Mä olen itse toipuva naisalkoholisti ja olen huomannut joitain asioita, joista on selvästi hyötyä oman raittiuteni kanssa:
Mies kertoo spontaanisti (mutta vain silloin kun siltä tuntuu!), että välittää minusta, että olen hänestä hyvää seuraa ja hyvä kumppani (“kaunis ja haluttava” ovat mun mielestäni prioriteeteissä vähäisempiä)
Saan varovaisia kehuja siitä, että pysyn raittiina
Mies kannustaa vaikeissa tilanteissa (esim. taannoiset tutun kihlajaiset) etukäteen (vaikka vain sanomalla “mä tiedän että se on vaikeeta mutta hyvin se menee”), tilaisuuden aikana (“voi kun on kiva olla sun kanssa täällä”) ja sen jälkeen kertomalla, miten hauskaa oli
Mies ehdottaa yhteistä tekemistä eikä tee numeroa siitä, että se on “raitista”: se lähentää ja luo kokemuksia siitä, että hauskaa voi pitää raittiinakin
Ylipäätään mikään mikä tukee naisen itsetunnon ja omaan itseen kohdistuvien hyvien fiilisten muodostumista on todella hyvästä
Mun kokemukseni mukaan naisen juominen liittyy tosi usein:
riittämättömyyden tunteeseen (en ole riittävän hyvä / kaunis / älykäs / taitava jne.)
ulkopuolisuuden tunteeseen (en kelpaa / olen erilainen kuin muut / en osaa asiaa X vaikka kaikki muut osaavat / jään yksin juhlissa kun mies on tuolla kavereittensa kanssa ja mä en uskalla puhua selvänä oikein kenellekään jne.)
huonoon itsetuntoon ja kyvyttömyyteen rakastaa itseään (ja tässä arkiset kehut ovat paras tapa auttaa - kynttiläillallisia kun ei yleensä montaa kertaa vuodessa vietetä)
Sen lisäksi stressi on erittäin suuri riskitekijä: toipumisvaiheessa ylimääräistä stressiä kannattaa välttää mahdollisimman paljon (asunnon osto, työpaikan hankaluudet, sukulaisten väliset skismat, laihdutus ja muut elämäntaparemontit, “pitäisi” -lauseet tyyliin “pitäisi siivota vaatekomero”…) Koko perheen kannattaa opetella suhtautumaan elämään vähän leppoisammin, niin että on asioita jotka oikeasti pitää tehdä heti, sitten niitä joita voi lykätä, ja niitä joita ei oikeastaan tarvitse tehdä ollenkaan. Ja kumppaniaan voi kannustaa lepäämään. Ottaa vaikka sen mopinvarren kädestä jos toinen näyttää stressaantuneelta ja huolehtia itse siivous loppuun (tms.)
Tunteeko alkoholisti tuossa vaiheessa, siis kun sen pullon on avannut, mitään etukäteismorkkista? Siis tarkoitan että eikö siinä näe onnettomien lastensa tai muijansa kuvaa itku silmässä? Mikä on se mahti joka saa ihmisen antamaan itsellensä luvan juoda vaikka muuta on sovittu? Siis onko tää sairautta vai luonteenheikkoutta vai sekoitus molempia?
Meillä on siis luvattu ja luvattu jne. Ukkopahan aivokoppaa ovat mankeloineet minä, lapset, terapeutit, vanhemmat yms. yms. mutta silti tulos on se, että viime yönkin nukkui sitten lattialla. Oli raukka tipahtanut sängystä. Voi kuinka kurjaa… kovalla lattialla…
**ttu tekis mieli laittaa täyskielto omaan kotiinsa. Kuinka liki nelikymppinen voi olla niin tanan kovapäinen että tää homma ei tipahda jakeluun? No, otinpa valokuvan lapsille muistoksi, onpa suloinen näky… missä järjestetään mr.päivänsäde kisoja? Varma voittaja meidän muistikortilla. Taidan laittaa koneeseen taustakuvaksi niin saa ihailla ihan joka päivä… (Silmiä kirvelee, itkettää niin vietävästi…tästä tunteesta täytyy taistella eroon)
[/quote]
Sekä ennen pullon avaamista että sen jälkeen tuntee etukäteismorkkista. Sitä tietää, että vahingoittaa itseään ja läheisiään. Jos alkoholisti voisi valita, siis JOS VOISI VALITA, hän ei joisi koska se pahoittaa sekä oman että muiden mielen. Mutta koska alkoholisti on sairas, hänellä ei ole tätä valinnan mahdollisuutta. Alkoholisti EI VOI VALITA vaan hän juo.
