Kaikilla on omat tavoitteensa ja kyllä minäkin vähennän sen verran, että pysyn hengissä. Oma blogini uinuu siihen asti, kunnes maltan keväämmällä sorvaista taas korkkia kiinni.
Tuo on tosi hyvä vähennys. Itsellä meinasi mennä henki viime vuoden lopulla ja olen ollut juomatta siitä asti. Ehkä keväällä opettelen uudelleen kohtuutta tai lopetan kokonaan. Saa nähdä.
Niin, se juomisella retosteleminen taisi itselle ainakin olla vain sellaista omasta syyllisyydestä vapautumista. Sille oli helvetin tärkeetä saada hyväksyntä juomakavereilta, koska muutentan sen ongelman olisi joutunut kohtaamaan. Jos sai jonkun nauramaan niille omille tonttuiluilleen ja sitä kautta “hyväksynnän”, niin sai aina huokaista helpotuksesta ja nähdä se asia muka niin että eihän tässä mitään hätää ole. “Nääkin hyväksyy tän ja homma on ihan paketissa.” No sitten kun se meni jossain kohtaa siihen ettei ne “luottokaveritkaan” enää nauraneet, kuin korkeintaan ivallisesti, niin homma rupesikin leviämään käsiin. Nekin joita piti ihan onnettomina tapauksina, alkoivat näyttää omissa silmissä kingeiltä ja heillä oli homma paremmin handussa. Kenet se sitten vie mitenkin syvälle, että rupeaa riittämään.
Nooh, mun mielestäni täällä vähättelijöiden puolella korostuu monesti hyvin juuri se addikteille tyypillinen juttu, että halutaan apua niihin alkoholin aiheuttamiin erinäisiin ikäviin lieveilmiöihin ilman, että tarvitsisi lopettaa ryyppäämistä. Sellaista konstia ei vain taideta olla vielä keksitty, miten voisi jatkaa hirveää läträämistä tai kamanvetoa niin, ettei se toisi muassaan haittojakin, vaan siitä saisi irti ainoastaan ne positiiviset puolet 
. En tuomitse, sillä itsekin monipäihderiippuvaisena toivoisin, että jokin ihme auttaisi mua välttämään eri aineiden haitat, kun en ole kuitenkaan valmis lopettamaan. Pahinta itsekusetusta yritän kuitenkin välttää, sillä tiedänhän mä jo sen, että riippuvaisen ihmisen on mahdotonta vetää yhtään mitään ilman, että se ennemmin tai myöhemmin aiheuttaisi jälleen vakaviakin ongelmia, vaikka jossakin vaiheessa tuntuisikin siltä, että käyttö pysyy jotakuinkin lapasessa.
Tuossa vähän ylempänä Winston osui ihan asian ytimeen, mitä tulee lopettamoon tällä hetkellä. En ole enää kovin aktiivisesti sitä seurannut, mutta ihan sama havainto kuin Winstonilla; aika lailla huomiotta jää uudet tulokkaat… tässä voisi tietysti itsekkin olla vähän aktiivisempi. Sainhan minäkin aikanaan paljon apua plinkistä. Helvetinmoista vääntämistä kannabiksesta, novellin pituisia filosofisia pohdintoja, joita ainakaan minä en jaksa lukea… Toki, kirjoittaa saa mitä haluaa ja lukeakaan ei ole pakko.
Voisimme huomioida uudet kirjoittajat paremmin…
Itse koen asian samalla tavalla kuin Arkkitehti - “alkoholi hallintaan” voisi toimia ehkä paremmin, kuin tämä joko/tai/ketä kiinnostaa- jaottelu. Mutta kuvauksessa sanotaan
Jos asiaa katsoo tämän kuvauksen mukaan, luen itseni enemmän Vähentäjäksi kuin Lopettajaksi. Mutta kaipa se on tärkeintä, että kummallakin puolella osataan arvostaa sitä vertaistukea, minkä on itse saanut, muistamalla myös itse tsempata muita kirjoittelijoita.
P.s kävin tänään ensimmäistä kertaa A-klinikan sosiaaliterapeutilla, ja odotan innolla, että pääsen jatkossa keskustelemaan syvällisemmin kaikista aiheista. Yhden kerran jälkeen on vielä vaikea sanoa, mutta kerran viikossa on sovittu jatkoajat, ja fiilis on siitä tosi hyvä ja myös aika helpottunut.
Paadyin lukemaan tata sun tarinaa sen jalkeen kun kommentoit mun luomaan keskusteluun. Ja voi apua miten samalta kaikki kuulostaa. Varsinkin ensimmaiset kappaleet yhden yon jutuista, kavereiden satuttamisesta, tavaroiden hukkaamisesta, halusta tuntea itsensa halutuksi ja sosiaaliseksi jne. Enka halua sanoa tata pahalla mutta se saikaytti mut varsinkin mita pidemmalle luin. Paahan tuli vaan ajatus etta jos ma en lopeta nyt niin oon viiden vuoden paasta samassa tilanteessa. Kaikki paha mita on tahan asti tapahtunu vaan pahentuu ja lisaantyy. Enka ma todellakaan halua sita.
Ehka oli hyva etta paadyin lukemaan tata keskustelua. Hyva sen takia, etta se vahvistaa viela enemman sita ajatusta etta mun on lopetettava taa kaikki viela kun se on suht helppoa ja oon terve ja kaikki tahan mennessa sattuneet tapahtumat on (toivottavasti) korjattavissa. Oon yrittany aiemmin uskotella itelleni etta joo ei mulla mitaan ongelmaa alkoholin kanssa oo, satun vaan joskus juomaan liikaa ja plaaplaa. Mutta jos kirjottaisin listan kaikista negatiivista asioista joita oon tehny kannissa niin kauhistuisin itekin. Ja nyt kun tan ajatuksen sain niin ehka se on asia mika mun pitaa tehda, kirjata kaikki kamalat asiat joita on tapahtunu jotta tajuan viela enemman etta nain ei voi jatkua… Vaikka toisaalta jos teen sen niin pelkaan etta ahdistun viela lisaa.
Joka tapauksessa, kiitos etta jaoit osan sun tarinaa taalla, se autto mua tajuamaan asioita. Ja paljon paljon tsemppia sulle : )
Kiitos LunaS jos vielä linjoilla olet,ja toivottavasti menee hyvin.
Kovin, kovin tutulta kuulostaa tuo sun meno monella tapaa… 
Olen seuraillut keskusteluja tällä palstalla pidemmän aikaa ja nyt lopulta uskaltaudun kirjoittamaan.
Lunas sinun tarinasi osui niin lähelle ainakin joltain osin, että oikeasti aloin miettimään tätä asiaa. Minä aloitin juomisen “melko” myöhään pari kymppisenä. Baarit tulivat tutuksi äkkiä. Omille ja muiden mokille naurettiin ja hauskaa oli. Välillä meni hyvin, mutta lähes joka kerta oli myös jäätävä morkkis, mutta hei pitää lähteä uudestaan niin edelliset toilailut unohtuu.
2000 luvun loppupuolella asiat kääntyivät huonoon suuntaan. Kadotetut tavarat, läheltä piti tilanteet ja ennen baariin lähtöä juotu leijona pullo kuuluivat kolmekertaa viikossa elämään.
Omia päivituksiäni nyt jälkeenpäin lukiessani suorastaa tukka nousee pystyyn. Ohhoh mikä morkkis, mut joo kohta on viikonloppu jokohan alkaisi valmistautumaan… Muutama putkareissu kun kännissä ei muista omaa osoitettaan ja välillä myös sairaalan päivystys kun taju lähtee.
Kivaa ja tervettä, no ei todellakaan.
Omalla kohdallani vakava masennus on kuulunut kuvaan jo lapsesta lähtien. Nousuhumalassa maailma on ihanaa, joten juonpa lisää ettei tunne vaan haihdu. Aamuyöstä itsemurha yritykset kun kaikki menikin perseelleen taas kerran.
Nyt olen yrittänyt vähentää, koska tämä ei voi enää jatkua näin tai en ole kohta enee elossa. Päällepäin kaikki on hyvin siisti koti, aviomies, koirat ja mukava elämä. Totuus onkin sitten toinen. Valheet ja ideat miksi on pakko päästä juomaan. Seuraavan päivän tapaamisten peruutukset kun on morkkis ja väsyttää niin, että ei pääse sängystä ylös.
Kun keksisi jotain miten osaisi käyttää alkoholia sivistyneesti sillointällöin. Kun parantuisi niin, että kaikkien läheisten ei tarvitsi valvoa öitään miettien missä taas olen ja mitä tapahtuu tälläkertaa. Vaikeaa on.
Melkoinen vuodatus, mutta nyt se on tehty.
