Puoli vuotta.
Tauko kirjoittelusta tänne on ollut paljon pidempi kuin aiemmin. Pitää myöntää (itselleni), että siihen on syynsä - kovin paljon on ehtinyt tässä ajassa tapahtua.
Juuri siksi tänne kirjoittaminen on koko ajan lykkääntynyt - niin kauan kuin minun ei tarvitse katsoa totuutta silmiin, niin kauan pystyn itselleni valehtelemaan. Luin koko viestiketjun, ja olen jo unohtanut monia asioita, mitä olen tänne kirjoittanut, monia asioita, mitä muut ovat tänne kirjoittaneet.
Totuus on se, että koko ajatusmaailmani on tällä hetkellä todella ristiriitainen, ja ahdistus on kova. Toinen totuus on se, että olen viime kirjoittelun jälkeen ollut humalassa kaksi kertaa.
On ehkä ihan hyvä, että annoin itselleni aikaa hieman käsitellä näitä asioita, enkä kirjoitellut tänne heti - näen tällä hetkellä käytökseni puolesta seikkoja, mitä en nähnyt tapahtumahetkellä. Näen nyt asioita, millä varmasti oli vaikutuksia ratkaisuihini, kun tapahtumahetkellä olin täysin neuvoton. Otan täysin vastuun siitä, mitä olen tehnyt, mutta haluaisin myös selventää (itselleni), että ympäristössäni tapahtui asioita, mitkä saattoivat tekoihini vaikuttaa. Tai sitten ei - ehkä vain yritän selitellä itselleni (tässä yksi niistä ristiriidoista, mitä mietin tällä hetkellä) tekemällä itsestäni uhrin.
Mursin sormeni, ja se jouduttiin kipsaamaan. Olin viisi viikkoa pois töistä, ja otin sen takia ison kolauksen taloudellisesti (lisäksi hyvin tasainen treeniaikatauluni otti sen vuoksi yli kahden kuukauden tauon, ja en enää liikkunut säännöllisesti). sen vuoksi joulun aikaan teinkin viikonlopputöiden sijaan 6 päivää viikosta ravintola-alalla töitä. Se on kolminkertainen määrä työpäiviä viikossa sen jälkeen, kun holittomuuteni aloitin. Eikä kyse ole mistään päiväkahvilasta, vaan yötyöstä. Humalaisten ihmisten maailma sekottui arkeeni kuin kossu vissyyn.
Lisäksi ystäväni, joka ei asu paikkakunnalla, tuli käymään, ja lupasin että hän saa majailla luonani muutaman päivän uudenvuoden päivästä lähtien. Tiesin hänen olevan maanisdepressiivinen, ja kova juhlija, mutta vasta silloin minulle selvisi, kuinka kova… Hän ei ollut selvinpäin hetkeäkään - hän ei pystynyt olemaan selvinpäin hetkeäkään. hän tissutteli päivisin luonani, koska olisi muuten tärissyt edellisen illan juomisesta ihan liikaa, veti piristeitä illalla, että olisi jaksanut bilettää, ja yöllä, kun tulin töistä väsyneenä, en voinut nukkua, koska ystäväni ei pystynyt olemaan hetkeäkään paikoillaan, kun kävi niin ylikierroksilla. Olin painanut töitä humalaisten ihmisten keskellä koko joulun ajan, ja nyt kotiini, siihen ainoaan paikkaan, mihin se maailma ei ollut ennen päässyt, olikin astunut se kaikkein pahin mörkö - se mörkö, joka voi pahoin niin synkillä tavoilla, että minua edelleen kauhistuttaa. Ja minä annoin sen kaiken tapahtua.
