Viime viikon torstaina, 8.8.2013, minulla meni korkki kiinni. Täytin sinä päivänä 26 vuotta. Ensimmäistä kertaa elämässäni, olen päättänyt koittaa elämää ilman viinaa, pidemmän aikaa.
Mistä ajatus lähti? Tarvitaanko siihen syytä? Omalla kohdallani esimerkkejä on vaikka muille jakaa.
Otettakoon ensimmäiseksi esimerkiksi vaikka se, että en hallitse elämääni. En hallitse elämääni, koska en tahdo hallita sitä. Alkoholi on minulle pakokeino olla ottamatta vastuuta omasta elämästäni. Sinne on aina hyvä paeta, kännissä on helppo unohtaa, tehdä mitä lystää. Mutta useimmiten se vain pahentaa asioita, tilannetta ja elämänlaatua. Kun ei osaa ottaa kohtuudella. En ole koskaan osannut.
Lasken osasyyksi perhetaustani. Molemmat vanhempeni olivat/ovat alkoholisteja, toisen alkoholi ja masennus vei oman käden kautta hautaan, kun olin yhdeksän vanha. Elin ympäristössä, missä alkoholin käyttö oli elämäntapa, missä kukaan aikuisista ei osannut hallita juomistaan.
Alkoholi on aina ollut minulle myös itsetunnon pönkittäjä. Kännissä on helpompi irtautua, olla vapaampi, sosiaalisempi, spontaanimpi, seksikkäämpi, iloisempi, mukavampi, menevämpi. Tai ainakin kännissä tuntee itsensä paremmaksi. Harmi vain, että seuraavana päivänä totuus vaan sattuu ihan perkeleesti.
Onhan toki niitä kertoja, jolloin kännissä on ollut ihan pirun hauskaa. On tehty tyhmiä juttuja, naurettu ties mille, pidetty hauskaa kavereiden kanssa. Voi rehellisesti nauraa yhdessä kaikille hassuille toilailuille. Mutta niiden vastapainona löytyy ne kerrat, kun reissu on riistäytynyt käsistä, ne kerrat, joita et muista, tai et haluaisi. Ne kerrat, mitkä ovat painuneet ikuisesti verkkokalvoihisi, ne kaameat fläsärit, jotka ei haalistu edes vuosien saatossa. Yksikin tämänlainen muisto pyyhkii pöydältä kaikki hyvien reissujen muistot yhteensä. Mikään ei ole kamalampaa kuin moraalinen morkkis.
Minulle näitä reissuja on kertynyt vuosien saatossa. Teininä tuli sekoiltua kännissä kaverin/kavereiden poikaystävien kanssa, mitä en olisi ikinä tehnyt selvin päin. Niistä ei koitunut mitään hyviä seurauksia, kerran jouduin jopa käsirysyyn yhden kaverin kanssa, joka vihasi mua aika pitkään sen jälkeen. Ja ansaitsin sen kaiken. Se tunne, että pettää ystävänsä, oli jotain kamalaa. Tietysti toivoi, että asia ei koskaan tulisi julki, mutta joka kerta, kun katsoi ystäväänsä silmiin, halusi vain musertua pettymyksestä omaan itseensä ja käytökseensä. Tajusin jo silloin, että kyse oli itsetunnon puutteesta ja huomionhakuisuudesta – halusin ”varastaa” jotain toiselle kuuluvaa onnea. En mä niistä kundeista ollut oikeasti kiinnostunut, halusin vain hetken, että he pitäisivät minua muita parempana. Ja seuraavana päivänä, krapulassa, mietin, mitä jäi käteen? Petetty ystävä, suuri salaisuus, kundi, joka ei piitannut musta pätkääkään ja joka halveksi mua luultavasti vain enemmän tapahtuneen jälkeen. Toisinaan en edes käyttänyt ehkäisyä, joten apteekkireissulle mars, ja kirsikkana päälle – itsetunto vielä enemmän romuna.
