Monet käyttävät alkoholittomia juomia. Itse en niitä uskalla edes kokeilla koska esim. olut kylmänä maistaa niin taivaallisen hyvältä. Pelkään että se makuun pääseminen vain pahentaa kiusausta ottaa oikeaa olutta.
Mutta jokainen tyylillään.
Olet oikeassa tuosta terveestä itsetunnosta. Jos itsetuntemus olisi tarpeeksi vahva, ei toisten antamat leimat haittaisi, tai merkitsisi mitään.
Sitä odotellessa 
Minulle ei ole tullut vielä kertaakaan edes mieleen ostaa alkoholitonta olutta. Oikeastaan en edes ymmärrä, mitä järkeä ylipäätään on juoda raittiinakin alkoholijuomia jäljitteleviä juomia… Mutta minähän olenkin alkoholisti 
.
–kh
Minulla alkoholitonta olutta kului aika tavalla runsaasti alkuaikoina. Kesti varmaan vuoden päivät ennenkuin makunystyrät oppivat uudet maut.
Kahdeksan viikkoa takana, ou jee. Viikonloppuna olin ensimmäisen kerran kunnolla bilettämässä. Ensin illallinen, sitten karaokepubin kautta yökerhoon. Illallisella teki vähän mieli punaviiniä, ja selittely seurueelle miksi en sitä ottanut vähän ärsytti. En halunnut aloittaa asiasta keskustelua, olin jo etukäteen miettinyt mitä sanoin: pidän tipatonta maaliskuuta. Miehelle kylläkin kerroin jo kahden kesken alkuillasta, että en enää halua juoda, en tänään enkä välttämättä enää koskaan. (Katseli minua hetken epäuskoisen näköisenä, mutta ei sitä ehditty silloin enempää ruotia.) Pubissa join yhden alkoholittoman Becksin. Yökerhossa vissyä. Ilta meni mukavasti, tuo ruokailun yhteydessä tullut hetkellinen viinihoukutus oli ainoa koko illan aikana. Myöhemmin ei juomisia tehnyt enää yhtään mieli. Oli mielenkiintoista huomata, että selvinpäin ilta oli jopa hauskempi kuin siinä normaalissa muutaman drinkin väsyttävässä koomassa. Myöhemmin illasta seurueen jutut alkoivat jauhaa samaa levyä, ja siinä porukkaa seuratessa ja kuunnellessa koin huumaavaa hyvän olon tunnetta. Pystyn tähän, ja nautin tästä. En oikeasti tarvitse alkoholia mihinkään elämässäni. Koin eräänlaista voitonhuumaa. Loppuillasta seurueen humaltuminen laski keskustelun tasoa, ja onneksi miehelleni tuli ajoissa väsy puseroon, ja aloite kotiin lähtemisestä tuli häneltä. Aamulla on oli mahtava herätä pirteänä ilman krapulaa.
Tästä viikonlopusta jäi hyvä fiilis. Sain sen lopullisen varmistuksen siitä, että en oikeasti tarvitse alkoholia elämässäni mihinkään. En arkeen, en juhliin. Pärjään kaikissa tilanteissa yhtä hyvin ja paremminkin ilman sitä.
Mieleni vuoristorata on alkanut rauhoittua. Välillä olo tuntuu tyhjältä. Välillä työasiat ahdistavat, ja työnnän niitä sivuun - ehdin kyllä vielä päättää mitä teen loppuelämälläni. Tiedän myös että suurin osa huolistani ja peloistani ovat turhia. Asiat järjestyvät niin kuin on tarkoitettu, vaikka en niitä koko ajan pohtisi ja pähkäilisi. Nyt on niin paljon käsiteltäviä asioita, että en halua rasittaa itseäni liian isoilla päätöksillä tässä vaiheessa. Muistuttelen itseäni niistä lukuisista hyvistä asioista joita minulle on suotu, ja siitä että elämä kyllä kantaa, on työtilanteeni jatkossa mikä tahansa.
