No kun juurikin niin… ja kun välillä muistaa, miten huono olo tulee jo jossain tietyssä humalan vaiheessa, niin sekin riittää: kun ei muista muutaman sekunnin kuluttua, mitä oli sanomassa jos ylipäätään kykeni mitään sanomaan; kun ei tahdo jaksaa pitää päätään pystyssä; kun tajuaa juoneensa itsensä siihen tilaan, että vastassa on katastrofaalinen darra; kun huimaa, oksettaa, kuvottaa, näkökenttä supistuu… huaaa, on se niin riemullista etteihän se nyt ihme ole, että siihen jää koukkuun 
Höhöö…nyt oli pakko hörähtää tolle “sen päiväselle” krapulanapille 
Vieläkö siihen lisättäisiin varmistuskerroin, joka aktivoisi sekunnin sadasosassa krapulan kaksinkertaiseksi yhdestäkään ajatuksesta loiventavasta
Korjaussarjan varaan pelaava loiventaja on kyllä niiiiiiiiiiiiin väärässä!!
Kiitos kaikille kommentoijille! Täällä Lopettajissa asuu rohkeita, suuria ihmisiä, jotka olette uskaltaneet aloittaa matkan johon suurin osa ei uskalla koskaan lähteä. Yksi vaikeimpia asioita elämässä on kohdata itsensä rehellisesti, ja katsoa tosiasioita suoraan silmiin.
Itsellä on nyt kai se 12-kuukautta täynnä. Ei tunnu kovin erityiseltä rajapyykiltä. Mitkä ovat mietteet vuosi lopettamisen jälkeen? …No, viinahimot ovat kadonneet. Moni asenne on muuttunut, mutta silti ei mitään valtavia muutoksia ole nähtävissä. Onneksi se lopettaminen oli niin vaikeaa, että sen muistan aina. Ei tee mieli enää aloittaa uudestaan… Eli alun lopettamisen vaikeus ja ne kovat mielihalut tulivat ihan syystä. Ne olivat niin rajuja ja inhottavia olotiloja, että en halua enää koskaan kokea moisia. …Jos lopettaminen olisi ollut helppoa, niin ehkä olisin lipsahtanut jo takaisin vanhoille laduillle 
Asioilla on siis syynsä. Kivut tulevat tarpeeseen. Ainakin minun kohdallani. Kunnon kivun muistaa, sitä ei halua kokea toiste.
Alkoholistiksi en osaa vieläkään ajatella itseäni, koska käyttämäni määrät olivat niin pieniä, mutta riippuvuus aineeseen minulla kyllä oli, eikä ihan heikko sellainen. Sen huomaa nyt selvästi. Ehkä olisin aikojen kuluessa lisännyt juomistani, ja jäänyt kunnolla koukkuun. Alkoholistiksi voi tulla ihan harjoituksen voimalla, juomalla riittävästi. Toisaalta, elämänlaatu näin absolutistina on niin paljon parempaa, että en voi suositella kohtuukäyttöä kenellekään. Paljon parempi on olla kokonaan ilman! Pari lasillistakin on liikaa, jos haluaa olla kirkkain ajatuksin elämässä kiinni, nauttia mielenrauhasta ja elää hetkessä kiinni. Alkoholi antaa hetkeksi hyvän olon, mutta ottaa sen monikertaisella korolla takaisin, eli antaa palkinnon ennen työtä, kun sen pitäisi mennä juuri toisinpäin. Ensin työ, sitten palkinto.
Meditointi ja jooga ovat astuneet tiukasti elämääni, niistä saa hurjasti kiksejä. Hyviä päiviä on paljon enemmän kuin huonoja. Huonot päivätkin ovat toisaalta tarpeen - ne muistuttavat, että töitä itsensä eteen on edelleen tehtävä. Olen niin mukavuudenhaluinen ihminen, että jos kaikki olisi helppoa ja pumpulista, en jaksaisi enää tehdä töitä ja kehittyä. Kaikella on siis syynsä, ja kipu on tarpeen!
Hyvää jatkoa kaikille plinkkiläisille <3 Kiitos kun olette olemassa!
Ensin onnittelen tietysti tavan mukaan raittiin vuoden rajapyykistä, klap-klap-klap!