Jälleen on vierähtänyt aikaa, kun viimeksi olen kirjoittanut tänne. Pari uutta viestiäkin on sillä aikaa saapunut – kiitos niistä. Marypoppins, suosittelen lämpimästi aloittamaan oman viestiketjun ja kirjoittelemaan sinne kuulumisia aina silloin tällöin: näin pysyt itse mukana siitä, millä fiiliksellä olet, ja pystyt palaamaan aikaisempiin teksteihisi helpommin. Mutta tekstistäsi päätellen sulla on ollut aika lailla samoja kokemuksia kuin mulla.
Syy, miksi en ole kirjoittanut pitkään aikaan on, että olen käyttänyt alkoholia, enkä ole edes yrittänyt vähentää. Ja tähän liittyy monia asioita. Ensinnäkin pitää sanoa, että tämä syksy ja talvi on ollut ehkä elämäni masentavinta aikaa. Lamaannuin täysin lokakuun tienoilla – pysyttelin neljän seinän sisällä, ja tuskin tein mitään muuta kuin makasin sängyllä katsoen ohjelmia ja leffoja läppäriltä, päivä toisen jälkeen, pimeässä. Nukuin päivät ja valvoin yöt. Ainoa asia, minkä jaksoin hoitaa, oli työni. Duunit ovat itselleni ollut aina sellainen asia, että ne pitää hoitaa, oli tilanne mikä tahansa. Vaihdoin työpaikkaa kesän lopussa, teen nyt karaoketöitä. Mutta iltaduunia ravintolassa kuitenkin, ja mikä pahinta – minun ei tarvitse ihan välttämättä olla täysin selvin päin töissä. Yleisesti kaikki DJ:t ja karaokevetäjät saavat työpaikoilla nauttia alkoholia – kunhan työt hoituvat niin kuin pitää.
Alkoholi on ollut ainoa ”lääke”, mikä saa minut tuntemaan. Vaikka se on suurimmaksi osaksi pahaa oloa, mutta tuntuu siltä, että sekin on ollut parempi kuin täysi lamaantuminen ja tunnetyhjyys. En ole käyttänyt alkoholia mukavasti sosialisoituen, vaan saadakseni itseni humalaan. Havahduin tilanteeseeni jo syksyllä, ja tilasin ajan lääkäriin. En halunnut mennä enää A-klinikalle, sillä viime kevään ja kesän aikana tapaamisia peruutettiin jatkuvasti, vielä samana päivänä kuin aika olisi pitänyt olla. Tuli yli kuukauden taukoja, jonka jälkeen seuraava aika taas peruttiin. Mutta harmikseni sain lääkäriajan vasta marraskuun loppuun – ei auttanut muu kuin sietää pahaa oloa ja jaksamattomuutta yli kuukausi lisää. Kirjoitin pari kertaa tukinet:n sivuille, josta tukihenkilö vastasi, mutta tuntui, että vastaukset olivat enemmänkin päähän taputtelua ja ”kyllä se siitä” – meininkiä, joten en ole jaksanut kirjoittaa sinne enää vähään aikaan.
”Uusi” työ (olen ollut kyllä kyseisessä ravintolassa tiskin takana töissä vuosia, mutten ole ennen vetänyt karaokea) on mielestäni henkisesti vielä rankempaa kuin baarimikon työ: ihmiset ovat välillä aivan käsittämättömän julmia, ja totuus on, että tässä työssä ei voi miellyttää kaikkia. Mutta olet kaikkeen syypää, ja sinulle on helppo tulla valittamaan kun vituttaa. En ole koskaan ennen itkenyt töissä, mutta pariin kertaan on jo vierähtänyt kyyneleet töiden jälkeen, kun on saanut turhan suuren annoksen ilkeitä kommentteja ihmisiltä – vaikka olen työni mielestäni ihan mallikkaasti hoitanut.
Ehkä suurimmaksi osaksi tämän negatiivisuuden, ja oman masentuneisuuden takia, työillan aikana on saattanut kulua 1-2 shottia tai lonkero (yleensä ehkä tuntia ennen kuin työvuoro loppuu), että hermot kestäisi loppuillan. En ole koskaan juonut itseäni humalaan töissä, sillä haluan olla kontrollissa ja pyrin tekemään työni hyvin ja asiallisesti. Mutta töiden jälkeen olen saattanut juoda vielä yhden shotin ja pitkän juoman lisää – ja koska esim. viikolla pääsen ennen kolmea lähtemään töistä, olen usein löytänyt itseni vanhalta työpaikaltani, eli yökerhosta. Eli tiivistettynä: noin kaksi-kolme kertaa viikossa olen työillan jälkeen juonut itseni humalaan. Yleensä yksin.
Marraskuun lopussa kävin lääkärissä kaksi kertaa puhumassa masennuksestani. Lääkäri ei omasta tahdostani määrännyt lääkkeitä, vaan sain lähetteen aikuispsykiatrian osastolle terapiaan. Nyt odottelen sieltä ajanvarauskirjettä. Tämä jo helpottaa oloani huomattavasti: toivon, että saisin pitkäjaksoisesta ja säännöllisestä terapiasta apua omien solmujen avaamiseen. Tätähän lähdin alun perin A-klinikaltakin hakemaan.
Mutta itse ainakin huomaan, että jossain vaiheessa kyllästyn lamaantuneisuuteeni – niin on käynyt nytkin. Ja päätin, että teen kaikkeni, jotta voisin taas hyvin – tai ainakin paremmin. Tiedän, että toinen ”masennusaalto” on tulossa maaliskuussa, ja jos en valmistaudu siihen, olen pian taas samassa, ellen pahemmassa, jamassa.
Mutta viime viikonloppuna havahduin tilanteeseeni ihan tosissani. Join töissä pari shottia, töiden jälkeen shotin ja juoman, ja lähdin kotiin. Olen kotona juonut pullon viiniä (minkä varasin jouluksi) sekä puoli pulloa likööriä. Minulla oli seuraavana iltana työvuoro, mikä alkoi yhdeksältä. Heräsin kahdeksalta illalla, eli tunti ennen töitä, ja menin suihkuun. Suihkun jälkeen tajusin kauhukseni, että minulla ei ole krapulaa – olen edelleen hieman humalassa. Kaikki tuntui hieman huteralta ja sekavalta.
Olin todella kauhuissani. Miten minä tästä selviän? Miten olen voinut saattaa itseni tähän tilanteeseen?
Söin ennen lähtöä hieman jugurttia – en uskaltanut olotilani takia syödä paljoa. Otin töihin myös pienet eväät mukaan. Töissä join heti kaksi kuppia kahvia, jotta selviäisin mahdollisimman nopeasti. Katsoin itseäni vessan peilistä ja sanoin itselleni vakavaan ääneen: ”Jos sinä tästä illasta selviät, sinun on PAKKO tehdä tilanteellesi jotain. Sinun on PAKKO ottaa itseäsi niskasta kiinni ja muuttaa kurssia. Koska tähän tilanteeseen et enää koskaan saa joutua.”
Selvisin illasta mielestäni ihan hyvin, joten tuumasta toimeen – korkki on jälleen kiinni. Olin jo aiemmin ajatellut aloittavani tipattoman tammikuussa, mutta parempi, että teen sen saman tien. En jaksa edes ajatella asian hyviä tai huonoja puolia – voimakas ääni päässäni toistaa vain:
”Älä ajattele, sillä sinun on pakko tehdä tämä. Piste.”
Tämä työasia todella pelästytti minut. Tajusin, että elämäni tai alkoholinkäyttöni ei ole enää millään lailla hallinnassa. Ei se ole ollut vähään aikaan. Mutta kun tein päätöksen laittaa korkin kiinni, osa minusta huokaisi helpotuksesta. Päätös muuttaa elämäänsä parempaan suuntaan ei ole koskaan mikään helppo ratkaisu, kun olet pohjalla. Toisaalta, pidemmän selvän jakson eläneenä tiedän, mitä tuleman pitää: aurinko paistaa joka päivä vähän enemmän ja kirkkaammin.
Ja minä haluan taas olla onnellinen.
[i][b]Paint yourself a picture
Of what you wish you looked like
Maybe then they just might
Feel an ounce of your pain
Come into focus
Step out of the shadows
It’s a losing battle
There’s no need to be ashamed
'Cause they don’t even know you
All they see is scars
They don’t see the angel
Living in your heart
Let them find the real you
Buried deep within
Let them know with all you’ve got
That you are not your skin [/b][/i] - Sixx: A.M.: ”Skin”
Moi LunaS ja muut
Luin koko ketjusi läpi ja olen kanssa yksi niistä joka olisi melkeinpä lauseesta lauseseen samat asiat voinut kirjoittaa. Ikävä kuulla että elämässäsi on nyt menossa ikävämpi ajanjakso. On muuten hassua miten usein ne, joilla on tosi pahoja ongelmia alkoholin kanssa osaavat analysoida ja esittää kokemuksensa todella fiksulla tavalla, niin on ainakin sinun kirjoituksissasi. Kirjoituksistasi on ollut paljon apua kun taas tauon jälkeen reflektoin omaa elämääni ihan ”paperille”.
