Jep. Naapurin lapsiakin on niin helppo kasvattaa.
Että allekirjoitan täysin muutenkin ajatuksesi. Ei aikuista ihmistä pidä vastuusta päästää, vaikka olisi juoppo tai sairas. Lapsi saa vielä oksentaa sänkyynsä.
Nyt taisi tämän kamelin selkä katketa. Olo on niin väsynyt ja ahdistunut, että en tajua enää mistään mitää. Mietin jo, että olenko edes työkykyinen ja riittävän terveessä kunnossa hoitamaan työtäni ja kantamaan vastuuta pienistä ihmisistä. Yllättäen olen siis myös hoito/kasvatusalalla.
Toisaalta työpaikka on tällä hetkellä ainoa paikka missä pystyn unohtamaan kaiken sonnan ja mieheni. Aamulla kun astun työpaikalle unohtuu kotiasiat ja seuraavaksi ne tulevat mieleen kun lähden kotimatkalle. Silloin se kaikki pamahtaa taas päähän ja jännittyneenä ja pelokkaana saavun kotiin katsomaan mikä on vastassa.
Suunta on viime aikoina ollut todellakin huonompaan ja viina maistuu taas arkenakin. Minkäs teet. Jos ei itse tajua ja tee jotain asian eteen niin siinä se sitten on. Ajattelen, että pallo on mulla ja mun täytyy tehdä ratkaisuja. Tällä hetkellä vaihtoehdot joita mietin on se että elän tätä elämää josta en todellakaan haaveillut ja tyydyn siihen ja niihin hyviin hetkiin joita on silloin tällöin, selvin päin ollessaan on todellakin rakastamani mies. Toinen vaihtoehto on se että otan oman elämäni ohjat totaalisesti käsiin ja alan elää elämää ilman alkoholistia. Aivan ihanan helppoa sanoa ja kirjoittaa toi, mutta miten ihmeessä sen pystyy toteuttamaan…
On usein juuri sama tilanne täälläkin - työpäivän jälkeen tulossa kotiin ja mitä lähemmäs tulee, sitä ahdistuneemmaksi olo käy… Itse huokaisen syvään kun avainta lukkoon työnnän, ja ajattelen, että olipahan mitä vaan, teen omat hommani kuin miestä ei olisikaan ja kuuntelen hiljaa jutut, mutta seurustelemaan en ala - en ole mikään automaatti joka on valmis istumaan ja kommentoimaan ja pohtimaan kaikkea sitä mikä häntä nyt kiinnostaa tai vaivaa… Siitäpä juuri johtuu, että nykyisin vaikenen lähes kokonaan. Jos mies on raivostunut että en puhu, yritän mahdollisimman tyynesti todeta, että ei mulla ole mitään lisäämistä hänen juttuihinsa, eikä erityistä mielipidettä. muuten olen hiljaa, yritän jopa lukea ja näyttää, että haluan olla ihan rauhassa. Lasten kanssa puhun, mutta mies kyllä hoitaa usein senkin puolen. Puhetta riittää loputtomiin…
mutta just nythän meillä on tyyntä muutenkin, molemmat töissä, eli: ollaan kuin kaikki olisi hyvin, mutta en tiedä onko - mulla on tullut ainakin keskittymiskyvyn laskua, itku on herkässä ja ajatukset hakeutuvat koko ajan tähän ongelmaan, joka ei edes nyt ole näkyvissä. Käyn yksin ollessani dialogia itseni kanssa, kysyn ja vastaan ja huomaan että mikään ajatus ei johda eteenpäin… mutta, minäkin kun olen alan ammattilainen(!), yritän pysyä siitä kärryillä, milloin itse olen hoidon tarpeessa…
Tänne kirjoittaminen on auttanut selkiyttämään omia ajatuksia ja tieto ettei ole yksin. Voimia ja päättäväisyyttä, jaksamista kaikille - millä hyvänsä tiellä kuljettekin…
Jos ajatus muutoksesta ahdistaa ja pelottaa enemmän kuin nykyinen elämä, ei ole vielä valmis muutokseen.
Jaksamisia joka tapauksessa. Niin tai näin.
Joo. Siinä se on. Sigrid, sulla on tapana osua asian ytimeen. Harjoituskolmiloikkaa teen mielessäni. Ja mielenkiintoinen viikonloppu edessä, katsotaan mitä fiiliksiä ja tilanteita eteen heitetään.
Mistä maailmassa löydätkin nuo kamalimmat kuvat allekirjoitukseesi!? 
Muuten, tee nyt evilät. Ja heilauta tukkaa päälle.
Muutos pelottaa aina, mutta kuinka paljon. Se on sigrid oikein hyvin kiteytetty. En osaa oikein muuta sanoa, kun että voimia sveitsi. Ja mä olin retkun pahimpina retkuiluaikoina saikulla pariin otteeseen, mutta huomasin, että työt auttaa mua jättämään taakse kotijuttuja. Muuten pyörittelin niitä kotona saikulla kaiket päivät. Mutta jokeinen tyylillään ja pitää miettiä kunpi on itselle parasta.