Ja sitten onnittelen siitä, että olet selvästi irtautunut tuhoavasta riippuvuudesta. Olitpa alkoholisti millä kriteerillä tahansa, tai vastaavasti et, et ole kiinnittynyt siihen: se on sinulle YHDENTEKEVÄÄ. Et koe erityisempiä säväreitä vuoden mittaisen urotekojen sarjan saavutuksista, koska pintatasoinen suhde juomiseen tai edes juomattomuuteen näyttäisi tulleen YHDENTEKEVÄKSI. Et juo siksi, ettet saisi tai voisi juoda vaan siksi, että se on sinulle YHDENTEKEVÄÄ: et juo, koska et halua juoda, et tarvitse sitä mihinkään, et ole kiinnittynyt siihen. Olet ilmeisesti kiinnittynyt itseesi, omaan elämääsi ja suuntaasi. Tämä on jotain, josta voi todella onnitella ja josta voi todella sanoa, ettei siihen kaikki pysty: eivät kaikki meistäkään, jotka onnistumme lopettamaan juomisen, mutta jotka emme välttämättä sittenkään lähde sen edemmäksi. Minulla on nyt tässä parin vuoden sitkeän juomatta olemisen yrittämisestä sellainen kokemus, etten minä pääse oikeastaan puusta pidemmälle yksin sillä, etten juo. Se on vasta lähtökohta, valinta, joka ei välttämättä ole edes kauhean vapaa valinta. Mitä valintoja voi oikeasti tehdä, ellei ole vapaa? Luulen, että nämä alkuaikojen tuskat ja himot ja kärvistelyt ja muut ahistuksetkin nousevat vain siitä, ettemme ole VIELÄ vapaita. Olen itse tavannut sellaisiakin “raitistuneita”, jotka ovat olleet vuositolkulla juomatta, mutteivät pääse vieläkään asiasta rauhaan. Roikkuvat siinä juomattomuudessaan ja aivosairaudessaan ja muussa dogmatiikassaan.
Sulla tuntuu olevan katse tiessä ja kaikki ovet avoinna. Pääsin kerran tuohon samaan vaiheeseen omassa elämässäni ja sen varaan rakensin paljon. Se on ollut kiistatta elämäni onnellisinta aikaa, vaikka kaikkea sitä hyvää, mikä minut tänään tekee onnelliseksi, ei vielä silloin ollut olemassakaan. Mutta noina aikoina elämänvoimieni tunnossa menin toisenlaiseen ansaan: aloin tehdä aivan liikaa, aivan liian tarkasti ja aivan liikaa itseäni loppuun ajaen. Siinä oli kuvioissa työtä ja opiskelua, montaa muuta projektia ja jatkuvaa innostumista innostumisen perään. Tein kaikkea täysillä, koska saatoin vihdoinkin tehdä kaikkea täysillä: olinhan hukannut aivan liian monta vuotta juomiseen ja kaikkeen siihen kärsimiseeni. Olin vain erehtyväinen, ei sen kummempaa. Mutta tuollaisessa tilanteessa, pitkittyessään, riippuvuus alkaa taas kuiskia. En minäkään heti sortunut, vaan tajuan senkin tien olleen pidempi prosessinsa. Kaikki on kiinni siitä, millainen yhteys on omaan sisimpään ja vaikka kuinka olisi ollut juomatta 20 vuotta tai mitä hyvänsä, ei sen yhteyden tärkeys lakkaa merkitsemästä kaikkea. Omaa sisäistä ääntään ei kannata hukuttaa.
Joku puhuisi itsensä hoitamisen tärkeydestä. Yhdyn siihen puheeseen, enkä vain siksi, että se on tärkeää raittiuden kannalta - sitä voi lopun ikäänsä muistaa oikein hyvin, että kaikki hyvinvointi perustuu lähtökohtaisesti sille, että on kerran päässyt eroon alkoholista - vaan myös siksi, että se on tärkeää koko ihmiselämän ja ihmisenä kasvamisen kannalta. KAIKKIEN tulisi huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja kasvustaan. Siinä asiassa alkoholistit ym. eivät ole poikkeavia, vaan ehkä pikemmin päinvastoin.
Onneksi olkoon Sitruunapippuri hieno ja opettavainen on tarinasi!
