Kirjoita vain sveitsi. Sitä vartenhan Kotikanava on.
Oikeastaan vastasin jo sinulle Meikun ketjuun. Voit käydä lukemassa.
Amen, sisko.
Mä en voi parantaa ketään, enkä antaa edes hyviä ohjeita. Mutta SINÄ voit vaikuttaa johonkin. Itseesi, nimittäin.
Sveitsi, me vakkarit hörhöillään täällä niin paljon, että on kuin raikas tuulahdus lukea välillä muitakin kirjoituksia, vaikka ei ne kuulumiset aina niin kivoja olekaan.
Hei ja rakkaat hörhövakkarit, te olette oikeesti rakkaita, enkä tarkoita tällä meitä miksikään tunkkaisiksi tuulahduksiksi pusputimuiskiss.
Te ns. vakkarit olette kyllä aivan mahtavia. Kiitos siitä. Totta on että kun täällä käy lukemassa ihmisten kirjoituksia saa siitäkin ihan älyttömästi tukea, voimaa, uusia ajatuksia ja vaikka mitä.
Ja tosta itsensä huolehtimisesta… Huomasin silloin kun mies oli toisella puolella Suomea pari viikkoa töissä, että alku oli ihan kamalaa ja jännitin miten siellä menee ja miten pärjää. Sitten aloin nauttimaan yksinolosta ja jotenkin rentouduin totaalisesti. Tajusin, etten voi tehdä mitään täältä 900 kilometrin päästä ja lisäksi on kyseessä aikuinen mies ei mun lapsi.
Millä keinoilla te olette päässeet pois siitä ikkunassa ravaamisesta ja perään soittelusta eroon? Onko tapahtunut jotain vai onko se vaan ollut päätös vai onko siihen vaan ajauduttu huomaamatta?
Mallun orvokkien istutus oli yhtä hauska kun erään ystäväni tempaus. Mies oli lähtenyt vielä seuraavana päivänä jatkamaan kaljan kittaamista ja päivä oli edellisten kertojen tapaan tuhoon tuomittu ja pilalla. Mutta kaverini lähtikin yksin ravintolaan syömään ja söikin ihan viimesen päälle alkuruuista lähtien ja nautiskeli. Tän jälkeen on useamminkin harrastanut shoppailua tai muuta vastaava tällaisina päivinä. 
Ai niin ja loppuun vielä, että se lauantainen puhe päihteettömästä elämästä on alkanut niin, että su ei otettu mitään, ma poltettiin pilveä, no tästä päivästä ei vielä tiedä. Musta ei tunnu miltään, koska en reagoinu puheisiin alunperinkään mitenkään. Lupasi vain itselleen ja totesi itsekkin eilen, että ei edes yrittänyt tosissaan.
Sveitsi, kaverisi teki juuri niin kuin pitääkin tehdä. Piti hyvää huolta itsestään.
Uskon että tiukalla seulonnalla selviää mielenrauhaan. Seuloo asiat, joille voi tehdä jotakin, asioista, joille ei voi mitään (tyyneyrukous) ja toimii sitten sen pohjalta. Miestäsi et voi muuttaa, et myöskään parantaa addiktioista (vain hän itse voi), mutta se mitä voit muuttaa on sinä itse, sinun asenteesi elämään.
Tämä kirkastunut elämänasenne voi johtaa isompiinkin muutoksiin kun itseään kuuntelee tai sitten ei. Minä valitsin tyytymisen nykyiseen elämääni pitkän puntaroinnin jälkeen. Ehtona on vain se ettei se uhkaa minun mielenrauhaani. Sitä ei saa vasiten läikyttää.
Alkuperäiseen kysymykseen oikealta vastaukselta tuntuu tällä hetkellä että kyllä puoliso on sairaampi. On tosi sairas olo tänään. Takana vaikea yö ja vaikea aamu. Eikä päivä lähde käyntiin.