Se ei tarkoita, että hän joisi joka päivä tai koko ajan, mutta se tarkoittaa sitä, että kun ajatus juomisesta käväisee päässä, alkoholisti ei voi vastustaa sitä. Juomisen suhteen alkoholistilla ei ole tahdonvoimaa!
Yksi suurimpia jos ei suurin myytti alkoholismiin liittyen on se, että alkoholistit ovat “luonteeltaan heikkoja” eikä heillä ole “tahdonvoimaa” tai “selkärankaa”, ja jos he vain ryhdistäytyisivät tai käyttäisivät tahdonvoimaa, he voisivat olla juomatta. Se ei pidä paikkaansa. Jos alkoholismia vastaan voisi taistella tahdonvoiman avulla, mä olisin ollut raitis jo 15 vuotta - tahdonvoimaa tästä talosta ei nimittäin puutu. Jos tahdonvoimalla voisi selättää alkoholismin, alkoholisteja ei ylipäätään olisikaan - olisi vain kohtuukäyttäjiä, jotka päättäisivät tänään juoda vain neljä tuoppia mutta huomenna sitten ottaa kunnon kännin!
Se mahti, joka saa ihmisen antamaan itselleen luvan juoda, on alkoholismi. Ja alkoholismi on sairaus, joka vie ihmisen mukanaan, saa ihmisen rikkomaan kaikki itselleen ja muille antamat lupaukset, saa ihmisen käyttäytymään tavalla jolla ei ikinä muuten käyttäytyisi. Kun alkoholisti on selvin päin, hän näkee kyllä itsekin miten paljon pahaa juominen aiheuttaa, ja hän ymmärtää ainakin jollain tasolla että hänen pitäisi lopettaa (mutta saattaa työntää ajatuksen syrjään koska se on niin pelottava) ja hän häpeää omaa itseään, juomistaan ja käytöstään. Selvin päin hän tekee lupauksia ja päättää muuttaa elämänsä. Kun sairauden oireet alkavat vahvistua ja lopulta johtavat juomiseen, mitkään selvänä tehdyt lupaukset eivät ole voimassa ja millään ei ole mitään väliä, vaan hän suorastaan alentaa itsensä ihmisenä. Aktiivisen juomisen ainakana tutussa kehossa ei asu se raitis, tervejärkinen ihminen, vaan siellä asuu alkoholisti, jolla ei ole huolta huomisesta tai siitä, mitä nyt tuli luvattua.
Se, että alkoholismi ei ole tahdonvoimalla parannettavissa, ei kuitenkaan tarkoita että alkoholisti voisi vain heittäytyä herran haltuun “kun en mä tälle mitään voi”. Alkoholismin voi päihittää, mutta se vaatii 1) ongelman myöntämistä, 2) avun hakemista, 3) pitkäkestoista työtä oman pään, asenteiden, mielipiteiden ja ajattelutapojen kanssa sekä 4) täysin uusien käyttäytymismallien opettelua. Mikäli koettaa raitistua tahdonvoimalla (“rystyset valkoisena”), sortuu ennen pitkää taas juomaan, sillä pelkkä juomisen vastustaminen ei riitä. Koko elämän ja tavan katsella maailmaa pitää muuttua, ja pitää opetella kohtaamaan kiusauksia niin, ettei sorru alkoholiin vaan oppii uusia tapoja ratkaista tilanteet. Alkoholismin myöntäminen on näistä askelista se kaikkein vaikein, ja niin kauan kun sitä ei itselleen myönnä, ei voi myöskään tehdä lupauksia, jotka pitäisi.
Myös alkoholistin läheisen kannattaa lukea alkoholismista kirjoitettuja kirjoja ym. (näistä on tuolla Me Vähentäjät -puolella juuri nyt keskustelu), koska muutoin oma käsitys toisen sairaudesta pohjaa myytteihin. Ns. normaalien ihmisten on todella vaikeaa käsittää sitä, miltä alkoholismi tuntuu, koska useimmilla ihmisistä ei ole kokemusta alkoholismista tai pahasta kompulsiivisesta (pakonomaisesta) käytöksestä. Lähin ehkä on se, jos koskaan on joutunut vielä palaamaan sisään katsoakseen, onko hellan levy pois päältä. Jos olet sen koskaan kokenut, tiedät miten epämiellyttävä olo on ennenkuin näkee, että levy on pois päältä: hermostuttaa, ei saa mitään tehtyä, miettii koko ajan vain sitä hellan levyä, miettii jäikö se päälle vai ei jne. Mikään järkipuhe ei siinä tepsi, vaan sitä levyä miettii kuin hullu vaikka tietäisi, että laittoi sen päältä pois, ja on pakko mennä tarkastamaan että se varmasti on pois päältä. Alkoholistilla tuo sama olo kymmenkertaisena edeltää juomista: on pakonomainen tarve juoda, sitä miettii kuin hullu, eikä sielulleen saa rauhaa, ennenkuin juo.