Ainoan vapaapäiväni kahteen viikkoon vietin siis tämän ystäväni seurassa. Ja olimme baarissa. Ja minä join. Ja valehtelin täysin pokkana itselleni koko ajan (tämän olen tosin käsittänyt jälkeenpäin): “kaikki on ihan hyvin. Kyllä sä voit pari ottaa. Sä olet aikuinen ihminen ja saat tehdä mitä haluat. Turhaan sä sillä päätäs vaivaat, etköhän sä ole jo viidessä kuukaudessa jotain oppinut”. En tosin silloin juonut kuin kaksi-kolme juomaa, mutta kuitenkin. Olin ollut n. 5kk selvinpäin, ja käsitän nyt, että olin jo pitkän aikaa korostanut aikataulujen merkitystä sekä itselleni että muille. Puhuin kaikille, että olen ollut sen ja sen aikaa selvinpäin, ja että aion olla vuoden selvinpäin: asetin itselleni tavoitteet, mitkä jo ehkä silloin tiesin rikkovani. Puhuin itselleni ihan samalla tavalla: asetin itseni jollekin jalustalle, “sä olet jo näin kauan jaksanut”… Pikku hiljaa aloin rakentamaan jalkojeni alle jotain, mikä tulisi pian särkymään…
Noin kaksi viikkoa tämän jälkeen koitti henkilökunnan “virkistäytymis” ilta… kenellekään, varsinkaan minulle itselleni, tuskin jää epäselväksi, mitä ravintola-alan henkilökunnan juhlissa pääsääntöisesti tehdään. Olin kahdesti ilmoittanut pomolleni, että vaikka päivän/illan suunnitellut tapahtumat pidettiin salassa, jotta ne olisi yllätys koko henkilökunnalle, tulisin olemaan sinä päivänä selvinpäin (esim. jos lähtisimme jonnekin kauemmas, yritin tiedustella, että kai me menemme paikkaan, mistä pääsen matkustamaan kotiin sitten, jos/kun meininki menee turhan kosteaksi). Kun pääsimme meille varattuihin yksityistiloihin (melko syrjässä, eikä kauppoja ollut missään kävelymatkan päässä), oli jääkaappi pullollaan alkoholia…eikä mitään alkoholittomia juomia oltu varattu. Ei yhtäkään. Ajattelin, ja olen osittain edelleen sitä mieltä, että alkoholittomat juomat saatettiin “unohtaa” ihan tahallaankin. Mutta minulla oli vaihtoehtona nauttia seuraavat 5h työkavereideni kanssa joko alkoholia, kraanavettä tai lähteä kotiin. Valitsin ensimmäisen, enkä sen koomin edes epäröinyt. Mutta tällä kertaa oloni oli enemmänkin lannistunut…en vain jaksanut enää selitellä, en jaksanut panna vastaan enää. En jaksanut todistella itselleni mitään, tai muillekaan. En jaksanut olla vahva. Olin henkisesti aivan lyöty.
Sinä iltana join n. yhden juoman tunnissa. join välillä kahvia ja vettä, mutta join kuitenkin ensimmäistä kertaa itseni pieneen humalaan. Muistan kaiken, enkä käyttäytynyt mitenkään erilaisesti. Valomerkkiin saakka iltani oli kaikin puolin ihan mukava. Valomerkin jälkeen menin kotiin. Se, mitä seuraavaksi tapahtui, tuli minullekin yllätyksenä.
Kotiin tullessani olen avannut pullon Jaloviinaa, minkä sain töistä lahjaksi. Olen juonut siitä n. 5 annosta. Yksin. Minulla ei ole kauheasti muistikuvia tämän jälkeen: olen lähettänyt Facebookissa viestejä ihmisille, eikä niissä viesteissä ollut mitään tolkkua - tuntui kuin joku riivattu ihminen olisi kirjoittanut ne. Olen kirjoitellut ystäväni kanssa, jolle olen sanonut olevani paraikaa humalassa, ja että oloni on ihan kamala ja ahdistunut sen vuoksi. Jossain vaiheessa olen kutsunut erään puolituttuni luokseni, ja olemme harrastaneet seksiä. Hän on lähtenyt parin tunnin päästä kotiin, ja olen sen jälkeen sammunut. Tuntuu, että jossain vaiheessa aamun tunteina olen muuttunut persoonana joksikin aivan toiseksi. Ja tämä toinen hahmo on tehnyt mielelläni ja ruumillani ihan mitä huvittaa.
Heräsin seuraavana päivänä pienenä lapsena. Lapsena, joka on astunut johonkin synkkään ja ahdistavaan paikkaan, mistä ei ole ulospääsyä. Tämä lapsi ei ollut koskaan ennen kokenut niin suurta hätää ja pelkoa, ja toivoi vain, että joku pelastaisi hänet sieltä pahasta paikasta. Itkin lohduttomasti koko päivän. Ja toisenkin.
