. Niitä hoidin vetämällä kaatokännit joka viikonloppu. Siis pahensin niitä juomisella, ehkä aiheutin ne kokonaan alkoholilla, en vain tajunnut syy-yhteyttä laisinkaan, kun kukaan ei ollut kertonut, mitä alkoholi aivoille tekee. No ne helpotti silloin(kin?) vuoden vaihteen jälkeen, kunnes tänä vuonna olen tutustunut niihin uudestaan, hieman eri muodossa vain.

Mua siis oikeasti ihan suututtaa, että juomisen vaaroista ei puhuta tarpeeksi, eikä niihin puututa tarpeeksi. Ihan kuin dokaaminen olisi joku kansalaisoikeus, itse asiassa -velvollisuuskin, jos haluaa olla normaali, eikä tiukkapipoinen. Ehkä mua suututtaa asia kohta niin paljon, että ihan kiusallaankin lopetan taatusti juomisen kokonaan. :mrgreen:

78

Taas tunnistin omia ajatuksiani sun tekstistäsi, Niiskuliini! Kyllä vain meillä holisteilla/alkkisongelmaisilla/miksi ikinä itseään tahtookaan kutsua on paljon yhteisiä piirteitä ja ajatusmalleja… sama taudinkuva? :laughing:

Ihan samalla tavalla ymmärrykseni alkoholista on kasvanut, ja itseänikin hirvittää, kuinka tietämätön olin kun aloitin alkonkäyttöni. Hirvittää myös se, kuinka niin monet nuoret ja tietty vanhemmatkin ovat liikkeellä tasan yhtä tietämättöminä. En osannut ollenkaan huomata kaikkia niitä juomisen vaikutuksia. En minä kunnolla tunnistanut edes humalatilaani enkä sen sekavuutta, saati sitten niitä vaikutuksia vielä selväänkin päähän. Ja tämä on pelottavaa, koska oikeasti alkoholin akuutit vaikutukset ovat tosi voimakkaita! Paljon voimakkaampia kuin monen laittoman aineen!

Nykyään osaan kuulostella kroppaani paljon paremmin. Tunnistan paremmin sen alkon aiheuttaman sekavuustilan (siis jos olen alle 2 promillen humalassa :laughing:) ja pitkäaikaiset vaikutukset mielialaan sun muuhun vielä päiviä ryyppäämisen jälkeen. Tunnistan saman myös monen muun jutun kohdalla. Huomaan selkeämmin esimerkiksi sen, miten erityyppinen ruoka vaikuttaa itseeni ja tuntemuksiini. Tunnistan myös sen, kuinka päihdyttävä aine ihan tavallinen kahvi on, siis sehän on euforisoiva stimulantti! Uskomatonta, miten olen juonut kahvia varmaan 15 vuotta, ilman että olen edes huomannut sitä, miten paljon se euforisoi.

Ironista kyllä, opin tällaisen vaikutusten ja oman kropan kuulostelun vasta sen jälkeen, kun aloin suunnitella elämäni ekaa laittoman päihteen kokeilua. Keräsin kaiken informaation minkä sain, niin terveysvaikutuksista kuin käyttökokemuksista. Vertailun vuoksi aloin kerätä samanlaista infoa alkoholista, ekan kerran elämässäni. Ja vasta silloin huomasin, kuinka kevyesti minä olin sitä laillista päihdettä käyttänyt. :unamused: Jos olisin tällä tavalla valistanut itseäni myös ennen alkon kokeilua, en varmaan olisi edes koskenut ko. aineeseen.

Mielestäni mitään päihdettä ei pitäisi edes alkaa käyttää, ennen kuin on saanut selkeää ja puolueetonta valistusta sen vaaroista, vaikutuksista teveyteen, ja päihtymystilan luonteesta. Valitettavasti tällaista valistusta on vaikea saada, siis sellaista, että ihmisen eteen lykättäisiin vain faktat ja muutama tyypillinen käyttökokemus, ilman moralisointia, ja hän voisi itse tehdä informoidun päätöksen käyttää tai olla käyttämättä ko. ainetta. Valitettavasti viranomaisten taholta tällaista valistusta on vaikeaa saada. No onneksi on sellaisia saitteja kuin Erowid - sieltä minä olen valistukseni hankkinut, myös alkoholivalistuksen. Ja tietysti nyt täältä plinkistä muiden kokemuksia lukemalla.