Välillä kännissä hukkasin tavaroita, joskus koko kassin. Ulkomailla asuessani havahduin kännireissun jälkeen krapulassa siihen, että koko kassini sekä kenkäni ovat kadonneet. Tai olen ne jonnekin jättänyt, ihan sama. Kassissa oli nettipankkitunnukset, pankkikortti, ajokortti, päivän shoppailut, kukkaro ja rahat, ja jos oikein muistan, skootterin ja kämpän avaimet. Niitä ei ihan heti saanut ulkomailta käsin hoidettua takaisin. Olen kadottanut kännissä myös mp3-soittimeni, pari kameraa, ja avaimet/kukkaron/kassin muutamia kertoja.
Kännissä olen myös saanut tutustua lain rikkomiseen ja virkavaltaan. Teininä olen istunut maijassa, kun poliisit soitti äidilleni - join alaikäisenä puistossa kaljaa vappuna, taisin olla 14. Olemme kavereiden kanssa murtautuneet erään hiekkarannan saunatiloihin ja saunoneet yöllä, jättäen paikat siivottomiksi. Olen ajanut ulkomailla skootteria aivan tuhannen humalassa joku yhden illan hoito kyydissä. Olen ajanut Suomessa autolla kotiin, vaikka minua pelotti, koska tiesin, etten ole likimainkaan ajokunnossa. Olen käynyt baareissa ja yökerhoissa 16-vuotiaana kaverin papereilla, kunnes minut ilmiannettiin. Olen kännissä löytänyt yökerhon vessasta kukkaron, josta otin 20€ omaan taskuuni, ennen kuin palautin kukkaron tiskille. Saattaa kuulostaa lievältä, mutta teoillani on varmasti ollut seurauksia, tai olisi voinut olla vakavia seurauksia – pääasia on, että en olisi koskaan käyttäytynyt tällä tavalla, ellen olisi ollut humalassa.
Suurimpia kännisekoiluja teini-iällä oli, kun minulle juotettiin 13-vuotiaana täysi-ikäisten toimesta kotibileissä vahvoja viinoja. Oksensin kylpyammeessa itseni päälle, kaverini joutui solmimaan kengännauhani ja kaksi kundia talutti minut kotipihan nurkille. Veljeni on ollut selvin päin kotona, olen oksentanut ja sammunut vessaan, josta hän on riisunut oksennusta täynnä olevat vaatteeni ja kantanut mut sänkyyn.
18-vuotiaana kuvioihin tuli tietysti baarit ja yökerhot. Yksi kamalimpia muistoja on, kun olen lähtenyt viettämään ystäväporukalla työkaverini synttäreitä yökerhoon. Olemme juoneet pohjiksi siideriä ja skumppaa, ja muistan pari tilausta yökerhossa. Sen jälkeen muistini katkeaa viideksi tunniksi. Ei mitään. Pelkkää tyhjää. Seuraavaksi hortoilen kadulla, itkien, valkoisissa housuissani on verta vasemman reiden kohdalla, olen hukannut kassini ja puhelimeni, on vain minä, hädässä. Olen hortoillut sisareni luokse aamuseitsemältä, olen muistanut ovikoodin, jotta olen päässyt kerrostaloon sisälle. Kassini sain takaisin, mutta illan tapahtumiin en koskaan saanut selvyyttä.
Se ei kuitenkaan vedä vertoja kamalimpaan. Olemme lähteneet kaveriporukalla yökerhoihin, ja seurueessamme oli myös minulle tuntemattomia kundeja. Ainoa, valokuvanomainen muistikuva aamuyöstä, mikä minulla on, on kun kaksi näistä kundeista panee mua edestä ja takaa jossain asunnossa. Olen varma siitä, että en ole missään nimessä ollut siinä kunnossa, että olisin vapaaehtoisesti suostunut siihen. Olen jossain vaiheessa haalinut vaatteeni ja kassini ja poistunut asunnosta itkien, ja soittanut hädissäni serkkupojalleni, joka on ottanut mut viereen nukkumaan, koska en halunnut mennä yksin kotiin. Olen vain itkien selittänyt hänelle: ”pliis, älä kysy, mitä on tapahtunut. Ota mut vaan syliin ja pidä kiinni, kunnes nukahdan”. Jälkeen päin toinen näistä kundeista otti minuun yhteyttä ja oli aidosti todella pahoillaan kaikesta. Muistan toisen kundin kasvoilta, ja olen muutaman kerran nähnyt hänet jossain baarissa, ja minulle tulee heti tarve päästä pois. En pysty edelleenkään katsomaan häntä ilman, että minulle tulee tarve tappaa hänet. En voi kuitenkaan syyttää ketään tapahtuneesta, kun en muista mitään koko illasta. Seuraavana päivänä käsivarressani oli kämmenen kokoinen mustelma, eikä minulla ole mitään tietoa, mistä sen olen saanut.