Toivottavasti tämä selvensi asiaa yhtään? Mä en todellakaan siis tahdo puolustella kenenkään käytöstä tai sanoa, etteikö perheellä olisi oikeus pahoittaa mielensä rikotuista lupauksista tai etteikö se olisi miehesi syy, että te pahoitatte mielenne. Yritän vain sanoa, että miehesi on alkoholistina tilanteessa, jossa hänen antamansa lupaukset ovat voimassa vain niin kauan, kunnes hänen päässään alkaa taas pyöriä juomiseen liittyviä ajatuksia. Ja sille hän ei tahdonvoimalla voi mitään. Päinvastoin, hän todennäköisesti vihaa itseään jokaisen epäonnistumisen jälkeen enemmän ja enemmän, lupaa itselleen pyhästi että seuraavalla kerralla en kyllä sitten juo - ja sitten taas epäonnistuu. On siis aivan turhaa lyödä lyötyä ja syyttää häntä selkärangattomaksi ja tahdonvoimattomaksi, kun molempia on mutta vihollisen päihittäminen niiden avulla ei vain ole mahdollista. Alkoholistin elämä on surullinen, sillä hän kiertää kehää jonka lopussa on aina epäonnistuminen ja itsetunnon menetys. Onneksi, onneksi siitä voi päästä irti, jos vain näkee kovasti vaivaa.
Kiitos huiskis, uskon että kumpikaan meistä ei ole osannut asiaa näin tyhjentävästi selittää (ei varmaan hänkään itselleen) kuin sinä tässä kirjoituksessa.
Vielä kun sen viisasten kiven löytäisi, että mikä on se kulminaatiopiste missä alkoholistin silmät aukeaa, onkohan se meidän tapauksessa tosiaankin vasta se, että minä lähden.
Tiedän olevani juomisen mahdollistaja, hoidan kodin, lapset, asiat jne. (niinkuin hänkin selvänä) korjaan aiheutuneet aineelliset vahingot, peittelen, pidän kulisseja yllä -ja masennun itse. Pitääkö mulla vielä olla voimaa hänen sairauteensa? Pitääkö vielä positiivisella kannustamisella yrittää? Vai laskea kädet voimattomina alas ja antaa periksi mahdottoman edessä?
Nää kysymykset on itsepohdiskelua, saatte vastata jos tahdotte. Pelkään että vuodet kuluu ja minä katkeroidun -ja vanhana kiikkustuolissa kadun surkeasti.
Ei sitä viisasten kiveä valitettavasti ole. Ei välttämättä riitä edes se että sinä lähdet. Joillekkin alkoholisteille se kulminaatiopiste tulee vasta ennenaikaisen kuoleman myötä, joillekin onneksi paljon aikaisemmin.
Minni1, mitä sitten teetkin, pidä huolta itsestäs!
ei riitä lähtö, ei ainakaan meillä. Päinvastoin, juominen vain yltyi yltymistään,kun kukaan ei ole vahtimassa. Ensimmäisen kerran toki yritystä, mutta tuntuu siltä että kun oikein yrittää, kahta kauheammin hetken kuluttua juodaan… Ei tietty voi yleistää, mutta näin meillä. Onnellinen olen kyllä kun lähdin.
Meillä mies kouristi pihalla muutama pv sitten 2 viikon putken jälkeen lasten silmien alla ja nyt taas vannotaan lopettamista… uskoo ken haluaa!
Huiskis, vastauksesi Minnille on kertakaikkisen tyhjentävä. Mahtavaa, että jollain on noin sana hallussa ja saat tiivistettyä valtavasti asiaa lyhyeen. Toivon mieheni lukevan tekstisi alusta loppuun ajatuksella. Kiitos.
Mä olen sitä mieltä, että oman itsen suojelemiseksi on sun kannattaa luopua mahdollistamisesta. Muuten rikot itsesi todella pahasti tuossa prosessissa. Mä tiedän, että häpeä saa perheen piilottelemaan asiaan (eihän kukaan tahdo naapureiden ja tuttujen näkevän, millaista meininkin meillä on). Tuntuu myös vaikealta tavallaan jättää toinen heitteille, pilaamaan omaa elämäänsä. Ja usein siitä saa vielä haukutkin kaupan päälle siltä juovalta kumppaniltaan (“sä et rakasta mua kun teet noin”).
