Mä haluaisin tuoda teille nyt oman tarinani. Eksyin eilen tälle sivulle ja olen lukenut kyyneleet silmissä tarinoita, joista melkein jokainen voisi olla kuin omani. Tunnistan itseni, tunnistan mieheni.
Avomieheni on alkoholisti. Minä olen läheisriippuvainen. Olin sitä jo ennenkuin tapasin mieheni. Mieheni oli tutustunut alkoholiin jo ennen minua. Olimme täydellinen pari. Minulla oli jotain “annettavaa” ja hänellä jotain “otettavaa”. Kun tapasimme olimme 23.
Ensimmäinen vuotemme yhdessä sujui erinomaisesti. Minä en juonut ja hän lakkasi juomasta lähes kokonaan. Välit entisiin ryyppykavereihin katkesivat syystä ja toisesta ja heidän kanssaan käytiin vain kahvilla huoltoasemalla. En halunnut heitä kotiimme. Puoli vuotta tapaamisesta muutimme yhteiseen kotiin, minä muutin opiskelupaikkakunnaltani hänen kotikaupunkiinsa. Kuulin usealta taholta, että mieheni oli muuttunut. Hän oli raitistunut tutustumisemme myötä huomaamattaan. Olin niin ylpeä. En hänestä - itsestäni. Kuinka tämä hivelikään läheisriippuvaisen mieleni sopukoita. Minä olin muuttanut ihmisen paremmaksi!
Sairastan masennusta. Melkein vuosi tapaamisemme jälkeen masennukseni paheni. En tiennyt syytä. Jaksoin silti tehdä lopputyöni, hoitaa kotia, käydä töissä. Jaksoin taistella sairauteni kanssa. Ja mikä oli taistellessa, kun vierellä oli ihana mies.
Ostimme moottoripyörän ja meillä oli ensimmäinen yhteinen harrastus. Kaveripariskunta moottoripyöräili myös. Alkoholi alkoi hiipiä elämään takaisin. Ensin ryypättiin uusien työkavereiden kanssa. Minä aloin myös maistella alkoholia, jota en siihen mennessä ollut shampanjalasia enempää ottanut. Kesä toi mukanaan mökkeilyt ja entinen elämä alkoi kutsua. Rakastuminen oli ohi ja ryyppyreissut ovat tavallaan kivoja ja rentouttavia. Mikäs sen parempi tapa purkaa stressiä.
Yhtäkkiä mies palasi ryyppykavereidensa luo. Siitä alkoi meidän perhehelvetti. Mies katosi viikonlopuiksi kavereilleen luottokorttini kanssa. Olin huolissani, olin suunniltani, olin raivoissani. Riidat eivät toki tuoneet häntä kotiin. En tiedä, mikä minut sai suunniltani joka kerta, kun hän ilmoitti lähtevänsä perjantai-iltana vanhojen ystäviensä luo ja sieltä baariin. Ehkä se, että rahaa oli vähän ja minun piti huolehtia, että perhe saa ruokaa ja moottoripyörä maksetaan. Ehkä se, että me vain riitelimme puhelimessa, kun hän majaili ryypäten ystävillään, kun minä tein töitä ja hoidin kotia ja koiria. Epäilemättä valta-asemani alkoi myös murentua. Eikö minun rakkaudella muutettaisikaan ihmistä lopullisesti?
Olin epätoivoinen ja yritin itsemurhaa. Kaipasin epätoivoisesti huomiota ja halusin kaiken palaavan ennalleen. Päädyin psykiatriseen hoitoon kuukaudeksi ja sieltä terapiaan. Halusimme erota, mutta emme kuitenkaan pystyneet siihen. Kuitenkin rakastettiin. Ehkä uskonut elämään ilman miestäni. Hän oli minulle kaikki kaikessa. Terapiassa puhuimme paljon mieheni juomisesta ja meidän suhteesta, jota en kokenut ongelmaksi. Ongelmanihan olivat lapsuudessa, perheessä, vahemmissa, entisissä poikaystävissä.