Antiloopin paluu, loistava teksti tuo edellinen… voisinko lainata tekstiäsi tulevaisuudessa?
olen itse syvällä peliriippuvuudessa ja itsetuhoinen alkoholinkäyttö kylkiäisinä.
hanskat on lyöty tiskiin monet kymmenet kerrat, vaan aina on noustava yrittämään uudelleen.
eletään vaikka vittuillakseen olen ruukannu sanoa ja tiedän että hautaan asti tulee omat
addiktiot olemaan läsnä. se kuluttaa voimia ja yleistä ns. onnellisuusastetta vaan eip mitn,
hyväksyn sen.
Hyvä, jos osuu johonkin kohtaan. Minä huomaan tämän kirjoittelun itsessään nostavan pintaan erilaisia oivalluksia: ne eivät ole välttämättä etukäteen mietittyjä tai hoksattuja asioita, vaan syntyvät tässä kirjoittaessa. Varmaan joku henki tulee ja puhuu näppäimistöjemme kautta, ottaa meidät valtaansa Tottahan ajatuksiani voi lainata, jos tarvitsee, koska minulla ei ole ajatuksiini mitään tekijänoikeutta: tässähän ne syntyvät yhdessä ja vuorovaikutuksen kautta. Eli ajatukset ovat yhteisiä 
Kiitos onnitteluista Andante ja Antilooppi.
Aloin miettimään tätä. Olenko? Yritän kyllä, varsinkin kiinnittyä itseeni, hyväksymisen kautta. Eli yritän hyväksyä itseni sellaisena kuin juuri nyt olen. Hyvine ja huonoine puolineni. Lisäksi ajattelen niin, että mitä tässä ympärilläni tapahtuukin, se on peilausta omasta sisäisestä tilastani, eli kun on levotonta, minun tulee rauhoittua. Kun joku ihminen ärsyttää, minun tulee kääntyä peilin eteen, ja katsoa mikä siellä peilikuvassa ärsyttää. Tämä tekee elämästä jatkuvaa opiskelua ja tutkiskelua, ja estää sen, että en ole enää läheisilleni taakaksi syyttelemällä heitä. Mutta paino on sanassa yrittäminen… Eli opettelen tätä, ja aina välillä rapatessa roiskuu… :mrgreen:
Jep. Olen tässä täysin samaa mieltä. Ei se riitä alkoholistille, että laitaa korkin kiinni. Pitää pystyä kaivautumaan syihin, miksi haluaa juoda. Sama juttu läheisriippuvaisella, ei minulle olisi riittänyt se, että erosin alkoholististina. Samanlaisena showna elämä olisi jatkunut, ja kohta olisi ollut uusi alkkis kierroksissa. Piti alkaa tutustua siihen sairauteen, hakemaan siihen hoitoa, ja tekemään kovasti töitä paranemisen eteen. Muuttaa asenteita ja ajatusmalleja. …Ja kaikki lähti siitä, että uskalsi myöntää itselleen olevansa heikko ja sairas, addikti. Tämän jälkeen piti uskaltaa sanoa se ääneen muillekin. Ja sitten lähteä kohti parantumista.
…Niin, se oma sisäinen minä. Todellinen itse. Ajattelen niin, että minun normaalitilani on eheä, terve, luonnollinen, energinen, vapaa ja rakastettu tila. Siihen olen syntynyt. Se on vaan piilossa, jossakin syvällä, kun olen selviytymisen vuoksi, erilaisia traumoja kohdattuani kasvattanut niin paljon rooleja. Harville Hendrix niminen psykologi puhuu valeminästä, opitusta minästä, ja oikeasta minästä. Opittu minä on se rooli,jonka rakentaa pystyäkseen piilottamaan valeminänsä. Valeminä on se kaikki, mitä itsessään häpeää, tai on opetettu häpeämään. Omat huonot ominaisuudet, joita yrittää peitellä kaikilta. Silloin kehittää valeminän, että ei “paljastuisi”. Ja se oikea minä… se on näiden kahden minuuden takana, piilossa. Se löytyy, kun onnistuu purkamaan sekä opitun minän (tässä auttaa läheisten mielipiteet, millaisena he sinut näkevät, se on usein totuus.)että valeminän, ne lähtevät poistumaan jo pelkästään sillä että tulevat tietoisuuteen. Valeminän ominaisuuksia on vaikea löytää… Siinä on ne puolet, joita ei itsessään hyväksy. Juuri ne piirteet, joita ei ikinä kuvittelisi olevansa, ja jotka itsessään kiihkeimmin kieltää. Esim. läheisriippuvuus oli minulla pitkään sellainen. Olin pärjäävä, osaava, itsenäinen, esimies. Minäkö läheisriippuvainen? Nämä valeminän puolet löytyvät usein juuri toisista ihmisistä, ne mitä toisissa ihmisissä kammoksuu, mitkä toisissa ihmisissä hiertää. Sitten on vielä se oikea minä. Sen koen olevani sellainen tyyni, rakkaudellinen, rauhassa viihtyvä, viaton, ilon ja seesteisyyden “minä”, joka näyttäytyy herkimmin juuri joogan tai meditaation avulla, onneksi välillä jo muutenkin. Tässä minässä asuu myös se vapaus.
