Tervehdys! 
Olen lueskellut täällä jo pidemmän aikaa kirjoituksia sekä Lopettajien että Kotikanavan puolella. Mielettömiä tarinoita, rohkaisevia pohdintoja! Nyt rohkenin itsekin kirjautua.
Saanko esitellä:
Olen Sitruunapippuri, 40 + nainen, äiti ja puoliso. Työelämässä ansioitunut. Koulutettu, fiksu, urheilullinen ja ulospäin tasapainoiselta ja onnelliseltakin vaikuttava ihminen. En ole alkoholisti, mutta viinakset ovat kuuluneet kiinteästi elämääni teini-iästä lähtien. Joko itse juotuina, tai sitten sivusta katsojan roolissa. Parikymppisenä juhliminen ja juominen kuului jokaviikonloppuisesti elämääni, mutta en silloinkaan ollut edes lähellä suurkuluttajan rajoja. Tapasin kuitenkin 19-vuotiaana kapakassa ensimmäisen aviomieheni, ja myöhemmin (paljon myöhemmin) ymmärsin, että hän on alkoholisti. Join hänen seuranaan usein viikonloppuisin, välillä kunnon kännitkin, ja tiedän kyllä mitä ovat helvetinmoiset krapulat. Viikot kuitenkin tein töitä, kunnianhimoisesti ja urallani edeten.
Minulla on kaksi lasta, elämäni aarteet, ja heidän ilmestyessään elämääni juominen jäi luonnollisestikin kokonaan muutamaksi vuodeksi. Mieheni ryyppäsi kuitenkin reippaasti edelleen siinä vierellä, ja niin sinisilmäinen olin, että en ymmärtänyt mistä on kyse. Riitelimme, muutuin omavoimaiseksi asioiden järjestelijäksi, otin vastuun perheestä, pienistä lapsista, toimeentulosta, kotitöistä… Ihan kaikesta. Väsyin. Mutta jostain aina löysin lisää voimia, en antanut periksi. Aloin vihata miestäni, joka mielestäni oli kaiken pahan aiheuttaja. Hänen vuokseen elämästäni oli tullut helvettiä. En ymmärtänyt, että hän oli sairas. Luulin, että hän joi “kiusallaan”, julmuuttaan ja välinpitämättömyyttään. En myöskään ymmärtänyt, että sairastuin itse siinä rinnalla, läheisriippuvuuteen.
Otin kaiken vastuun perheemme pärjäämisestä, ja viha ja katkeruus vain kasvoi sisälläni. Purin sitä huutamalla ja raivoamalla. Pahat riidat raatelivat suhdettamme, ja voin vain kuvitella miten pienet lapset siitä kärsivät. Koko ajan mahdollistin mieheni juomista. Tätä en ymmärtänyt silloin, nyt näen sen selvästi. En vain pystynyt silloin parempaan, elin siinä pienessä juuri-ja-juuri-pärjäämisen kehässä, muurit ympärilläni. Arkeani olivat: Taloudelliset huolet, häpeä, suru, viha, katkeruus, riitojen jälkeen anteeksianto ja hetkellinen helpotus. Turhat lupaukset, rikotut sopimukset.Toivo, pettymys. Juomismäärien kyttäys, miehen tekemisten vahtiminen, mustasukkaisuus.
Helpotin pahaa oloani mielialalääkkeillä, ja perjantaisin muutamalla drinkillä, sen jälkeen kun lapset olivat nukkumassa. En juonut lasten aikana. Yleensä nukahdin jo ensimmäisen - tai toisen rommiteen jälkeen, aviomieheni ryyppäsi yksin pannuhuoneessa tai kapakassa kavereidensa kanssa. Yhdessä juomisemme loppui lasten syntymään. En kestänyt nähdä miestäni kännissä, hän käyttäytyi idioottimaisesti, ja veti aina hirveät koomat.
Sitten, monien vuosien taistelujemme jälkeen mieheni veti viiden päivän putken,menetti työpaikkansa, ja konttasi kalsareillaan pitkin pihamaata. Häpeä oli kauhea, (kun ongelmat nousivat päivänvaloon, naapureidenkin nähtäväksi) ja vihani kuohahti yli äyräiden. Jätin mieheni, otin lapset ja lähdin.Päätös oli kypsynyt jo pitkään mielessäni, olin ollut vain liian väsynyt toteuttamaan sitä. Nyt ei ollut enää vaihtoehtoja.
Aviomieheni löysi tuosta 5 vrk:den putkesta oman pohjansa. Hän lopetti juomisen, meni AA:han, ja halusi pian perhensä takaisin. Ja saikin. Riensin lapset kainalossa takaisin. Olin monta vuotta ajatellut elämäni surkeuden johtuvan vain mieheni juomisesta. Nyt kun hän lopulta ymmärsi raitistua, tulisin lopulta onnelliseksi. Olin täynnä toivoa, olin varma että nyt elämäni ottaa uuden suunnan.
Katin viikset.
Olin katkera, omavoimainen, määräilevä. Halusin järjestellä toisten asioita mieleisekseni, olin ahdistunut ja koko ajan vihainen. Vaikka mieheni raitistui, minä oli edelleen ihan yhtä kipeä. Sitten tuli totaalinen väsymys - ja tajusin hakea apua. Mieheni kävi AA:ssa, minä löysin tieni Al-anoniin.
Sain apua.