Musta pilvi varjostaa kulkemistani edelleen aina välillä. Masennuskin on sellaista ohi menevää, kohtaan ja koen sen, mutta en lisää sen voimaa heittäytymällä “pelkoajatuksiin” kuten minulla ennen oli tapana. Opettelen hellittämään lopputuloksesta, ja elämään päivän kerrallaan.
Mitä on tapahtunut tämän kahdeksan viikon aikana? Ainakin olen paljon energisempi ja reippaampi. Oloni on terveempi. Olen saanut sisäistä varmuutta siitä, että lopettaminen oli oikein. Masennukseni on vähentenyt, ja koen yhä useammin hyviä, valoisia hetkiä.
Tämä juomattomuus on minulle kuin salainen aarre. Hellin sitä, ja kun kohtaan ongelmia tai vaikeuksia, kun hermostun ja jotkut työasiat ärsyttävät, muistan aarteeni. Oman “salaisuuteni”. Muistutan itseäni, että tämä aarre kasvaa, ja sen rikkaudet ovat vasta tulossa elämääni. Tästä aarteestani en aio luopua. Se lohduttaa, sen muistaminen helpottaa. Muistutan itseäni, että tämä aarre on ollut minulla vasta parin kuukauden ajan, ja sen tuoma ilo ja rikkaus kasvaa joka päivä, hiljakseen.
- Sitruunapippuri 8 viikkoa -
Sitruunapippurin innoittamana katselin vanhoja reissupäiväkirjoja:
“Iltapäivällä Pietarissa pakollisten nähtävyyksien katselua. Illalla porttikäytävästä sisään, porraskäytävän läpi, sisäpihan poikki ja pienestä ovesta savuiseen luolaan, Kvartal-klubi. Savun läpi tosin pääsi tunkeutumaan ilman viidakkoveistä. Ilmeisesti venäläisetkin ovat ruvenneet rajoittamaan tupakointia. Ja ainakin minun nenäni kertoi. että savu tuli vain tupakasta. Musiikki oli ohjelman mukaan reggae-tyyppistä. Minähän tunnistan vain kaksi musiikkilajia - tango ja muut. Opas raahasi minut puoliväkisin lattialle hytkymään (tanssia?). Tuli todistettua, että selvin päinkin pystyy nolaamaan itsensä.”
Että sellaista sillä reissulla. Ei varmasti monikaan huomannut, että minun lasissa oli vain kokista. Sinnehän oli tultu pitämään hauskaa, eikä seuraamaan minun juomatapojani. Seuraavana aamuna olisi tietysti hienoa kehuskella reippaalla ja pirteällä ololla. Valitettavasti(?) muu porukka oli vähintään yhtä pirteinä aamupalalla. Ei tunnu nykyajan nuoriso hallitsevan kunnon ryyppäämistä tyyliin “täällä joki liikkuu vielä, tuokaa lisää viinaa!”
Samasta muistiinpanosta huomasin harrastaneeni alkoholimainontaa: “Sitten pietarilaisen matkatoimiston järjestämä kolmen tunnin mittainen “Punainen lokakuu - kävelykierros”. Näin vanhuksena oli hyvä, että jotkut nuoret olivat aamupalan lisukkeena nauttineet paikallista mallasjuomaa. Ei sitä huomannut muusta kuin siitä, että minun ei tarvinnut ruveta kyselemään, että olisko jossain vessaa.”
Riehakasta jatkoa toivottaen.