Kyllä. Itsensä hoitaminen on tärkeää. Samoin itsensä arvostaminen. Se, että ei huku syyllisyyteen, vaan kohtaa itsensä rehellisesti, sellaisena kuin juuri tällä hetkellä on, hyväksyen ja rakastaen, vaikka ei olisi täydellinen, vaikka olisi heikko ja väsynyt. Kun oppii olemaan itselleen paras ystävä, tukija ja lohduttaja, ja muuttaa minäpuheensa syyllistävästä ja alistavasta hyväksyväksi ja kannustavaksi, alkaa väkisinkin eheytyä. Itsensä rakastaminen on tärkeä taito, minulta se oli hukassa. Mielestäni on myös tärkeää oppia nauramaan itselleen, ja omituisuuksilleen. Välillä, kun joku ajatus ei jätä minua rauhaan, vaan palaa aina vaan uudestaan uusine variaatioineen, huvitun omasta mieleni vimmaisesta periksiantamattomuudesta. Minua auttaa ajatus, että juuri nyt kaikki on juuri kuten on tarkoituskin. Hyväksyn tämän hetken, ja itseni sellaisena kuin juuri nyt olen. Läsnäolemisen taito, se että elää juuri tätä hetkeä, ei huomista eikä eilistä, on yksi sen “oikean minän” tunnusmerkeissä. Se elää tässä hetkessä, arvostelematta mitään tai ketään.
Kylläpä laitoit monta hyvää ajatusta ja asiaa, joihin voisin tarttua ja joita jäänkin miettimään, mutta juuri tällä hetkellä operoin omassa tilanteessani tämän jutun kanssa ja huomaan sen tarkoittavan pitkälle myös sitä, että kyse on oman erillisyydenkin uudelleen hahmottamisesta. Koen itse eläneeni aika pitkään elämää, jossa asiat “vain tapahtuvat” minulle ja minä sitten menen impulssieni ehdoilla mukana niin kuin menen. Osaan kans sen toisten syyttelemisen taidon. Siksikin on aika inspiroiva tuo käsityksesi siitä, että ympäristömme ja etenkin siinä toimivat ihmiset heijastavat aika pitkälle sitä sisäistä tilaani, jossa olen. Löydän itsestäni paljon vihamielisyyttä, lähinnä sellaista patoutunutta pahaa oloa, kyynisyyttä, negatiivisuutta… osa siellä velloo varmasti hyvästä syystä, mutta aika paljon on sitäkin mustaa sappea rintalastan alla, jota sinne on pakannut yksinomaan juominen ja kaikki mikä siihen liittyy. Itsearvostuksen tilani tietysti konkretisoituu sitä kautta, miten olen kohdellut lähelläni olevia.