Nykyinen tilanteesi on samankaltainen kuin minun, tiedostan pilaavani elämäni osittain juomalla, olen tiedostanut jo pitkään, ja silti en ole pystynyt lopettamaan. Olen muutaman kerran tehnyt päätöksen että nyt jää juominen ja tuntenut valtavaa helpotusta tästä päätöksestä. Silti olen aina palannut lasin ääreen. Mulla se retkahtaminen liittyy juuri tuohon elämän tyhjyyteen, tylsistymiseen ja pitkästymiseen. On mukamas parempi tuntea se alkoholin tuoma palo edes hetken kuin tuntea jatkuvaa tyhjyyttä. Nyt tiedostankin, ettei tässä taida olla kyse vain päätöksestä lopettaa juominen, vaan jostain paljon suuremmasta.
Mulla on taipumusta epävakauteen ja impulsiivisuuteen. Taustalla hieman vaikea lapsuus ja häpeäntunteita, ehkä sellaista epävarmuutta ja sitä ettei oikeen tunne itseään, mitä oikeasti on. Tai se ihminen joka ”olen” ei ole se joka oikeasti olen. Olen vain varjo tai zombi, kykenemätön tuntemaan mielihyvää normaaleista asioista. Tää saa lopulta yritykset olla juomatta epäonnistumaan. Tulee ne ikävät fiilikset taas mukaan. Kun sitä jatkuu tarpeeksi pitkään, käy olo sietämättömäksi ja alkaa tää dokaamisen petailu, pääsee se toinen persoona esiin, joka on ihan eri ihminen, ylimielinen ja kuin riivattuna säntää dokaamaan ja sikailemaan kun eka tilaisuus tulee. En oikeen ymmärrä mitä siinä aina käy, miten kaikki hyvä unohtuu muka kuin itsestään? Myös sellainen tarve pilata omat asiat on tuttua, ei vaan jaksa enää välittää kaikesta siitä mistä aikaisemmin piti kuin liikaa puristaen kiinni. Fiksusti syöminen, kodista huolehtiminen, liikunta, ihmissuhteet ja kaikki muu hyvä jää retuperälle. Työ on ainoa asia jonka yritän kynsin ja hampain hoitaa kunnialla, sitä en pilaa, se on ehkä ainoa asia josta ammennan positiivista identiteettiä itseeni nyt kun omalla (känni)käytökselläni saan jo koko elämän kestäneen kaverisuhteet rakoilemaan.
Mulla ei elämä ole jatkuvaa paskaa. En haudo itsemurhaa tai muutakaan radikaalia, mutta mun elämä on harmaata ja epävakaata. Haluaisin osata valita sen tylsän elämän, olla onnellinen siitä että se kännissä sekoilun tuoma huono ja raastava ”jännitys” on poissa, mutta en osaa. Mun tunne-elämä on harmaata massaa, enkä löydä keinoja elää mielekästä elämää. Toki siihen vaikuttaa kännissä tehdyt mokat, mutta isommaksi ongelmaksi koen juuri sen että alkoholi on se isoin mielihyvän lähde mun elämässä. Tiedän että en voi vain päättää olla ilman sitä, koska sillon turhaudun, vittuunnun, stressaannun ja lopulta taas juon. Mun tilanteessa parasta olisi varmaan terapia ja myös ehkä lääkkeet. Kynnys noihin kumpaankin on mulla valitettavan iso.
Toivottavasti LunaS saat ulkopuolista apua ongelmiisi. Kun peilaan omiin kokemuksiini sun kokemuksia niin se apu taitaa olla täysin välttämätöntä, jotta voit saada juomisesi hallintaan. Millaista sen tuen tulisi olla en osaa sanoa koska en tiedä siitä asiasta hirveästi mitään.
Loppuun laittamasi säkeistöt kuvaavat hyvin sitä miten haluaisin olla se hyvä tyyppi joka olen kaiken ylimääräisen alla, löytää se sisäinen lapsi ja olla se aito minä.
Paljon päättäväisyyttä, hyviä fiiliksiä ja oivalluksia kaikille!
Moi Mietteliäs, ja kiitos hienosta viestistäsi!
Mäkin pyrin alkuun miettimään kovasti, kuka mä “oikeasti” olen. Ja olen huomannut sen olevan aivan turhaa - elät joka päivä elämääsi, ja jokainen päivä muokkaa sinua sellaiseksi kuin olet. Mä en usko, että voin taianomaisesti jonain päivänä oivaltaa, että “nyt olen löytänyt itseni”. Kaikki, mitä olen tehnyt, teen ja tulen tekemään, tulee aina olemaan osa minua - niin hyvässä kuin pahassa. Se, että haluaa löytää uusia reittejä ja sisältöä elämäänsä, onnellisuutta ja opetella erilaisiin elämäntapoihin, onkin asia erikseen.
Mutta ymmärrän, mitä tarkoitat “toisella persoonalla”. Se on se piru, joka istuu olkapäälläsi, kuiskuttelee korvaasi ja tahtoo, että voit huonosti. Se valehtelee, manipuloi, syyttää ja hallitsee kaikella negatiivisella. Se saa voimaa siitä, että dokaat, syyllistät itseäsi ja voit huonosti. Ja ainakin itse kuuntelen sitä pirua aivan liian usein.
Mä tiedän olevani masentunut. Ja ruokin sitä tunnottomuutta ja lamaantuneisuutta alkoholilla: harmaaseen elämään saa hetkeksi värejä. Se on kauhea valhe. Se, että on kykenemätön tuntemaan ja nauttimaan arkisista asioista, johtuu terveestä energian puutteesta. Siihen vaikuttaa valon määrä, säännöllinen uni ja liikunta, terveellinen ruoka ja säännölliset ruoka-ajat. Dokaaminen tappaa kaiken sen terveen energian. Mutta alkoholi tuo hetkeksi ja nopeammin hyvänolon tunteen, mutta kolikon kääntöpuolella on pelkkää negatiivisuutta: krapulat, sekoilut, rahan tuhlaaminen, syyllisyys jne.
Omalla kohdalla lumipallo alkaa kasvaa pikkuhiljaa: syksyllä valon määrä vähenee, ja alan nukkua pidempään kuin normaalisti, yhdeksästä kymmeneen tuntia tai yli. alan valvoa myöhempään ja nukkua pidempään. Kun herään, on edelleen pimeää. Keksin tekosyitä, miksi voin lykätä asioiden tekemistä myöhemmäksi, sillä liian pitkät unet ja epäsäännöllinen unirytmi syövät energiaani. “mä oon ihan loppu, mä nyt hetken katselen leffaa, mä voin mennä treenaamaan huomenna.” Huomisesta tulee pikku hiljaa “ensi viikolla”, ja lakkaat liikkumasta. Iltaisin olo on virkeämpi: tekee mieli lähteä ulos. Siitä se dokaaminen alkaa - olen vihdoin energinen! minulla on hauskaa! nautin tästä!
Kunnes tulee seuraavan päivän krapula. Mieli maassa, energiavarastot tyhjänä. Jäät sänkyyn makaamaan. Sen sijaan, että lähdet kauppaan ja teet terveelistä ruokaa, haet hampurilaisaterian, sillä “mulla on nyt vähän mieli maassa, mä oon ansainnut jotain mieltä piristävää”. Ja lumipallo jatkaa kasvamistaan, päivä päivältä, viikko viikolta. Onko se elämä sittenkään harmaata, vai teetkö siitä harmaata ihan itse? Tekeekö dokaaminen meistä zombeja, jotka eivät osaa nauttia arkisista asioista?
Nämä ovat tietysti vain omia totuuksiani - jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Mietinkin Mietteliäs, että miksi terapia on sulle niin iso kynnys? omalla kohdallani terapia on sitä, että lakkaa valehtelemasta itselleen ja kohtaa ne asiat, joita välttelee. Ja yrittää löytää sitä kautta itsestään ne keinot, joilla hallita elämäänsä. Ehkä terapian kautta voisit löytää sen “hyvän tyypin joka olen kaiken ylimääräisen alla, sen sisäisen lapsen ja olla se aito minä.”
Mennään päivä kerrallaan.
Tuntuu hyvältä taas kirjoitella tänne.