Sitruunapippuri, onnittelut. Kaikkiaan vaikuttaisi siltä, että olet päässyt jo hyvälle jyvälle siitä, mistä selvänä elämisessä voisi olla kyse. Kertoilet mielialasikin olevan kohoamaan päin, eli aivokemiasi korjaantuu kaiken aikaa, kuten parin selvän kuukauden kohdalla sopii jo odottaakin. Osansa on varmasti lisääntyvällä päivänvalollakin, josta siitäkin voit nauttia nyt uudella tavalla…
Eipä muuta kuin luota tähän hyvään tunteeseesi, suuntasi on oikea! Nauti joka päivästä ja tee oma parhaasi, niin elämä huolehtii lopusta. Odotettavissa on vielä hyviä päiviä ja tympeitä päiviä ja kaikenlaisia päiviä siltä väliltä, mutta se kuuluu asiaan. Sitä kutsutaan myös elämäksi. 
–kh
Huomenia
Meikämannelle voisin sanoa, että tekis niin pirusti mieli hypätä Allegroon ja mennä pariksi päiväksi Pietariin. Se on mun kokemukseni mukaan Euroopan upein kaupunki.
Mutta,mutta…
Kun ei venäläistä illallista kertakaikkiaan voi syödä juomatta samalla vodkaa, niin väliin jää sekin reissu 
Äitee sanoi, että Italiassa on pakko juoda grappaa. Minä sanoin, että onneksi sinne ei ole pakko mennä! 
Ettäkö ei Venäjän Federaatiossa voi syödä selvin päin? Sain taas aiheen kehua retostella sankarimatkoillani:
“Pikkujoulu Kantalahdessa. … Viideltä illalla päästiin pääasiaan, elikkä pikkujoulun viettoon ravintola Dvorikissa. Pöydillä valmiina sen seitsemäntoista sortin pikkupurtavaa. Tällainen vanha korpikommunisti oli ihmeissään - mitä kalaa tämä on, mitä se on suomeksi? Onko tämä koristeita, vai syötävää? Noita kynttilöitä ei kai ainakaan syödä? Kivat alkupalat, mitä saadaan ruuaksi? Sitä pääruokaa ei sitten tullutkaan, mitta niissä alkupaloissa riitti mutusteltavaa kuudeksi tunniksi…
Ja pakolliset blaa blaat. Umban Venäjä-Suomi seuran Umban osaston blaa blaa. Ystävämme Poljarnie Zorista blaa blaa. Tahdomme luovuttaa nämä lahjat blaa blaa. Malja osastojemme väliselle ystävyydelle, kili kili.”
Kyllä niitä maljoja saattoi kilistellä, mutta ei niitä pakko ollut juoda, jos ei sitten ollut kaatanut vettä lasiin. Ja pöydässä oli muutakin juotavaa kuin alkoholipitoista. Tai jos ei juhliminen kiinnosta, niin Voitonpäivän Pietarin matkalta: “Ohjelman mukaan päïvällinen lähistön ravintolassa. Toiset kiistelivät, mennäänkö georgialaiseen vai armenialaiseen paikkaan. Hotellin vieressä oli Mäkkäri. Sinnehän venäläisetkin riemusta kiljuen ryntäsivät, kun ensimmäinen joskus parikymmentä vuotta sitten avattiin Äiti-Venäjän maaperällä.”
Että semmoisia sankarimatkoja selvin päin… Ehkä ei kuitenkaan syytä kokeilla, ennenkuin on luokkataistelussa karaistunut - tarkoittaen juova luokka vastaan raivoraittiit.
Sitruunapippurille raikkaat onnittelut kahden kuukauden etapista. 
Kolmen kuukauden rajapyykki lähestyy
Pääsiäisenä yllätyin, kun viinapiru heräsi horroksestaan, ja muistutteli olemassaolostaan. Toisaalta - ihmekös tuo, perinteisesti juuri nämä pitkät pyhät ovat olleet minulla “kosteita” aikoja, joulut, juhannukset, pääsiäiset, vaput…
Punkkua teki mieli. Ja olutta. Hetken nousuhumalaa. Palkintoa.
Illallisella ystävien kanssa, viinapiru ensin kuiski ja sitten karjui viiniä lampaanviulun ja likööriä pashan kaveriksi, seurustelujuomaksi, rentouttamaan kireää kroppaa ja levotonta mieltä. Annoin sen karjua, ja välillä se hiljeni niin että saatoin nauttia hyvistä ruuista ja parhaasta seuraasta läheisten ystävieni ja mieheni keskellä.
Yöllä ravintolassa, en osannut enää tanssia tai bilettää, ja olin tylsää seuraakin. Loppuillasta katselin ulkopuolisena kaikkea örvellystä, ja mietin miten tyhmältä mahdoin aikanaan näyttää siellä seassa örveltämässä. Kännissä ihminen taantuu lapsen tasolle, kokee itsensä niin viisaaksi, suureksi ja ainutlaatuiseksi, vaikka käytös ja jutut ovat tyhmempää kun teineillä. Huomioin myös ilokseni, että en ollut kummajainen selvinpäin, joukossa oli paljon minunlaisiani (varsinkin naisia), ehkä kuskina miehilleen. Hiljaisia kyräilijöitä, tekohymy kasvoilla, väsymys harteilla. Mitä järkeä? Ei mitään. Jotenkin vain haluan edelleen kuulua joukkoon, näyttää että selvinpäinkin voin pitää hauskaa. Mitä hauskaa? Loppuilta oli lähinnä kidutusta.
Lyhyet yöunet ja vähiin jäänyt liikunta teki kai sen, että koin jonkinlaista henkistä krapulaa koko viikonlopun. Pitkään vallinnut rauhallinen ja tasaisen onnellinen fiilis katosivat, kiukuttelin läheisille, söin suklaata ja ajatukset laukkasivat levottomia polkuja. Tutut seuralaiseni syyllisyys, pelko, ahdistus, yksinäisyys ja masennus kävivät taloksi. Asuivat minussa koko pääsiäisen, en osannut heittää uloskaan.
Osasin kuitenkin pitää korkin kiinni, ja tänään ilokseni huomasin, että kutsumattomat kaverit ovat poistuneet, ainakin suurimmaksi osaksi. Rauha ja tyyneys alkavat asettua takaisin taloon, tai ovat olleet varmaan koko ajan paikalla, mutta piilossa kaapeissa ja kellarissa, kun kuokkavieraat valloittivat huoneita. Viinapiru mellesti ja piti omia bileitään, mutta kun vauhtijuomia en sille tarjoillut, ja niin se taisi kyllästyä ja lähteä lopulta nukkumaan, ja otti muut kuokkailijat mukaansa. Enää alakulo on jäljellä, ja sekin hipsii hiljaa nurkissa, häädän sen kohta reippaalla kävelylenkillä.
Elämä voittaa!
En voi kuin kuvitella, miten paskat luovuttajafiilikset olisi nyt, jos olisin antanut haluilleni periksi, ja juonut vaikkapa sen yhden ainoan viinilasillisen. Erikoista, että lopettaminen on välillä näin haastavaa, vaikka kuuluin siihen ns. kohtuukäyttäjien porukkaan. Mitä se olisikaan, jos en olisi jo muutama vuosi sitten alkanut vähennellä tahtiani. Varmaan ihan hirveää.
Tästä on nyt hyvä jatkaa, yhtä kokemusta (ja Pääsiäistä) rikkaampana. Voimia ja tsemppiä teille kaikille ihanaisille kumppaneille ja sielunsisarille (ja -veljille)!!
- Sitruunapippuri, 11 viikkoa -
Onnittelut loistavasta saavutuksesta!
Olet viinapirun yläpuolella, mahtaa tuntua hyvältä Viinapirun selättäminen on haastavaa, mutta kun sen saa häipymään, olo on seesteisen onnellinen. Ei morkkiksia eikä luuserifiiliksiä. Mukava lukea onnistumisestasi!
hyvää jatkunutta arkea!
Jaa, jokos siitä on niin kauan kun ilmestyit palstalle? On siitä. Kivaa kuulla, että elämä maistuu edelleen paremmalta sellaisenaan kuin pehmennettynä.