Oleellista on myös tuo havainto, että elämä tässä nyt on tällainen PROSESSI (niin kulunut sana, että pitää ihan korostaa sitä :mrgreen: ). Se on liikettä eikä tässä mitään kertavalaistusta ole mahdollista saavuttaakaan. Itse asiassa tuon ajatteleminen helpottaa osaltaan sitä tuskaani, mikä liittyy muutamien vuosien takaiseen erehtymiseeni: eli siihen, että aloin taas juoda, vaikka minun kuinka piti olla raitis, kykenevä, tietää nää jutut… Et usko, miten nöyryyttävää on ollut joutua ongelmiin uudestaan ja saada itsensä taas enemmän taikka vähemmän pois raiteiltaan. Kun elämästä on tullut muihin ripustettua ja muiden toiminnalla seliteltävää sekoilua, kiukkuista ja kireää kärvistelyä, kaikkea turhaa jännittämistä ja pätemistä, oman epävarmuuden peittelyä… kun eihän sen niin pitänyt mennä, minunhan piti jo olla täysin vapaa riippuvuudestani. Sitä olen surrut kaikki nämä vuodet, että erehdyin ja sitä heikkouttani olen yrittänyt peitellä ja paeta ja todistella kaikeksi muuksi. Ja siinä on mennyt samalla aika paljon kaljaa.
Kiitos SP!
Sittikselle onnea raittiista vuodesta. Alkoholin ote myös ei alkoholistiin voi olla yllättävän tiukka. Jotakin se kertoo siitä itse aineesta. Länsimainen yhteiskuntajärjestelmä on ottanut melkoisen riskin valitessaan alkoholin lailliseksi päihteeksi. Hyvin toden näköisesti seurauksia ei osattu edes arvailla. Raittiina eläminen on niin luonnollista, mukavaa ja helppoa, että uskoisin aika monien muidenki kuin alkoholistien yllättyvän siitä, jos vain olisi jokin syy raittiutta kokeilla. Turha aine.
Kiitokset onnittelijoille ja kommentoijille Olette kaikki ihania. <3
Hassua miten tunteiden- ja mielenhallinta kehittyy meditoinnin (ja joogan) avulla. Tunnemylläkässäkin pystyy katsomaan itseään ikäänkuin ulkopuolelta, tarkkailijana, eikä enää joudu niiden tunteiden valtaan.
Olen onnekas ihminen. Monessa mielessä.
Ihmeellistä, miten paljon asioiden kokonaisvaltainen hyväksyminen vastaantaistelemisen sijasta auttaa, ja tuo mielenrauhaa ja tyytyväisyyden tunnetta.
Mitään mielihaluja juomiselle ei jostakin syystä nyt ole, toivottavasti ei enää tulekaan. Absolutistina aion jatkaa. Läheisaddiktio on vahvemmin hereillä, mutta sekin aika taustalla ja niin kauan kuin näen sen ja muistan sen, se ei pääse mellastamaan ja viemään minua otteessaan. Sen näkyvimpiä oireita on tuomitseminen ja arvosteleminen, minun kohdallani. Ehkä myös neuvomishalu. Niiden huomaaminen itsessäni saa hälytyskellot kilkattamaan.
Jostain syystä tämä plinkki on tärkeä, täällä on mielestäni ollut viime aikoina ollut paljon mielenkiintoisia keskusteluja ja rehellisiä itsetutkiskeluja. Jostain syystä saan täältä apua, ja luen juttuja vaikka en aina mitään kommentoivaa keksi tai ehdi edes miettiä. Täällä leijuu hyvä “tunnelma”.
Samaa mieltä, täällä on hyvä henki vallalla eikä se ole mitenkään itsestään selvää. Kaikki varmaan perustuu siihen - no enemmän tai vähemmän - että ollaan kosketuksissa oman rikkinäisyyden kanssa. Sitä jos alkaa vaalia ja kunnioittaa itsessään, niin ehkä se sitten välittyy kaikkiin suhteisiinkin. Se heijastuu myös siihen, miten me täällä kirjoittelemme, kilpaillen vai kunnioittaen. Kyllä saan olla minäkin kiitollinen Plinkin väelle!
Raittius jatkuu. Ihanaa tänäänkin katsella auringonpaisteessa kimaltelevia kinoksia ja kuunnella tinttien viserrystä. Kevät tuoksuu jo ilmassa! Yritän joka päivä ehtiä edes lyhyelle happihyppelylle koiran kanssa, ja kävellä luonnossa ilman ajatuksia, vain tarkkaillen, huomioiden ja tunnustellen. Se on vaikeaa, mutta harjoitus tekee mestarin, ja tänään huomasin että pysyin tuossa valppassa tarkkailevassa tilassa jo aika pitkään. Katselin sinistä taivasta ja olin vain… läsnä. Huikeaa.
