Lapsellinen osaan olla myöskin, mutta se on aina näin aikuisena aika typerää käyttäytymistä. Se on minusta jo paljon, että edes havaitsen olevani lapsellinen… Inhimillistä toki, mutta juuri niinkuin pohditte, aikuisuus on vastuuta ja vapautta. Kunhan ymmärtää kumpaan asiaan jokin tunne/tapahtuma elämässä liittyy.
Kuuntelin eilen autossa tuon Sarasvuon ohjelman minäkin, minusta se oli myös erinomainen! Minä olen jostain syystä aina tykännyt Sarasvuosta, hän on ihanan räväkkä jotenkin tämän kaiken mössön keskellä! Aina en ole todellakaan samaa mieltä kuin hän, mutta tyyppinä hän on jotenkin virkistävä.
Ja mukavaa lenkkiä sinulle, itse jo tulin ulkoilemasta. Kohta perheen kanssa lauantain kunniaksi pitsalle. On tää raittiina olo välillä rankkaa… ei kun ihanaa! Varsinkin näin vapaapäivinä!
edit: oli pudonnut tärkeä pätkä tuosta Pumpkinin ajatuksesta pois…
Harvoin lainaan kokonaista kirjoitusta, koska toistaminen on yleensä mielestäni turhaa, kun voi vaan viitata jollain lyhennyksellä mutta tämä Antiloopin kirjoitus on mielestäni niin hyvä, että se kannattaa ottaa kokonaan. Erittäin hyvä näkemys tuosta ns sosiaalisesta paineesta.
Vähän off-topicina sanottakoon, että minusta on ylipäätään hyvä kuunnella ajattelijoita, jotka ajattelevat eri tavalla monista asioista kuin minä itse. On hyvä päästä perille siitä, miksi toiset päätyvät erilaisiin tulkintoihin itselle muka kovinkin päivänselvistä jutuista. Olen tässä mielessä aikuistunut ehkä ainakin “poliittisesti”, koska minulla on taustallani nuoruuden mustavalkoista, poliittisesti ideologista aikaa (niin kuin monella muullakin), mutta sitten olen vain käytännön elämässä joutunut toteamaan, ettei tämä yhteiskunta voi ikinä ahtautua jonkin yhden idean mukaiseen järjestykseen. Ei ainakaan, jos se halutaan pitää yhä vapaana. Suomalaista keskusteluilmapiiriä on leimannut aika pitkään sellainen konsensushakuisuus, jossa asioiden nähdään saavuttaneen ihannetilansa silloin, kun kaikki ovat siitä samaa mieltä. Se ei kuitenkaan ole kovin hedelmällinen eikä totuudellinen tila eikä oikein realistinenkaan.
Jatkaisko tästä, että “näin on usein myös meidän hengellisessä elämässämme” Tarkoitan, etten ainakaan minä ole kyennyt ratkaisemaan juomisongelmiani yksin omassa päässäni, yksin omien totuuksieni varassa enkä varsinkaan vain samanmielisessä seurassa. Tarvitaan virkistävää kitkaa, haastajaa, kyseenalaistajaa ja uuden kulman avaajaa, jotta voi ylipäätään kehittyä omassakin ajattelussaan. Sama taitaa päteä näissä meidänkin jakamissamme asioissa
Niin, sanottakoon vielä, että aikuisuuteen kuuluu myös se, että kykenee sosiaaliseen vuorovaikutukseen, myös eri mieltä olevien kanssa. Kykenee yhteistyöhön. Ja yksi tärkeä asia: kykenee pyytämään apua tarvittaessa. Se on myös yksi yhteistyön muoto. Se, että ottaa vastuun omasta “paranemisestaan” ei tarkoita, että pitää selvitä yksin. Sehän kuuluu taas sinne uhmaikäisen “minä itte”-osastolle.