Avioliittomme ei kuitenkaan kestänyt, Al-anonin avulla tervehdyin tai ainakin löysin haluni parantua, ja aloin vähitellen keskittyä itseeni, omiin asioihini, omaan elämääni. Mieheni kulki omaa tietään. Luojan kiitos hänen raittiutensa on vahvalla pohjalla, ja vaikka muutaman vuoden uudelleen yrittämisen jälkeen erosimme, hän ei ole repsahtanut. Tajusin silloin, että elän elämää, johon en kuulu. Ex-mieheni on nykyään onnellinen uuden vaimonsa kanssa, ja hyvä etä-isä yhteisille lapsillemme. Olen onnellinen hänen puolestaan.
Eromme jälkeen elelin sinkkuna jonkun aikaa, ja kapakkaillat ja juominen lisääntyivät jälleen. Olin ex-mieheni raitistumisen jälkeen (hänen tukenaan) jättänyt jopa saunaoluen, ja nyt sinkkuna alkoholinkäyttö astui taas kuvaan. Bailasin raikkaasti muutaman sinkkuystäväni kanssa, ja uuden työpaikkani kautta kosteita illanviettoja siunaantui myös enemmän kuin aiemmin. Parin pahan krapulan jälkeen drinkkien määrät kyllä vähenivät, ja minusta tuli sellainen loppuillan veden lipittelijä. Minulle oli tärkeää, että en menettänyt kontrollia. Mutta join lähes joka viikonloppu, jälleen. Palasin takaisin parikymppisen elämääni.
Tätä aikaa kesti pari vuotta, ja sitten löysin uuden rakkauden itselleni, ja ulkoisesti kaikki on nyt hyvin. Asun osana ihanaa uusioperhettä. Uusi puolisoni käyttää alkoholia kohtuullisesti, mutta itse olen systemaattisesti vähentänyt käyttöäni jo parin vuoden ajan. Olen pitänyt useita “tipattomia” kuukausia, ja parin- kolmen viikon välein saatan juoda kaksi - kolme valkkaria tai olutta, sen enemmän todella harvoin. Viimeksi olin humalassa viime kesänä. En enää käy työpaikan tarjoamissa kosteissa riennoissa, enkä kaipaa kapakkaelämää lainkaan.
Miksi sitten lopetan kokonaan? Miksi absolutismi, vaikka mielestäni hallitsen alkoholinkäyttöni?
Koska alkoholista on tullut minulle henkistä myrkkyä. Olen nähnyt, miten monta elämää ja perhettä se on tuhonnut, ja tuhoaa tälläkin hetkellä. Koska haluan näyttää lapsilleni esimerkkiä täysin raittiista äidistä. (Pelkään että heillä on geeneissä isänsä kautta alttius alkoholismiin, ja mitään pahempaa kohtaloa en tiedä, kuin se että näkisin omat lapseni viinan koukuissa.) Koska sairastuin pari vuotta sitten työuupumukseen, ja aloin kärsiä univaikeuksista. Sain unilääkkeitä, ja nyt pelkään että olen addiktoitunut niihin, lopetin lääkkeidenkin käyttämisen kokonaan. Pelkään, että jos juon vähänkin, se aiheuttaa seuraavana päivänä morkkiksen, (joka seuraa yhden punaviinilasillisenkin jälkeen) ja tämän vuoksi sorrun taas ottamaan unilääkkeen. Koska pelkään, että jossakin vaiheessa en enää pystyisi pitämään käyttöäni kohtuukäyttäjän rajoissa, ja heräisin alkoholistina. Tai vielä pahempaa - en edes huomaisi tätä tilaani, koska tiedän että kyseessä on itsensä kieltävä sairaus. Koska tiedän, että jo pari lasillista antaa minulle hyvän, rennon olon, ja tämä hyvänolon tunne on vaarallinen ja totuudenvastainen. Juon alkoholia tämän hyvänolon tunteen vuoksi, ja sen antaman helpotuksen vuoksi, ja haluan nyt kohdata elämäni tosiasiat ilman puudutusta. Uskon että olen tarpeeksi vahva tähän. Koska tiedän, että juomisesta ei ole mitään iloa tai hyötyä minulle. Koska tiedän, että lopettamalla kokonaan elän arvojeni mukaista elämää.
Olen nyt ollut 10 päivää “kuivilla”. Alkoholin suhteen se ei ole pitkä aika, mutta unilääkkeistä en ole pitänyt näin pitkää taukoa sen jälkeen kun pari vuotta sitten niiden käyttämisen aloitin.
Toistaiseksi on mennyt hyvin. Väsynyt olen. Ja se tuttu tyhjyyden tunne, se laskeutuu päälleni usean kerran päivässä. Päätäni särkee päivittäin, pahimpiin särkyihin otan buranaa, se onneksi auttaa. Mutta mielitekoja sen enempää unipilleripurkille kuin valkoviinilasille ei ole tullut. Nukun ihmeen hyvin, heräilen kyllä usean kerran yössä, mutta onnistun nukahtamaan uudelleen.
Kun tein tämän päätökseni, tuntui kuin valtava taakka olisi nostettu harteiltani. Ei kai tarvitse olla alkoholisti, lopettaakseen juomisen?
Ajattelin kirjoitella mietteitä ja tuntemuksiani tänne plinkkiin, ja otan mielelläni vastaan kommentteja (ja sitä tukeakin). En tiedä mitä on edessä, tämä on kuitenkin suuri elämäntapamuutos. Mutta minulla on jo aavistus, että elämä tarjoaa päivä päivältä parempaa, kunhan olen valmis ottamaan sitä vastaan.
Nytkin paistaa aurinko, ja maisema on kuin pumpulia. Minulla on vapaapäivä, ja lähden kohta koirien kanssa kävelylle, haistelemaan pakkassäätä.
Sitruunapippuri, raittiina 10 vrk
Nähdäkseni koskaan ei ole liian aikaista lopettaa juomistaan.