Ei se hyvä olo ja tasapaino ole niin kaukana mitä olen luullut. Hyväksymällä levottomuuteni ja ahdistavankin olotilan ja kuuntelemalla mitä sisimmälläni on minulle sanottavaa löydän joskus nopeastikin rauhan ja tyyneyden, ihan missä vain. Hengittämällä, ja seuraamalla hengitystäni. Huomioimalla ajatukseni, mutta siirtämällä lempeästi aina huomion takaisin hengitykseen, kunnes ajatukset lakkaavat.
Mietin tässä yksi päivä, miksi olen lopettanut päihteiden käyttämisen. Se olisi yksinkertainen juttu, että lopetin koska olin alkoholisti, mutta koska en edelleenkään voi itseäni alkoholistiksi määritellä, tarvitsen itselleni jotakin syitä miksi en vain juo silloin tällöin kohtuudella, vaan olen mieluummin kokonaan ilman.
- Arvoihini kuuluu päihteettömyys. Pettäisin siis itseäni ja arvojani, jos joisin.
- Monesta kohtuukäyttäjästä on tullut ensin suurkuluttuja, sitten alkoholisti. En voisi koskaan tietää, mikä drinkki olisi se ratkaiseva. Milloin ei olisi enää paluuta. Alkolistiksi ei yleensä kai synnytä, vaan sellaiseksi tullaan kun juodaan tarpeeksi.
- Vähäinenkin alkoholinkäyttö aiheutti paljon oirehtimista - väsymystä, ahdistusta, masennusta, hermostumista, päänsärkyä, itseinhoa. Miksi kiusaisin itseäni?
- Haluan olla lapsilleni ja muillekin lähipiirini ihmisille esimerkki ihmisestä, joka ei tarvitse alkoholia mihinkään.
- Lopettaminen oli niin vaikeaa, että en halua tehdä sitä uudestaan.
- Juominen, se vähäinenkin, hidasti ja vaikeutti toipumistani “pää”-addiktiostani läheisriippuvuudesta.
Tietysti tässä juomattomuudessa pysymisessä auttaa paljon se, että yhtään ei tee enää mieli Mutta sen verran olen täällä lukenut noista yli vuoden raittiuden jälkeisistä tippumisista, että päätin teroittaa vielä itselleni syyt, miksi ei kannata, jos jossakin kohtaa alkaisi taas polttelemaan.
Tutkin viikonloppuna taas lempisivujani Healingeagle.net, kun eräs ihana ystäväni niistä muistutti. Tällä sivustolla on paljon arvokasta asiaa. Sivuilla esitellään sairastumisen ja paranemisen prosessi
healingeagle.net/Fin/Txt/kartta.html
… Tuo sairastuminen meni kohdallani juuri noin, ja paranemisesta löydän itseni (alemmasta taulukosta)
kohdasta hyväksyminen, taulukon mukaan tuossa ollaan 3- 5 vuoden kohdalla. No jaa, nuo aikarajat ovat varmaan tosi yksilöllisiä. Löysin ja hyväksyin lr-sairauteni joskus kuutisen vuotta sitten, ja silloin aloin käydä al-anonissa ja hoitaa itseäni. Toisaalta, nyt tämän reilun vuoden aikana mitä olen ollut ilman alkoholia, on prosessi mennyt huimasti eteenpäin. Sisältäni on alkanyt löytyä sellaista rauhaa ja tyyneyttä, mitä en aiemmin tiennyt olevan olemassakaan. Toisaalta, olen löytänyt itsestäni myös paljon rumia ja häpeällisiä puolia. Valheellisuutta, ylpeyttä, tuomitsemisen halua, itsevihaa. Joskus on todella vaikea hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Vaillinaisena ja rikkinäisenä. Toisaalta, heikkouden myöntäminen, ja likaisten kohtien tuominen päivänvaloon on myös todella vapauttavaa. Opittuja selviytymiskeinojahan ne vain ovat. Kun oppii hyväksymään huonot puolet ja rujouden itsessään, pystyy hyväksymään ne puolet myös toisissa ihmisissä. Ja päin vastoin.
Minulle on ollut tosi arvokasta lukea täällä keskusteluja, ja peilata itseäni teidän kokemuksianne vasten. Kiitos! Aurinkoista sunnuntaita koko Plinkin väelle!
