Tänään on toivoton tunne juuri siitä syystä että mitä enemmän ymmärrän alkoholismista ja omasta LR käyttäytymisestä sitä toivottomammalta tuntuu että tästä koskaan tule mitään – tarkoitan meidän yhteiselosta. Ja se että joka kerta jotakin otetaan pois oli hyvä kuvaus siitä mitä nyt koen meidän suhteessa. Meidän sanaton keskustelu ei todellakaan lähennä vaan melkein kuulen miten koko ajan paloja siitä mitä joskus oli ”me” tippuu pois ja jättävät suuria reikiä.
Kerroin maanantaina että käyn Al-Anonissa johon mies sanoi ”jaha”. Kun taas samana päivänä tavattiin, hän oli todella myrtsi mutta ei sanonut sanaakaan. Oli tietysti juonut koska minä olin ollut näin kamala että käyn ryhmässä. Päätin että en kysy mitä vaivaa, hän on aikuinen ihminen ja loputtomiin ei voi olla niin että minä aina otan eka askel. Varsinkin kun hän on moneen otteeseen sanonut että hänellä ei ole ongelmia, ei pahaa oloa eikä ymmärrä miksi pitäisi keskustella asioista. Eli nyt hän sai olla oman ongelmattomuutensa kanssa hiljaa!!! Eilen hän sitten sarkasmilla sanoi että eipä tänään taida olla mitään ryhmätapaamista. Sanoin että ei ja kysyin jos hän haluaa keskustella asiasta. Tietenkään ei halunnut ja oltiin taas hiljaa.
Jos tämä hiljaisuus ei koskaan lopu niin minä en kestä.
Voimasädetystä Tyttelille ja Madolle!
Älä päästä otetta liaanista herpaantumaan! Voimia ja sädehoitoa.
Mä jotenkin ajattelen mato, että se on juuri niin. JOs mies sanoo, että ei halua / tarvitse asiasta puhua, niin miksipä sitä puhumaan. Hän ehkä aikansa mutustelee sitä ja sitten tilanne palaa jollain lailla normaaliksi.
Ja jaksa vain vaikka sitä hiljaisuutta, kaikkea ei tarvitse täytää puhella. Hiljaisuudessa pilee uskomaton lahja kuunnella itseään.
Puhumisesta, niin…Meilläkin on miehen juomakausina hiljaisempaa, mutta se olen minä, joka mykistyn. Tuntuu, että se on niin vieras, vastenmielinen ja joku ylimääräinen asukas meidän kotona että mulla ei enää ole mitään sanottavaa. Ei tarvitse edes kysellä, mitä tuoda kaupasta, kun muulla ei ole väliä kunhan kotona on kaljaa.
Mutta muuten- känninen mieshän vastaa yhteen kysymykseen pitkään ja suurella tietämyksellään! Ei loppua meinaa tulla… Meillä on taidettu käydä sukulaiset kertaalleen läpi, mutta kun kerroin selvälle miehelle, mitä oli päissään sanonut niin eipä uskonut omiksi sanoikseen ja kännin piikkiin meni kaikki. En antanut periksi, olin loukkaantunut ja sitä mieltä että silti sanomisistaan on vastuussa. Ei ole sen jälkeen puhunut kovin pahoin edes kännissä. Kaikesta muusta kyllä jaksaa jauhaa, täysin p…aa.
Tällä hetkellä, heh, on ollut raitis viikon! Huomasin juuri, että olen kuukausi sitten kirjoittanut että just loppui juomaputki…että tähän väliin mahtui sitten toinen. Silloin oli mies täynnä suuria suunnitelmia, eipä ole nyt. Onneksi.
Itse olen vain ollut väsynyt, ja purkanut vihantunteita itseeni, taas.
Olihan tuo taas niin lähellä, ihana ajatus omasta kodista ilman miestä, joka laahustaa huoneesta toiseen tyhjä katse silmissään pullo kourassa… Mutta tässä olen, edelleen ja taas. Viikossa jo unohtanut juomisen, mutta tulevien kausien pelko takaraivossa…
Puhumisesta, niin…Meilläkin on miehen juomakausina hiljaisempaa, mutta se olen minä, joka mykistyn. Tuntuu, että se on niin vieras, vastenmielinen ja joku ylimääräinen asukas meidän kotona että mulla ei enää ole mitään sanottavaa. Ei tarvitse edes kysellä, mitä tuoda kaupasta, kun muulla ei ole väliä kunhan kotona on kaljaa.