Alkoholisti-sanasta ja alkoholismista

Olen tässä viime aikoina miettinyt sitä, mahdanko olla alkoholisti. Enkä minäkään ihan tiedä, olenko vaiko enkö. Mulla on hyvin ristiriitaiset tunteet asiasta, samoin kuin raittiudesta ylipäätään.

Lieneekö asia niin, että kyllä minä olen alkoholisti, mutta en vain halua sitä itselleni myöntää? Sillä jos myönnän olevani alkoholisti, joudun samalla hyväksymään sen, että sairastan parantumatonta kuolemaan johtavaa sairautta, jonka ainoa hoitokeino on juomattomuus - ja jos ihan rehellisiä ollaan, en hyväksy moista diagnoosia, eikä se ainoa toimiva hoitokeinokaan kauheasti miellytä.

Toisaalta jollakin tasolla taas ajattelen, että kyllä, olen alkoholisti. Olen kokeillut, miltä tuntuu kutsua itseäni tuolla sanalla, ja se tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Olen alkoholisti. Juova sellainen, jos tarkkoja ollaan. Jee, nyt ongelmallani on nimi!

Omituista… ristiriitaista… kuten kaikki ajatukseni tällä hetkellä.

Raittius vai päihteet?

Myös ajatukseen juomattomuudesta suhtaudun kovin ristiriitaisin tuntein. Tavallaan tahtoisin lopettaa alkon käyttämisen kokonaan. Tai sanotaanko, että en haluaisi olla “vain” kuivilla. Haaveilen raittiudesta. Olisihan raittius sitä Elämä-nimistä huumetta parhaimmillaan! Tahtoisin päihtyä elämästä! Kyllä, tahtoisin ottaa vastaan myös ne Elämä-huumeen käyttämiseen väistämättä kuuluvat “pahat tripit”, sillä nekin ovat kovin opettavaisia.

Tosin tämä taito on jo kehittynyt, sillä enää en pakene ongelmiani alkoholiin tai nettipeleihin tai mihinkään muuhunkaan, ja sen seurauksena olen huimasti kasvanut ihmisenä. Samoin olen alkanut nauttia ihan tavallisista elämään kuuluvista asioista aivan eri tavalla. Olen alkanut opetella tätä Elämästä päihtymistä. Muutoksen minussa ovat huomanneet Mies ja muutkin ihmiset, joten ihan pelkkää kuvittelua tämä ei ole.

MUTTA. Aina siellä taustalla vaanii se pirullinen mutta. Toisaalta kuitenkin haaveilen edelleen siitä kohtuukäyttöstä, siis siitä, että muutaman kerran vuodessa voisin ottaa ne pari-kolme, mutta muuten olla ilman. Mutta kun ne pari-kolme eivät aina jää siihen pariin-kolmeen, ja sitä minä en halua. Tai ainakaan… äh… kovin usein. Pakko myöntää, että kyllä minä vieläkin haluan sitä humalatilaa, joskus. :neutral_face:

Vai haluanko minä oikeasti vain jotakin haavekuvaa “täydellisestä humalasta”? Ihan kuin paskan tyypin kanssa parisuhteeseen jämähtänyt on yhdessä pettävän hakkaavan narkkaavan kusipään kanssa vain siksi, kun “on meillä niitä hyviäkin aikoja” tai pahimmassa tapauksessa vain kaukainen muisto niistä hyvistä ajoista, sellainen muisto, joka on muuttunut pelkäksi haavekuvaksi?