Samoja havaintoja täällä! Itse asiassa, tuo tasapaino ja jonkinlainen levollisuus, tyyneys, tuntuu muutenkin olevan sellaista - ollessaan kantavaa - ettei se sulje pois ahdistusta tai levottomuutta. Tasapaino on pikemmin sitä, että uskaltautuu niihin, muttei kuitenkaan jää niiden riepoteltaviksi. Tasapainossa on omalla kohdallani kyse näystä: näky tämän hetken arvosta itsessään, näky tulevaisuuden suunnasta ja mahdollisuuksista. Ei mitään väen vänkäistä think positivea, vaan asioiden hyväksymistä, toteamista, tunnustamista, jäsentämistä jne. Tähän voi liittyä myös se, että olen lakannut haaveilmasta tasapainon merkitsevän jotain stabiilia onnen TUNNETTA. En odota tasapainolta valmiita ratkaisuja tai “helppoa elämää”.
Kyllä se keventää, kun siitä saa ajoittain otteen Ehkä omaa tasapainoani kuvaa tällä hetkellä hyvin se, että koen noiden palojen loksahtelun ja muun sellaisen kovin kaukaiseksi. Tunnen olevani taas vähän hukassa ja sekavassa mielentilassa. Mutta senlaatuinen “sekavuustilani” tai siihen liittyvä ahdistus eivät kuitenkaan vie minua esim. juomaan. Minä siedän tätä vaihetta: minä odotan, että tämä vaihe on ja menee ja että tulee taas toinen vaihe. Usein tätä vaihetta seuraa vapautumisen vaihe, energisoiva vaihe. Ne vaiheet antavat hirveästi voimaa. Sekamietteisempinä ja -tuntoisempina aikoina opettelen vain kärsivällisyyttä ja teen sitä, mistä uskon olevan hyötyä ja iloa, vaikka se ei juuri tällä hetkellä siltä tuntuisikaan. Esim. näin, että tulen Plinkkiin, alan lukea ja kommentoida. Keskitän ajatukseni itse asiaan.
Mikko Kuustonen - hänkin meidän miehiä - kirjoitti joskus lauluunsa lohdun sanat: “Kun aika on, ole rauhassa levoton.” Levottomuus rauhassa tuntuu juuri tällä hetkellä hyvältä kiteytykseltä, mitä tasapainosta ajattelen
Kiitos Antilooppi noista sanoistasi, juuri noin se on minunkin kohdallani. Luin tekstisi ensin itsekseni nyökytellen ja sitten luin sen ääneen miehelleni, joka myös nyökytteli. Olen tuntenut aivan samoin jo jonkin aikaa, siis että se pohjavireenä oleva levollisuus mahdollistaa sen rauhallisen levottomuuden… En vain ole osannut pukea sitä sanoiksi noin hyvin, tai oikeastaan, en edes ole tiedostanut ajattelevani noin, ennenkuin avasit silmäni. Kiitos vielä toisenkin kerran! 
Itse tunnen erilaisia levottomuuksia. Ennen se oli täysin suunnatonta (suuntaa vailla olevaa), viinan ja lukemattomien epäonnistuneiden selviytymisyritysten aiheuttamaa epävarmuutta joka saattoi paisua paniikin lähelle. Toivottomuutta.
Nykyään kärsivällisempää, positiivisempaa odotusta tulevasta. Vaikka sumuista, silti jotenkin tulevaisuuteen luottavampaa. Kilpapurjehtijat (tms.) odottamassa starttilaukausta. Tai lapsen joulun odotusintoa. “Kohdistettua levottomuutta”.
Olen itse vielä paljonkin tuon suuntavaistottoman levottomuuden vallassa ja ajatukset vievät miten milloinkin. Tosi usein. Tiedostan myös eläväni jollain lailla kuin veitsen terällä. Tiedän sen harsoisenkin turvani, jonka varassa nyt olen, olevan todella haurasta ja rikkoutuvan kovin helposti. Tiedän olevani vain onnettoman oikun päässä retkahtamisesta. Tiedän, että täydellisen tuhon saan kymmenellä eurolla. Kaikki menisi tuusan nuuskaksi kovin äkkiä ja vain siksi, että tuulet kääntyisivät hetkeksi. Kaikki tämä tuntuu ajoittain suorastaan toivottomalta, kauhean synkältä, pelottavalta ja murhaavalta.
