Eräs alkoholistin läheinen sanoi kerran niin, että ei odota alkoholistilta mitään ja kaikki mitä sitten saa, päätyy sinne plussan puolelle elämässä. Sekin on aika hauska tapa selvitä siinä vierellä. Ei odota, joten ei pety, mutta nauttii hyvistä jutuista.
Ehkä ei onnistuisi multa kuitenkaan. Mä olen niin kovin vaativa.
Kiitokset! Unelmat ovat hauraita, niinhän se on… Ajattelin sitten ottaa tuohon haaveiluun sen kannustavan lähtökohdan… ja koetan olla itse innostumatta liikaa. Luulen kyllä, että epäilyksenikin paistaa naamasta, ainakin vielä näin aluksi. Menee jonkin aikaa, ennenkuin itsekään on miehen juomisen jälkeen oma itsensä- kerta kerralta kauemmin. Puhuminenkin on aina vaikeampaa, kun on vastikään ollut kausi, jolloin toinen on joku ymmärtämätön, vieras ja kaikkitietävä tollo.
Joo, täytyypä lähteä pian kauppaan ja töihin. Sataa.
Se on välillä vaikea huomata kumman kanssa on tekemisissä, sen juopon vai sen ihmisen. Ja juoppo ei sitä eroa edes välttämättä ymmärrä.
Unelmat, haaveilut, suunnitelmat, niin tuttuja täälläkin. Itse olen päässyt jotenkin sellaiseen päivä herrallaan -tilaan, että annan retkun suunnitella ja nautin itse niistä hetkistä, kun on siinä suunnittelemassa. Tämmöisinä toisenlaisina päivinä sitten jaksaa taas uskoa, että kyllä se sieltä kohta…
Toki olen tukemassa tietyllä tapaa, ja iloinen myös siitä, että ne suunnitelmat ovat pysyneet koko ajan samassa linjassa. Mutta turhauttaahan se, kun mies puhuu muutoista ja työpaikoista, eikä seuraavaan viikonloppuun asti päästä selvinpäin. Alkuun muistutin aina, että eikös nyt kumminkin mentäisi tämä päivä ensin loppuun tai tämä viikko, ennen kuin puhutaan mitä seuraavalla tapahtuu. Mutta siitähän tuo pahoitti mielensä, kun en uskonut häneen yhtään. Että sillä “aijaa, joo joo, hyvä ideahan tuo on” linjalla ollaan meillä. Koska kyllä mä ennen kaikkea haluan uskoa, että jonain päivänä tää räpeltäminen loppuu ja päästään johonkin konkreettiseen kiinni.
Niin… itsekin ajattelin sanoa miehelle juuri tuohon tyyliin, että katsotaanko ensin sinne - vaikka kuukauden päähän, ja suunnitellaan sitten. Ajattelin myös sitä tilannetta, että entäpä jos oletettuun matkaan saakka kaikki on hyvin ja lähdön kynnyksellä tai perillä jossakin alkaa sitten juopottelu, ja koko homma menee pahaksi oloksi… omaa pahaa oloa ei sitten voi näyttää, ettei lastenkin loma mene pieleen, jonkunhan niiden kanssa on oltava ja yritettävä ainakin esittää pärjäävää. Pelottaa ehkä vielä enemmän jo se, miten itse seuraavaksi reagoi - kun ne synkkyyden tunteet vievät helposti ajattelemaan kaikenlaista…mulla on joskus niin hirveä olo. Henkinen kipu on vaikeampi hyväksyä kuin fyysinen, joten ajoittain helpottaa sekin että on vetänyt jotain konkreettisempaa näkyviin, häpeä sekin, mutta siis tämä, öh…arpia viiltohaavoista löytyy. Nythän se tuntuu idioottimaiselta, mutta joissakin tilanteissa se on saanut mut tyyntymään. No, tämä tästä, sopihan se ketjun aiheeseen, mutta pimeä juttu…(enhän enää ole teini)