Mutta muuten- känninen mieshän vastaa yhteen kysymykseen pitkään ja suurella tietämyksellään! Ei loppua meinaa tulla… Meillä on taidettu käydä sukulaiset kertaalleen läpi, mutta kun kerroin selvälle miehelle, mitä oli päissään sanonut niin eipä uskonut omiksi sanoikseen ja kännin piikkiin meni kaikki. En antanut periksi, olin loukkaantunut ja sitä mieltä että silti sanomisistaan on vastuussa. Ei ole sen jälkeen puhunut kovin pahoin edes kännissä. Kaikesta muusta kyllä jaksaa jauhaa, täysin p…aa.
Tällä hetkellä, heh, on ollut raitis viikon! Huomasin juuri, että olen kuukausi sitten kirjoittanut että just loppui juomaputki…että tähän väliin mahtui sitten toinen. Silloin oli mies täynnä suuria suunnitelmia, eipä ole nyt. Onneksi.
Itse olen vain ollut väsynyt, ja purkanut vihantunteita itseeni, taas.
Olihan tuo taas niin lähellä, ihana ajatus omasta kodista ilman miestä, joka laahustaa huoneesta toiseen tyhjä katse silmissään pullo kourassa… Mutta tässä olen, edelleen ja taas. Viikossa jo unohtanut juomisen, mutta tulevien kausien pelko takaraivossa…
Koita jaksaa Mac, mieti omaa jaksamistasi ja pidä se tärkeimpänä.
Lueskelin minäkin tämän viestiketjun viestejä,alussa tuntui olevan pientä kärhämöintiäkin.Mutta asiaan,kumpi on sairaampi…
Jostain muistan kuulleeni jonkun luvunkin,kuinka monta lähellään olevaa ihmistä alkoholisti sairastuttaa,joten siitä voi jo vetää johtopäätöksenä,että myös alkoholistin puoliso on myös sairas.
Mielestäni alkoholisti on ihminen joka sairastaa alkoholismi nimistä sairautta,mutta hän on mielestäni myös aikuinen,joka päättää omasta elämästään ja kykenee selvänä hetkenä valintoihin.Näinhän näissä hoitopaikoissakin edellytetään,hoitoon mennään selvin päin,juovaa alkoholistia on turha hoitaa.Se että sairastaa alkoholismia ei poista myöskään aikuiselta vastuuta tekemisistään.Ei tee häntä syyntakeettomaksi.
Alkoholistin puoliso sitten,mitä hän sairastaa,ehkä hän on riippuvainen alkoholististaan tai on sairastunut mahtavuuteen,jolloin hän luulee voivansa nujertaa alkoholismin,vaikka sen sairauden edessä lääketiedekin on polvillaan.hänkin on aikuinen ihminen ja kantaa vastuun omasta elämästään ei puoliso voi vierittää syytä omasta pahasta olostaan kokonaan alkoholistin niskaan.
Pohdintani tulos,molemmat sairaita,turha kiistellä kumpi enemmän tai vähemmän.Molemmat kantakoon vastuunsa omasta tervehtymisestään
Tällaisia ajatuksia tähän.
Saarsa, sulla on mun näppis. Allekirjoitan tuon.
Niin, kiitos tuesta ja sopivan hienovaraisesta tönäisystä - tarkoitan tuota omaa pahaa oloani ja sitä, että en todellakaan voi ajatella että se on kokonaan juovan mieheni syy…
Olen yrittänyt hoitaa itseäni, tänään kävin uimassa, eilen kävelyllä. Käyn usein kirjastossa, luen, laulan, soitan kitaraa…
Mutta aina olen yksin. Työpäivinä en tietenkään huomaa sitä, mulla on mukavat työkaverit tai sitten olen vain niin sokea ihmisten huonoille puolille… Kaikki ihmiset ovat persoonallisia, uniikkeja ja ihania! (myös huonoine puolineen, joita en jaksa tuijottaa)
Eilen tuli riitaa, ihan pientä SELVÄN mieheni kanssa. Äkkiä huomasin yhden epäkohdan: en uskalla enkä osaa riidellä. Ajatuskuvio menee näin; Jos miehen kanssa tulee riita selvinä päivinä, sittenhän mulla ei ole ketään!
Mutta tänään jo ajattelin että NYT me ehkä olemme jossakin vaiheessa jossa alamme opettelemaan uudestaan tutustumista…
Kun yli kymmenen vuotta on mennyt emmekä ole oppineet riitelemään, nyt tulee aika jolloin vasta koetellaan rakkautta kun on tullut aika riidellä selvinpäin…?