Sain raivokohtauksia ja olin täysin mielipuolinen, jos mies lähti ryyppäämään. Miksi ihana mieheni ei enää halunnutkaan koti-iltoja kanssani? Miksi en riittänyt? Mitä tein väärin? Minähän pidin huolta kodista, laitoin ruokaa, pesin pyykkiä, siivosin, pidin raha-asiat kunnossa. Tämä kaikki työssäkäynnin lisäksi. Ostin miehelleni lahjoja ja unohdin, että olin olemassa. En osannut ostaa itselleni mitään kivaa, halusin antaa kaiken miehelleni. Jos olisin täydellinen, kiltti ja hyvä, niin hän muuttuisi. Eihän niin täydellistä avovaimoa voisi jättää? Eikö hän huomannut kuinka yritin? Jos minä teen kaikkeni sinun eteen, tulee sinun tehdä, kuten sanon. Halusin kohtrolloida kaikkea, etenkin mieheni juomista.
Juominen alkoi riistäytyä käsistä. Sain ensimmäisen kerran turpiini humalaiselta mieheltäni. Se oli tietysti virhe. Ainoa kerta, joka ei toistuisi. Sitäpaitsi yllytin häntä, kaikki tapahtui riidan aikana. Näin halusin uskoa. Terapeutti halusi, että miettisin suhteeni uudelleen, mutta ei meillä ollut ongelmia. Mies vain joi, mutta kyllä siitä selvittäisiin. Ja lyöminen oli vahinko.
Pari viikkoa lyömisestä yritin itsemurhaa lääkkeillä. Lopputulos tajuttomana ambulanssilla sairaalaan. Mieheni tuli katsomaan minua illalla ja ensimmäiset sanani olivat “Rakastatko minua vielä?” Vastaus: “Mitä muuten täällä tekisin?” Halusin sairaanloisesti huomiota, jota en enää juomiselta muuten saanut. Vasta nyt olen oppinut, että läheisriippuvainen kääntää negatiivisuuden itseensä. En ollut miehelleni koskaan vihainen lyömisestä. Syytin itseäni, ajoin hänet siihen tilaan, ettei ollut vaihtoehtoa. Itsemurha oli marttyyrinkeinoni “vapauttaa hänet minusta ja ongelmistani”.
Juominen alkoi olla jokapäiväistä. Siksari joka ilta ja perjatai-lauantai-sunnuntai vähintääm mäyräkoira päivässä. Mies oli silti mielestään kohtuukäyttäjä. Ja kun työterveyslääkärikin oli sanonut, että ei ole ongelmaa (tämä siksi, että mies oli kertonut juovansa mäyräkoiran viikossa). Perheen rahat alkoivat olla tiukilla, vaikka molemmat kävivät töissä ja toimeen olisi pitänyt tulla. Miehen harrastuksia (moottoripyörän maalaaminen, turbon asentaminen autoon) tuettiin koko perheen voimin. Minulle ei ollut edes varaa ostaa uusia farkkuja. En kyllä vaatinutkaan. Mies ei koskaan kieltänyt, mutta ei hänen tuhlailultaan jäänyt rahaakaan.
Aloin olla hermoraunio ryyppäämisestä. Enää ei käyty missään muualla kuin ryyppykavereiden luona ryyppäämässä. Useimmiten mies jätti minut kuitenkin kotiin, sillä minulla oli paha tapa kontrolloida hänen juomistaan. Lisäksi hänestä oli tullu hyvin paha suustaan. Olin “huora, idiootti, tyhmä, ruma” ja hän oli kyllästynyt minuun. Usein kännissä hän käski minun muuttaa asunnostaan (joka oli yhteinen) pois. Baareissa emme voinee käydä yhdessä, sillä aina tuli riita. Siitä, että mies juo liikaa ja minä olin huolissani rahasta. Jäin siis usein kotiin ja riitelimme puhelimitse. Usein hän sammui ryyppykavereilleen. Kukaan ei ilmoittanut minulle, joten valvoin usean yön ja menin seuraavana päivänä huolesta puolikuolleena töihin (viikonlopputyö) ja odotin vain soittoa, että mies on hengissä. Toivoin hänen aina tulevan kotiin. Sanoin, että ryyppyreissuissa inhotti eniten se, että hän ei tule kotiin.
Kesän mökkireissu oli piste iin päälle. Se oli kuukausi ennen kihlajaisiamme, joita olin kuukauden päivät suunnitellut. Viimeinen yritys pelastaa epäonnistunut suhde. Joku tekee lapsen, me menimme kihloihin. Mökkireissu sujui kosteasti ja mies haukkui ja huoritteli koko ajan. Paluumatkalla piti saada lisää kaljaa ja taas pihi avovaimo, joka halusi ruokkia perheensä, alkoi nalkuttaa. Syntyi riita, joka päättyi mustaan silmään ja mustelmiin käsivarsissa. Kihlajaiset peruttiin. Mies suostui seuraavana päivänä kirkon perheterapiaan, mutta kun viikon päästä pääsimme terapiaan, ei mitään ongelmaa enää ollutkaan. Hän löi, koska olin taas ärsyttänyt, eikä hänellä ollut alkoholiongelmaa, koska hän joi vain kaljaa.
Juhannuksena menimme kihloihin (2 vk suunnitellusta myöhässä). Olihan silmäkin jo parantunut. Mietin joskus eroa, mutta uskoin kuolevani ilman miestäni. En uskonut pärjääväni yksin. Juhannus meni anopilla ryypätessä. Kostea kaupunkireissu päättyi taas huoritteluun auton takapenkillä ja käskyyn muuttaa pois, koska minuun oli kyllästytty. Läheisriippuvainen minäni ei kestänyt ja hyppäsin liikkuvasta autosta autotielle. Silloin heräsin.
Kaksi viikkoa tapahtuneesta aloin etsi aktiivisesti omaa asuntoa. Mies ei pyytänyt jäämään, luulimme, että muuttaisimme vain erillemme. Että rauhoittuisimme molemmat. Mies lakkaisi juomasta varmasti, kun en enää olisi ärsyttämässä ja kotrolloimassa. Kun muutto lähestyi, tajusin, etten halua jatkaa. Erosimme.
1,5 kk muutosta mies ryömi takaisin. Ikävöi, rakasti, oli varma, että suhde toimisi eri asunnoista. Oli valmis yrittämään suhteen eteen. Alkoholi ei ollut ongelma, siitä ei koskaan puhuttu. Ei myöskään siitä, että minulla oli myös riippuvuusongelma - läheisriippuvuus. En ollut mitään ilman miestäni. Sairasta itsetuntoani hiveli, että hän tuli takaisin ja ikävöi. Kausi kesti kaksi viikkoa. Sitten kituutettiin kaksi viikkoa ja siteen mies petti minua. Siinä oli hänen yrittämisensä. Samaan aikaan menetin työni. Minut irtisanottiin, koska esimieheni ahdisteli minua seksuaalisesti ja oli tehnyt asiasta valituksen. Putosin. Putosin. Putosin. Viikkoihin en jaksanut nousta sängystä. Ensimmäinen asia aamuisin oli, että minulla ei ole enää miestäni. Sitten muistin, ettei ollut enää töitäkään. Ei enää yhtään syytä nousta sängsytä tai elää. Olin ihan pohjalla. Kaksi viikkoa sitten ystävätär vei minut lääkäriin ja pääsin terapiaan. Aloin etsiä netistä tietoa alkoholismista. En tiennyt, että alkoholistin puoliso on yhtä lailla sairas. Tunnistin kuitenkin itseni.
Ensin syytin miestäni. Se sika oli sairastuttanut minut! Oli hänen syytään, että en osannut elää ilman häntä. Viha, jota en ollut koskaan tuntenut häntä kohtaan alkoi nostaa päätään. Viha juomisesta, ymmärtämisestä, paapomisesta, lyömisestä, pettämisestä.
En tiedä missä vaiheessa aloin kahtaa vastuuta omasta elämästäni. Siitä ei ole kauan. Ehkä tämä on vasta vauvanaskel eteenpäin. En voi syyttää pahasta olostani yksin miestäni. Enkä minä ole syypää hänen juomiseensa.
Olen onnellinen, että lähdin. Olen onnellinen, että nyt minulla on mahdollisuus oppia tuntemaan itseni ja korjata vääristynyt minäkuvani. En voi auttaa miestäni. En ainakaan vielä. En ehkä koskaan. Minulle hän on sitä, mitä kaljapullo hänelle.