En ole ehkä koskaan kokenut sitä tunnetta niin voimakkaasti. Sitä tunnetta, mistä olen ensimmäisestä tekstistäni saakka puhunut. Sitä tunnetta, mikä sai minut ajattelemaan:
“Ei enää. Jokainen solu minussa huutaa: ei enää tätä. Ei enää itsetuhoista elämää, jossa en voi olla onnellinen. Jos jatkan elämääni näin, kuolen.”
Kesti monta päivää, että toivuin tapahtuneesta henkisesti. en varmaan vieläkään ole toipunut siitä. Mietin sitä miltei päivittäin. Ja se vaikuttaa käytökseeni edelleen. N. viikko sitten huomasin ahdistuvani huomattavasti, ja kun ahdistun, tahdon olla omissa oloissani. ja lamaannun. Niin tein nytkin. ja mitä tekee ahdistunut, lamaantunut ihminen, kun lamaannusta on kestänyt tarpeeksi kauan? vittuuntuu. Vittuuntuu siihen, että ahdistuu ja lamaantuu, eikä tee mitään - ei pysty tekemään mitään. Vittuuntuu elämäänsä, ja alkaa kapinoida kaikkea niitä hyviä asioita kohtaan, mitä elämäänsä on rakentanut. Hajoittaa ja hallitsee.
Minä hajoitin. Lakkasin liikkumasta. Terveellisen ruokavalion sijasta vedin itseeni niin paljon roskaruokaa, karkkia ja kaikkea paskaa että voin fyysisesti todella pahoin. Ja menin ja vedin kännit. Taas.
Ja minulla oli oikeastaan ihan hauskaa. En ollut ulkona kuin muutaman tunnin, mutta kuitenkin. Olin ollut tupakoimatta melkein kuukauden - nyt vedin puoli askia tupakkaa. Tein kaiken juuri päin vastoin, mitä olen tähän saakka tehnyt. Sisälläni oleva pieni lapsi huusi “HAISTAKAA KAIKKI PASKA, MÄ TEEN MITÄ TAHDON” niin lujaa, että pää kumisi. Ja niin minä haistatin - itselleni. Haistatin ja hajoitin.
Ja hassua kyllä, se tavallaan helpotti. Olin kasvattanut edellisestä kerrasta ihan järjettömän suurta pelkoa itseeni, ja tämän jälkeen oloni oli huojentunut… en minä voi olla juomatta siksi, että pelkään sitä. Ei pelko voi sanella, miten minun tulee elää. Ja tajusin, että sen ahdistuksen takaa löytyikin yhtäkkiä ne todelliset syyt, mitkä olivat vain piiloutuneet minulta, ja kun raivasin juomisen pelkoni pois, näin sen hyvin selvästi: tällä hetkellä opintoni eivät edisty, koska en tee niille mitään, ja se on asia, mikä minua oikeasti ahdistaa - se on asia, mihin minun pitää puuttua.
Kun tajusin tämän, nauroin ääneen. Aika paljon joutuu vääntämään kättä itsensä kanssa, ja kuin pieni lapsi huutamaan, polkemaan jalkaa ja kapinoimaan vastaan, ennen kuin on valmis kohtaamaan todelliset ongelmat.
Kun aloitin kirjoittamaan Plinkkiin, päätin, että koitan aluksi pohtia asioita itsenäisesti, ja että saan täältä vertaistukea niihin pohdintoihin. Mietin jo silloin terapiaan menoa. Nyt en enää mieti, vaan soitin A-klinikalle. minulla piti olla ensimmäinen aika sosiaaliterapeutille kuun lopussa, mutta se peruuntui. nyt odottelen uutta aikaa. Lisäksi työaikani palautui taas normaaliksi, eli en tee enää kuin kaksi päivää viikossa töitä, mikä on myös helpottanut arkeani. Olen myös päättänyt lopettaa ravintola-alan työt, kun aika on sopiva (näillä näkymin syksyllä - tai ainakin yötyöt). Aion vastedes tehdä ystävilleni selväksi, että kotonani vallitsee rajat, joita tahdon heidän kunioittavan. Minun pitää pystyä ennakoimaan tälläiset lumipalloefektit, ja minun pitää löytää paremmat työkalut asioiden käsittelemiseen. Pääsin itsenäisellä työllä tiettyyn pisteeseen asti - nyt se ei enää riitä.
