Mun työntekemiseni on ollut jo muutaman vuoden ajan sellaista kipinätöntä. Koen, etten saa työstäni jotain sellaista iloa ja sisältöä kuin aikaisemmin. Mutta samaan hengenvetoon totean, että juuri juomiseni on ollut näiden vuosien ajan mukana kuvioissa, enemmän tai vähemmän. Olen sitten sitäkin huolta ehkä myös yrittänyt hakea työstä sitä ikään kuin väkisin tehden vähän enemmän kuin on ollut välttämätöntä. Olen tehnyt epäoleellisia asioita, mennyt vähän joka kutsun suuntaan ja kärsinyt sitten pahastakin stressistä yksin sen takia, etteivät resurssini ja haasteeni tunnu kohtaavan. Aikakin on resurssi.
Vyyhtejähän nämä ovat! Ihan yhtä lailla sitä yrittää hakea jotain sisäistä valaistusta työstä kuin juomisestakin. Ja paljosta muusta. Ne ovat kaikki ulkoisia asioita, joista saa jotain syvyyttä vasta sitten, kun on itsessä syvyyttä sitä luodata. Joku voisi sanoa, että tässä nyt mainostetaan kauhean egosentristä ajattelutapaa, mutta kyllä se ihminen vähän egosentrinen onkin. Egon sentrumi on kunkin yksilön “maailmankaikkeuden” keskus. Sille siis oma arvonsa.
Mutta työelämätaidot ovat asioita erikseen. Kun yleinen linja ja iso kuva ovat hallussa ja suunta selvänä, niin sittenhän noita muita elämän osa-alueita tulee hoideltua paremmalle tolalle vähän kuin itsestään.
Yksi hyvä konsti purkaa esim. uupumuksen tunnetta on se, että hoitaa itseään uupuneena. Hajoaa lattialle aivan palasiksi ja itkeä vollottaa kovaan ääneen ulos sen, että nyt tuntuu siltä, etten pysty, en osaa, en jaksa (kannattaa säästää himaan, avokonttori = ei hyvä ). Että ylipäätään tuntee (verbi) niitä tunteita ulos, joita siellä on: se tasaannuttaa kummasti. Ihmeellisiä suorituksia ja liikeratoja ei tarvita.
Joo, kyllä vaan. Mutta jotenkin tässä koko ajan kypsyy mielessäni muutos, ja lähdön tekeminen. Sinulla paikka vaihtuu vaikka et haluaisikaan, ehkä se tuo kuitenkin tullessaan pelkästään hyvää? Toivottavasti näin.
Jees. Kohdallani tuo itkeminen on vain vaikeaa, sitä taitoa yritän kehitellä. Joskus 15 v. sitten tein päätöksen että enää en prkl itke, ja tämä oli varmaan yksi typerimmistä päätöksistä mitä koskaan olen tehnyt. Mutta suojatumiskeino sekin, eräänlainen… Olisi ihanaa kun voisi vaikka ulvoa tuskaansa lattialla kiemurrellen, mutta jotkut lukot vain estävät. Pitää ehkä harjoitella :mrgreen:
Mä olin aikoinaan vuosia itkemättä ja se oli rankan ryyppäämisen aikaa. Ensimmäisen kerran raitistuttuani aloin pikku hiljaa aueta sellaiseen pahan olon pidäteltyyn ja katkonaiseen pillittelyyn. Meni vähän toista vuotta, kun sitten kerran olin - juuri vaihdettuani työpaikkaa - lähdössä johonkin iltahukiin ja siinä alla oli sellainen isompikin stressi ja kuormitus ja sitten vain yhtäkkiä se kaikki tuli aivan päälle: silloin hajosin kotonani lattialle ja annoin palaa niin, ettei siitä meinannut tulla mitään loppua. Vollotin ilmeisesti kerralla muutamatkin lukot auki ja muistan yhä, miten valtava kokemus oli tuntea kokonaan se voimattomuus ja tunne, joka tarvitsi vain sen sanoiksi pukemista, että mä en jaksa, musta tuntuu etten pysty tähän (silloin johonkin käsillä olevaan tehtävään, muistaakseni). Tätä purkautumista seurasi aivan käsittämätön rauha ja voiman tunteminen, ihmeellinen levollisuus. Voi olla, että se oli jonkinlainen mannerlaattojen paikoilleen kolahtamisen kohta, jossa jokin vanha päättyi ja uusi saattoi alkaa, silloin olin aivan auki. Sen jälkeen huomasin myöskin nauravani suuremmin kuin koskaan ennen. Muistan jossain kokouksessa revenneeni aivan käsittämättömään nauruun ja ilon tunteeseen, joka suorastaan hämmensi minua: en sanonut sitä tietenkään ääneen, mutta yllätyin sisäisesti siitä, miten saatoin tuntea nyt yhtäkkiä jotain niin aidosti ja kokonaisvaltaisesti. Olin silloin 28-vuotias ja päässyt kehityksessäni vihdoin eteenpäin siitä, mihin 16-vuotiaana olin jäänyt (en alkanut juoda niin nuorena, mutta myöhemmin olen tajunnut sen iän paikkeilla jumiutuneeni epämääräisen ahdistuksen suohon, mikä varmasti loi pohjaa myös tulevalle alkoholisoitumisellenikin).
Olen näin vanhemmiten huomannut omalla kohdallani sen, että jymähdän liian helposti omalle mukavuusalueelleni.
Muutokset elämässäni tulevat siis useimmiten ulkopuolelta, ‘pakotettuna’, mutta olen onnistunut omaksumaan ajatuksen, että ne kaikki ovat minulle hyväksi. En taistele niitä vastaan, vaan yritän hyötyä niistä. Jokainen muutos laittaa minut arvioimaan itseäni. Uudestaan ja uudestaan.
Mm. vesivahinko keittiön katosta harmitti - verholaudat ja seinä revitty auki ja pysyykin kuulemma jonkun viikon. Kuivatusta ei ole edes aloitettu, joten keittiö on lähes käyttökelvoton vielä pitkään. Tämän kanssa on elettävä, joten olen keskittänyt energiani suunnittelemaan kirkkaanpunaista seinää ja sisustusta keittiöön. Rahaa ei ullin kullin ole, mutta nyt minulla on missio
Toi onkin aika hyvä asenne: katsoa mahdollisuuteen siellä, missä on kohtalon oikku Missio ja visiohan ne ovat kauhean arvokkaita asioita myös tässä laajemmassa kuviossa, raittiudessakin. Tällainen vasta-alkaja - jollaisena itseäni haluan pitää tässä raittiuden saralla - varsinkin saa painia tuon visio-puolen kanssa kovasti: sen kanssa, että näkisi edessään jonkin selvän tavoitetilan, johon pyrkiä, johon uskoa ja jota tavoitella. No sen olen huomannut, että kovin kauaksi avaruusaikaan sitä visiota ei välttämättä kannata sijoittaa, usein riittää käsillä olevan päivän iltakin. Ja huominen aamu. Tällöin on helpompi myös missioida ja strategisoida visionsa. Sitä paitsi, jos ihan liiaksi visioi sen tulevaisuutensa, todennäköisesti pettyy odotuksiinsa tai vastaavasti jää vaille pistettä iinsä päälle: siis yllätystä ja armoa, jonka elämä kyllä aina tarjoilee, tilasi tai ei, hyvässä ja pahassa
Huomenta ja hyvää sunnuntaita.
Sainpas taas sillan asialle joka on kihelmöinyt näpeissäni jonkin aikaa. Eri tasoihin ja laajuuksiin tulevaisuudeen aikaikkunoissa nimittäin. Liittyy uskomiseen, luottamiseen ja asioiden hallitsemiseen. Uskomiseen liittyy mielestäni aina epävarmuus, toivo siitä että asiat loppujen lopuksi menevät hyvin. Tähän uskonnot perustuvat. Omalta osaltani teen eron sen välillä mihin uskon ja mihin luotan.
Vaikken olekaan aktiivinen kirkossa kävijä, jotenkin olen vakuuttunut siitä,että minua ohjaa joku ulkopuolinen voima. Jälkikäteen katseltuna tämä vakaumus on vahvistunut. Huonoillakin asioilla on ollut tarkoituksensa.
Mihin sitten “luotan” jokapäiväisessä elämässäni? Vihdoinkin taas raitistuneeseen itseeni ja siihen mitä on lompakossani! :mrgreen:
Kiitos taas sanoistasi Cricksu. Olet niin oikeassa. Toivottavasti joskus omaisin saman elämänviisauden ja elämänmyönteisyyden kuin sinä omaat! Juuri tuo taistelemisen lopettaminen, tiedän että näin pitäisi toimia, mutta se on silti niin vaikea toteuttaa. Aivot ovat tottuneet taistelemaan, eivät hellittämään ja hyväksymään. Tuo mukavuusalueella pysyminen- se on juuri näin
Jeps, joku ison kuvan suunnitelma pitää olla, mutta ainakin omalla kohdallani haluan pitää sen joustavana ja valmiina muutoksiin. Koska en tiedä, mitä huominen tuo. Se, että pystyy ottamaan päivän kerrallaan ja hetken kerrallaan vastaan, ja huomaamaan mitä ympärillä ja itsessä tapahtuu joka hetki - se on mielestäni tärkeämpää kuin tulevaisuuden visiointi ja tavoitteiden asettaminen. Enpä olisi uskonut joskus sanovani näin Ehkä olen vain liian monta vuotta painanut tavoitteellisesti ja päämäärähakuisesti, ja pettynyt. Tässä(kin) haluan opetella nöyremmän asenteen. Elämä ei pysty yllättämään, jos kaikki on liian kaavoitettu ja suunniteltu valmiiksi. Silloin ei uusia mahdollisuuksia välttämättä edes huomaa.
Siis tämä vain omakohtaista pohdintaa, tuli mielen tuosta visioinnista ja odotuksista.
Mukavaa päivänjatkoa kaikille, minä lähden nauttimaan sunnuntaista ja ulkoilmasta aamun rästitöiden setvimisen jälkeen Nyt on kiva startata viikko, kun työt on aikataulussa.
Voisi ehkä ajatella, että usko on sen näkemistä, mitä ei voi nähdä niin kuin Paavali ajatteli. Eli että se olisi vaikkapa jonkinlainen näköala tai vaisto, joka ojentautuu katsomaan kaikessa elämässä ja sen ilmiöissä ikään kuin niiden taakse, havaitsemaan sen voiman, mikä kaikkea liikuttaa.
Luottamus taasen voisi olla ikään kuin asettumista vuorovaikutukseen elämän kanssa: taistelemisen ja hallitsemisen jättämistä, tasapainoon pyrkimistä niiden asioiden kanssa, joita voi hallita ja joita ei voi (tyynäri!). Luottamuksellista olemista ja tekemistä sen varassa, mihin usko yrittää katsoa.
No, taas ehkä hieman abstraktia pyörittelyä
Minä käyn kyllä ihan mielelläni kirkossakin ja luen aika paljon teologista kirjallisuutta. En ajattele niin, että teologia tai kirkko voisi yksinomaan sanella mulle sen, miten tai ylipäätään mihin uskon. Mutta se tarjoaa molemmille (minkä uskomme, miten uskomme = fides qua, fides quae) ikään kuin pelikentän, viitekehyksen. On kuitenkin puhe “salatusta Jumalasta”, jota kirkko ei edes väitä tuntevansa viimeiseen asti. Hyvin toimiessaan kirkko on iso kysymysmerkki salatun edessä ja huonosti toimiessaan se on huutomerkki ihmisen edessä
Näin. Olen muuten viime aikoina löytänyt juuri teologisista metaforista jonkinlaista sanastoa myös auttamaan itseymmärrykseni lisääntymistä sen suhteen, mistä juovassa elämässäni kontra uudessa raittiissa elämässäni voisi olla kyse. Juova minäni ikään kuin kuolee pois, “ihminen minussa”, ja liittyy tavallaan ylösnousemukseen raittiudessa. Taannoin hehkuttamamme Sarasvuokin puhuu “tuonpuoleisen tekemisestä tämänpuoleiseksi”. Se on inspiroiva ajatus.
Mietin tänään pitkästä aikaa sitä, mitä alkoholin käyttämisen lopettaminen on minulle tehnyt, ja mitä se merkitsee. Luin viikolla joidenkin täällä kirjoittelevien juovan lasillisen pari silloin tällöin, ja silti he pitävät itseään raittiina. Jäin pohtimaan tätä. Minulle käyttö oli viime vuosina juuri tätä lasillista- paria, ja en pysty siihen enää palaamaan. Tai en halua. Mielestäni olisin silloin mokannut tämän homman ihan täysin.
Raittius on luonnollinen, helppo ja kevyt olemisen tila, mitä en halua kemiallisilla myrkyillä häiritä. Tämän ajattelutavan olen kopioinut Mirtillolta, kiitos siitä! Se pitää paikkaansa. Yksi lasillinen olisi minulle henkisesti paljon enemmän kuin yksi lasillinen. Se olisi retkahdus.
Onneksi en kaipaa juomista, vuosi sitten tähän aikaan ajattelin vesi kielellä punaviinilasiani, rentoutusta työviikon jälkeen… ja kärvistelin poukkoilevien mielialojen ja ahdistusten kanssa. Lopettaminen oli vaikeaa, ja oikeastaan vasta siitä vaikeudesta ymmärsin, että minulla TOSIAAN on jonkunasteinen alkoholiriippuvuus. Vaikka kohtuukäyttäjä olinkin, ja saatoin olla kuukauden juomatta, tai juoda kuun aikana vain pari-kolme lasillista. Silti - olin riippuvainen.
Parikymppisenä meno oli hurjaa, silloin noin viiden vuoden ajan join viikonloppuisin reippaasti ja humalahakuisesti, ja ehkä silloin marinoin aivoni sellaisiksi, että ne alkoivat odottaa alkoholia nollautuakseen. En osannut enää rentoutua muuten.