Nyt kun mies on selvä ja motivoitunut ainakin vähäksi aikaa (pitäisi tietysti ajatella että enemmäksikin), painiskelen silti päivän tyhjinä hetkinä tämän epätietoisuuden kanssa. Osaanko iloita tästä hetkestä, päivästä - voi miten helppoa se oli ennen! Miehellekin yritin sitä joskus sanoa ja osoittaa niitä pieniä ilonaiheita kun se kantoi koko maailman murheita kuin omaansa. Nyt, osaan iloita kyllä jos en vain muistaisi huonoja aikoja tai kuvittelisi tulevia…
Niin… itsekin ajattelin sanoa miehelle juuri tuohon tyyliin, että katsotaanko ensin sinne - vaikka kuukauden päähän, ja suunnitellaan sitten. Ajattelin myös sitä tilannetta, että entäpä jos oletettuun matkaan saakka kaikki on hyvin ja lähdön kynnyksellä tai perillä jossakin alkaa sitten juopottelu, ja koko homma menee pahaksi oloksi… omaa pahaa oloa ei sitten voi näyttää, ettei lastenkin loma mene pieleen, jonkunhan niiden kanssa on oltava ja yritettävä ainakin esittää pärjäävää. Pelottaa ehkä vielä enemmän jo se, miten itse seuraavaksi reagoi - kun ne synkkyyden tunteet vievät helposti ajattelemaan kaikenlaista…mulla on joskus niin hirveä olo. Henkinen kipu on vaikeampi hyväksyä kuin fyysinen, joten ajoittain helpottaa sekin että on vetänyt jotain konkreettisempaa näkyviin, häpeä sekin, mutta siis tämä, öh…arpia viiltohaavoista löytyy. Nythän se tuntuu idioottimaiselta, mutta joissakin tilanteissa se on saanut mut tyyntymään. No, tämä tästä, sopihan se ketjun aiheeseen, mutta pimeä juttu…(enhän enää ole teini)
Nyt kun mies on selvä ja motivoitunut ainakin vähäksi aikaa (pitäisi tietysti ajatella että enemmäksikin), painiskelen silti päivän tyhjinä hetkinä tämän epätietoisuuden kanssa. Osaanko iloita tästä hetkestä, päivästä - voi miten helppoa se oli ennen! Miehellekin yritin sitä joskus sanoa ja osoittaa niitä pieniä ilonaiheita kun se kantoi koko maailman murheita kuin omaansa. Nyt, osaan iloita kyllä jos en vain muistaisi huonoja aikoja tai kuvittelisi tulevia…
Päästä Mac irti ainakin siitä tulevasta. Se on asia, jonka suhteen on aika avuton. Tulevaisuus tulee, päivä kerrallaan. Kyllä tulevaisuutta pitää suunnitella, muuten aika vaan kulkee ihmisen ohi - mutta turha suuttua etukäteen.
Kumma sitten, että etukäteen iloitseminen ei ole niin tuomittua…
Kompit kultikselle. Tuleva ei murehtimalla parane, menee vaan pää sekaisin siitä hallitsemisen halusta. Kokemus puhuu täältä.
Ja tähän… Been there. Tosin mä tökin haarukalla. Ja vähän tupakalla… Kumma kun nekin jäljet ovat kadonneet. Tai haalistuneet kovin näkymättömiin… Tapahtui edellisessä elämässä.
Toi on kans yhden sortin kanavoimisjuttu. Sä voit satuttaa itseäsi, tai sitten rääkätä muuten vaan. Saa naureskella, mutta ihan yhtä hyvin sen voi siirtää vessan pesuun, siivoamiseen tai liikuntaan. Jos lapset eivät ole ‘esteenä’ niin ei muuta kuin lyhtytolpan väleja juoksemaan. Kroppa huutaa, että ei enää - silti riittää kun vähän tökkäsee kipeään kohtaan niin jaksaa vielä. Niin kauan kuin kipua riittää, pitää käyttää sitä voimana.
Voima on voimaa. Sen kanavointi tuhoamiseen tai kasvamiseen on sun päätettävissä. (Tosi hienosti sanottu, sä joko tajuat tän tai sitten tajuat myöhemmin…) 
Täällä porskutetaan eteenpäin välillä myötätuulessa ja välillä vastatuulessa. Sitähän se aika usein on parisuhteessa ja erityisesti alkoholistin kanssa.
Kirjastossa odottaa noutoaan Eleganssi kirja. Jos tässä kylminä syysiltoina lukisi sen. Kiitos vaan vinkistä jo näin etukäteen.