Kännissä olen niin monta kertaa sekoillut kundien kanssa ilman ehkäisyä, että sain teininä kaksi sukupuolitautia, joista toisen kanssa joudun elämään loppuelämäni. Syön päivittäin siihen lääkkeitä. Olen tuhonnut omaisuuttani, terveyttäni ja itsetuntoani viimeiset kymmenen vuotta. Suvussani on maanis-depressivisyyttä, ja uskon, että alkoholi on vain vahvistanut tätä piirrettä omassa elämässäni, vaikkei se esiinny minulla vahvana. Aina syksyisin vaivun masennukseen, ja lääkitsen itseäni alkoholilla. Tiedän, että alkoholin nauttimiseni ei ole ollut pelkästään sosiaalinen tapa, sillä olen vetänyt useita kertoja perseet ihan yksin vaikka kotona. Pieni humaltuminen ei koskaan riitä – aina pitää vetää kunnon kännit. Ilta ei ole koskaan ohi silloin, kun on vielä hauskaa.
Olen ollut töissä niin pahassa krapulassa, että sammuin henkilökunnan keittiön pöydän päälle tunniksi, kun kaverini oli kanssani töissä. Olen ollut niin pahassa krapulassa, että olen valehdellut pomolleni olevani sairaana. Olen lukemattomia kertoja lintsannut koulusta krapulan takia.
Olen loukannut käytökselläni myös läheisiäni. Viime jouluna asustelin siskoni luona, kun hän oli matkoilla. Olen lähtenyt aaton aattona dokaamaan ja tuonut kaksi kaveriani ja heidän kaverinsa, jota en tuntenut, siskoni asuntoon. Olen harrastanut suojaamatonta seksiä tämän kaverin kanssa siskoni sängyssä. Minun piti seuraavana aamuna olla kummivanhempieni luona joulupuurolla, ja lähteä sen jälkeen perheeni kanssa hautausmaalle viemään kynttilöitä. Herään kolmelta päivällä siihen, kun sisareni ja äitini ovat kilpaa soittaneet minulle, ja hakanneet ikkunoita ja ovia, jotta heräisin. Autossa oli odottamassa myös veljeni ja 7v siskonpoikani. He pakottivat minut lähtemään mukaan, koska olin sitä mieltä, että jään ennemmin häpeämään sänkyyn koko jouluaatoksi. Ennen jouluruokailua kävin vessassa oksentamassa.
Näiden asioiden kirjoittaminen tuntuu uskomattoman pahalta. En tätä ennen edes tajunnut, kuinka pitkä näiden surullisten muistojen lista on. Ja kaikki vain alkoholin takia.
Ei enää. Jokainen solu minussa huutaa: ei enää tätä. Ei enää itsetuhoista elämää, jossa en voi olla onnellinen. Jos jatkan elämääni näin, kuolen.
Nyt korkki on kiinni. Ja pysyy. Ei ehkä loppuelämää, mutta niin kauan, kunnes osaan kirkkain mielin ottaa vastuun omasta elämästäni, jonka kautta ehkä opin hallitsemaan myös alkoholia ja sen käyttöä. Tiedän, että elämässä on niin paljon onnea, iloa ja hyvyyttä, jotka voin saavuttaa – mutta silloin minun pitää luopua itsetuhoisesta käytöksestä, minkä alkoholi mahdollistaa. Tämän tien raivaaminen ei tule olemaan helppoa, mutta olen valmis yrittämään… Koska jos en edes yritä, tuomitsen itseni murheen ja surun suohon, josta ei ehkä ole koskaan paluuta.
…ja minä haluan olla onnellinen.
kannattaa plärätä läpi myös sitä puolta sinunkin, siellä tuntuu olevan aika paljon aktiivisempaa kirjoittelua. Ja tietenkin myös monenlaisia tarinoita joihin samaistua, vaikka et kokonaan olisi lopettamassakaan.
Ihan totta. Mieti entistä ja puntaroi, kannattaako siihen palata.