Älä huoli. Sitä ei kestä kun vähän aikaa. Mä kun lopetin puhelimeen vastaamisen, niin retkulle tuli sellsia syklejä, että soitti koko ajan. Ja silloin puhelin tosiaan soi tauotta yleensä parikin tuntia. Mutta sitten se rauhoittui. Laita puhelin vaikka äänettömälle ja katso silloin tällöin, että onko joku muu soittanut.
Jos ajatellaan koko elämän mittaista aikaa, niin muutaman päivän puhelinterrori on siinä aika lyhyt aikakausi. Joten ehkä sen kestää hetki kerrallaan. Ja mulle ainakin muuten kävi aina niin, että jos vastasin yhteenkään viestiin, niin pommitus vain lisääntyi ja sitten kynnys vastailla viesteihin madaltui. Ja taas oli retku saanut mun pään lenkin läpi ja talutti kun pässiä narussa.
Nonnii…retku sitten muutti pois yhteisestä asunnosta ja ilmeisesti se oli sillekin aika kipeä paikka. Ja se sitten toteutti uhkauksensa vähentää juomista ja oli juomatta koko viikon ja viikonlopun! Perjantaina nähtiin pikaisesti ja soiteltiin, lauantaina retku tuli käymään ja oli oikein mukava nähdä sitä selvänä ja ei-krapulaisena, ku se oli hyvällä tuulella ja mä olin hyvällä tuulella, kun on päässy vähän irti näistä asioista. Sunnuntaina käväisin katsomassa retkun uutta kämppää ja sama harmonia jatkui. Niin ja olihan niissä tapaamisissa mukana tämä fyysinenkin puoli…kröhöm…
No, mikäs ongelma tämä siis on. No, mä olen jo tietenkin mielessäni jo muuttanu retkuni kanssa omakotitaloon, pihassa seisoo farmariauto ja synnyttäny sille kaks lasta! Eli näin se lähtee tää juttu taas käsistä! Mä en saa nukuttua öisin, ku ajattelen ja ikävöin sitä (kirottu lähimmäisriippuvuus) ja odotan koko ajan soittoa, tekstaria, anything… Tää on niin säälittävää. Heti kun sain vähän omaa elämääni tasaisemmaks, olin onnellisempi ja tasapainoisempi, niin taas mä palaan vanhoihin kaavoihin. Ja mikäs tässä on kaivatessa, ku sen on ollu selvänä VIIKON!!! Oonhan mä täällä lukenu näistä retkahduksista vaikka kuinka ja paljon, mut en mä tienny ennen tätä kuinka paljon toivoa noinkin lyhyen ajan raittius tuo lähimmäiselle…
Silti tulee mieleen oliks se nyt Kultiksen siteeraus “jos en ole kynnysmattosi, olen yksinäisyytesi peitto…” Tuskin retku mun suhteen tosissaan on ja sit sekin sattuu…
Toivo herää niin pienestä. Tuttua. Ja on hyväkin, että jäljellä on vielä toivoa. En mä oikein osaakaan kaikkea toivoa heittää meneään koskaan, mutta katsele rauhassa päivä kerrallaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Eipä sitä omakotitaloa tarvitse vielä huomenna ostaa…
Tää ei varmaan lohduta nyt, tai koskaan… mutta sanonpa kuitenkin. Että jos mä aikanaan pääsin yli herra ainoasta oikeasta (mm. lukemalla Waltaria ja hankkiutumalla kerran toisensa jälkeen toisen miehen syliin) niin sinäkin pääset.
Kukaan ei tunnu nyt samalta kuin hän, etkä usko että kukaan tulee koskettamaan sinua samalla tavalla. Kaikki muut tuntuvat värittömiltä, mauttomilta ja tylsiltä häneen verrattuna.
Sitä kestää aikansa. Ihan niinkuin juuri päättynyttä suhdettakin. Eikä siinä ole selvää rajaa, että yhtenä aamuna vaan tajuaa, että se on ohi. Mutta yhtenä aamuna tajuaa, että on paremmalla puolella.
Ei se ole hukkaanheitettyä aikaa, minkä käytit rakennellassas pilvilinnoja ja maalatessas taivaanrantaa. Se on yhä sun unelmaasi. Siihen pitää vaan löytää sopivat palaset. Ja kukaan ei tee sulle sun unelmaa sun puolesta.
Sekä päinvastoin; jollekulle sinä tulet täydentämään hänen unelmaansa.
Ja minä heittelen jäitä hattuun: vuosikin on lyhyt aika raittiina. Valitettavasti. Pahimpinakin aikoina pystyin tsemppaamaan kuukauden (ennätys muistaakseni 5 viikkoa), jos oli kova paikka kuten miehelläsi nyt on. Ja miehesi on vasta matkalla siihen pahimpaan paikkaan, joten voi hyvinkin olla juomatta kohtuullisen pitkän ajan. Katsele rauhassa. Kyllähän te voitte seurustella, kun et kotiisi päästä kännisenä.
