Kummallista vuoristorataa. Sunnuntaina kauhea ketutus ja hermostunut olotila. Eilen ihana, euforinen fiilis koko päivän - elämä maistui. Tänään taas harmaampaa, töihin palaaminen loman jälkeen masentaa. Jotenkin tuntuu, että en olisi oikein työkuntoinen. Rutiiniduunitkin tökkivät, ajatukset harhailevat, välillä synkissäkin vesissä. Jostain pinnan alta puskee syyllisyyden ja häpeän tuntemuksia.
Yritän ottaa ne vastaan, kokea ne.
Aiemmin opamox on tehokkaasti vaimentanut sekä nämä synkät että ärtyisät fiilikset. Järjen tasolla ymmärrän, että näitä negatiivisia tunteita puskee pintaan juurikin sen vuoksi. Enää ei ole opamox-portsaria ovella pysäyttämässä näitä olotiloja. (Kuten täällä jossakin keskustelussa mietittiin.) Ja tunteihan ne vain ovat - eivät tosiasioita. Jos koen syyllisyyden tunteita, se ei silti tarkoita, että olisin tuomittu ja nurkkaanajettu. Kun tunnen häpeää, se ei silti tarkoita, että olisin paha tai huono ihminen.
Tunteet on vain niin vaikea erottaa itsestään.
Ja ohitse ne menevät, aina. Nopeammin, kun ne tiedostaa, ja istuu niiden kanssa alas. Kokee tunteen koko kropassaan. Yritän myös miettiä, minkä ikäinen nyt tunnen olevani, että saisin vihjettä, mistä tämä tunne on lähtöisin. Nykyhetkestä, vai menneisyydestä. Yleensä vastaus on menneisyydestä.
Varsinkin häpeän kanssa on kummallista, että sitä tuntuu työntyvän paitsi lapsuuden monista tapahtumista, myös takautuvasti sukupolvien takaa. Äitini vastaanotti lapsuudessaan oman äitiinsä häpeää, kantoi sitä aikuisuuteen asti, ja pääsi siitä eroon hetkeksi kaatamalla sitä minuun kun olin lapsi. Olisin tarvinnut rakkautta, huolenpitoa, syliä. Sain häpeää ja syyllisyyttä, koska muuta ei äidilläni silloin ollut antaa. Häpeä valuu kuin kuuma laava sukupolvelta toiselle. Ehkä suvussani on ollut ainoa tapa päästä eroon häpeän kyykyttävästä voimasta laittamalla se kiertoon. Minä aion kaataa sen laavan muualle kuin lasteni niskaan, katkaisen kierteen. Muitakin keinoja on oltava olemassa.
Eilinen hyvä olo pitää muistaa. Kun katselin lumisia puita ja taivaalla utuisesti hehkuvaa aurinkoa, hengittelin ja olin läsnä itselleni, kuvittelin tuntevani jo jotain yhteyttä korkeimpiin voimiin. Tunne oli hyvä, voimakas, toivoa antava. Koko päivä oli sellaista pilvissä liitelyä. Tyyni ja rauhallinen ja maailmankaikkeutta rakastava olotila.
Tänään sellaista henkisyyttä ei tunnu, mutta kai nämä kuonat pitää vaan poltella pois, että siihen olotilaan taas pääsisi palaamaan. Ehkä se eilinen hyvä olo oli se NORMAALI-tila, missä terve ihminen saa elää?
Eilen, näitä keskusteluja selaillessani tajusin, että olen käyttänyt BENTSOJA 
Nyt se vasta lävähti kunnolla tajuntaan. Opamox on voimakkaasti koukuttava bentso. Jotenkin luulin aina käyttäneeni “vain” mietoja unilääkkeitä. Jo näin lievällä käytöllä ( 15 mg tabuja) vieroitusoireita näköjään tulee. Lähinnä fyysisiä, päänsärkyä, väsymystä, vatsakipuja. Mutta kyllä nämä tämänpäiväisen kaltaiset tunteiden heilahtelut ennen tekivät sen, että illalla sen pilleripurkin kannen napsautin auki.Väänsin pään volyymit pienemmälle, silloin kun ne olivat ahdistavia.
Nyt ne pitää vaan elää ja tuntea läpi. Volyymeja pienentämättä.
Kyllä tämä alkutaival on voimia vaativaa puuhaa! Toisaalta, enemmän vei voimia se omien arvojen vastainen elämä. Tiedän ja tunnen vahvasti, että teen nyt oikein. Jokainen päivä on nyt totta, ja askel eteenpäin. Todellisia haluja entiseen palaamisesta ei ole tullut. Synkkien olojenkin alla koen pientä voiton huumaa - ehkä olen ahdistunut, lähellä burnouttia ja keskellä monia mielen myllerryksiä - mutta olenpahan kuitenkin raitis 
Mutta yritän nyt tehdä vain tärkeimmät, etten haukkaa kerralla liian isoa palaa. Teen töissä vaan ne pakolliset, millä saan työpaikkani säilymään. Yritän olla keräämättä itseeni turhaa stressiä. Kannustan itseäni pienistä edistysaskeleista, muistan mitkä asiat ovat tärkeimpiä, ja teen vain ne. Muut asiat teen jos jaksan. Tekemättömistä töistä kertyy syyllisyyttä, mutta koen senkin kalvavan tunteen läpi, en mene sitä karkuun. Sitä syyllisyyttä ja häpeää kun nyt näköjään nousee pintaan ilman varsinaista syytäkin. Tiedän että olen ollut koko syksyn lähellä burn-outtia, totaalista työuupumista, ja että jos en nyt hellitä ja ole itselleni armollisempi, se romahdus tulee. Onneksi nyt on työrintamalla hiljaisempaa, uusia projekteja tulossa vasta keväämmällä, ja pystyn tässä vähän puhaltamaan ja kokoamaan itseäni uudestaan kasaan, ilman että joutuisin jäämään sairaslomalle.
Tärkeintä on:
- Tänään en käytä päihteitä.
- Tänään kohtaan tunteeni ja olen rehellinen itselleni.
- Tänään olen armollinen itselleni, ja pyydän apua jos sitä tarvin.
Tämä plinkkiin kirjoittelu oikeasti auttaa. Olen aika huono pyytämään ja hakemaan apua, omavoimaisuus kukoistaa vielä vahvana. Eikös Tommy Hellsten sano jotenkin niin, että on tultava ensin heikoksi, jotta voi tulla vahvaksi. Tällä hetkellä oloni on heikko, ehkä se on hyvä asia.
Voimia kaikille kanssakulkijoille!
-Sitruunapippuri, 16 vrk
Lisäksi käyn mahdollisuuksien mukaan jumpissa, zumbassa, uimassa ja talvisin yritän pysyä pystyssä suksilla ja luistimilla. Se on ihan totta, että reipas kävely/juoksulenkki piristää kummasti mieltä.
Apteekkiin en halua niitä palauttaa.