Osalla lopettajista saattaa tulla henkisesti hankalampi paikka joskus kolmen kuukauden selvän ajan paikkeilla, kun omasta mielestä on tullut kuivateltua jo riittävän pitkään, jotta kohtuukäyttöä voisi ruveta kokeilemaan - ja siitäpä se sitten taas lähtee mopo pärisemään ilman ajajaa, heillä kenellä se on lähteäkseen. Noista tietyn kuukausilukeman kriiseistä ei kannattane kumminkaan olla kovin hirveän huolissaan; päivä kerrallaanhan sitä eletään kalenterista riippumatta ja oma fiilis on paras mittari kertomaan siitä, miten itsellä menee. Jos elämä maistuu elämältä karvoineen kaikkineen, antaa palaa vaan. Minäkin odottelen vielä ensimmäistä kriisiäni itse juomattomuuden kanssa, neljäs vuosi nyt alkupuolellaan menossa. Toistaiseksi ei ole tarvinut tapella kuin itse elämän kanssa, ja sen kanssa pärjään kyllä, kun en sotke päätäni liuotinta juomalla.
–kh
]
Moi Sitruunapippuri,
olen usein lukenut ketjuasi, meillä on paljon yhteistä (no paitsi se, että sinä olet lopettanut kohtuukäytön jälkeen mutta minulla oli loppuvaiheessa kohtuus kaukana…) joka tapauksessa, onnittelut kolmen kuukauden rajapyykin ylittämisestä! Se on hieno saavutus.
Kirjoitit edellä ettei raittius kolmen kuukauden kohdalla ole ollut niin helppoa kuin alussa. Minulle sama ilmiö on ihan tuttu. Kolmen kuukauden kohdalla raittiuden “honeymoon” tuntui olevan ohitse, ja tuskailin siinä kohtaa, onko asia nyt aivan oikeasti todella niin että minun on pysyteltävä alkoholista erossa aina, joka päivä tästä eteenpäin. Ja samoin kuin sinä, sain voimaa siitä ajatuksesta, kuinka kauhean pettynyt olisin ollut itseeni jos olisin “antanut periksi” ja juonut. Enkä sitten juonut.
Tekstissäsi oli toinenkin tutun kuuloinen kohta:
Tämä tapahtui jo kauan ennen kuin lopetin juomisen, jo varmaan yli 10 vuotta sitten, mutta tapahtuma on jäänyt mieleeni tärkeänä avainkokemuksena:
Olin baarissa, en kuitenkaan (vielä) humalassa. Musiikki soi liian kovalla, oli ahdasta, tunkkaista, hämärää ja vähähappista. Ei huvittanut tanssia eikä ns. bilettää, mitä tahansa se sitten tarkoittaakin. Aivan yhtäkkiä mieleeni tuli todella selkeä ajatus: EN NAUTI TÄSTÄ. MINULLA EI OLE EDES KIVAA. Mitä hittoa minä täällä teen, keskellä yötä?!?!?
Olin siellä mieheni kanssa ja sanoin, että lähdetään kotiin. Lähdimme, ja sen jälkeen en ole baarissa käynyt, en kertaakaan. Ymmärsin, etten yksinkertaisesti enää pidä siellä olemisesta, olin kerralla saanut tarpeekseni.
Halusin vain jakaa tämän muiston, ehkä siitä on sinullekin hyötyä
Kiitos kun kävit tervehtimässä Kh! Kyllä raitis elämä maistuu. Tai oikeastaan se alkaa tuntua normaalilta. En näe enää mitään tarvetta juomiselle - edes sille yhdelle oluelle tai sidukalle. Alkoholittoman Nikolain saatan juoda saunaolueksi kai johonkin fiilistelyn tarpeeseen, mutta veikkaan että vähitellen luovun siitäkin. Alkoton punaviini oli paha, yöks. Kuin punaviinimarjamehua.
Kiitos kun jaoit, Omama. Tuollaisia mietteitä minullakin Pääsiäisenä oli. Tosin hyviä bändejä on aina välillä ihan kiva käydä katsomassa, mutta kapakassa notkuminen muuten vaan - taitaa olla menneen kevään lumia kohdallani. Ehkä jo aikakin
Tuosta kolmen kuun rajapyykistä - voi olla että se on jotenkin alitajuntaisesti mielessä, kun olen täällä sen monesta kirjoituksesta löytänyt. En kuitenkaan pelkää, että sortuisin, koska mielitekoni ei pääsiäisenäkään noussut niin suureksi, että todellista vaaraa olisi ollut. Yllätyin, että yleensä tuollaisia hinku-fiiliksiä vielä tulee, koska minulla ne käyttömäärät olivat jo niin pieniä ennen lopettamista. Kyllä se alkoholi on melko vahva hermomyrkky, pakko myöntää! Tänään olen tosi kiitollinen että älysin lopettaa ajoissa, jotenkin vain kasvoin siihen lopetuspäätökseen vähitellen. Tulin kai allergiseksi
Päivitystä välillä tähän omaan ketjuunkin.
Raitistelu jatkuu. Välillä käy mielessä, että sittenkään loppuelämäksi? Koska alkoholin käyttöni on ollut kohtuullista, miksi luopuisin siitä kokonaan? Mieli virittelee myös ajatusta, että ongelmani, (väsymys, loppuunpalamisen fiilikset ym) johtuvat ihan muista syistä kuin dokaamisesta. Muutenhan ne olisivat jo (kokonaan) poistuneet.
Mutta faktaa on se, että tämä juomattomuus vain tuntuu hyvältä. On ihana herätä lauantaisin ja sunnuntaisin ilman krapulaa. On ihanaa olla kokematta sitä väsymys-turtumistilaa, mitä sidukat ja oluset ja viinilasilliset minulle tuovat.
Näytän hyvältä, voisin vaikka väittää nuorentuneeni! Viikonloppuna olin ystäväni kanssa viihteellä, toimin kuskina, ja illan kääntyessä kohti valomerkkiä tanssilattialla minua lähestyi parikymppiset nuorukaiset vakaissa iskutoimissa. Imartelevaa, vaikka en kyllä kouluttajaksi haluaisi ryhtyä. Mutta jösses, olenko nyt siis se Milf? 
Oloni on siis loistava. En ole laihtunut, mutta tunnen itseni kevyemmäksi. Krapuloiden myötä on kadonnut ne mäyssyttelyhimot, kebeen, pizzoihin ja karkkeihin. No, tumma suklaa kelpaa edelleen…
Jaksan enemmän, harrastan viikottain minulle rakkaita lajeja kuten uintia, ratsastusta, kuntosalia ja lukemista ym. Aikaa tuntuu olevan enemmän. Olen laittanut pihaa kuntoon, käynyt yhdistysten kokouksissa ja saanut töissäkin muutaman sivuun siirretyn projektin taas käyntiin.
Pinnani on parempi, en hermoile lapsille juuri lainkaan, ja parisuhde voi hyvin. Nukun hyvin, ja tuntuu että tietty henkisyyskin on lisääntynyt elämässäni.
Mitään negatiivista juomattomuudesta ei siis ole seurannut.