Toistaiseksi tää on mennyt niin päin, että puhelin soi vuorokauden ja välillä parin tunnin taukoja. Viime yönä oli tullut lukuisia puheluita ja väliin viestejä, että miksi et vastaa. Äänettömällä mä olenkin nyt puhelinta pitänyt. Huomaan vaan nukkuvanikin todella levottomasti. Stressaan…
Senkin olen huomannut, että itsellä on helpompaa jos ei vastaa. Tekee liian kipeätä puhua puhelimessa vaikka toisella olisi krapulapäivä välissä. Kaikista loukkaavinta on kun selkeästi kuulee, että toinen juo samalla kun puhe alkaa soseutua.
Eihän se ole kiva yksin kännätä. Tuo on yksi tapa tukea juomista, suostua tekemisiin juovan kanssa. Siinä on rajanvedon paikka. Yhdenlaista hyväksikäyttöä suostua ryyppyseuraksi vasten tahtoaan.
Ja siis hommahan nimenomaan menee niin, että mies muistaa mut siinä vaiheessa kun on yksin tai muut on jo sammuneet. Sillon yritetään soittaa ja laittaa viestiä, että kun on niin kovin ikävä. Entäpä minun ikäväni? Missä hän oli kun minä häntä tarvitsin? Mikään ei velvoita minua “olemaan olemassa” häntä varten kun ei tämä toisinkaan päin toimi.
Anteeksi katkera tyylini kirjoittaa. Juuri nyt vain olen kovin vihainen.
Voi kiitos, Sigrid, tuo tuli kyllä tarpeeseen. Ei sillä, että me enää seurusteltaisiin, vaikka tuo toive heräsikin kovasti viikonloppuna, kun en ole miestä nähnyt selvänä/ei-krapulaisena pitkään pitkään aikaan. Mitä ilmeisemmin hän on kuitenkin ollut juomatta itsensä takia, eikä päästänkseen takaisin (sikäli hyvä, koska alan olla jo taas niin sen lumoissa, että tiedän ottavani takaisin, jos vain älyäisi pyytää…).
Hitsi, mulla oli ennen viikonloppua juuri sellainen sisäinen rauha löytynyt. Tunsin selvästi, kuinka onni tuli sisältä minusta, eikä riippunut enää ulkoisista tekijöistä, enkä antanut niiden hetkauttaa tyytyväistä olotilaani. No sitten tuli tuo retku…ja mä olen taas hukassa. Piti pitkälle yöhönkin lukea taas foorumia, että saisi jonkinlaista vahvistusta minäkäsitykselleen ja tyyneyttä.
Sä sait mut, Kultis, itkemään eilen, koska tuo oli niin kauniisti ja oivalletusti sanottu. En olekaan koskaan ajatellut sitä noinpäin. Olen aina ajatellut, että “jos sitten kelpaisin jollekin”, joka olisi unelmani. En ole koskaan osannut ajatella, että yhtä lailla elämä minun kanssani voisi olla jonkun unelmaa. (olisko vähän itsetunto-ongelmaa…)
Pitää ehkä miettiä tuota sillä hetkellä, kun taas mietin uhratako elämäni mun ja retkun rakkauden alttarille…
Tervetuloa vaimoraasu. Aloita oma ketju niin voimme tulla sinne kommentoimaan eikä tarina katkea.
Koska olet lueskellut täällä, tiedät, että minä edustan täällä retkuja. Tosin pystyn asettautumaan myös alkoholistin läheisen ja lapsen asemaan jos tarve vaatii.
“seurusteltiin” mekin eron jälkeen lähes kaksi vuotta, yritin tukea hänen raitistumistaan. Itseasiassa hän vain käytti minua hyväkseen. Seurani kelpasi aina silloin, kun rahat oli juotu, jääkaappi tyhjä ja kaverit häipyneet…
Mitäpä siitä häntä syyttelemään, itsepä annoin sen tapahtua unelmia elätellessäni.
Lintu, tutulta kuulostaa. Mulla oli ihan sama juttu: jonkin aikaa eron jälkeen oli hirveän rauhallinen ja tyyni olo. Vaikka mieliala pinnalla vaihteli minuutin sisään surusta onnellisuuteen, pohjimmaisena oli vakaa ja tasainen varmuus. Sitten retkahdin kokeilemaan suhdetta uudelleen, ja menetin tyyneyteni. Aika nopeasti sainkin kunnon raivarin ja se kokeilu loppui sitten siihen. Tyyneyttä en ole saanut takaisin, mutta hurjat prosessit on alkaneet. Nyt taidetaan käsitellä kaikki asiat vaippaiästä eteenpäin ja varmaan taaksepäinkin.
Hei vaimoraasu ja tervetuloa. Jos nyt päätät lopullisesti erota, niin sehän on ihan ensimmäinen kerta. Kun ne edelliset eroyritykset ei ole lopullisia olleet. Tämä on hyvä paikka olla ja tukea löytyy.