“tiedän paikan armahan ,rauhallisen ihanan,jos on olo onnekas,elo tyyni suojakas” Näinhän se pitäisi olla,mutta hirveän monia ahdistaa mennä omaan kotiinsa…Kodin pitäisi olla paikka jossa ihminen saa riisua roolinsa ja olla sellainen kuin on ns. levätä itsessään.Mutta miten se on mahdollista jos kodissa mellastaa suunnaton virtahepo,joka vie kaiken tilan.Valinnanvaraa ei ole paljonkaan,joko yrittää sopeutua elämään yhdessä virtahevon kanssa tai etsii itselleen uuden kodin ja tekee voitavansa ettei virtahepo pääse tekemään pesää uuteen kotiin.Jos yrittää sopeutua ja jää elämään virtahevon kanssa,itselle jäävä tila kutistuu koko ajan,ei pääse kasvamaan ja saattaa tilanpuutteessa sairastua vakavastikin.
Ja se virtahepo voi olla selvin päinkin. Mutta noin se on. Ei ole kivaa joutua miettimään mitä voi sanoa ja miten pitää olla, kun virtahepo on paitsi iso, myös kiukkuinen.
Pahimmillaan kotiintulo on ollut hirveä kylmä möykky tai puristava tunne rinnassa. Ei se juurikaan ole ollut iloinen ja kiva asia.
Tein tässä esitelmää lapsena lukemistani kirjoista ja törmäsin L.M.
Montgomeryn kirjoittamiin Anna kirjoihin. Tutustuessani aiheeseen paremmin löysin vanhan HS:n artikkelin, jossa sanottiin,että “Anna kirjat ovat tutkijoille herkullista luettavaa. Niissä perinteiset arvot ovat kunniassaan ja naisen identiteettiä rakennetaan PALVELEMISEN ja UH-
RAUTUMISEN kautta.Hiuksia nostattavasta entisaikaisista asenteista huolimatta Anna vetoaa edelleen.”
Näinhän se on vielä osittain nykyäänkin,vaikka nykyään naiset ovat omineet itselleen miehisinä pidettyjä arvoja ja opettelevat ryyppäämäänkin kuin miehet.
Alkoholistien puolisot lienevät kuitenkin näitä Annoja ja meidän mottomme taitaa olla RAKASTA KÄRSI JA UNHOITA se on määräys kohtalon vai voisiko kohtaloonsa sittenkin vaikuttaa?
Mitä helvettiä! Palvelemisen ja uhrautumisen?
Kyllähän Anna nyt oli mun mielestä hyvinkin itsenäinen ja itsepäinen tyttö, joka rakensi omaa elämää. Ainakin se piti puolensa kiusaavia poikia vastaan.
Mä luin taas kodinkuvalehteä, jossa valitettiin miten (keski-ikäiset) naiset uhraavat itsensä perheensä takia ja roikkuvat huonossa parisuhteessa ja hakevat sitten sisältöä elämäänsä jostain vesijumpasta, sauvakävelystä ja kulttuurista.
Miten se kirjoitus ei tuntunut minusta hyvältä?
Eikö se ole elämän järjestys? Kyllä mullakin on suunnitelmia sen varalle, kun lapset kasvaa / jään eläkkeelle / toi äijä potkasee tyhjää. (Eli villiinnyn, hankin sen tatskan ja teen itsestäni liftaajamummo-legendan 
) Mutta just nyt jonkun tarvii tarvii tehdä jotain.
Miksi uhrautuvaisuus (en koe olevani uhri!!!) olisi jotenkin huono asia? Jos ajanjakso kestää tietyn aikaa? Siis elämässä on jaksoja. Jos se sisältö löytyy sitten kulttuurista (kuka myöntää tekevänsä kulttuuria keski-ikäisille naisille) tai sauvakävelystä niin WTF - olkoon niin.
Tulipa palopuhe. Olikohan asiasta vai asian vierestä?
Palaan vielä tähän anna-aiheeseen.Viimeisen kirjansa Montgomery kirjoitti 65-vuotiaana,joka oli nimeltään “annan perhe” siinä pirteästä punatukkaisesta tytöstä oli tullut KÄRTTYINEN KESKI-IKÄINEN,JONKA HYVÄT AIKEET JA LOPUTON USKO IHMISEN KYKYYN MUUTTUA HYVÄKSI ON MENNYTTÄ. näin kävi annalle ja näin lienee käynyt monille alkoholistien puolisoillekkin.
Artikkeli on peräisin helsingin sanomista 13.9-02. ja sen lienee kirjoittanut joku joka on aikuisena tutkinut anna kirjojen maailmankuvaa.Itse muistan annan kyllä olleen tosi hyveellinen tyttö.