Toi itsensä etsiminen ei missään nimessä olekaan sitä että joku päivä huomaisi sen löytäneensä, mulle se on enemmän tuskaa siitä että ei osaa elää elämäänsä. Ne elämän pienet valinnat tekee/ovat tehneet itsestä sellaisen, josta ei pidä ja jota joutuu häpeämään. Olisi hienoa pystyä olemaan tasapainoinen, saada oikeanlaista itseluottamusta ja saada kaveritkin luottamaan taas itseeni. En muista mistä lähteestä olen lukenut, mutta uskon että se kun ihmiselle itselleen mielekäs omakuva vastaa sitä jollaisena muut ihmiset hänet näkevät, on se suuri mielihyvän lähde. Selvinpäin olen tosi fiksu tyyppi, mutta se känniminä on aivan liian iso osa minua, ja valitettavasti sen puolen tuntevat kaikki kaverini. Alkoholistilla on varmasti paljon suojamuureja ja sokeutta omaa käytöstään kohtaan ja itsekin ajattelen että se idiootti joka kännissä olen ei ole minä, tai että sillä ei ole väliä millainen kännissä olen. Se ei mukamas ole todellista, ikään kuin kieltää koko asian. Silti sydämeen sattuu, hävettää ja potuttaa miten se peto on osa minua ja miten se sotkee asiani ja satuttaa muitakin. Sen tunkion käsittely (jota täällä monet yrittävät tehdä) on monelle ylitsepääsemätöntä, enkä yhtään ihmettele. Niin kuin monet täällä todenneet, pohdinnat juomattomuudesta ja juomisen seurauksista unohtuu hyvin äkkiä kun tulee vastaan tilaisuus juoda, ja sama kierre jatkuu yhä uudestaan.
Tosi outoa lukea toisen tekstiä sellaisista asioista joiden on kuvitellut olevan niin outoja että eivät voi olla tuttuja muille. Toi munkin piru on juuri niin kuin kuvailit. Se ei kuitenkaan ole aistiharhaa vaan sen lähde on ihmisessä itsessä. Mistä toi piru saa syntynsä? Luulen että omalla kohdalla se on pettymysten ja häpeän tunteet, jotka sen ovat luoneet. Ne tunteet saavat päähän välillä synkkiä ajatuksia, jotka voi täyttää mielen negatiivisuudella. Meneekö sen valta jos joskus riuhtaisee itsensä irti sen otteesta? Mä uskon että näin on. Silti tiedän että se ei tapahdu helpolla, ja luultavasti isompi osa ei saa omaa piruaan hallintaansa. Sitä en tiedä olenko yksi niistä. Ainakin moni vahva ja kunniottamani ihminen eivät ole siinä onnistuneet, joten melkomoista nöyryyttä tämä asia vaatii.
Juuri toi että ei enää tee asioita on iso ongelma. Ei vaan ole energiaa ja kiinnostusta. Sitten jos väkisin esimerkiksi alkaa harrastamaan liikuntaa, tulee siitäkin suorittamista joka kiristää lopulta pinnaa. On olemassa urheilulajeja joista nautin ihan suunnattomasti, mutta ne ovat valitettavasti jääneet kun ei ole harrastusmahdollisuutta täällä uudella paikkakunnalla (olen muuttanut jokunen aika sitten). Muutin duunin perässä joka onkin hyvä, mutta kyllä mä haluaisin muuttaa täältä pois, vaikka kestän täällä ollakkin. Mulle se mitä ympärillä tapahtuu ei ole niin hirveän tärkeää, vaan tärkeämpää on se oma sisäinen maailma. Toki todettakoon heti perään että tietenkin muhun vaikuttaa pimeys ja se että täällä ei oikein ole mulle muuta kuin duuni ja ne ajanvietteet mitä mulla kotona on (tietokone, telkkari, musiikki). Ravaan toki vanhoilla kulmilla ahkeraan kun tuli autokin ostettua.
Mulla meni monta vuotta elämä tolla viikonloppukännisyklillä, ensin dokaus vkl, sitten viinamasennus kesti ehkä torstaihin asti ja perjantaina oli taas ”levännyt” ja energiaa – lähteä taas dokaamaan… Melkein pilasin omat opiskeluni sillä, en vaan välittänyt yhtään mistään mitään. Oli ikään kuin hyvä vitsi miten elän elämääni. Silloin oli kyllä piru pahasti voitolla.
Mä olen alkanut uskomaan aivokemiaan ja siihen että masennus voisi oikeasti olla neurologinen juttu. Lääkkeet on auttaneet monia, mutta mulla on mielialalääkkeitten käyttöön kyllä aivan tajuton kynnys. En tiedä onko se pitkässä juoksussa parempi kuin alkoholi, todennäköisesti on, mutta silti haaveilen että saisi elämään jotain hyviä ankkureita, jotka saisivat hyvälle tuulelle ihan ilman ylimääräisiä pillereitä. Toki että saisi niitä hyviä asioita elämään niin voisi olla aktiivisempi, mennä ulos, nähdä ihmisiä, tehdä asioita! Se on kuitenkin paljon helpommin sanottu kuin tehty kun tällä hetkellä on juuri ja juuri voimia tehdä töitä.
Oon varma että alkoholi ja sen jatkuva käyttö tekee koko ajan meistä enemmän ja vakaammin zombeja. Alkoholin jatkuva käyttö tekee sen riippuvuuden, syventää sitä kyvyttömyyttä tuntea mielihyvää muista asioista. Toki taustalla on varmasti muitakin asioita, mitkä on alun perin saaneet juomaan. Mun kohdalla uskon että kyse on kuitenkin ollut ehkä enemmän siitä että kaveripiirissä on aina juotu paljon, ja olen sen tavan opetellut (aluksi en tykännyt yhtään juomisesta). Nyt kun juomista on jatkunut, on se saanut minusta jo ison osan, ja kuoppa sen kun syvenee. Ei tosiaan kiinnosta muu kuin juominen (ja se mitä siihen liittyy eli vanhat kaverit ns. juopporemmi).
Mä olen saanut ehkä parhaan avun vertaistuesta tai ihan siitä että keskustelee omista ajatuksista vaikka kavereiden kanssa. Terapiasta olen kuullut että voi olla vaikeaa löytää sellaista terapeuttia johon luottaa ja jonka kanssa pystyy asioista keskustelemaan. Ehkä siksi koen parhaaksi tavaksi mulle itsereflektoinnin, kirjoittelut tänne ja ihan ”tavisterapeuttien” kanssa keskustelun. Toki miksei sitä ihan oikeaa terapiaakin voisi kokeilla, koen kuitenkin omat päämäärät sen verran arvokkaiksi että miksei sitä kokeilisi kaikkea.
Jatka kirjoittelua LunaS!
Mä uskon myös, että se piru on osa meitä itseämme, ja siksi se ei koskaan kuole. Se on aina ollut meissä: lapsena se vain esiintyi eri muodossa. Kaikkihan meistä on lapsena olleet vihaisia, kateellisia ja halusivat muiden omaa. Lapsetkin syyttävät muita omista virheistään, häpeävät käytöstään ja ovat pettyneitä. Ne ovat ihan luonnollisia tunteita - mutta masentuneen ja alkoholia runsaasti käyttävän ihmisen kohdalla nämä tunteet saavat aivan toisenlaisen muodon. Mutta uskon, että sen vaientaminen on mahdollista. Kun pitää ohjat omissa käsissään, ei anna sille liikaa valtaa. Mitä enemmän sanot sille kyllä, sen kovempaa se alkaa puhumaan sinulle.
Mulla on ollut aivan sairaalloinen kynnys lähteä liikkumaan. Ajatus ahdistaa aivan hulluna, ja keksin kaikki mahdolliset tekosyyt, miksi minun juuri sinä päivänä ei tarvitse mennä. Tiedän varsin hyvin, että kun sinne treenaamaan menen, se ahdistus katoaa hetkessä. Tiedän, että se tekee minulle pelkkää hyvää, ja että ihan aidosti nautin siitä. Mutta siinä kohtaa se piru huutaa korvaan niin että sattuu! Mutta aion nyt aloittaa pienestä: mennä silloin tällöin kävelylle, ja pikku hiljaa lähteä suunnittelemaan ensi vuoden treeniaikataulua.
Mitä tulee noihin masennuslääkkeisiin, mulla on lääkkeisiin (ylipäänsä mihin tahansa pillereihin) iso kynnys: ei jokaiseen pieneen vaivaan kannata popsia pillereitä. Ja mulle masennuslääkkeet on olleet iso kynnys siksi, että uskon pystyväni selviämään näistä tilanteista ja omasta pirustani itse - mutta se ei tapahdu hetkessä, eikä itsestään. Se vaatii myös sen, että laitan korkin kiinni. Niin kauan kuin dokaan, lyön itseäni maahan. Omalla kohdallani tiedän, että ainoa keino nousta taas jaloilleen on laittaa korkki kiinni, alkaa liikkumaan ja syömään säännöllisesti ja terveellisesti. Mutta pitkällä tähtäimellä haluan myös käydä läpi niitä oman elämän solmuja, joiden takia ajaudun aina samoihin haitallisiin käyttäytymismalleihin ja samoihin tilanteisiin (= dokaamaan, masentumaan jne.) - ja siihen tarvitsen terapiaa. En yksin osaa tai pysty käsittelemään niitä asioita.