Ja kuitenkin, hetkittäin, tunnen syvää huojennusta ja levollisuutta juuri siksi, että nyt minä tiedän, missä tilassa tämä elämäni on juuri nyt. Hätäni on hätää, jota hätäilen, mutta jota en nyt pakene enkä pyri siirtämään sivuun. En kiellä mitään ja kun matkan päästä voin toisinaan asiaani katsoa, näen juuri tämän hätäni olevan mitä arvokkain mahdollisuus. Tämä ei ole minun tuhoni: tämä on vain juomiseni tuho.
Minulla on ollut tällainen olo viime päivinä. Onneksi vain töissä. Kiire ja kaaos aikataulujen kanssa, ja vastuu työryhmän tavoitteista ja projektin onnistumisesta… Tunnen miten adrenaliinitaso nousee, vanha riittämättömyyden tunne alkaa kalvaa, muutun ylimieliseksi ja painan eteenpäin kaasu pohjassa.
Ei tee hyvää, ei.
Tiedän, että pitää pysähtyä, hengitellä. Pitää iltapäivä vapaata, viedä koira kävelylle, meditoida. Olla ilman ajatuksia, kirkastaa mieli ja löytää se sisällä oleva levollisuus.
Se palaakin välillä mieleeni, kun kevät näkyy ikkunassa. Hetkeksi sumu katoaa, ylikuormituksella rullaavat aivot rauhoittuvat, ja olen vain läsnä hetkeä hengitellen.
Tiedän myös, että tämä(kään) stressi ei kaada minua. Jaksan kohdata sen raittiina, ja elää sen läpi, niin että samalla vahvistun tulevaisuutta varten, ja opin jälleen uusia asioista itsestäni. Ehkä tärkeintä olisi opetella, miten voin työskennellä levollisesti, yhteen asiaan keskittyen paineenkin keskellä, ja unohtaa työpäivän jälkeen työasiat. Miten muistan kiireen ja vastoinkäymisten keskellä keskittyä myös itseeni, ottaa aikalisiä, tehdä tervehdyttäviä asioita, joita kohdallani ovat: Liikunta ja harrastukset, meditointi, jooga, al-anon, plinkki (ja te rakkaat ystävät täällä!), keskustelut ystävien kanssa, miehen kainaloon käpertyminen heikkona ja tarvitsevana, lasten kanssa riehuminen, auttavan kirjallisuuden lukeminen jne jne.
Työkaluja on paljon, onneksi enää ei tarvitse turruttaa stressiä ja painetta alkoholilla tai puolikkaalla unilääkkeellä iltaisin.
Eniten auttaa pysähtyminen juuri silloin kun “tilanne” on päällä, itsensä kuuntelu ja tarkkailu. Olla valppaana siellä hosumisenkin keskellä, eikä ajatua sekavien ajatusten virran mukana.
On tämä jatkuvaa opiskelua tämä ihmisen taival. Yhä enemmän alkaa mielessä liikkua, onko tämä nyt sitä mitä elämältä haluan, mitä haluan työkseni tehdä? No ei ole. Eli siihen ajatukseen alan suunnata myös katsettani, ja alan olla valmis huomaamaan uusia mahdollisuuksia. Ehkä työpaikkani vaihtuu jatkossa, mutta tärkeintä on kuitenkin tervehdyttää Sitruunapippuria uusien olosuhteiden mukaiseksi, jo etukäteen. Silloin olosuhteetkin muuttuvat myöhemmin. Kun mietin taaksepäin, jokainen työni tähän asti on tullut tarjottimella eteeni, ja uskon että kun olen valmis, jotakin uutta taas ilmaantuu.
Oot ilmeisesti samassa duunissa, mistä jo vähän aiemmin valittelit ettei tunnu enää omalta? Mulla on samaa tuntemusta ollut jo useamman vuoden. Kohta vaihdankin (en omasta halustani) paikkaa ja pelkään, että fiilikset vain vahvistuvat.
Harkitsen vakavasti jotain semiholtittoman hipahtavaa down(bottom)shifting-ratkaisua