Lintu: Ainoa tapa raitistua on raitistua itsensä tähden. Ei toisen vuoksi voi raitistua. Kuten en minäkään voi toipua ollakseni mieliksi kenellekään muulle kun itselleni.
Kultis: hyvä oivallus, että myös puhelimessa jankuttamisen kuuntelu on eräänlaista mahdollistamista. Sitähän se on.
Metsäprinsessa: Sun ei tosiaan tarvitse olla olemassa miestä varten. Et kuulosta katkeralta, vaan järkevältä. Puhelin rallattaa sen minkä jaksaa. Jos oikein hermoille käy, niin vaihda numeroa. Kyllä ne kaverit ja tutut oppii uuttakin numeroa käyttämään.
Taisi olla almatsu kun mulle sen rautalangasta väänsi. Kun valittelin, että tein joskus alkuseurustelun aikana pari kertaa kardinaalimokan ja lopetin puheluita, koska sattui olemaan muuta tekemistä. Voi sitä mökötystä ja marinaa!
Eli syyllistämistä, kun en viihdytä ja ‘juo’ yhdessä.
Täällä lueskelemassa, on vapaapäivä… Harmi, että silloin, kun meillä mies juo ja mulla olis eniten tarvetta puhua, en voi täällä kirjoitella, enkä voi puhua kenellekään puhelimessa. Mieshän on kotona aina juopottelemassa, ei koskaan baareissa. Ja se tarkkailee mun tekemisiä, kun vain pystyssä pysyy!
No nyt on siis asiat arkisesti kohdallaan, edessä vapaa viikonloppu.
OTTAA PÄÄHÄN tää ainainen “suunnitelma ja varasuunnitelma”, mitä kelata!!! Miksi ei olisi vain suunnitelma ja sillä jo etukäteen iloitseminen!!! Yhtä hyvin voisin nukkua koko tulevan viikonlopun, jos mies taas aloittaa… mitä sitä mitään hauskaa suunnittelemaan, jos kaikki menee kuitenkin pieleen…äh.
Mitä ihmettä? Tuolla ulkonahan paistaa aurinko! Olin jo melkein unohtanut milta kirkkaansininen taivas näyttää!Vau…
Ihana joulunalusviikonloppu tulossa. Joko olet Mac käynyt laulamassa kauneimpia joululauluja? Mulla jäi tänä(kin) vuonna väliin. Tai olin mä viime vuonna tyttäreni kanssa.
Mulle se on ollut sellainen äiti-tytär-juttu, siis oman äidin kanssa niin kauan kuin muistan… Olen ollut myös yksin, uudella paikkakunnalla.
No tämmöinen. Tai sitten ihan jouluikkunoiden katselu. Onhan se vähän haikeaa yksin, mutta sentään on tullut jouluikkunat nähtyä. Ja mieluummin yksin kuin jouluvastaisen ihmisen kanssa. Minulle kaupassakäynti on toimitus, miehelle suoritus… mutta sen kanssa taiteillaan varmaan muutenkin suhteissa.
Varsinainen pointti ja vastaus on, että älä sinä jätä elämääsi elämättä sen takia, ettet saa tehdä mitä haluat mieleisessäsi seurassa. Hän haluaa juoda ja toteuttaa suunnitelmaansa.
Olet oikeassa, Kultakala. En saa vetää verhoja ikkunan eteen, maata pimeässä ja miettiä miten elämä valuu hukkaan… vielä löytyy rippunen tahtoa, onneksi. Ja KIITOS, että kommentoit! Sekin antaa voimaa.
Olen saanut laulaa… eilen, ihan työn puolesta…laulaa ja laulattaa toisia…ja soittaa kitaraa… ihanaa, sain siitä hyvää palautetta - en siis ole niin kamala ja surkea, mitätön tyyppi, kuin mieheni vihapäissään ja etenkin päissään joskus kuvailee.
Ensiviikko on minun joululomani… toivottavasti miehen juomaputki ei osu siihen. En osaa nauttia olostani, jos tiedän, että kotiin tullessa odottaa se tavallinen työmaa…pullot pois pöydiltä, läiskät lattioilta, ruoanlaitto lapsille…skarppaaminen.
Aion mennä, kuten kirjoitit, vaikka sitten yksin, katselemaan, maistamaan ja haistamaan jouluntuloa, tätä lumetonta vuodenaikaa, -kerrankin vailla kiirettä. Tehdä jouluostoksia rauhassa, ja YRITÄN olla ajattelematta KOVASTI tätä masentavaa vaihetta, joka elämässä on meneillään… meneillään sitten aikanaan ohi…
Oonhan mä täällä lukenu näistä retkahduksista vaikka kuinka ja paljon, mut en mä tienny ennen tätä kuinka paljon toivoa noinkin lyhyen ajan raittius tuo lähimmäiselle…