Kertokaa, miten teidän siippanne ilmaisee selvinpäin kiukkunsa? Meillä mies useimmiten nielee sen, mykistyy ja lähtee lenkille. Mutta sitten ei kai olekaan hyvä…kohta taas ottaa “stressikaljat” ja “rentoutuu” pariksi viikoksi, heh.
Hei, huomasin että taas asteen verran helpotti, kun kirjoitin!
“Minun mieleni on niin kummallinen,
kuin meri kuutamolla;
en tahtoisi joukkoon ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.”
Retku osasi ainakin aikaisemmin oikein hyvin riidellä selvänä. Retkahduksen jälkeen (ja oikeastaan jo vähän ennen) huomasin, että riitely ei ollut enää reilua. Hän löi vyön alle ja kovaa.
Mutta nyt kun yrittää retkuilun jälkeen olla raittiina, niin ei oikein ole tullut riideltyä. Ei kai sitä tarvitse, kun on niin vähän tekemisisissä. Joten tuossa en ehkä voi auttaa.
Hauskasti huomasin ton ajatuksen tuttuuden myös itselleni, että ihmiset ovat ihania omalla persoonallisella tavallaan. Kaikista oikeastaan löytää hyviä puolia. Muista mac, että sä olet myös uniikki ja hieno.
Etkö uskalla riidellä, koska pelkäät riidan seurauksena juomista? Mä olin aika lailla varpaillani aina, kun ajattelin, että aina teen jotain ja mies lähtee retkuilemaan. Sitten jossain vaiheessa se yrittäminen ja jännite kasvoi liian suureksi ja mä purin sen raivoamalla. Nyt olen todennut, että turhaan itseäni kiusasin, koska se olisi lähtenyt joka tapauksessa.
Niin, on se juuri sitäkin, totta! En uskalla riidellä kun mies tietysti lähtee kaljan ostoon… selvästi siinä on tuokin puoli. Mutta ajattelin itsekseni myös, että eipä miehelläkään ole eväitä riitelyyn ja ehkä koetan myös ehkäistä hänenkin ahdinkoaan olemalla sanomatta mitään sellaista, johon hän ei osaa vastata. Tiedän, että kun toinen sanoo aiheesta, eikä ole puolustautumisen varaa, niin menee pala kurkkuun. On joskus NIIN vaikea myöntää virheensä ääneen ja sanoa, että “anteeksi” - tulee tunne, että pitäisi osata jotenkin selittää tai sanoa muutakin, mutta kun ei osaa! Tämä tunne on joskus itselläni ja luulen että varsinkin nyt erityisen vahvana miehelläni. Mutta miksi olisin lempeä? Onhan mullakin ollut kamalaa, eikä mies suojellut pahalta mieleltä! Kunpa osaisin olla viisas tässäkin asiassa, kunpa löytäisin oikeat sanat. Pitkään aikaan en enää ole puhunut ääneen kiukustani edes juomavaiheessa, osaisinpa puhua nyt niin että sanani kuulostaisivat järkeviltä!
Mitä jos olisit ihan itsesi takia?
Mulla on nyt ihan toisaalla elämässä tilanne, jossa olen törmännyt pikkumaisuuteen. Eräs asiaan liittyvä ihminen sanoi, että voithan sä maksaa potut pottuina. Mä tuumasin vaan, ettei mun tarvitse. Eihän se mun ongelma ole, jos jonkun ajatusmaailma on kovin ahdas.
Tää on kyl ihan anniswania… Että kauniisti hymyillen, lempeillä kauriinsilmillä sulattaa kovan tilanomistajan sydämen… Ja anniswaneissa ei sit taidettu edes mennä naimisiin. 
Luin tossa lehtijutun eläkkeelle jääneestä päihdetyöntekijästä.Hän sanoi käyttäneensä työssään kolmea "teemaa"havahduttaminen,vastuuttaminen ja rajojen asettaminen.Kuten totesin juovaa alkoholistia on turha hoitaa,mutta jotenkin on vaikea ottaa näitä teemoja esiin niinä selvinäkään päivinä.Taustalla on pelko,että puoliso saa siitä kimmokkeen lähteä juomaan tai halu elää niin "normaalisti"kuin se näissä kuvioissa on mahdollista niinä selvinä päivinä.Joita useimmiten on ne neljä maanantaista torstaihin.Sen ajan voi kuvitella olevansa tavallinen perhe,johon ei liiallinen alkoholinkäyttö kuulu.