Tuntuu silltä Mietteliäs, että meidän teksteissä on todella paljon samaa. Tuntuu, että itse olisin voinut kirjoittaa nuo asiat, mistä puhut. En tahtoisi esittää mitään valaistunutta terapeuttia, mutta sun tekstiä lukiessa tulee sellainen fiilis, että puhut paljon muutoksesta, paremmasta elämästä, mutta et ole konkreettisesti valmis tekemään asialle mitään. Voin toki olla väärässäkin, eikä tarkoitukseni ole loukata. Mutta itse olen ollut ihan samassa tilanteessa: suunnitelma ja haaveilu ei kuitenkaan pidemmän päälle muuta elämää, jos ei ole valmis oikeasti sanomaan niille muutoksille “kyllä”.
Mun kohdalla iski se “low point”, se riman alitus, joka pelästytti ja sai ajattelemaan ihan vakavasti omaa tilannettaan. Ja tajusin, että mun on pakko muuttua.
Kuinka pitkälle sun pitää mennä?
Jos et ole koskaan terapiassa ollut, niin suosittelen lämpimästi. Kun oikein mietit asiaa, kysy itseltäsi: mitä sinulla on menetettävää?
Aurinkoista viikonloppua Mietteliäälle ja kaikille Plinkkiläisille! 
Moi LunaS
Huomaan itsekin että mun teksti ja kirjoitustyyli on välillä tosi valittavaa, siksi johonkin väliin kirjoitinkin että en mä täysin pohjalla ole, eikä mun elämä mitään täyttä kuraa ole. Silti mun elämä ja omat fiilikset on tosi epätasaisia, se onkin se mun ongelma. Oon mä monesti saanut tehtyä elämässäni hyviä juttuja kuten urheiltua tosi säännöllisesti, hoitanut opiskelut maanisella vimmalla (useamman vuoden pahan alisuoriutumisen jälkeen) ja panostanut ihmissuhteisiin ja muutenkin omaan hyvään oloon. Silti jotenkin se hyvä vaihe on helppo kadottaa. Mulla on tullut noita herättäviä tilanteita toki elämässä vastaan useampiakin, niin kuin varmasti myös sulla. Ne saa aina hetkeksi skarppaamaan. Muistan joskus keväällä kun oli hyvä jakso, kaikki sujui ja olin juuri kävelemässä kerrostalon rappusia alas lenkille ja ajattelin: ”miten mä olen taas ollut niin huonoissa fiiliksissä joskus, en anna sen enää ikinä tulla takaisin” ja naureskelin ääneen päälle. Sillon kun on energiaa ja fiilistä niin elämä sujuu tosi hyvin, sitten tulee niitä huonoja jaksoja kun kaikki tuntuu pakkopullalta. Se on myös helppo kuvitella että noi asiat olisi oma päätös, vaikka eivät ne täysin sitä ole.
On muuten tuttua täälläkin että kaikista pahin juttu on aina asioihin tarttuminen, ei sen homman hoitaminen enää olekaan niin vaikeaa kun on kerran saanut aloitettua. Opinnot sain suoritettua juuri kun ajattelin että mitä enemmän niitä kursseja vihaan, sitä enemmän teen niiden eteen töitä koska silloin ne on suoritettu. Se toimi. Toivoisin kuitenkin että esimerkiksi toi liikunta olisi sellaista jota oikeasti odottaa innolla, niin kuin se on muutaman harrastuksen kohdalla ollutkin. Kävelyä ja punttista olen harrastanut paljon, mutta ne eivät ole mulle niin nautittavia kuin lajit joissa on enemmän taitoelementti mukana. Hah, huvittaa tää oma ”selittely” 
asenne ratkaisee ja on se ihan kiva harrastaa myös noita juttuja!
Se mitä nyt konkreettisesti teen oman hyvinvoinnin eteen on oikeastaan toi aktiivisempi itsereflektointi – luen aiheesta inspiroivia kirjoituksia ja peilaan näitä asioita itseeni. Sen seurauksena olen mm. oppinut ajattelemaan positiivisemmin, mikä on ollut aivan tolkuttoman hyvä juttu. Negatiiviset ajatukset todellakin vie kaiken energian. Sen lisäksi käyn silloin tällöin kävelemässä, ideana juuri se ettei siitä liikunnasta tule mikään pakko vaan mukava osa arkea. Se mikä mua tosiaan askarruttaa on se elämän vaihtelevuus ja syyt sille. Osaan kääntää kurssini mutta sen hyvän kurssin pitäminen on ollut tähän asti mahdotonta. Ehkä yksi asia mikä meitä LunaS erottaa on se että sä uskot päivän kerrallaan ottamiseen, ja mä taas tahdon analysoida asiat puhki ideaali mulle muuten olisikin elää kuin huomaamatta hyvää elämää, ilman että on pelkoa siitä mihin se elämä yhdessä hujauksessa heittää.
Hyvää ja aurinkoista viikonloppua myös sulle Luna! 
…
Moikka Luna
Mitäs sulle kuuluu?
Moikka kaikki P-linkkiläiset, Luna S täällä taas! Kokemuksia rikkaampana, pitkän tauon jälkeen. Kirjoitan nyt tänne vähentäjien puolelle viimeisen viestini, mutta tulen jatkossa kirjoittamaan tämän viestin ja aloittamaan uuden luvun Lopettajien puolella.
On vierähtänyt neljä vuotta siitä, kun viestiketjuni aloitin. Mikäli et jaksa lukea koko viestiketjua, tässä tarinani lyhykäisyydessään:
Elokuussa 2013 olen laittanut korkin kiinni vapaaehtoisesti, ja olen kirjoittanut kokemuksistani, elämästäni ja ajatuksistani P-linkkiin noin puolen vuoden ajan. Puolessa vuodessa olen läpikäynyt klassisen retkahduksen: olen avannut korkin 3,5kk:n jälkeen, ja toistanut samat virheet kuin lukematon määrä muitakin addikteja, tapahtumien kulminoituminen täydelliseen retkahdukseen ja kontrolloimattomaan juomiseen 5,5kk:n kuluttua. Taustalla kiteytyy yksi ja sama valhe, minkä niin moni kuivilla, mutta retkahduksen partaalla oleva addikti uskoo todeksi: “kyllä aina yhden voi ottaa.”
Mitä retkahduksesta jäi käteen omalla kohdallani? tässäpä muutama lainaus:
- olen lähettänyt Facebookissa viestejä ihmisille, eikä niissä viesteissä ollut mitään tolkkua - tuntui kuin joku riivattu ihminen olisi kirjoittanut ne. Olen kirjoitellut ystäväni kanssa, jolle olen sanonut olevani paraikaa humalassa, ja että oloni on ihan kamala ja ahdistunut sen vuoksi.
- Tuntuu, että jossain vaiheessa aamun tunteina olen muuttunut persoonana joksikin aivan toiseksi. Ja tämä toinen hahmo on tehnyt mielelläni ja ruumillani ihan mitä huvittaa.
- Heräsin seuraavana päivänä pienenä lapsena. Lapsena, joka on astunut johonkin synkkään ja ahdistavaan paikkaan, mistä ei ole ulospääsyä. Tämä lapsi ei ollut koskaan ennen kokenut niin suurta hätää ja pelkoa, ja toivoi vain, että joku pelastaisi hänet sieltä pahasta paikasta. Itkin lohduttomasti koko päivän. Ja toisenkin.
Tämän jälkeen olen pitänyt taukoa P-linkistä, sillä alkoholi astui jälleen kuvioihin. Joulukuussa 2014 olen kirjoittanut tänne, aikomuksenani laittaa korkki taas kiinni. Olen pelästynyt holtitonta alkoholinkäyttöäni, mutta loppupeleissä en ole vuodenkaan jälkeen onnistunut löytämään sitä surullisen kuuluisaa “kontrollia”. Olen hakeutunut lääkäriin masennuksen takia marraskuussa, ja olen kirjoittamisen aikaan odottanut aikaa aikuispsykiatrian polille, tarkoituksenani hakeutua terapiaan.