Haluaisinko ottaa alkoholin elämääni nyt, sellaisena kuin se on nyt, tällä hetkellä? En. Mutta kun on meillä niitä hyviäkin aikoja… :unamused: huoh

Vaikeaa tämä. Ihan kuin olisin jossakin tienristeyksessä, jossa minun pitäisi valita juomisen ja raittiuden välillä, enkä voi edetä yhtään mihinkään, koska haluaisin kulkea noita kahta polkua yhtä aikaa. Sitäpaitsi en halua lopettaa pilvenpolttoa. Mutta jos lopetan alkoholin juomisen ja jatkan polttelua, voinko edes väittää itseäni raittiiksi?

Jotakin päässäni on kuitenkin muuttunut. Kyllä se täytyy sanoa, että mieleeni on pesiytynyt jonkinlainen halu lopettaa juominen. Halu on kuitenkin pieni ja heikko. Sen vihollinen, halu jatkaa juomista, on kuitenkin ehkä vielä voimakkaampi.

Lopettajat vs. Vähentäjät

Tämä pieni muutos näkyy ehkä jo ihan siinä, minkälaisia tunteita nuo Lopettajien jutut mussa herättää. Aikaisemmin kirjoitin tänne, että lopettajien jutut ja tuomitseva asenne ärsyttävät. Nyt, kun olen lueskellut noita lopettajien juttuja, en huomaa niissä kauhean paljon tuomitsevuutta - no tiettyä ehdottomuutta kyllä, mutta suht vähän kuitenkin - vaan enemmänkin sellaista syvällistä pohdintaa, oivallusten jakamista, ja pidättäytymistä ehdottomien neuvojen jakamisesta.

Onko lopettajien tyyli muuttunut näiden kuukausien aikana vähemmän jyrkäksi, vai onko ihan vain oma asenteeni muuttunut?

Epäilen jälkimmäistä. Sehän on niin, että jos jokin teksti ärsyttää tai suututtaa minua, kertoo se yleensä enemmän minusta kuin siitä toisen henkilön tekstistä. Jos ärsyynnyn jostakin jutusta, joka on kuitenkin ihan asiallisesti kirjoitettu, tarkoittaa se yleensä sitä, että jokin kohta siinä osuu ja uppoaa, mutta en halua nähdä sitä, joten aivoni puolustautuvat ärsyyntymällä.

Itse asiassa tällä hetkellä nää Vähentäjien jutut ärsyttävät enemmän, ja Lopettajien jutut tuntuvat fiksummilta. :open_mouth: Tunnistan noin niinkuin yleisesti monen kanssavähentäjän jutuista ne asenteet ja ajatukset ja harhakuvitelmat, joita itsekin elättelin niihin aikoihin kun aloitin oman ketjuni, ja SE ärsyttää. Minua eivät ärsytä toiset Vähentäjät ihmisinä, vaan se, kuinka kipeästi tunnistan itseni heidän jutuistaan. Erityisesti sattuu se, kun huomaan, miten ihmiset valehtelevat itselleen aivan samalla tavalla kuin itse valehtelen itselleni. Miksi niille omille valheilleen on niin sokea?

Olen muuten nämä viime päivät lueskellut paljon juttuja tuolta lopettajien puolelta. Jotenkin niitä on mukavampi lukea. Saan niistä enemmän. En kuitenkaan uskalla kommentoida, koske en ole lopettaja.

Noiden raittiiden tyyppien jutuista ja oivalluksista - ei siis kuivilla olevien vaan nimenomaan raittiiden jutuista - tunnistan palasen itseäni. Ne ovat samoja oivalluksia ja tuntemuksia, joita koin tuon viime kevään ja kesän aikana, kun pääsin maistamaan ihan oikeaa kohtuukäyttöä. Tuntemukseni, henkilökohtainen kasvuni, oivallukseni, tapani tarkastella maailmaa muistutti kovasti niitä asenteita ja tuntemuksia, joita olen lueskellut raittiutensa alkutaipaleella olevien ihmisten ketjuista.