Ketjun otsikosta. Rohkenen väittää, että kumpikin ovat yhtä sairaita. Eri tavalla vain. Käytyäni nyt muutamia kertoja Al-anonin avoryhmässä olen tullut tähän tulokseen. Ainakin oma näkemykseni ja tietämykseni alkoholismista on saanut uutta ulottuvuutta. Aikaisempi perustui aa-tietämykseen.
Samaa mieltä. Muutenkin voisi olla valaiseva kokemus alkoholistille käydä kurkistamassa al-anonin avoryhmään. Yhtä lailla, kun alkoholistin läheiselle on hyvä kokemus käydä aa:n avopalaverissa.
Täällä on viikko eletty rauhallisemmin ja havaittavissa on taas hitusen kovaa halua olla ilman viinaa. Katsotaan. Yritän nyt todella elää päivä kerrallaan ja nauttia tästä hetkestä. Silti pieni pelko on joka päivä ollut mielessäni, mutta kiitettävästi olen saanut sen pois mielestä. En ole aloittanut yhtään keskustelua tyylillä “Mitäs olet nyt ajatellut ongelmasi kanssa tehdä ja kuinka kauan olla selvinpäin?”
Kertokaa mulle jos teillä on kokemusta al-anonista. Mun tekis mieli käydä katsomassa mitä siellä tapahtuu, mutta kynnys on todella suuri. Suurin syy on se, että asutaan pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tuntee kaikki ja työnikin puolesta tunnen paljon ihmisiä. Pahin painajainen on, että siellä on joku asiakkaani tai työtoveri tai muu tuttu. Olenko ihan hölmö kun ajattelen tällasia…
Olisiko se nyt kuitenkaan niin hirveää, koska ovat samassa veneessä kuin sinä? Vertaisiasi. Ainoa tietysti mikä pakottaa olemaan pois on se, että haluaa olla parempi kuin muut. Tämän jutun kanssa jokainen alkoholistikin joutuu painimaan. Menemällä AA:han ikään kuin virallisesti tunnustaa olevansa alkoholisti eikä yhtään sen fiinimpi alkoholisti kuin muut. Tietenkin sitten ryhmän sisällä saa huomata, että jotkut ovat olleet paremmassa tai pahemmassa jamassa.
“Asiakkaitani” olen kohdannut, mutta en työtovereitani; heille kuuluu edelleen siis yhtä huonoa.
Tällä kaikella yritän rohkaista sinua astumaan sen kynnyksen yli.
Voin myöntää, että pidän tietyissä paikoissa ns kulissia yllä. En halua esim töissä kertoa kotioloista työkavereilleni. Vain tietyt “yhteisöt” (perhe ja lähimmät ystävät) tietävät missä oikeasti mennään.
Kuinka avoimesti te puhutte puolisonne riippuvuudesta? Kenelle se kuuluu ja kenelle ei?
Kannatetaan. Kipeitä ollaan mutta eri tavalla, vai onko se sitten pelkkä vivahde-ero, mene ja tiedä. Ja siitä olen samaa mieltä, että avopalaverit tekee hyvää puolin ja toisin. Näkee ja kuulee sitä toista puolta asiasta.
Meillä mies ei oikein ymmärrä että miksi raittiinkin alkoholistin puolisot käy anonissa. Sellaisetkin, jotka ei koskaan ole nähneet puolisoaan juovana, vaan ovat ryhtyneet suhteeseen vasta raittiina aikana. Kyllä mä ymmärrän sen hyvin. Eihän siellä olla pelkästään toipumassa juomisen seurauksista vaan hoitamassa itseään muutenkin.
Itse en ole koskaan Al-anonissa käynyt, mutta olisin sitä kipeästi tarvinnut ja tarvitsisin edelleenkin, mutta asuinpaikkakunnallani ei ole ryhmää, jos olisi, menisin ilman muuta.
Kulisseja en ole kovinkaan paljon pitänyt koskaan, koska ajattelin , että lapsillekin oli helpompi elää kun asioista voi puhua suoraan. He saattoivat suoraan sanoa kavereilleen esim. ettei meille voi nyt tulla kun isä on niin juovuksissa. Toki työyhteisössä tuli harvemmin puhuttua, mutta kyllä sielläkin tiedettiin. Saatoin aamulla mainita ettei ole juurikaan tullut nukuttua, kun mies tuli kolmelta kapakasta ja riekkui lopun yötä. Pienellä paikkakunnalla kuitenkin aika hyvin “tiedetään” toisten asiat, joten totuus on parempi kuin ihmisten kuvitelmat. Samalla voi saada tai avun pyytäminen on helpompaa jos tarvitsee esim. päästä yöksi johonkin. Meillä lapset saattoivat kipaista milloin tahansa naapuriin tilanteen kotona kärjistyessä ja kun he tiesivät niin lasten ei tarvinnut mitään selitellä ja saatoin itse luottaa että lapset ovat turvassa vaikka joskus mies kävi sielläkin ovea kolkuttelemassa.