Jatketaan siitä, mihin olen viime kerralla jäänyt. Jos kirjoitan kaikki tuntemukseni ja fiilikseni kolmen vuoden ajalta, tulette lukemaan romaania - joten pyrin vain kertomaan lyhykäisyydessään tapahtumat lähitulevaisuuteen saakka.
Sain tosiaankin ajan aikuispsykiatrian polille alkuvuodesta 2015, ja olen kertonut heille, että opinnäytetyöni junnaa paikoillaan, ja minun tulisi saada se valmiiksi kevääseen 2015 mennessä, mutta en henkisesti kykene siihen ilman apua. Psykiatri on ilmoittanut minulle, että tällä aikataululla minun on mahdotonta saada terapiaa, koska jonot ovat niin pitkät. Epätoivoiselle, masentuneelle ihmiselle, jolla on alkoholiongelma (mitä en silloin myöntänyt edes itselleni), minulle annettiin tasan yksi oljenkorsi: masennuslääkkeet. Olen tännekin kirjoittanut, että olen kyseisiä lääkkeitä vastaan, mutta olin niin epätoivoisessa paikassa, että olin valmis kokeilemaan mitä tahansa.
Minulle määrättiin escitalopramia. Olen missannut kontrolliajan terveyskeskukseen, jonka johdosta minulle ei varattu uusia aikoja, ja jäin lääkkeiden kanssa yksin. Kyllä, minun olisi pitänyt ottaa itse asioistani vastuu, mutta en ottanut. Masennuslääkkeet tekivät minusta kävelevän zombien: kyllä se masennusta lievitti, mutta se tappoi myös kaiken ilon ja hyvän energian. en tuntenut enää mitään: en iloa, en surua, en vihaa, en onnea. Jokainen päivä oli pelkkää harmaata sumua, mille ei ollut loppua. Minkä avulla sain elemänilon, riemun ja tunteet takaisin hetkellisesti? tietysti alkoholin! se oli kuin majakka pimeässä. Aloin dokaamaan enemmän kuin koskaan.
Sain lokakuun 2015 tienoilla ilmoituksen, että pääsen Kelan tukemaan psykoterapiaan, ja että minun tulisi löytää itse terapeutti. En tehnyt asialle mitään, jatkoin vaan dokaamista. Joulukuussa 2015 kävin siskoni luona toisella paikkakunnalla, ja hän istutti minut pöydän ääreen ns. interventioon, jossa vietimme seuraavat neljä tuntia. Tajusin sen jälkeen, miten pahassa jamassa olen, ja millaista lopullisen tuhon ja epätoivoin tietä olen kulkemassa.
Minulle sattui aivan järjetön tuuri: terapeutti, joka on ollut 20 vuotta A-klinikalla töissä, oli siirtynyt yksityiseksi psykoterapeutiksi, ja sain häneltä tutustumisajan kahden viikon päähän (elettiin tammikuun loppua 2016). Meillä synkkasi heti: olihan hänellä järisyttävän vankka kokemus alkoholismista ammatillisessa mielessä A-klinikalta. Mikäli joku ei tiedä, millaiseen kultasuoneen osuin, kerrottakoon että Kelan tukeman psykoterapeutin löytäminen ja terapian aloittaminen saattaa kestää helposti vuoden, parikin vuotta. Minulla siihen meni 1,5 kuukautta. Jälkeenpäin tämä moukan tuuri saattoi hyvinkin pelastaa elämäni.
Vuosi terapiassa sai minut jaloilleni: lopetimme terapian alkupuolella masennuslääkkeet, ja sain itseni takaisin kuvioihin ja elämäni raiteilleen. Sain opinnäytetyöni vihdoin valmiiksi, pakersin sitä eläimellisellä raivolla, ja voitokkaana palautin keväällä 2016 72-sivuisen eepoksen. Kuittasin siitä täydet pisteet 5/5, ja poistuin 5/5-opintotodistuksen ja ammattikorkeakoulututkinnon kanssa oppilaitoksesta. WIN! Olen hikari, ja ylpeä siitä. Deal with it.
Mutta en lopettanut alkoholin käyttöä. Puhuin kyllä alkoholin tuomista ongelmista terapiassa, mutta en ollut valmis lopettamaan. elin edelleen siinä illuusiossa, että pystyn opettelemaan kohtuukäyttäjäksi, pystyn hallitsemaan juomistani, pystyn olemaan “niinkuin muutkin normaalit ihmiset”. Sain terapian avulla reseptin Naltrexoniin, alkoholin himoa hillitsevään lääkkeeseen, marraskuussa 2016. Käytin sitä alkuun kolme kuukautta.
Mikäli olet harkinnut Naltrexonia tai ollut siinä kuvitelmissa, että alkoholisti oppii lääkkeen avulla käyttämään kohtuudella, voin kertoa sinulle, että niin kuin minäkin aikoinani, olet sinisilmäinen hölmö. Sellaista lääkettä ei ole olemassakaan, ei ainakaan minun kokemuksieni perusteella. Voit olla eri mieltä kanssani, saat olla, minä puhun vain omasta puolestani.
Tästä päästäänkin nykyhetkeen: vuoteen 2017! Mitä tähän vuoteen on sisältynyt?
- vaihdoin työpaikkani kahdesta yökerhosta kahvilan tädiksi. Halusin pois ravintolamaailmasta tekemään simppeliä työtä päiväsaikaan. Ja sain vielä vakituisen pestin heti, minkä ajattelin helpottavan työstressiä: enää ei tarvinnut haalia työvuoroja saadakseen leivän pöytään. Enää ei tarvinnut murehtia siitä, tekeekö tarpeeksi vuoroja, riittääkö rahat tässä kuussa elämiseen. Joku muu huolehtii siitä nyt, minä kuittaan yhden ja saman palkan kerran kuukaudessa. WIN.
- Jatkoin psykoterapiaa toisella vuodella.
- en lopettanut alkoholinkäyttöä.
Jälkimmäisen asian vuoksi tapahtui montakin asiaa, mitkä johdattivat minut maanantaina 2.10.2017 sille tielle, missä olen nykyään. Tässä on LunaS:n uudestisyntynyt
Korkki kiinni- minun tarinani - Vol 2.
Teen kahvilassa pääsääntöisesti töitä 11 tuntia päivässä yksin. Herään maanantaina 2.10.2017 klo 6.30. Minulla on työvuoro sinä päivänä, ja teen neljänä päivänä töitä yhteensä 40 tuntia. Tai niin oli tarkoitus.
Maanantaita edeltävinä päivinä tapahtui seuraavaa: Siskoni oli minun luonani yötä, ja lähdimme kuuntelemaan keikkaa yhteisten ystäviemme kanssa. Minun ei ollut tarkoitus juoda mitään illan aikana, koska siskoni ei juo alkoholia ollenkaan. Olen kuitenkin juonut, koska kaikki muut joivat, päätyen siihen pisteeseen, etten muistanut mitään. Minun piti seuraavana aamuna lähteä siskoni kanssa bussilla toiselle paikkakunnalle, josta minun piti jatkaa matkaa mökkireissulle luokkakavereideni kanssa. Luonnollisesti missasin aamun bussin, ja järkytin siskoni humalatilallani perusteellisesti. Nousin sängystä aamupäivällä ja jatkoin juomista. Lähdin mökkireissuun siis jo valmiiksi pienessä nosteessa. Tämän jälkeen olen ollut humalassa 24/7 seuraavat kaksi päivää, välillä minut on kannettu nukkumaan, välillä minut on lähetetty “välikuolemaan” koska olen ollut niin humalassa. En muista kovinkaan paljoa koko reissusta. Tiedän vain sen, että reissun ei pitänyt omalta osaltani mennä niin. Mutta niin se vaan meni. Podin aivan järkyttävän krapulan sunnuntaina matkalla kotiin. En ollut syönyt kunnolla kolmeen päivään, ja oloni oli sen mukainen. Aloitin kolmelta yöllä taistelun aamuheräämisen kanssa: en todellakaan tiennyt, aikonko nousta aamulla ylös töihin.
Bussi oli aamulla aivan täynnä. Aloin tuntea kasvavaa ahdistusta ja paniikkia, ja kyyneleet olivat todella lähellä. Halusin vain äkkiä päästä pois sieltä. Lähetin tekstiviestin terapeutilleni: “jos olet hereillä, voitko soittaa minulle heti.” Bussista päästyäni minulla oli 15 minuuttia aikaa, ennen kuin joudun avaamaan työpaikkani oven. Paniikkikohtaus vyöryi ylitseni valtavalla voimalla: en saanut henkeä, kyyneleet valuivat valtoimenaan, minusta tuntui että sisälläni kasvoi jokin tulivuoren kaltainen psykoosi, minkä purkautuminen tapahtuu hetkenä minä hyvänsä, enkä tiedä, mitä siitä seuraa. Tuntui, että olen menettämässä järkeni. Ainoa asia, minkä sen myrskyn keskellä kuulin täysin selkeästi ja voimakkaasti, oli ääni joka sanoi: Mä en pysty tähän. Mä en pysty tähän enää.Koitin soittaa siskolleni. Koitin soittaa esimiehelleni, joka on myös hyvä ystäväni. lopulta minun ei auttanut muu kuin mennä vaihtamaan työvaatteet päälle. Kahvipannunkin keittäminen tuntui sillä hetkellä aivan ylitsepääsemättömän vaikealta.