Silloin keväällä ja kesällä… silloin mulla ei ollut alkoholiongelmaa. Ja se näkyi omassa kehityksessäni. Samalla tavalla kuin se näkyy niiden alkoholistien kehityksessä, joilla ei ole enää alkoholiongelmaa koska he eivät enää juo.

Nyt mulla on taas alkoholiongelma. :unamused: Pienempi kuin tänne plinkkiin tullessa, mutta alkoholiongelma kuitenkin.

Haluan päästä eroon alkoholiongelmastani. Mutta onko se mahdollista vain, jos lopetan kokonaan?

Äh. Sekavaa pohdintaa. Outoa ja ristiriitaista. Aivan kuten omat tunteenikin tällä hetkellä.

Ja kuitenkin nautin tästä ristiriidasta. Tykkään tunnustella näitä sekavia tunteita, koska sekavissa tunteissa piilee oivalluksen mahdollisuus, jos niitä käsittelee. Oikeastaan toivon, että tämä pieni ja hento halu lopettaa juominen kasvaisi isoksi ja vahvaksi, niin että se voisi nujertaa halun jatkaa juomista.

79

Heh, niin tuttuja ajatuksia! :slight_smile: Muakin on alkanut viime aikoina ärsyttää vähentäjien puolella jutut, joissa ihmiset eivät tunnista eivätkä suostu tunnustamaan ongelmaansa, vaikka kirjoituksen perusteella sellainen on taatusti olemassa. Siis ihan sama tilanne, jossa itse olin pari vuotta sitten! En siis tuomitse heitä, koska olen itse ollut aivan samanlainen, vaan juuri se itsensä tunnistaminen kaivertaa jossain tuolla takaraivossa. Mutta ilmeisesti jokaisen on kokeiltava itse, onnistuuko vähentäminen jne., eikä siinä paljon muiden sana paina siinä vaiheessa, kun haluaa vielä uskoa siihen vähentämisenutopiaan. Ei ainakaan mun kohdalla painanut. :laughing: Ja, olenhan itsekin vielä niin raukkis, etten halua ajatella olevani lopettaja, vaikka tiedän jo, että se on mulle ainoa oikea vaihtoehto, enkä siis oikeasti enää elättele toiveita asian suhteen. Ristiriitaista?

Kun miettii järjellä… Jos juon kolme annosta, mikä siis olisi jonkun laskurin mukaan mun kokoiselle ihmiselle (tai nyt olen kyllä lihonut siitä ajasta monta kiloa, mutta jos nyt kevään aikana laihtuisin takaisin :mrgreen: ) kohtuukäytön raja, musta tulee yleensä väsynyt hyvin pian, kun laskuhumala iskee. Kivaa siis voi olla jonkin aikaa kolmenkin annoksen voimin, kyllähän se rentouttaa ja senkin avulla voisi kuulua porukkaan jne. MUTTA, sitten iskee se laskuhumala ja/tai juomishimo. Vaikka ei joisikaan lisää, eli pystyisi siihen, niin olo jää kuitenkin typeräksi. Jää laskuhumala ja se täyttymätön juomishimo. Aina ei ehkä kävisi niin, mutta hyvin usein kuitenkin. Lopputulokseksi jää siis se, ettei kannata juoda ollenkaan. Jos taas jatkaisin juomista yli kolmen annoksen, vaikkapa seitsemään, mistä saan jo kivat kännit ilman krapulaa, niin riski siihen, että juo vielä toiset seitsemän lisää on aivan liian suuri otettavaksi. En siís oikeasti koskaan enää voi ylittää sitä rajaa, jonka jälkeen en hallitse juomisiani. Lisäksi, joskus se raja on ollut vain yksi annosta. Joskus olen yhden jälkeen jatkanut juomista känneihin asti, vaikka en ollut niin suunnitellut tekeväni.

Joten, mun vaihtoehdot juomisen suhteen taitaa olla aika vähissä… Alkoholitonta olutta ja siideriä. :wink: