Olen samaa mieltä kanssasi tästä. Aika halpamaista on antaa jonkun ymmärtää, että jos AA ei hänelle toimi, hänen kärsimyksen maljansa ei ole vielä täynnä. Ihmisen pitäisi ilmeisesti juoda itsensä niin henkihieveriin, että se pahamaineinen “omavoimaisuus” karisee ja nöyrtyminen irtoaa yrittämättäkin… 
–kh
Itse ymmärrän tuon olevan ‘tough love’ -osastoa. Kukaan toinenhan ei voi sanoa, milloin se ‘oma pohja’ on saavutettu - sen tietää vain se henkilö itse, joka on lopettamassa. Jotain niin pahaa tai kummallista tai ikävää on tapahtunut, että oman mukavuusalueen kynnys ylittyy ja sitä on valmis muuttumaan.
Minä olen kokenut tuon omalla kohdallani jopa hyvänä 
Kun alahuuli väpättäen mietin, olenko minä nyt varmasti alkoholisti (mieli haki vielä ulospääsyä tuosta hirveästä tilanteesta, että joutuisi juomisen lopettamaan) oli tuonkaltainen lause minulle kuin kylmää vettä niskaan. Aikaisemmin olin suorastaan kerännyt hyväätarkoittavien tuttujen & läheisten lauseita siitä, että ‘et sä nyt vielä niin pahasti alkoholisoitunut ole, ei kai sentään nyt hoitoon?’ AA:sta saatu palaute ‘Ai no jos sä olet vielä epävarma, niin sun kannattaa sitten vielä juoda’ oli ihan toisenlainen. Sisäinen ääneni sanoi minulle, että ei helvetissä kannata enää testata yhtään…
Itse asiassa olin toivonut sitä, että joku tai jokin antaisi minulle vielä luvan juoda, niin etten olisikaan itse vastuussa. Mutta kun sen ‘luvan’ sitten sain, tajusin kristallinkirkkaasti että se tie oli käyty. Eihän siitä mitään tule! En minä voi enää juoda!
Mutta kuten sanoin, tuo on varmasti vain meitä paksupäisimpiä (99%/1%) varten AA:ssa on paljon kaikenlaisia sanontoja, jotka eivät sovi ‘jokaiselle’. Se on vähän kuin seisova pöytä - sieltä voi ottaa sen, joka omaan tilanteeseen sopii. Kaikkien ei tarvitse kaikkeen tarttua, eikä ajatella niin, että jokaikinen sana siellä on ‘the Totuus’. Se mikä tekee yhdelle hyvää, ei välttämättä tee sitä toiselle.
Kh → naulan kantaan.
Cricket → hyvä kuulla sinunkin näkökantasi, kiitos siitä.(Luen kirjoituksesi aina ajatuksella, ja moneen kertaan, älä vaan lopeta tänne kommentoimista, sinusta löytyy niin paljon ammennettavaa…!) Jos tuo hassu lauseke on toiminut sinun kohdallasi, on siitä varmasti sitten hyötyäkin. Eli ei pahaa ilman hyvää, vai miten se meni… 
Mutta minua juuri tuo joidenkin niccien harjoittama “mapittaminen” ja kaikkien alkoholiongelmaisten survominen samaan lokeroon ihmetyttää. Siis juurikin tämä pohja-käsitys. Mielestäni on surullista, että jotkut täällä tuntuvat tosissaan ajattelevan niin, että vain rankan pohjakosketuksen kokeneet rapajuopot saavat luvan raitistumiseen, ja AA:n tukeen. Jos ajatellaan (siis täysin hypotettiseeti) että näihin kirjoittajiin olisi uskomista, ja minä menisin ryhmiin apuja hakemaan, niin minun pitäisi porukkaan sopeutuakseni joko:
A) Liioitella rankasti viime vuosien (ja koko elämäni) juomiskokemuksia tai
B) Valehdella, että olen yrittänyt lopettaa omavoimaisesti kymmeniä kertoja, siinä epäonnistuen ja vasta nyt olen tarpeeksi nöyrä, avuton ja hukassa ja valmis ottamaan apua vastaan.