Elämä pyörii miehen ympärillä, odotan että hän tekisi mut onnelliseksi ja täyttäisi kaikki tarpeeni. Heti pettymyksen, pienenkin, tullen alkaa oma mieli kieputtaa vaikka mitä sairaita ajatuskuvioita. On niin paljon helpompaa syyttää toista kaikista omista oloistaan kuin ottaa itse vastuu omasta elämästään. Se tekee kipeää. Kun oppisi jotenkin sen eron, että vastuunottaminen itse itsestään ei ole sama asia kuin itsensä syyttäminen ja syyllistäminen. Osaisi olla terveellä tavalla itsekäs ja rakastaa ja arvostaa itseään. Miten se onkin niin vaikeaa. Saman asian ympärillä olen pyörinyt tosi pitkään, enkä tunnu oppivan mitään. Putoan vain syvemmälle omaan sairauteeni. Mies ei minua voi hoitaa yhtään sen enempää kuin minäkään häntä. Raitistumisen myötä ihanne kai olisi, että molemmat toipuisivat. Mä en ole toipunut mihinkään. Vai onko tämä sitten osa sitä toipumisprosessia että alkaa tulla tietoiseksi asioista, en tiedä.
Eilen oli hyvä päivä ja kiva olo, nyt on ihan karmea.
Heippa sveitsi.
Vastaan kysymykseesi:
Minä olen taistellut jokaisen soittamattoman puhelun, tutkimattoman taskun ja lähettämättömän viestin. Minä olen sairas. Minun oli päätettävä, että minä en soita perään kun on reissuillaan, en hae, en hoida. Näistä päätöksistä huolimatta retkahtelin (kuten muutkin riippuvuussairaat tekevät) päätöksistäni kaiken aikaa. En tiedä kuinka paljon olet seurannut toisia ketjuja, mutta joskus leikkimielisesti jaoimme neuvoja toisillemme, että kuinka olla soittamatta perään. Päätimme levittää niin paksulti rasvaa käsiimme, ettei voi koskea puhelimeen.
Ja sitten kun on kerran soittanut, tilanne riistäytyy hallinnasta, jos vastausta ei tule. Sitä soittaa ja soittaa pakkomielteisesti ja on ihan varma, että jotain kamalaa on sattunut. Eli ei voi ottaa edes sitä ensimmäistä. 
Samaa mieltä olen rakkaan sigrid-mullon kanssa, että kaverisi teki aivan oikein. Omasta elämästä ja hyvinvoinnista huolehtiminen on tärkeää. Ja hyvin syöminen on ihanaa.
Sanoit, että olosi oli parempi kun mies oli kaukana. Kysynkin nyt sinulta, että mitä hyödyllistä voit tehdä miehesi raittiuden eteen läheltä? Onko tilanne oikeastaan erilainen? Ja jos itse voit paremmin kaukana, pitäisikö sinun mennä kauas? Kuuntele itseäsi.
Voimia ja ilmoittele itsestäsi.
Sitä mukaa kun luin, Tytteli, sun tekstiä niin ajattelin juuri sitä minkä itse tuossa lopussa toteat, eli että olisi toipumisprosessia asioiden tiedostaminen.
Varmasti on näin. Sä tiedostat oman ongelmasi ja pikkuhiljaa sitä työstät. Nyt kun tuntuu, että putoat vaan syvemmälle, niin kyllä se pohja sunkin kohdalla tulee vastaan, varmasti.
Niitä vauvanaskelia, niin kuin minulle neuvottiin. Jaksuja tähän päivään!
Mulla se tuli turtumuksen myötä, kun tajusin ettei se peräänsoittelu auta mitään. Ei minua, ei miestä, ei mitään. Asiat ei siitä muutu, soitin sitten perään pyytäen kotiin tai raivoten tai uteliaisuuttani missä on…
Ennemmin sain mielenrauhaa siitä, että jos lähti niin lähti, yritin keskittyä enemmän itseeni, vaikka sitten väkisin keksiä jotain mielekästä tekemistä.
Olen samoilla linjoilla kpA:n kanssa. Jos ei tiedä sairauttaan, niin ei voi toipua. Ja toipumiseen tarvitaan sen sairauden olemassaolon tajuaminen. Joten ihan oikeilla jäljillä olet tytteli.
Onhan se kovin vaikea alkaa toipumaan, jos ei myönnä olevansa sairas. Kuten mä ajattelin silloin kun aloin tänne kirjoittamaan, enhän mä ollut mitenkään läheisriippuvainen tai sairas muutenkaan. Mies se vaan oli pilannut mun elämän.
Niinpä. Mutta sitä voi opetella, ja oppiakin pikku hiljaa. Minä kun rupesin “rehelliseksi” viime syksynä Etanolikurkussa, se oli aikamoista itseni ruoskintaa, joka ei johda paljon mihinkään. Onneksi siellä oli Sigrid minua toppuuttelemassa 
Vaikka enhän minä tietenkään heti uskonut.
Negatiivisuus ei ole sama kuin rehellisyys. Mutta nyt kun tiedostat tuon asian, pystyt muuttamaan ajatuksiasi! Pikku hiljaa.
Joo-o. Niinhän se oli mullakin, tuo toinen oli syyllinen ihan kaikkeen. Ja kaikkein naurettavinta oli silloin, kun se vielä joi: me oltaisiin niin kauhean onnellisia, jos tuo raitistuisi, nyt se vaan juomisellaan pilaa mun elämän 
. Jotenkin se meni vielä niin, että se tekee sen mulle, sen että se juo.
Kukahan se oli, kun kirjoitteli jossain vaiheessa siihen suuntaan, että on tämä oma haave-elämä, jossa miehellä on tietty oma roolinsa. Eikä se rontti suostu esittämään sitä roolia, mihin se on buukattu. Mun näytelmä, jota mä ohjaan, ja mies onkin ihan toisessa näytelmässä. Mulla on joku prinsessa Ruusunen menossa ja ukko onkin Tuntemattomassa sotilaassa. Ei niitä yhtä aikaa mahdu samalla lavalla esittämään. Mut kun mä haluan sen mun unelman! Haluan hattaran! Haluan ja haluan ja haluan… eikä toinen suostu tekemään mitä mä haluan, eikä olemaan sellainen kuin mä haluan 
. Sit ei auta muu kuin yrittää pakottaa se siihen muottiin, eikä se silti suostu.
Ei tätä meidän tilannetta tai mun omaa tilannettani taitaisi mikään eroaminen parantaa. Ei mun sairaus siitä varmaankaan mihinkään paranisi. Nyt pitää varmaankin antaa vaan ajan kulua, ja yrittää vaikka miten pienin askelin ajatella siihen suuntaan, että keskityn itseeni. Teen asioita, jotka mun mielestä on kivoja. En odota, että mies olis kyljessä koko ajan ja järjestäisi mulle kivaa.
Mä olen ollut nyt pitkään tosi saamaton. Kyllä kai, kun en pysty keskittymään itseeni ja omiin tekemisiini. Kämppä on hirveä sikolätti, kaikki suunnitelmissa olleet tekemiset on tekemättä. Kivoja harrastusjuttuja on ihan alkutekijöissään kun mä vaan haahuilen enkä saa mitään aikaiseksi. Odotan, vahtaan, tapan aikaa. Tällainen mä olin jo ennen tämän miehen tapaamistakin, ainakin aina silloin kun oli joku kipeä ja pimeä suhde meneillään. Ei mun sairaus nykyisen miehen aikaansaannoksia ole, kyllä tää oli mussa jo kauan sitten.
No ni. Asiat alkaa selkiimään. Prinsessa Ruususelle vaan voimia. Päviä kerrallaan.
Minäkin, päällisin puolin hilpeä ja sosiaalinen ihminen, tunnen suunnatonta arkuutta kirjoittaa tänne…mutta olen iloinen, että voin johonkin ehkä purkaa huoleni, suruni, häpeäni…toivon ettei tule tylyjä tuomioita! Olen ollut naimisissa kymmenen vuotta, hieman yli, meillä on kaksi ihanaa pientä poikaa…no, sitten on juominen, joka on kuin hirviö! mieheni ottaa ajoittain pari viikkoa putkeen, yleensä mietoja juomia, kaljaa ja viiniä. Ei yleensä tee kenellekään pahaa, mutta jos minun pinnani palaa, silloin palaa myös hänen. Juominen alkaa aamukahvilla, ja jatkuu, jatkuu. Se tuntuu loputtomalta. Hän käy harvoin alkossa ostamassa väkeviä, useimmiten silloin kun en suostu tuomaan kaljaa kaupasta ja olen näin suututtanut hänet.
Itse olen ajan mittaan tuntenut yhä kasvavaa alakuloa…en voi erota, lapset, varsinkin pojat jäävät vaille isää(tämä on typerää, ja kuitenkin, selvät ajat saavat minut ajattelemaan näin…) olen myös ajatellut. että omalla kasvatuksellani ei ole merkitystä, mallihan otetaan miehiltä- kuinka voisin vaikuttaa poikiemme kasvamiseen kunnon miehiksi. Tulevaisuus ja oma elämäni tuntuu ylipääsemättömän surulliselta…mieleni tekee juomakausina lähinnä ajaa autolla päin kalliota…en haluaisi kokea kaikkea tulevaa -en mahdollista eroa, lasten surua, omaa ja mieheni elämää…Mekin rakastimme joskus toisiamme, ehkä vieläkin. On vain tunne, että rakkaus katoaa ja jäljelle jää jokin kylmä tahto, ylpeys, pelko pohjalla. . Mieheni on raitis melko kauan, ehkä pari kuukautta, ja sitten parin viikon juominen, taas lyhyempi raitis jakso,ja parin kolmen viikon juominen (siihen sisältyy viikon “toipuminen” joka ei ole täysraittiutta!)On ollut palkattomia lomia, valehtelua, tyhjiä lupauksia, isoja riitoja. Väsyttää, henkisesti.
Hei mac ja tervetuloa tänne almojen omaan sielunhoitolaan. Tai ehkä kylpylä olisi parempi…
Muut tulevat sanomaan kaiken mitä minä voisin tähän kirjoittaa, joten painelen nukuttamaan omia palleroitani.
Ihan ensin on pakko sanoa, että tuo tyttelin vertaus prinsessa ruususesta ja tuntemattomasta sotilaasta oli aivan sairaan hyvä. Osui naulan kantaan. Nauran ja tunnistan totuuden tuossa.
Ja sitten mac. Tervetuloa.
Emme me sinua ainakaan tahallamme tylytä. Joskus täällä puhutaan suoraan, mutta se on välittävää suoruutta. Täälä pyritään olemaan tuomitsematta. Tulipa sinun kirjoitustasi lukiessa lasteni isä ja hänen tuurijuoppoutensa. Juuri tota se oli. Niin ihana isä kun hän onkaan selvin päin. Ja suhteellisen ihana mieskin oli silloin. Nyt olen onnellinen, että olemme eronneet, lapsillani on kuitenkin se hyvä isä ja yleensä aina selvin päin. Toisinkin olisi voinut eron tiimellyksessä käydä. Tällä en kehoita sinua eroamaan, koska sen sinä joudut päättämään ihan itse, mutta sitä ei tarvitse päättää onneksi nyt.
Nyt sinun olisi hyvä hankkia itsellesi apua ja keskittyä itseesi. Alkoholistisi rinnalla olet sairastunut sinäkin, jollain lailla. Mieleeni heräsi ajatus, että miehesi selvinä kausina et haluaisi viedä lapsiltasi isää, mutta kuitenkin juovina kausina leikittelet ajatuksella, että veisit heiltä äidin. Ja itseltäsi toivon paremmasta. Monet lapset ovat olleet onnellisia vanhempiensa eroista ja kyllä nainen voi kasvattaa pojista kunnon miehiä ilman isääkin. Sinä et ole riittämätön!
Tämä kanava on hyvä apu aloittaa hoito, mutta sinä voisit harkita myös live-apua. Mahdollisuuksia on, ensimmäisenä tulee mieleen al-anon, a-klinikka ja mielenterveystoimisto. Minua ovat auttaneet nuo kaksi ensimmäistä (a-klinikka lähinnä välillisesti tämän korvaamattoman kotikanavan avulla). On ihana huomata, että ei ole ainoa näiden asioiden kanssa painimassa. On muitakin, joilla on ollut ja on vieläkin samankaltaisia ongelmia, mutta niistäkin voi selviytyä.
Paljon voimia sinulle ja pysyttele täällä kotikanavalla, täältäkin saa paljon.
Tervehdys mac ja tervetuloa. Mallu tuossa taisi sanoa lähes kaiken, en oikein osaa mitään lisätä, kompata vaan siinä että hae itsellesi tukea ja apua. Myös täältä, mutta noihin Mallun ehdotamiin en osa mitään lisätä. Täällä on hyvät koppijoukot jotka ottavat kiinni, jos tuntuu siltä että putoaa.
Tervetuloa mac. Kaikki tärkeä on jo sanottu edellisissä kommenteissa, joten ei ole paljoa lisättävää. Ehkä vielä perheasiain neuvottelukeskus (kirkon). Heilläkin on ammattitaitoa ja he ottavat usein terapiaan koko perheen.
Onko miehesi tiedostanut alkoholiongelmansa? Tuurijuoppo ja alkoholistihan hän on. Sama millä juomalla sen humalan saa. Kyllä miedotkin voivat olla suora portti kurjuuteen.
Oli kuinka oli, niin ala sinä hoitaa itseäsi, jotta pääsisit tuosta toivottomuuden suosta. Ei pojat suoraan kopioi isänsä toimintamalleja. Mitä vanhemmiksi kasvavat sitä selkeämmin näkevät. Ja suvussa lienee muita selviä malleja. Isoisät, enot, sedät? Aikanaan tulevat miesopettajat.
Pysyttele porukassa. Voimia.
Hei vaan mac ja tervetuloa tänne.
Mullakin kesti kauan ennen kuin itse aloin kirjoittaa tänne vaikka kävin kyllä useasti täällä lukemassa näitä kirjoituksia.
Nytkin kirjoittelen aika satunnaisesti,mutta tästä on todella apua.
Meillä tilanne on sellainen että mies juo joka viikonloppu ja välillä tulee sitten noita muutaman viikon putkia. Nyt odotellaan pelon sekaisella tunteella alkavaa kesälomaa.Yleensä silloin aina aina homma karannut käsistä.
Tytteli kirjoitti tosi hyvin tuossa aikaisemmin. Minäkin olen alkanut tajuta etten voi vain odotella että toinen alkaa elää mun haaveiden mukaisesti vaan mun olisi itse alettava tehdä asioita joista nautin. Kun vielä saisi jostain tarmoa muuttaa omaa arkeaan. Olen myös alkanut tajuta että vaikka alkoholi on meidän suhteessa suurin ongelma niin onhan noita muitakin. Ei munkaan kanssa varmaan aina ole helppo elää. Mutta tajuan kyllä että juomisen olisi loputtava että tästä yleensä voisi tulla normaali ihmissuhde. Nyt on kuitenkin näin ja mun pitäisi osata tehdä asioita jotka tekevät mulle hyvää.
Koita Mac jaksaa ja pitää huolta itsestäsi vaikka joskus tuntuu että kaikki on sua vastaan. Sä olet arvokas ihminen ja tärkeä monelle ihmiselle maailmassa ja kaikkein tärkein ihminen lastesi elämässä.
Mac täällä, ja kiitokset kaikille! Tuntuu kuin olisi ihme tapahtunut- täällä oli joku joka vastasi, joka ymmärsi. Kirjoitin heinäkuun lopulla, ja mies juo edelleen. En viitsi kirjoittaa silloin kun hän on tässä, ajattelen kai ettei hän saa tietää, että minulla on jotain hyvää! Hän onnistuisi pilaamaan sen ilon… En haluaisi missään nimessä paljastaa miten toivotttomalta ja yksinäiseltä tuntuu, miten merkityksettömältä oma elämä! Mutta nyt kun olen sen tehnyt, ja todennut että jossain on joku, joka tietää… No, joku teistä sanoi hienosti että miehen selvinä aikoina ei tahtoisi lapsilta ottaa isää pois, mutta juomakausina olisi valmis luopumaan äidistä (viitaten haluuni päästä pois tästä)… se oli hienosti sanottu!
Tänään mies lupasi jo lopettaa, mutta itse ajattelen jo seuraavaa putkea- vaikka entinen ei ole vielä ohi! Näen elämän odotuksena, joko juopottelun loppumisen tai seuraavan putken alkamisena. Eihän se ole minun elämäni, eikä lasten…Miten haluainkaan joskus nauraa ja itse juoda itseni iloisesti juovuksiin, murehtimatta! Yhtenä iltana! Kunpa voisin elää tuijottamatta tätä umpikujaa, tätä jatkuvaa surun tunnetta. Kun en edes itseäni voi auttaa, miten sitten poikia…