Homma on kuitenkin niin, että ainoa “rikos” minkä sinä olet tehnyt on se, että rakastuit alkoholistiin. Ja todennäköisesti et edes tiennyt tätä silloin kun yhteen menitte? Kaikki muut mokat ovat miehesi mokia. Anna hänen kantaa vastuu niistä: älä korjaa jälkiä, älä pidä kulisseja yllä, älä peittele ilmiselvää ongelmaa. Entisessä parisuhteessani mä tein juuri näin, jätin sammuneen miehen makaamaan eteiseen omaan oksennukseensa, en soitellut minnekään sen puolesta, en lainannut rahaa. Kun mies heräsi krapulassa ja sovitut menot olivat jo menneet metsään, en ilkeillyt mutta totesin, että mun mielestäni tuo oli inhottavasti tehty ja kerroin myös, että soitin tutuille ja sanoin ettei me tulla, koska X makaa tuolla sammuneena ja mä en yksin viitsi lähteä, menen mieluummin kaupungille touhuamaan omiani. (Sain muuten tuosta haukut, että pitääkö se kaikille kertoa, ja kun kysyin exältä että no mitä mä sitten olisin sanonut kun tuo on totuus, se ei enää sanonut mitään.)
Mun mielestäni mahdollistamisen lopettaminen on jo yksi kannustamisen muoto - ja sun omasta näkökulmastasi positiivinen. Alkoholistille pelkkä myötäily ja positiivinen kannustaminen ei mun mielestäni riitä, vaan jokaisella pitää tulla se oma henkilökohtainen seinä vastaan. Ja sitä nopeammin se seinä tulee mitä vähemmän kukaan matkaa tasoittelee. Eli kannattaa siis luovuttaa ja laskea kädet alas ja antaa toisen mokailla ihan rauhassa. Positiivisen kannustamisen aika on vasta sitten, kun toinen teoillaan osoittaa tahtovansa muuttaa asioita. (Ja siis todella teoillaan, sanoilla ja lupauksilla ei ole mitään painoarvoa niin kauan kun teot puhuvat muuta.)
Multa kanssa suuri rutistus. Ja äläpä koveta sydäntäsi ja päätäsi. Katkeroituminen ei auta.
Ja huskis, kiitos taas muistutuksesta, että alkoholisti ei juo kiusatakseen läheisiään ja saadakseen itselleen hyvän olon. Helposti tulee itselle sellainen tunne, kun saa pettymyksen toisensä jälkeen.
Olen aktiivisesti lukenu teidän kirjoituksia, vaikka en itse ole kirjoittanut mitään. Niistä on kovasti apua ja en voi muuta kun kadehtia huiskiksen taitoa saada ajatukset kirjoitetuksi tuolla tavalla. ISO KIITOS.
En ole ikinä ajatellut, että mähän olen täydellinen mieheni juomisen mahdollista. Kuvaus kaiken huolehtimisesta, miehen hoivaamisesta ja hänen asioiden hoitamisesta osu ja uppos muhun niin hyvin kuin olla ja voi. Kuinka monta kertaa mä olen laittanut aamukuudeksi kellon soimaan ja naputtanut mieheni käänykästä hänen pomolle viestiä; “Olen sairaana.” tai “Tulen myöhemmin kun on sitä ja tätä…” Kuinka monta kertaa mä olen hakenu mieheni ties mistä kotiin ja huolehtinut sen nukkumaan. Nyt mä vasta tajusin, että näillä jutuilla mä olen todella sujuvasti mahdollistanut hänen juomista.
Kertokaa kuitenkin, että onko teillä levollisempi olo kun se kumppani on siinä vieressä/sohvalla sammuneena kuin että se olisi jossain teillä tietämättömillä ja poissa silmistä? Mä saan vasta silloin rauhan kun mä saan mieheni kotiin. Olen ajatellu, että mielummin haen sen jostain ja talutan kotiin kun, että oon levoton ja huolesta soikeena kotona. Kadehdin teitä jotka kirjoitatte, että teillä on sopimus että puolisonne ei juo kotona ja tulee vasta sitten kotiin kun on pää selvä. Mä en varmaan kykenis tohon, vaikka kuinka haluaisin. Oon kyllä monesti yrittänyt olla niin pirun kovana, mutta kun ei… Vaikka mä haluan mieheni kotiin jne, niin silti mä en siedä katsoo sitä ja tavallaan pelkään minkä riidan se saa kehitettyä ellei ole sammumispisteessä. On tää niin kummallista!