Olen myös tajunnut pari muutakin seikkaa. ensimmäisen, tuon kamalan dokaamiskerran jälkeen päässäni heräsi ensimmäistä kertaa ajatus, mitä en ollut kertaakaan sanonut ääneen:
“Mitä jos minä en koskaan tule hallitsemaan tätä?”
Se ajatus pelottaa. Mutta se on ihan mahdollinen ajatus. Luulin jo hetken olevani “valmis”, mutta nyt tajuan, että en ehkä koskaan tule valmiiksi. Tämä elämänmuutos kestää lopun elämääni. ei se ole mikään vuoden projekti. se on läsnä joka hetki, aina hautaan saakka. En usko, että paluuta entiseen enää on. Mutta minun pitää myöntää itselleni, että en voi heti osata kaikkea täydellisesti.
Entäs ne ristiriidat? Minä syväanalysoin ihan kaikkea elämääni liittyvää. En ole tyytyväinen mihinkään selitykseen. Jossittelen. “Mitä jos olen valehdellut itselleni koko tämän ajan?” “Mitä jos minä en koskaan opi?” “Onko kaikki tekemäni työ ollut turhaa?” “Mitä jos en ole valehdellut itselleni, mitä jos nämä ulkopuoliset seikat ovat vain vaikuttaneet minuun?” “Mitä jos vain annan itseni olettaa, että ulkopuoliset seikat vaikuttavat käytökseeni, teenkö silloin itsestäni uhrin?” “mitä jos kyseessä ei ollutkaan mikään lumipalloefekti, mitä jos kyseessä oli muutama erillinen tapaus, ja niistä jokaiseen oli omat syynsä?” “Mutta jos ajattelen niin, valehtelenko taas itselleni ja vähättelen tapahtumien merkitystä?”
Aika isoja kysymyksiä. Kysymyksiä, mihin minulla ei ole vastauksia. Ehkä näiden kysymysten tivaaminen itseltään ei myöskään auta asiaa yhtään. Siksipä olen huojentunut ajatuksesta, että pääsen pian juttelemaan näistä asioista ammattilaisten kanssa. He varmasti näkevät asiat toisenlaisessa valossa, ja osaavat auttaa rakentavammin minua, kuin minä itse tällä hetkellä.
Kaipa minullakin on vielä toivoa. Ainakin siltä tuntuu tällä hetkellä. Tuntuu hyvältä taas kirjoittaa tänne.
Mennään päivä kerrallaan.
:mrgreen: .
.
. No, tämä yksi “tuomari” sitten käski siirtyä Lopettamon puolelle, mikä sinänsä olikin ihan hyvä neuvo, koska eipä ko. tilanteessa enää vähentelyllä taida mitään suurempia hyötyjä olla, mikäli se nyt onnistuu lainkaan. Tyyppi otti neuvosta vaarin ja kirjoitti ongelmastaan Lopettamoon. Eipä sieltä vain suuremmin tukea herunut, ellei lasketa sitä yhtä AA-mainosta, jota tämä eräs iki-AA:lainen tuputtaa samalla kaavalla kaikille 
. Tämä ei nyt ollut multa mikään hyökkäys AA:ta vastaan; siitä saattaa olla monellekin iso apu ja hyvä niin, mutta aika laimeaksi se Lopettamon vertaistuki silti jäi, mikäli tuossa oli kaikki. Moni kun voisi saada oikeasti apua siitäKIN, että lopettajat kommentoisivat tilannettaan ja tosiaan keskustelisivat 
.
. Tosin tämä vähättelijöiden puoli sopii kyllä myös hyvin kännipäiväkirjan pitoon, sillä sitä samaa juomisen ihanuuden hehkuttelua täällä lähes kaikki muutkin harrastavat. Oikeastaan tämän palstan nimi voisi ollakin Me Kännääjät 
. Pitäisiköhän ehdottaa tuota ylläpidolle 