Nykyään olen löytänyt onneksi muita keinoja, paljon parempia ja pysyvämpiä. Tänään ehdin meditoida aika pitkään, ja leijuin sellaisessa ihanassa tilassa, johon ei mikään viini minua veisi.
Olen todella kiitollinen siitä, että olen tässä nyt, tällaisena kuin olen. Ja suosittelen kaikille, jotka miettivät vielä sitä lasillisen- muutaman nauttimista, että ei kannata!
Jäin miettimään tuota, että osa ihmisestä kuolee pois. Niin, se osa kai kuolee, minkä käyttäytymistä ja olemassa oloa ei vahvista. Juova minä minussa on varmaankin kuollut, vaikka addiktio sen muistoa pitääkin hereillä. Toivottavasti myös läheisriippuvainen ja perfektionisti- minä olisivat kuolleet… Tai ainakin siirtyneet uinumistilaan, mistä eivät herää, niin kauan kun en anna aihetta.
Itse koen tuota tuonpuoleisen tekemistä tämänpuoleiseksi juuri meditoidessa. Välillä vaan maailma avartuu ympärillä, hiljaisuuden keskellä on hyvä ja rauhallinen olla. Turvallista, pehmeää, kuin pumpulissa kelluisi… Usko ja luottamus itseään suurempaan, vaikka Jumalaan tai miksi nyt sitä haluaa kutsua, on samalla suurta armollisuutta itselleen. Luottaa siihen, että voi päästää irti kontrolloinnin, hellittää, antaa jonkun suuremman voiman ohjata, ja luottaa ohjaukseen.
Mä luulen, että jos joku juo lasillisen tai kaksi vaikka viiniä viikossa eikä se muuten häntä häiritse tai hallitse, niin sille jollekin se voi tavallaan riittää raittiudeksi. En minäkään kyllä lähtisi omaa raittiuttani sillä tavoin tökkimään. Se on juurikin siinä, että on vain helpompi olla kokonaan off ja jättää tavallaan se käsiteltynä asiana sitten siihen.
Riippuu siitä, kuka näitä pohtii. Alkoholistin näkökulmasta lasikin vesittää raittiuden, ei- riippuvaisen näkökulmasta tuollainen määrä on täysin samantekevää!
Minä juon ehtoollisviinipikarillisen 1-5 kertaa kuussa ja pidän itseäni täysin raittiina. No sitten on näitä, jotka karttavat sinapit ja dödöt ja suuvedet, kun niistäkin löytyy alkoholia. Jotenkin mä ajattelen niin, että raittius on jotain muutakin kuin ortodoksiaa Oisko niin, että raittius on ei-riippuvuutta ja selväpäisyyttä? Se, miten kukakin pystyy elämään riippumattomasti ja selvästi elämäänsä, tietysti vaihtelee. Minulle viinilasillinen viikossa olisi ongelmallista, jollekin toiselle ei.
On toisaalta eri asia olla alkoholisti ja raittiina ja tavis ja olla raittiina. Tavikselle se voi olla raittiutta, kun saa ehtoollisviininsä, mutta olisiko se alkoholistille raittiutta? Minulle päihteet muodossa tai toisessa määrästä riippumatta on vain sitä samaa itsensä pettämistä. Pistän iltasella tai ihan koska vaan, missä vaan käteni ristiin ja rukoilen, siinä sitä kiitollisuutta täynnä olevaa “ehtoollisviiniä” minulle.
Jaa’a… Itse en huolisi ehtoollisviiniäkään alkoholillisena. Mutta käyttämässäni kasvovedessä ja eräissä puhdistuspyyhkeissä kyllä sitä on… Yritän siis olla saamatta elimistööni sisälle alkoholia ja muita päihteitä. Pientäkään määrää. Joten olen kai sitten ehdottomammasta päästä raittiudessa… Tää linja sopii mulle. Jos lipsuisin yhtään, niin silloin lipsuisin ajastaan varmasti enemmänkin. Kukin tavallaan!
Jos ehtoollisviini on ainoa alkoholi elämässäsi, niin oletan paikan ja tilanteen olevan niin hyvin “negatiivikorrelaation” suojaaman,ettei siitä ole sinulle mitään haittaa. Et yhdistä tähän mitään “normaaliin” juomatilanteeseen liittyvää- puhun nyt itsestäni. Vaikka meillä viini on korvattu mehulla. Alkoholisteja ja lapsia ajatellen.
Mitä ruokiin ja suuvesiin tulee, en lue niitten tuoteselostuksia. Vältän kuitenkin pistämästä suuhuni mitään, mikä aiheuttaa voimakkaan makuelämyksen tai jossa tiedän olevan alkoa. Lipsuisin linjastani.
). Että ylipäätään tuntee (verbi) niitä tunteita ulos, joita siellä on: se tasaannuttaa kummasti. Ihmeellisiä suorituksia ja liikeratoja ei tarvita.