Haluan kuitenkin olla rehellinen, oma itseni. Tiedän että rehellisyys on tässä touhussa tärkeää. …Ja toisaalta, taidan tässä kiukutella (tämä sinulle Cricket, plinkin sananlaskujen papitar 
) “happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista”- tyyliin, enhän minä AA:n palveluksia tarvitsekaan. Koska en ole alkoholisti. …Ja onneksi vertaistukea saa täältäkin Uskon ettei minulle ole ehtinyt kehittyä niin vahvaa koukkua, ettenkö tästä rosessista näillä jo löytyneillä avuilla ja työkaluilla selviäisi. Päivä kerrallaan. En omavoimaisesti, vaan teidän ihanien kanssasiskojen ja -veljien tuella ja terapian ja Al-anonin 12-askeleen ohjelman avulla (vaikkakin siellä hoidan läheisriippuvuus-sairauttani), omaan Korkeampaan Voimaani nojaten.
Nyt nautiskelemaan vihreää teetä, ja kohti nukkumatin palveluksia. Raitista ja rauhallista iltaa kaikille!
No juu, noissa tapauksissa minäkin ymmärrän tietynlaisen “käänteispsykologian” käytön oikein hyvin . Vaatii toki hyvää pelisilmää huomata ihmisestä tämän olevan juomisensa kanssa siinä vaiheessa, että ei halua juoda, paitsi että haluaa.
Kyllä minäkin aikoinani “haeskelin lupaa juomiselleni” valikoimalla seurani sen mukaan, että vältyin ihmisiltä, jotka tuppasivat antamaan minulle epämieluisia vastauksia (puhuivat juomisestani suoraan ja totta). Kohmelovaiheessa kaipasin kyllä “sielunhoitoa” ja kovaa järkipuhetta, mutta kun pahimman yli oli päästy ja uusi juomahalu alkoi nostaa päätään, seura vaihtui tähän tarpeeseen sopivaksi. Kaikki tapahtui osin tietoisesti, osin tiedostamatta, kun se alkoholistinen elämänasenteeni oli koko ajan hallitseva.
–kh
S
.
Cricket oikeastaan vastauksessaan toikin sen esille mitä itsekin olisin halunnut sanoa. Hyvä huomio sinulta Sitruunapippuri myöskin tuo, että et tarvitse AAta, koska et ole alkoholisti. Tosiaakin, eihän kaikki alkoholistitkaan tarvitse AAta, miksi sitten kohtuukäyttäjä, joka haluaa lopettaa. Tosin sinne saa mennä kuka tahansa, jolla on halu lopettaa juomisensa, eikä siellä tarvitse valehdella juoduista määristä tai pohjista mitään.
Vihreällä teellä kippistelen täältä minäkin, hyvinhän sinulla on tuo prosessi alkanut. Uskon, että jonkinlaisesta prosessista on kuitenkin kyse ei-alkoholistillakin lopettaessaan. Onhan alkoholi usein kuitenkin niin tiukasti sidoksissa elämän eri käänteisiin, että kyllä se muutaman ajatuksen vaatinee. Tsemppistä.
Jaahas, Foottis olikin kerennyt tähän, luen myöhemmin…
Huomenta!
Kiitos hyvistä kommenteista kh, kalevi, foottis ja basi! Mietin juuri tässä levännein aivoin, että eilen taisi tämä vanha vitsaukseni “oikeassa olemisen halu” nostella karvaista päätään. Tai ainakin ajauduin puolustuskannalle, asiasta josta en paljoakaan tiedä, ja joka ei oikeastaan edes minulle kuulu 
Huomasin juuri, että nyt se monta päivää jatkunut päänsärky on ohi! Jippee! Opamoxeja ei tee enää mieli, fiilikset tasoittuneet jo niin paljon. Viinaksia olen kyllä ajatellut paljon, mutta en positiivisessa mielessä. Kertaakaan ei vielä ole tehnyt mieli tarttua lasiin. Kyllä tuo lääkepurkista luopuminen on tähän asti ollut tiukempaa. Toisaalta, tiesinkin että tässä olisi helpot kolme- neljä viikkoa kun en muutenkaan tässä olisi viiniä lipitellyt, niin että ne vitsaukset ja taistelut taitavat olla vielä edessäpäin. Muutama viikonloppu helmi- ja maaliskuussa voi olla mielenkiintoinen, kun sovitan raitistuneen persoonani kosteisiin iltarientoihin, risteilyyn, illallisille… Mutta kaikki aikanaan, ja tiedän että tästäkin selviän. Tänään en käytä päihteitä.