Minun mielestäni puolison tehtävä ei ole hoitaa kuin tiettyyn rajaan asti. Tuo juttuhan on ihan samaa, mitä vanhemmat tekee lastensa kasvattamisessa. Eikös puolisolla ole kuitenkin oikeus vaatia rinnalleen aikuista ja hoito= kertoa, että tämä peli ei tässä tuvassa vetele ja ohjata riippuvaisensa hoidattamaan itseään jossain muualla. Mulla on tietysti ikävä taipumus hoitaa , mutta kun teen sitä vielä työkseni, niin olen varmasti miehelleni maailman pelottavin ihminen 
Hitto kun ois yhtä helppo tehdä kuin sanoa.
Kirjoitin edellä,että hoitoon mennään selvin päin,tarkoitin ammatti-ihmisen antamaan hoitoa,jota ei anneta juovalle alkoholistille.
toki monet puolisot yrittävät ns. hoitaa,mutta tulokset ovat tunnetusti huonoja.
Ihmeen paljon täällä liikkuu hoitoalan ihmisiä,joihin itsekin lukeudun ja ehkä me sitten yritämme hoitaa juovaakin puolisoa niin että unohdamme hoitaa myös itseämme ja sairastumme itse entistä pahemmin.Teemat olivat peräisin eläkkeelle jääneeltä työntekijältä.Havahduttaminen,siitä tulee mieleen erään sosiaalityöntekijän sanat “joskus täytyy näyttää asiakkaalle rumia kuvia hänen elämästään”
Vastuuttaminen voisi olla ettei järjestä asioita alkoholistin puolesta ja mielestäni se vaikein, rajojen asettaminen,kukin miettiköön mitä on valmis sietämään.
Joskus pitäisi uskaltaa ottaa nämä asiat esille kotonakin,mistäs se juoppo muuten tietäisi,miltä meistä tuntuu hänen juomisensa.
Ajatukseni olikin,että milloin.Humalaiselle on turha puhua ja niinä selvinä päivinäkään ei aina haluaisi pyöriä saman asian ympärillä,yrittää elää edes hetken ns. "normaalia"elämää vaikka harhaahan se on.
Totuus voisi olla että näistä asioista olisi pitänyt puhua jo kauan sitten kun merkit alkoholisoitumisesta olivat selvät ja ennen kuin itse oli sairastunut vai olinko sairas jo suhteen alussa,kasvoinhan päihdeperheessä.
Niin, yllättävän moni meistä on työssä jossa tavalla tai toisella hoitaa muita tai huolehtii, auttaa. Tosi moni on päihdeperheestä tai muulla tavalla tunne-ilmastoltaan erikoisesta perheestä, jossa on jo lapsena joutunut asettamaan jonkun muun tarpeet itsensä edelle.
Huoks.
Tääl yks tommonen ilmoittautuu. Auttajaksi ryhtynyt ammatikseen. Ei päihdeperhe, mutta marttyyrin kasvattama… Kyllä sen pienenä oppii nopeasti, että mun tehtäväni on pitää tuo toinen hyvällä tuulella. Pyytää anteeksi ihan vaan siksi, että loppuisi se sulkeutunut murjottaminen. Ja auttoihan se. Siinä muodostuu se virheellinen käsitys, että minä omalla toiminnallani voisin “pelastaa” toisen pahalta. Onneksi tiedostamalla voi virheellisistä ajatusmalleista vapautua.
Kirjoitat Saarsa että olisi ehkä pitänyt puhua jo aikoja sitten alkoholiongelmasta, silloin kun merkit oli selvät. Ehkä olen puhunut väärällä tavalla - olen tähän asti kymmenen vuoden ajan kokeillut kaikenlaisia keskustelutapoja. Hyökkäys, itku, kuuntelu, kysely, tukeva, huuto, nalkutus, auttava, ulkopuolisen kanssa, ammattiauttajien kanssa…ja nyt olen - ja, en kyllä tiedä missä vaiheessa ja mihin menossa. Kun keskustelu ei millään suju!
Eihän se sujunut meilläkään,ei edes hoitolaitoksessa eikä perheterapiassa,johon hänkin kaksi kertaa osallistui. Kotona jos yritti niin katsoi televisiota tai heittäytyi täysin mykäksi päiväkausiksi.Melkoinen vallankäyttö ase se on tuo vaikeneminenkin.Humalassa sitten tuli puhetta senkin edestä,joskus 24tuntia vuorokaudessa ja kuuntelijan piti istua ääressä ja muistaa joskus ynähtää kuuntelemisen merkiksi ettei hän raivostu kun joutuu tyhjille seinille puhumaan.
Ihan avioliiton alussa olisi voinut olla mahdollisuus keskustelemiseen,mutta jostain syystä se silloin jäi ja myöhemmin se ei enää onnistunut