Se oli muuten myös todella helpottavaa taas kuulla, että monet muutkaan ei siedä omaa puolisoaan jos hän on nauttinut tipankin alkoholia. Kun mä näen olutpullon kädessä ja vaikka se aika usein on jäänytkin siihen yhteen kaljaa niin silti mä täytyn vihasta ja näen jo kaikki kaatokänni-kauhukuvat silmissäni. Ja tietysti bonuksena alan v-mäiseksi ja muutenkin käytökselläni osotan kiitettävästi mieltäni.
heippa. No pitkään,monta vuotta, mäkin halusin että mies tulisi kotiin.ja hain sitä millon mistäkin tai etsin ympäri kaupunkia,soittelin sen kavereille ym ym. jos se ei tullut kotiin niin mä en nukkunut.kuljin yöt ikkunasta toiseen kävellen jne.Kunnes se jossain vaiheessa meni siihen että huomasin sen olevan kamalampi vaihtoehto että mies tulee kotiin…on sitten reissuillaan niin kauan että on selvä taas. Meillä on mukavan rauhallista ja kiva tunnelma kun mies pois. Nytkin kun oli ollut
pari päivää pois ja tuli kotiin niin tunnelma kotona kiristy heti… Rupee tuntumaan siltä että mä en taida haluta sitä tänne edes selvinpäin…
Sama juttu, mukavampi saada mies kotiin vaikka se todella ottaa päähän kotona ollessaan. Sitä vaan itteleen uskottelee että mä heitän sen sitten mäkeen kun se on selvinnyt. Sitten se olisi ikäänkuin sallitumpaa kun toinen on selvin päin ja ainakin tilapäisesti, hetken ajan pystyy huolehtimaan itsestään.
Pari päivää ollut taas rauhallisempaa mutta pinnan alla kuohuu, ainakin mulla. Ei tää ihan tällä hyvä ole, enkä tiedä tuleekokaan koskaan enää hyväksi, vaikka mitä tapahtuisi.
En tosiaan haluaisi katkeroitua, mutta tietynlaista omanarvontuntoa vaatii olla katkeroitumatta. Mulla on juuri tällä hetkellä tuo hiukan pohjalukemissa.
Loistavaa tekstiä, huiskis. Yritän sisäistää sen. Mistä erottaa, milloin puhuu alkoholisti, milloin se oikea, aito ihminen? Mistä tiedän, milloin asetan rajaa alkoholistille, milloin manipuloin vallanhaluisena ihmistä ja teen häntä kohtaa väärin?? Onko tähän kenelläkään viisasten kiveä?
Alkoholistille ainoa raja on juomattomuus. Nollaraja. Kuinka toivonkaan, että sinäkin voisit sen lopulta uskoa. Usko minua. Tiedän asian ihan varmasti, koska itse olen alkoholisti. Toipunut alkoholisti.
Mulla on levollisempi olo, koska nyt on tilanne se, että mä en enää toimi vastoin mun omia oikeita tapoja elää. Mulla on myös sinänsä eri tilannne, koska päihteiden käyttö ei ollut ainoa sellainen asia, jota mieheni teki. Huumeiden käyttöön kun liittyy aina myös rikollisuus. Ja lisäksi mä tajusin, että mun ei tarvitse keneltäkään sietää sellaista puhetta, mitä olin mieheltäni sietänyt. En sietäisi sellaista terveeltä ihmiseltä ja mielestäni sairaus ei silti oikeuta käyttäytymään törkeästi. Ja varsinkin kun tiedän, että hän osaa kyllä hallita itsensä, onhan hän joskus samassa tilanteessa käynyt läpi todella rankan hoidon, jossa mitään tuollaisia mielenilmauksia ei hyväksytä. Tajusin myös, että niiden kertojen ero on ehkä halu lopettaa, silloin kun hän oli hoidossa, hän halusi lopettaa. Nyt lopettamisen halu saattaapi olla ihan vaan mun puolelta tuleva pakko.
Siis olen nyt levollisempi ja jotenkin helpottunut, mutta olen todella surullinen ja toimin jotenkin puoliteholla. Olenhan kuitenkin menettänyt rakkaan ihmisen. Vaikka mä ajattelenkin niin, että mä olen menettänyt hänet jo silloin retkehduksen alussa. Mutta menetys on silti suuri.
, toivottavasti päivä tuo jotain parempaa tullessaan. Halaan 