Uutta ja ihanaa on, että ensi viikolla aloitan pari omaa uutta harrastusta. Niistä saan varmasti uutta puhtia ja jaksamista. Jää sitten vähän vähemmälle vanha harrastus johon kuuluu mm. puolisoni viihdyttäminen ja ns. paapominen jottei repsahtaisi sekä tarvittaessa tietysti 24h päivystys jos sattuu tarvitsemaan kyytiä jostain kotiin tai jotain muuta yhtä tärkeää.
Eli nyt hoidan itseäni ja katsotaan kuinka se vaikuttaa minuun ja kaikkeen muuhunkin!
Terkuin Sveitsi
Hieno ote sinulla!
Muuten harrastuksista. Onko teillä tapahtunut sitä että mies on “kateellinen” kun lähdette tapaamaan ystäviä, menette harrastamaan jotakin tai ulos kävelylle. Meillä mies on sen näköinen että ok, lähde sinä vaan niin minä jään tänne yksin. Eikä kysy mitään kun tulen kotiin vaan on “urheasti ollut yksikseen”. Tuttua?
Meillä mies oli mustasukkainen kun kävin AA:n sekaryhmissä. Jokaikisestä miitingistä tullessa odotti valtava riita. Miehiähän minä olin siellä pokaamassa enkä raittiuttani hoitamassa.
Sinä taas hylkäät sen reppanan. Pidät raitista ilmaa häntä parempana. Ja voihan siellä lenkillä ohitsesi kulkea ilmielävä mieskin. 
Toimii se toisinkin puolin. Kun lopetin juomisen, hoidatin itseäni katkaisussa, menin Aa-toimintaan ja raitistuin, sain kenkää. Siis vasta kaiken tuon jälkeen. Liekö ollut katkera koska joku toinen, joku muu kuin hän, raitisti minut? 
En tiedä. Enkä yritä ottaa selvää, koska en kuitenkaan ymmärtäisi vastausta. Se saattaisi olla aika, no, monisanainen. 
vieras
Olin koiran kanssa juuri kävelyllä ja vastaan tuli pieni, pullea ukko, noin 75v! Mutta, mutta. Ehkä jonain päivänä mieheni muuttuu prinssiksi tai joku toinen ratsastaa pihalle valkoisella hevosella. Ja kiitos Sigrid, ei vaan näistä sanoista, vaan kaikista viisaista ajatuksista joita olet tuonut esille.
Kyllä mä olen huomannut kaikenlaista mustasukkaisuutta retkullani. Mun menoja kohtaan sekä työtäkin kohtaan. Hän on välillä kiukutellut ja välillä sanonut, että eivät minun menemiseni haittaa mitään. Kuitenkin rivien välistä näkee aina sen hankaluuden. Mä olen ajatellut, että puhtaan mustasukkaisuuden lisäksi hänellä on jonkinlainen kateus siitä, että mulla on suhteellisen terveitä ystäviä ja terveitä menoja.
Raitistumisen jälkeinen ero ei ole mitenkään harvinaista. Mä menin tämän vieraan kirjoituksesta itseeni ja aloin miettiä itseäni oikein kriittisesti. Jos ajatellaan mun lasten isää, johon tutustuin juovana ja koko meidän yhdessäolon ajan hän oli juova. Mä koko ajan natkutin hänelle juomisesta, piilottelin pulloja ja vaadin muutosta. Sitä ei tullut ja me erottiin.
Nyt jos ajattelee, että muutos olisikin tullut. Mä en ollut valmis hoitamaan itseäni, vaikka olin jo siinä suhteessa tosi kipeä. Sinänsä se alkoholisti oli kuin tilaus mulle, mulla oli joku, jota syyttää siitä, että elämä oli huonosti. Mulla oli aina syyllinen valmiina, kyllähän tämä elämä muuten menisi, mutta kun tuo toinen juo. En ollut ollenkaan valmis ottamaan itse vastuuta teoistani ja elämästäni yleensä.