Työni on edelleen akilleen kantapääni, varsinkin maanantaisin saatan istua työhuoneessani pitkään sormet näppiksellä, lamaantuneena. Tämä ei ole minun elämääni, tämä ei ole minun työtäni… Joka solu huutaa vastaan. Aloittaminen on vaikeaa. Mutta, olen päättänyt että tämä on väliaikaista. Hoidan sovitut projektit loppuun, ja alan vähitellen irtaantumaan, katselemaan uutta työpaikkaa. Ehkä kouluttaudun kokonaan uudelle alalle. Tiedän, että jatkamalla tässä nykyisessä, kyykähtäisin lopulta burn outtiin. Siinä ei auta edes raittius, jos kokee tekevänsä jotakin, mihin ei enää kuulu. Olen hyvä työssäni, mutta sen arvot eivät enää ole omiani. Olemme kai kasvaneet erilleen, kuten on käynyt jo monessa parisuhteessanikin 
Minä muutun, toivottavasti parempaan suuntaan, ja se laittaa maailman ympärilläni nytkähtämään uuteen suuntaan myös.
Vaikka välillä mielessäni pyöriikin ajatuksia, että jonakin päivänä vielä juon, olen kuitenkin jo kasvanut tähän raittiuden olemisen sietämättömään keveyteen, enkä usko, että se lyhyt nousuhumala jaksaa houkutella minua tarpeeksi torpedoidakseen tätä olotilaa. Olen päättänyt, että ainakaan en juo niin kauan, kuin minun vähääkään tekee mieli juoda. Jos kaikki dokaamisen mielihalut jossakin vaiheessa poistuvat, niin sen jälkeenhän juomiselle ei ole enää mitään syytä. Eli tuskinpa enää kaadan kurkkuuni zerocolaa vahvempaa.
Kaikki ne tilanteet, joissa olen tottunut juomaan, onnistuvat hienosti alkottominakin. Työkekkerit, illalliset, ravintolakäynnit, yökerhotanssimiset. Luulin jo että esim. tanssiminen ja naisporukan kanssa juhliminen on menneen talven kauroja, mutta ei ollutkaan. Ihan hauskaa, ehkä jopa hauskempaa kuin ennen, kun ei tarvitse illan aikana miettiä, miltä seuraavana aamuna tuntuu, ja missä vaiheessa pitäisi siirtyä vesilinjalle. On myös siistiä hypätä omaan autoon, eikä palella taksijonoissa. Puhumattakaan rahan säästöstä!
Ahdistukset, ketutukset ja masennukset kuuluvat edelleen elämääni. Mutta nyt ne ovat ainakin aitoja, eivätkä juomisesta johtuvia. Ne menevät ohi, kun en taistele niitä vastaan, vaan hyväksyn ne. Luulen, että ennenkuin kuin irtisanon itseni, en näistä oloista eroon pääsekään.
Elän enemmän kiinni tässä hetkessä. Katselen kevään syntymistä, sinivuokkosaaret metsässä ja nurmikolla pomppivat västäräkit tuovat iloa, samoin kuin lasten rutistukset tai Olet äiti maailman paras! -toivotukset. Pienet ilot ovat niitä suurimpia.
Olen aika onnellinen, kaiken kaikkiaan. Juuri nyt, tällä hetkellä. Huomisesta en tiedä, eikä ole väliksikään.
Niin iloinen ja positiivinen päivitys, Sitrunapippuri, kiitos siitä. Tästä saan minä, ja toivottavasti monet muutkin, uutta uskoa raitistelun jatkamiseen.
Täytyy tunnustaa että minulla on ollut näinä aikoina runsaasti viinapiruja olkapäillä kuiskuttelemassa saunakaljoista ja kesäterasseista. Olen joutunut olemaan siitepölyallergian takia paljon sisätiloissa ja mökkihöperyys alkaa vainota. Kun ei täällä kotona riitä enää tekemistä riittävästi olen pikkupiruille altista maaperää. 
Joten enemmän tämänkaltaisia kannustustarinoita, kiitos.
Nyt taitaa jo siitepölyongelmat vähitellen helpottaa? Toivottavasti, niin pääset neljän seinän sisältä
Kiitos kiitoksista Tuulenviemää, kiva jos tarinoinnissani on jotain kannustavaa. Voimia myös viinapirujen kukistamiseen, sinulla on sellainen positiivinen ja terve elämänasenne, että uskon kyllä että onnistunut.