Minun piti ensin kommentoida tähän, että minun juomisestani ei ole kukaan koskaan huomauttanut mitään. Kunnes tajusin, että se ei ole totta. Omituisesti muistini peittelee ja piilottelee asioita! Samoin mietin tuossa yksi päivä, että en ole ikinä juonut niin paljoa, että olisin sammunut. Mutta sitten äkkiä muistin, että tämä ei pidä paikkaansa. Nuorempana join itseni sammumiskuntoon useat kerrat, ja aamulla en muistanut illan viimeisistä tapahtumista mitään. Eikä tarvitse mennä kuin pari-kolme vuotta taaksepäin, niin muistan että eräällä kesämökillä koko loppuilta on kadonnut jonnekin, ja aamulla kaamea rapula ja morkkis. Sänkyyn olin päässyt, vaatteet päällä ja meikit naamassa. Nämä tapahtumat löytyivät vasta kun “kaivelin” hetken, ja vähän järkytyinkin, miten ensin väitin ihan pokkana itselleni, että ikinä en ole sammunut. Itsensä kieltävä sairaus? Toisaalta, viimeisen kahden vuoden aikana tällaista ei ole tapahtunut, sen tiedän varmuudella. Vähentämiseni toimi hyvin. Ehkä minun kohdallani sairaus oli piilevänä olemassa, mutta se ei edennyt.
Tällä hetkellä olen todella onnellinen ja tyytyväinen, että olen päihteistä irrottanut. Juuri nyt on hyvä ja helppo hengittää.
Raitista kaunista pakkaspäivää kaikille!
-Sitruunapippuri 19 vrk-
Niin, alkoholismi on perusluonteeltaan itsensä kieltävä “sairaus”. Tiedostamattomana ja hoitamattomana se saa ihmisen elämään kuplassa, katselemaan maailmaa “lasin läpi” ja toimimaan holtittomasti selvinkin päin. Minäkin taisin tajuta oman tilanteeni vasta viimeisenä, vaikka lähipiirin ihmiset olivat huomautelleet juomisestani jo vuosia. Mutta parempi havahtua myöhään kuin ei koskaan.
Olen lukenut “jostain” (täältä netistä kumminkin), että väestöstä valtaosa, noin 80%, pystyy käyttämään alkoholia hallitusti, kohtuudella, miten sen sitten haluaakin ilmaista. Sitten on noin 10% väestöstä, joka on juomisensa kanssa riskialueella, ja loput 10% on sitten meitä, jotka emme kohtuutta hanskaa - erottelematta sitä, miksi kukin pohjimmiltaan juo, eli onko perussyy alkoholismi vai muu juopottelunhalu. Alkoholistien tarkkaa määrää ei tiedetä (diagnosointi on usein hankalaa juuri tuon itsensäkieltävyystaipumuksen vuoksi), mutta se kylläkin on tiedossa, että perinteisiä spurguja on joukossa hyvin vähän, ehkä parin prosentin verran.
Ylivoimainen valtaosa alkoholisteista on siis päällepäin enemmän tai vähemmän toimintakykyisiä, tavallisia ihmisiä. Miksi joistakin ihmisistä sitten tulee alkoholiriippuvaisia? Olisiko joillakin meistä ollut kenties mahdollisuus muuttua kohtuukäyttäjäksi vielä siinä vaiheessa, kun juomisesta vasta alkoi koitua harmeja, vai oliko kohtuus mahdotonta jo lähtökohtaisesti, esim. aivokemian vuoksi? Noita voi miettiä kukin kohdallaan tai olla miettimättä, mutta viisaampaa on kyllä vain lopettaa juominen ilman määritelmiä, jos kerran tuntuu ettei viina sovi itselle. Eihän sitä ole pakko juoda, Suomessakaan?
–kh
No, löytyihän se yhteinen kosketuspinta meidänkin välillemme. Olen kritisoinut tapaasi kirjoittaa toistuvasti AA:sta, mutta nyt ilokseni huomaan että pohjimmiltaan olemme kumpikin samaa mieltä alkoholiongelmamme luonteesta. Oli todellakin helpompaa kiukutella ja pakoilla todellisuutta juomisen muodossa, kun oma elämänasenne oli monelta osin pielessä ja sai tavallisen elämän tuntumaan tympeältä. Perussyy oli siis tuo, ja sen päälle alkoholista itsestäänkin alkoi tulla ongelma.
–kh
No niin, samaan kuoroon sitten minäkin, Hannun ja Kuivahikan kanssa 
Elämänsietokyvyn puutteita oli. Oliko syy elämässä vai sietokyvyssä on toinen juttu, molempia oli syytä korjata.
Alkoholilla korjailtu sietokyky … joo… hetkellisesti toimi mutta pitemmän päälle ei. Ja joskus jos meni “liian hyvin” sekin oli pysäytettävä samalla lääkkeellä , “rentouduttava”, “nollattava” mitä niitä syitä olikaan?
Semmoista se.
Niin, elämänsietokyvyn puutetta… Osuvasti sanottu. Kyllä alkoholi ja unilääkkeet olivat sitä minulle. Niistä ei ehtinyt tulla uutta ongelmaa, koska onnistuin (ainakin viime vuodet) hallitsemaan käyttöni, mutta tunnistan kyllä tuon omassa saman juomisessani. Lääkkeeksi ja puudukkeeksi, piiloon vastoinkäymisiä, karkuun pahaa maailmaa. Nyt pitää oppia kohtaamaan nämä olot, pakenemisen sijaan. On siinä opettelemista yhdelle pienelle ihmiselle. Siinä mielessä pääsen helpommalla, että en joudu samalla taistelemaan kovia juontihaluja vastaan, koska en usko että minulla voi varsinaista riippuvaisuutta olla. Tai tämänkin näkee sitten myöhemmin, kun niitä tilanteita alkaa tulla vastaan. Vielä ei ole tullut, ilman lopettamispäätöstänikin olisin todennäköisesti ollut nämä kolme viikkoa selvänä. Ehkä perjantaina olisin lasten nukahdettua juonut viinilasillisen tai kaksi, mikäli viinipullo olisi kotoa löytynyt. Luultavammin en, koska nukkumatti vei aikaisin mukanaan.
Perjantaina oli tosiaan sellainen jännän levoton olo, hermostuneena touhotin paikasta toiseen enkä osannut pysähtyä. Pinna oli kireällä, enkä löytänyt levottomuuteen mitään syytä. Vatsanpohja kiristyi polttavaksi stressipalloksi, ja siinä muiden askareiden ohessa äkkiä älysin mistä oli kyse. Kroppa odotti valkkari-rauhoittelua, tänään oli perjantai. Se tyypillisin viinilasillisen kallistelu ilta. En halunnut viiniä, eikä mikään maailman mahti olisi minua saanut sitä juomaan, mutta silti kroppa muisti ja muistutti…
Viikonloppu ollut sen verran aktiviteetteja täynnä, että ihana touhuta ilman krapulaa! Lasten kanssa on niin mahtavaa touhuta. Onneksi meidän nuoriso on harrastavaa ja urheilevaa porukkaa, ja viikonloppuisin on aina jotkut pelit, kilpailut tai turnaukset. Tulee liikuttua yhdessä, perheenä. Automatkat ovat mainiota keskusteluaikaa. Lauantaina pyörimme autolla kaupunkimme keskustassa, ja vahvassa humalassa hoiperteleva nuori mies melkein käveli auton alle. Verenpaineeni kiehahti, ja taisi päästä muutama voimasanakin. Huomaan itsessäni tuomitsevaisuutta, mistä en pidä.
Viime yön näin kummallisia unia, karkailevista hevosista ja lapsuuteni ystävistä, mitä sitten tarkoittivatkaan.
Mutta on se mahtavaa olla ilman rapulaa :mrgreen: !!
Kiitos Hannu taas pysähdyttävästä tekstistä. Pohdiskelin tätä lausetta jonkun aikaa. Minun tapauksessa totuus on se, että JOSKUS otin alkoholia lääkkeeksi, JOSKUS myös niitä bentsoja. Mutta en aina. Vaimensin välillä kipua ja tuskaa, otin etäisyyttä. Mutta paljon käsittelin asioita myös selvinpäin. Monet murheet ja surut olem kokenut myös selvinpäin.
Tuo lauseesi, että viina ei ollut ongelma, vaan elämä, kuitenkin pysähdyttää miettimään. Jollakin tavalla elämä on ollut minullekin usein ongelma, enemmän kuin lahja. Tämän asian haluan avata ja selvittää perinpohjin itselleni, mistä se johtuu. Enää ei alkoholi ole tämän selvittelyni edessä ja tiellä.
Käytin viinaksia myös voitonjuhlissa, palkintona ja ilojuomana.
Ehkä kuitenkin tuota “ilojuomaa” jään kaipaamaan enemmän, kuin “lääkettä”. Mikäli nyt kaipaan sitäkään.
Toistaiseksi kaikki mennyt yllättävän hyvin, repsahdus ei ole käynyt kertaakaan mielessä, eikä mitään tahdon-taistelua ole vielä tullut. Koen olevani nyt luonnollisessa, ihmiselle tarkoitetetussa olotilassa.
Viime yönä nukuin huonosti, ja kohta alkava työpäivä ahdistaa jo valmiiksi. Onneksi tänään vain puolikas päivä. Sen jaksaa painaa vaikka pienessä hirressä :mrgreen:
-Sitruunapippuri, 3 viikkoa -
Mikä ihme noissa maanantai-päivissä mättää? 
Eilen alkoi kenkää puristaa heti kun työpaikan oven avasin. Aamulla jo oli vähän levoton olo, mutta paha olo heräsi vasta työvuoron alkaessa. Muutaman tunnin “pakolliset hommat” oli rastina pieni ja normaali energinen itseni olisi hoitanut tehtävät parissa -kolmessa tunnisssa, ja lähtenyt sitten pois. Mutta käytännössä en saanut kättä nostettua hiirelle. Istuin vain ja puhaltelin, ja ahdistus syveni. Koko työni tuntui täysin turhalta ja merkityksettömältä. Tunsin itseni turhaksi ja merkityksettömäksi. Olin varma että epäonnistuisin, ihan kaikessa. Ihmissuhteissani, työssäni, urallani, äitinä, raha-asioissani. Raittiuskin tuntui yhdentekevältä asialta. Ajatukset vihvoimat sitä rataa, että ihan sama juonko vain en, ja ihan sama syönkö niitä unipillereitä vain en, elämä on kuitenkin yhtä shittiä, on sitten selvinpäin tai tokkurassa. Sitten mieleni alkoi maalailla uhkakuvia. Miten jään työttömäksi, talouteni romahtaa, miehenikin jättää minut kun minusta tulee taloudellinen taakka (ei todellakaan jättäisi) tai kun en enää lomilla juopottele hänen kanssaan. (Ei jätä tämänkään vuoksi.) …Yritin ottaa etäisyyttä näihin pelotteleviin ajatuksiin, mutta en löytänyt mitään perustunnetta, mitä kohti olisin voinut mennä. Yleensä minua auttaa se, että tunnistan sen “oikean” tunteen, oli se sitten pelko, viha, suru… Ja istun sen kanssa alas, annan sen vallata kropan ja viipyä niin kauan kuin haluaa. Mutta nyt en löytänyt mitään muuta kuin pohjatonta ahdistusta ja masennusta. Mikä vain paheni, minuutti minuutilta.
Ajattelin, että tämäkin menee ohi.
Yritin vastailla joihinkin meileihinkin, järjestelen paperipinoja työpöydälläni. Pari pientä vastoinkäymistä, ja tunteeni heilahtivat vitutuksen saralla nollasta sataan. Tajusin, että nyt en todellakaan ole työkykyinen, kohta kaadan tämän pahan oloni ja ketutukseni jonkun syyttömän niskaan.
Lähdin pois töistä (tänään paikkailin tekemättä jääneet hommat kuntoon) ja ajomatkalla tuntui kuin olisin ajanut ruumisautoa. Kyydissä oma itseni. Tunsin itseni ikivanhaksi, tai jo ruumiiksi. Elämä oli eletty, kauniit ja terveet nuoruuden päivän takanapäin. Edessä vain vanhuus, yksinäisyys ja kuolema.
…Joo, nyt jo naurattaa 
Mutta ei eilen.
Tajusin myös, että paljon lievempiikin ahdistuksiin olen ottanut opamoxin, ja herkuttelin jonkun aikaa ajatuksella, että yksi pieni valkoinen pilleri - ja tämä paska olo jättää hetkeksi rauhaan. Ansaitsen sen. Kukaan ei kestä tällaista kipua ilman lievitystä, eikä kyseessä ole mikään repsahdus, vaan lääkärin määräämä lääke.
Nyt kyllä ensimmäisen kerran halu iski kovaa ja kunnolla.
Jätin silti ottamatta. Ajattelin, että tämäkin menee ohi. Muistelin, että viikko sitten oli sama juttu, maanantai oli päivänä paha, tiistaina elämä jo hymyili. Muistin, miten ihana viikonloppu oli takana, ja muistutin itseäni, että tämä ahdinko ei ole totta, minusta vaan TUNTUU nyt tältä.
Illalla olo tasoittui. Mielihalutkin menivät ohitse, ja nukuin pitkät yöunet ilman kemiallisia apuja.
Aamulla olin kuin uusi ihminen. Onneksi.
Mutta on tämä kummallista… Hurjaa tunteiden vuoristorataa. Onneksi tuo masennus ja ahdistus ei näköjään jää päälle jumittamaan, vaan oikeasti menee ohitse. Ja onneksi niitä hyviä, onnellisia päiviä on viikossa enemmän kuin näitä mustia.
Nyt on taas hyvä fiilis, ei mikään auvoinen, mutta suht levollinen.
Näin sitä taaplataan eteenpäin, päivä kerrallaan.
Hei Sitruunapippuri,
tekisi mieleni sanoa, että ihan tyypillisiä ja tuttuja tuntemuksia raittiuttaan aloittelevalla alkoholistilla, mutta kun et itseäsi alkoholistiksi laske, niin enpäs sanokkaan. Voi olla, että addiktiokäyttäytymisen luonne alkaa paljastumaan sinulle hiljalleen, niin on käynyt monelle muullekkin, että vasta lopettamisen jälkeen kuva on kirkastanut. En tarkoita sitä, että jonain päivänä julistat täällä olevasi alkoholisti, vaan näet selkeämmin tuon koukun, joka mielestäni tekstistäsi käy ilmi. Vaikkei ihminen olisikaan alkoholisti, määrittelyjen suo on loputon, niin helposti addiktoituva hän voi silti olla ja silloin toki ei olla kaukana siitäkään mahdollisuudesta, että altistamalla itseään riittävästi päätyy ihan ehdaksi juopoksi. Siitä päätellen mitä tuntemuksia ilman päihteitä oleminen sinussa herättää, luulen jonkinasteisesta koukusta ja tarpeesta todellisuuspakoon olleen kyse sinunkin kohdallasi. Kyllä se siitä lutviutuu, oikotietä ei taida olla vähemmänkään juoneelle tai ei alkoholistille ja bentsokoukun vahvuushan taitaakin hahmottua vasta, kun kyseisen aineen jättää pois. Mielialan vaihtelusta ovat rapotoineet useimmat täällä etenkin lopettamisen alkuvaiheessa.