Jos niin suuri ihme olisi tapahtunut, että kaikesta minun kipeydestäni huolimatta mies olisi alkanut hoitaa itseään ja raitistunut, niin hän olisi varmasti minun mielestäni raitistunut väärin. Alkoholistia on kuitenkin helppo hallita, tää voi kuulostaa kummalta, mutta mä en osaa sitä sen paremmin selittää. Saa olla se ainut aikuinen ja marttyyri. Jos mies olisi raitistunut, niin mun olisi pitänyt jakaa sen kanssa vastuu ja lapset. Lisäksi olisin joutunut katsomaan peiliin, kun suhde ei toimisikaan. Koska ainahan on kaksi syyllistä, mutta sitä juoppoa on helppo syyttää kaikesta.
Eli summa summarun, olisipa hän juonut tahi ei, me olisimme eronneet.
Ei ole helppo tajuta omaa sairauttaan. Ja nytkin mua kyllä nolottaa jo itseni edessä tätä kirjoittaa, koska olenhan mä tosi sairaita juttuja tehnyt. Eipä tämä vieras varmasti tarvitse mun selvitystä, mutta mä tarvitsen. Ja se on onni, että tämä vieras raitistui itsensä vuoksi, eikä sen puolison, joka ei sitä osannut arvostaa.
Yhdellä tasolla allekirjoitan tämän itsekin kohdallani, nyt. Luulen näkeväni tilanteen paremmin, siis paremmin ennen kuin aloin oikeasti pohtia asiaa… Oikeastaan on helppoa lykätä kaikki mahdolliset ongelmat alkoholin piikkiin. Ei tarvitse loukkaantua asioista, koska nehän ovat vain sairauden aiheuttamia ongelmia!
Kukapa ei valehtelisi itselleen. Jos se kerran tekee elämän helpommaksi, niin miksi se pitäisi kieltää?
Puolustelen itseäni…
Toisaalta, voihan ne ärsyttävät luonteenpiirteet olla sellaisia, joita katsoisin muutenkin läpi sormien. Jos, jos, jos. Nyt on näin ja olen sen kanssa päättänyt elää. Tänään. Huomenna (kuvaannoillisessa mielessä huomenna) voin olla toista mieltä. Saan olla toista mieltä.
Huonosti nukutun yön jälkeen olen taas ehtinyt miettiä (liikaa?). Oli just nappiin toi että huomenna voin olla toista mieltä. Saan olla toista mieltä. Se vapauttaa minut ajattelemasta siihen malliin että kaikki mitä teen pitäisi jotenkin olla “viisasta” ja viedä lähempää jotain tavoitetta (kun ei edes tiedä mikä se oikein olisi). Yöllä päätin sen verran että vaikka tämä prosessi ei loppuisikaan siihen että jatkamme yhteistä elämää niin haluan itseni takia yrittää ymmärtää koko tämän koreografian missä nyt eläämme. Jos lähtisin nyt niin jatkaisin varmasti solotanssini ihan samojen kaavojen mukaan kun huonoina päivinä täällä kotona.
Ja oikeastaan toi “toista mieltä” olemisesta: onhan se myös merkki siitä että ajatukset kypsyy, mennään eteenpäin koska muuten meillä olisi kaikki asiat jo tänään valmiiksi mietitty ja oltais loppuelämämme samaa mieltä. Tylsää 
Olen myös pysähtynyt viime aikoina miettimään millainen suhde meillä olisi jos siihen ei kuuluisi tuota juomista. Oltaisiinko tyytyväisiä suhteeseemme? Sitä en voi tietää koska en ole ikinä saanut elää hänen kanssaan suhteessa johon ei olisi kuulunut alkoholi.
Ehkä liittomme päätyisi kuitenkin eroon jos hän raitistuisi,mutta haluaisin niin kovasti edes saada mahdollisuuden nähdä sen raittiuden.
Nyt tuntuu kaikki ponnistelut menevän hukkaan kun aina päädytään tuohon alholin huuruiseen huomiseen.
Haluanko mä suhteen jossa saan olla se vahva ja jossa saan olla huolehtija? Ehkä,mutta sitten muistan että mulla on takana ihan tavallinen liitto ihmisen kanssa jolla ei ollut alkoholiongelmaa ja se toimi kauan aikaa tosi hyvin. Eli kykenen normaaliin tasavertaiseen suhteeseen.Miksi sitten olen vielä tässä!? Siinäpä kysymys.
Amen, sisko. Mitä kehitystä se olisi, jos sylilapsena olisi jo vanhuuden viisaus.