Työt aloitettuani esimieheni soitti minulle. Sanoin hänelle kyynelten lomassa: “tiedän, että on hyvä mahdollisuus että olet nukkumassa, mutta eikö ystäville pidä soittaa silloin kun on hätä?” kerroin hänelle, että minusta tuntuu etten jaksa enää. Että olen aivan hukassa, eksyksissä ja totaalisen hädissäni ja peloissani. Esimieheni tuntee minut hyvin, ja kun kerroin dokaamisreissustani, hän oletti, että kyse on nyt sen tuomasta ahdingosta. Hän sanoi, että ei ole mikään ihme, jos “liskot saa vallan”, hän rauhoitteli minua ja sanoi, että minulla ei ole mitään hätää. Mutta hän ei vielä silloin ymmärtänyt, että kyse oli paljon suuremmasta asiasta kuin muutaman päivän dokaamisesta. Olin täysin musertunut taakkani alle, mitä olin kasannut jo vuosia, ja nyt elämäni korttitalo musertui pala palalta.
Terapeuttini soitti minulle tämän jälkeen. Kerroin tilanteen, missä olen, ja kerroin hänelle, että minusta tuntuu että minun pitää nyt saada iso stoppi kaikelle. Ihan kaikelle: työlle, ihmisille, elämälle, arjelle, ihan kaikelle. Halusin päästä jonnekin pois, pois töistä, kodistani ja elämästäni jonnekin turvaan, missä pystyn hetken rauhoittumaan ja kasaamaan itseni. Olin jo bussimatkalla selannut A-klinikan sivuja, ja kysyin häneltä, mitä hän on ammattilaisena mieltä, jos ilmoittautuisin katkaisuhoitoon. En ollut varma, olisiko katko sopiva minulle ja tilanteelleni: niin kuin monet muutkin, olin täysin ennakkoluuloinen katkaisuhoidosta. En halunnut joutua refloissa tärisevien narkkareiden ja hampaattomien rapajuoppojen keskelle, jotka olivat jo ajat sitten kärventäneet aivonsa nelivuotiaan tasolle. Terapeuttini kertoi (minkä lopulta itse tulen toteamaan), etten voisi olla enemmän väärässä. Hän suositteli minulle lämpimästi katkolle menemistä.
Sen kummemmin ajattelematta soitin ja varasin ajan katkolle seuraavaksi aamuksi klo 8.30. Välittömästi puhelun jälkeen aloin epäröimään päätöstäni. Kotiin päästyäni minulla oli avattu viinitonkka kotona, ja olin jo tunteja sitten päättänyt juoda. Mutta kotona ajatus alkoholista sai minut voimaan pahoin: sunnuntain krapula oli vielä niin tuoreessa muistissa. Kerrankin järki voitti tunteet, ja juomisen sijaan päätin pakata ja mennä nukkumaan.
Mitä tapahtuu katkolla, jääköön katkolle. Mitä tapahtuu AA-kokouksessa ja NA:ssa, jääköön niiden seinien sisäpuolelle. En halua loukata kenenkään yksityisyyttä paljastamalla näistä paikoista tai sen asukeista sen enempää, joten pidän tämän osan tarinaani suppeana.
Koko matkan katkaisuhoitoasemalle päässäni soi vain yksi ajatus: “mitä vittua mä täällä teen?” Miten mä olen tässä tilanteessa?". Mutta se ajatus jäi taakse sillä hetkellä, kun astelin ovista sisään. Sen jälkeen oivalsin nopeasti, että olin juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sain aivan järisyttävän herätyksen tilanteeseeni: olin ollut eksyksissä ihan syystä. Ulkoiset apuverkostoni olivat olleet puutteeliset jo pitkän aikaa. Nyt olin paikassa, missä olin turvassa. Nyt olin paikassa, jossa pystyin vihdoin hengittämään ja ymmärtämään askel askeleelta, että tarvitsen apua enemmän kuin koskaan.
Muutaman päivän “breikki” muuttuikin sitten kaksi viikkoa kestäneeksi sairaslomaksi, joista katkolla vietin yhdeksän päivää. Tuona aikana tutustuin ensimmäistä kertaa AA- ja NA-ryhmien toimintaan (olin tervetullut NA-kokouksiin, vaikkei minulla alkoholin lisäksi ollut muita riippuvuuksia), ja katkon sekä näiden ryhmien johdosta minulle avautui ovi vertaistuen maailmaan, minkä olemassaolosta en ennen tiennyt, sillä en ollut koskaan antanut sille mahdollisuutta. Vertaistuesta tuli minulle tärkeä voimavara, ja siitä on ollut minulle suunnaton apu päivittäin. Ensimmäisessä AA-kokouksessa nousin puhujakorokkeelle, ja lausuin ensimmäistä kertaa ne kuuluisat sanat:
“Moi, mä olen (LunaS) ja… olen jo vuosia miettinyt että ehkä mä oon…mutta nyt sanon sen ensimmäistä kertaa ääneen kenellekään, niin että itsekin kuulen: minä olen alkoholisti.”
Mikä tekee minusta alkoholistin? minä en ole koskaan oppinut juomaan kohtuudella. En koskaan. Minä en ole koskaan hallinnut alkoholinkäyttöäni, enkä tule koskaan hallitsemaankaan. Alkoholi hallitsee minua. Se ei ole vain yksi seikka ja seuraus muiden asioiden lomassa, se on ainoa syy kaikkiin elämäni isoimpiin ongelmiin. Minä olen addikti, ja ymmärrän sen nyt. Olen vielä matkani alussa, ja tiedän, että minun tulee ymmärtää se tosiasia, että minulla on vielä vielä edessäni se suurin valinta: lopettaa alkoholin juominen kokonaan. Se, että uskallan sanoa ääneen, etten tule juomaan pisaraakaan enää koskaan, vaatii aikaa. Mutta ennemmin tai myöhemmin se päätös on tehtävä: sitä pitää haluta. Se päätös ei voi syntyä pakottamalla tai uhkailemalla, minun täytyy haluta elää päihteetöntä elämää joka päivä. Mutta olen lakannut uskottelemasta itselleni, että jonain päivänä opin juomaan kohtuudella. Että jonain päivänä minusta tulee normaali ihminen, joka hallitsee alkoholinkäyttöään. Minä en ole normaali. Minä olen addikti, ja tulen olemaen elämääni viimeiseen henkäykseen saakka. en voi vaikuttaa menneisyyteen tai tulevaisuuteen, mutta tänään voin päättää olla juomatta.
Katkon aikana revin auki sen isoimman haavan, mitä olin paennut jo vuosia. Kohtasin vihdoin sen isoimman ongelmani silmästä silmään, myönsin heikkouteni sen edessä ja pyysin apua. Tämän vuoksi päätin aloittaa myös Antabuksen, minkä kokeilemista olin sitkeästi vastustanut siihen asti. opettelin olemaan täydellisen rehellinen tunteissani ja ajatuksissani. Olin aivan takki auki - bring it on. Katkon aikana koin ylä-ja alamäkiä, sain hysteerisiä itkukohtauksia ja kerran uuden paniikkikohtauksen, joten oli hyvä, että koin kaiken sen turvallisessa paikassa. Nyt ymmärrän, miten isojen asioiden, tunteiden ja ongelmien kanssa painin.
Puhuin rehellisesti esimiehelleni katkokokemuksista. Puhuin rehellisesti olleeni krapulassa töissä, ja että uskoin, että ennemmin tai myöhemmin olisin ryssinyt työpaikkani ja perusteellisesti koko elämäni. Olin rehellinen terapeutilleni. Kerroin, että 90% peruuntuneista ajoista johtui siitä että olin ollut krapulassa, ja että olin valehdellut hänelle. Kerroin, että olen väistellyt alkoholiongelmaani koko terapian ajan, ja että olin pystynyt manipuloimaan terapiaa mieleisekseni, jottei minun tarvitsisi puhua oikeasta ongelmasta. Sekä esimieheni että terapeuttini olivat sitä mieltä, että menneet ovat menneitä: tärkeintä on se, mitä teen nyt ollakseni onnellinen ja raitis. Puhuin siskolleni kaikesta. Melkein kaikesta.