Omaan addiktiooni on liittynyt massiivinen tunteiden vuoristorata, jota näin raittiina olen yrittänyt purkaa. Olen kokenut joskus hyväksi (kun tunteet [pelot erityisesti!] menee taas tuhatta ja sataa) ‘ulkoistaa’ tilanteen - ts. ajattelen asiaa niin kuin ulkopuolinen, en ‘minä’. Ikään kuin olisin hyvä ystäväni, joka kuuntelee mitä todella on tapahtunut, eikä mitä luulen tapahtuvan jos sitä, tätä tai tuota.
Jos maalaan perusteettomia kauhukuvia tulevasta, pelkään jotain, joka ei ole tapahtunut tai edes tapahtumassa, saan itseni takaisin maan päälle ajattelemalla ‘mikä on eilisestä muuttunut?’. Hyväksyn sen, että olen väsynyt tai ‘laiska’ tai jopa pelokas, mutta sisäisellä vuoropuhelulla, ‘ulkoistamisella’, saan palautettua itseni faktoihin ja irti fiiliksistä.
No nythän tässä kirkastui itsellenikin hyvä ja lyhyt ‘palautusmatra’ - faktat on faktoja ja fiilikset fiiliksiä
^Hyvä mantra.
Sen verran pitkään ja perusteellisesti olin samaistunut tunteisiini, että joudun yhä lähes päivittäin kysymään itseltäni, että mikä on oikeasti huonosti. Usein huomaan, että aika usein asiat ovat melko mukavasti ja jos eivät olekaan, niin asiat ovat asioita ja tunteeni ovat tunteita, kumpikaan niistä ei ole yhtä kuin minä.
Näyttää tuo naisten raitistuminen olevan kompleksista . On tosin täysin mahdollista sekin, että meikäläisellä se kuuluisa Tunneäly on alta keskiverron. Mulle riittää, kun ei juuri nyt vituta tai ahdista. Plussaa, jos on joskus jopa hauskaa. Ja olipa mikä fiilis tahansa, niin mitäpä sitä viinalla sotkemaan, kun silloin ensin tuntuu miltä sattuu, sitten vain sattuu ja lopputuloksena ei tunnu taas mikään miltään.
Kirjailija Hannu Raittila puhui haastattelussa siitä, että miehet ovat naisia parempia puhumaan tunteista. Perusteluna se, että naiset ovat parempia näyttämään tunteensa, mutta eivät juuri siksi pysty käsittelemään niitä objektiivisesti. Mies siis kertoo, miltä hänestä tuntuu, nainen näyttää sen.
*Ei muuta, jatkakaa. 
–kh
Tuo on hyvä huomio. Korjaisin ehkä sen verran että nainen ‘elää’ tunteensa - näyttää ja käyttäytyy tunteittensa mukaisesti Se ei aina ole kaunista. Köh.
Juovana aikana samaistuin suuresti äitiini (joka oli ymmärrykseni mukaan alkoholisti), mutta raittiina minulla on ihan toinen esikuva… Olen suurelta osin isäni kasvattama, joten ehkä tuo omakin ‘objektiivisuuden haku’ on sitä perua?
Kuivahikka,
ei realitytsekkauksen tekeminen ole kompleksista ollenkaan, se tuottaa pääasiassa mielenrauhaa ja hyvää mieltä. Elämäni tunteiden raapoteltavana sen sijaan oli hyvinkin kompleksista ja siitä kärsi itseni lisäksi koko lähipiirini.
Lisään vielä, ei elämä tunteetonta ole nytkään, mutta ne eivät määritä minun sisimpääni ja aja minua esimerkiksi juomaan, jossain älyttömässä taivaalta temmatussa tunnebuustauksessani johon olen tarkertunut kynsin ja hampain. Tänään tunteet tulevat ja menevät, mutta minä en niiden mukana…