Olin oppinut olemaan rehellinen monessa asiassa. Mutta sisälläni kalvoi vielä ne isoimmat valheet, mistä pidin itsepintaisesti kiinni. Ne ainoat siteet, mitä alkoholilla vielä oli minuun, huusi hukkuvan lailla uppoavassa laivassa: “näistä et luovu, nämä asiat viet mukanasi hautaan saakka!” Mitä rehellisemmäksi tulin, sen pahemmin nämä asiat alkoivat kalvamaan sisintäni. Ymmärsin, että jos en päästä näistä irti ja ole loppuun asti raa’an rehellinen, ei pöytäni tule koskaan olemaan täysin puhdas. Epäröin soittoa siskolleni monta tuntia, kunnes vain lakkasin ajattelemasta (teko)syitä, miksi minun ei tulisi tehdä sitä - näppäilin vain numeron ja soitin.
Ja minä lauloin kaiken. Kuin satakieli viimeisen aariansa. Päästin vihdoin irti, lopullisesti. Olin täydellisen rehellinen - minulla ei ollut enää mitään haamuja kaapissani. Ja silloin tapahtui jotain odottamatonta, mikä mullisti elämäni.
Minä en kuollutkaan. Minä en romahtanutkaan, en vaipunut epätoivoon - päin vastoin. Minut täytti aivan valtava helpotus. Sisälleni vyöryi sellainen toivon ja uskon valo, että tuntui kuin voisin räjähtää onnesta. En osaa sitä tarkemmin selittää: se ei ollut mitään, minkä tunnistin entuudestaan, se ei ollut tunne sisälläni, joka olisin itse luonut ajatuksistani tai jonka olisin itse pystynyt synnyttämään - se tuli ulkopuolelta ja täytti minut kauttaaltaan, kääri minut syliinsä kuin lämmin peitto pakkasella. Se puhalsi sisääni lämpöä, valoa, ja järjettömästi toivoa. Sen seurauksena kuulin vain pääni sisällä uuden, rauhallisen ja lempeän äänen, joka sanoi minulle:
“Sulla ei ole mitään hätää. Sä selviät mistä vain.”
AA:ssa puhutaan paljon korkeammasta voimasta. Minä en usko kirkon kuvaukseen Jumalasta, enkä ole pystynyt tähän mennessä määrittämään mitään tiettyä korkeampaa voimaa, vaikka uskon kyllä, että sellainen voi olla olemassa. Nyt uskon, että se korkeampi voima on minun käsitykseni ja kokemukseni mukaan Rakkaus. Uskon, että luopuessani kaikista valheista, ja olemalla täydellisen avoin ja rehellinen, avasin Rakkaudelle oven elämääni. Ja se Rakkaus omaan itseeni kertoo minulle edelleen joka päivä yhtä lempeästi ja rauhallisesti, että minulla ei ole mitään hätää. Epätoivo ja pelko saa voimansa valheista, mitä minulla ei enää ole - pöytäni on täysin puhdas, minulla ei siis ole enää mitään syytä pelätä. Minusta todellakin tuntuu, että selviän ihan mistä vaan.
Tekstini edellinen osio saattaa olla monille liikaa, ja pudistelet päätäsi epäuskoisena. Sinä saat tehdä niin. Tämähän on vain minun tarinani, ja voin kertoa Sinulle vain sen, minkä olen itse kokenut. Sinä voit uskoa mihin itse haluat - sehän on sinun elämäsi.
Katkon jälkeen kotiutuminen ja töihin paluu sujui hyvin. En kokenut, että katkaisuhoidosta olisi enää ollut minulle pidempään apua: minun tuli palata elämääni, ja jatkaa siitä, mihin olin jäänyt - nyt vain täysin uusin silmin. Nyt olin valmis kohtaamaan arjen, työn, ystävät ja kaiken sen, mitä olin peloissani paennut katkolle - minullahan ei ollut enää mitään pelättävää. Nyt sen kahvipannun keittäminen tuntuu helpolta ja yksinkertaiselta. Nyt se tuntuu hyvältä.
Olen käynyt viikottain AA- tai NA-ryhmissä, ja pidän yhteyttä katkolla tutustumiini toipuviin alkoholisteihin. Uskon, että meistä on tullut lyhyessä ajassa ystäviä, ja se tekee minut iloiseksi joka päivä. Esimieheni tukee minua raittiuden suunnittelemisessa, ja voin huoletta esimerkiksi valita kotiryhmän, jossa käyn kerran viikossa: kun olen päätökseni tehnyt, esimieheni suunnittelee työvuorot niin, että pääsen joka viikko kokoukseen. Aikomuksenani on kotiryhmän myötä valita itselleni myös kummi. Vapaa-aikana voin osallistua sitten muihinkin kokouksiin. Terapiassa käyn kerran viikossa, ja mahdollisesti pyrimme näkemään useammin - mutta vähintään kerran viikossa. Jätin A-klinikalle hakemuksen sosiaaliterapiaan: aikomukseni olisi tavata sosiaaliterapeuttia kerran kuukaudessa, jolloin keskittyisimme ainoastaan raittiuteen ja sen ylläpitämiseen, toisin kuin psykoterapiassa. Aloitin myös avantouinnin uudelleen, missä käyn kerran viikossa, joka sunnuntai, kun minulla on aina vapaapäivä. Siitä muodostui minulle iso henkireikä pari vuotta sitten, mutta olen lopettanut sen, sillä minulla on ollut liian kiire tuhota elämäni alkoholilla. Ainoa asia, minkä nojaan en välttämättä voi jatkossa suunnitella tulevaisuuttani, on Antabus.
A-klinikan lääkäri soitti minulle viime tiistaina kertoakseen verikokeiden tuloksista. Viimeisin alat-arvoni katkolla oli ollut koholla, ennen kuin aloitin Antabuksen. Normaali arvo on noin 35, minulla se oli ollut reilu 60 - mutta pystyin kuitenkin aloittamaan Antabuksen. Kysyin lääkäriltä, oliko arvot vaan koholla edelleen, koska ne olivat olleet jo koholla aiemmin, johon hän vastasi: “normaali arvo on 35. Alat-arvosi on tällä hetkellä 241. Sinun pitää lopettaa Antabus heti. Varaa aika kolmen viikon päähän uusiin verikokeisiin, ja katsotaan tilannetta sitten.”
Sen sijaan, että jäin hetkeksikään murehtimaan asiaa, puhuin tunteistani rehellisesti siskolleni, ystävilleni ja terapeutille. Ymmärsin nopeasti, että vaikka minun tulisi kohdata raittiuden tie ilman Antabusta, olen ensimmäistä kertaa todella turvannut selustani niin, että pysyn jatkossakin raittiina ja rehellisenä. AA:sta minulle on jäänyt selkeä, yksinkertainen ohje, mihin päivittäinen raittiuteni perustuu, oli sitten antabusta tai ei:
Älä ota ensimmäistä ryyppyä.
Jos valitsen joka päivä, etten ota ensimmäistäkään, niin pysyn raittiina. Hyvinä hetkinä voin mennä eteenpäin viikko kerralllaan, päivä kerrallaan - vaikeina hetkinä vaikka vain hetki tai minuutti kerrallaan. Mutta niin kauan kuin päätän olla ottamatta sitä ensimmäistä ryyppyä, ei mikään eteeni tuleva haaste ole liian suuri. Mä selviän mistä vain.
Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän Minun Tarinani Vol 2 - osion ensimmäisen luvun. Nähtäväksi jää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Takanani on nyt 28 selvää päivää.
Mennään eteenpäin päivä kerrallaan.
[i]We live and we learn to take
One step at a time
There’s no need to rush
It’s like learning to fly
Or falling in love
It’s gonna happen when it’s
Supposed to happen and we
Find the reasons why
One step at a time
When you can’t wait any longer
But there’s no end in sight
(when you need to find the strength)
It’s your faith that makes you stronger
The only way you get there
Is one step at a time[/i]
Moikka Luna,
On niin kiva kuulla susta! On tosi hienoa, että olet päässyt noin isosti eteenpäin oman olosi kanssa. Onnittelut myös koulun päättämisestä
Toivon että vahvat oivalluksesi ja tuki auttavat sinua olemaan ottamatta sitä ensimmäistä ryyppyä. Mä ainakin uskon suhun ja toivon sulle niin pelkää parasta!
Moi Mietteliäs,
kiitos kovasti viestistäsi ja tsempistä! paljon myös terkkuja sulle ja kaikkea hyvää Kirjoittelen jatkossa tuonne Lopettajien puolelle, sieltä voi käydä lukemassa ajankohtaisempia kuulumisia. Mutta eilen tuli kuukausi raittiutta täyteen, pitkä matka on edessä mutta mennään päivä kerrallaan