Hyvä pointti, todella tärkeä! Ja tossa tullaan mun mielestä taas sen oman erillisyyden ja vastuun äärelle: minä itse en voi riippua siitä, mitä toinen esimerkiksi ajattelee; minun tärkein tavoitteeni ei voi olla myöskään se, että muutan tuon toisen ajattelua
Olen pläräillyt tässä yhtä Tommy Hellstenin kirjaa - olkoonkin, että hän kirjoittaa vähän pumpulisesti, hän on erinomainen kiteyttäjä ja näyissään selkeä - ja siinä hän puhuu mm. siitä, miten vain omaan heikkouteensa yhteydessä oleva ja heikkoutensa myöntävä ihminen voi olla aidosti vahva: vahvuus nousee heikkoutensa kanssa toimeen tulemisen ja sen kanssa sovinnossa elämisen kyvystä. Hän puhuu myös siitä, miten tavallaan vain siellä heikkouden tasolla ihminen voi olla ikään kuin rakastettavissa: vain heikko TARVITSEE rakkautta. Ja rakkaus voi vallita vain siellä, missä kyetään tiettyyn totuudellisuuteen. Minusta nämä ovat erittäin hyviä väläytyksiä.
Aijai, olipa tässä oikea herkkupala. Mitä Hellstenin kirjaa olet lukemassa? Minä olen tainnut lukea melkein kaikki muut, mutta se minkä eniten haluaisin lukea on aina ollu lainassa, kun olen kirjastossa käynyt. Se missä se puhuu elämän paradokseista.
Kävin tuossa juuri parissa kirjastossa asioimassa ja kappas, toisessa komeili tänään palautettujen hyllyssä mikäs muukaan kuin Tommy Hellstenin Saat sen mistä luovut. Kuinkahan tässä malttaa nyt töitä tehdä, kun haluttaisi heti avata tuo kirja. Vaan onhan se mukava, että illaksi jää sitten odotettavaa.
Sillä lailla!! Kehotan ottamaan esipuheen neuvon todesta: lue hitaasti, viipyile ja kypsyttele, pohdi oman elämäsi valojen ja varjojen kautta Se on kiteytyksiltään ja kaikinpuoliselta ilmaisultaan sellainen kirja, että sen äkkiäkin päästelisi muutamassa illassa. Hellstenhän on oikeastaan filosofi pikemmin kuin tiedemies: hän käsittelee asioita lähinnä oman elämän- ja terapityönkokemuksensa nojalla. Siihen kannattaakin suhtautua minusta jotenkin tuo huomioiden ja ehdottomasti on niin, että juuri se sellainen ajattelutapa on Hellstenin rikkautta.
Luin vasta ne alkusanat ja ne jo kolahtivat, varsinkin sen osalta, miten hänen kokemuksensa hengellisyydestä on aikojen saatossa muuttunut. Nyt kun tiesin jo omakohtaisesti, mistä hän puhuu. Katson leffan loppuun ja sitten menen sänkyyn tutustumaan kirjaan paremmin. Hyvältä vaikuttaa.
Nyt täytyy kyllä hehkuttaa, kun on oikeasti mahtavaa, ettei ole mitään juomismielitekoja. Tämä on aivan ihana olotila!! Kannatti vähän kärvistellä aluksi. Kyllä niitä varmasti vielä tulee, mutta nyt nautin toden teolla tästä fiiliksestä. Sellainen vapaa olo.
Jees! Minäkin huomasin parin ekan kk:n aikana, että loppujenlopuksi viikonlopun päivät ovat samanlaisia päiviä kuin viikollakin, vapaat pitää opetella viettämään uudella tavalla vaan. Ja nythän vapaat on paljon ihanampia kuin työviikot, oli ne vapaat sitten minkänimisenä päivänä hyvänsä…
Mutta on minullakin edelleen haikeaa ja vaikeaa yksin, lomilla ja pyhinä. Mutta on ihanaakin, yleensä se on minusta itsestäni kiinni… ei ollenkaan siitä juomisesta. Se nyt vaan on ihan paskaa, oli yksin tai yhdessä, lomalla tai töissä. Eipä tarvii juoda, hyvä.
Johan tää vierailu riittäisikin, huomenna menen onnellisena kotiin, ei oo ihmissuhteet helppoja. Ja jotkut ei haluu nähdä kuin oman napansa. aargh.
Niin tähän piti vielä sanoo, että aivan prikulleen saman koin pari kuukautta sitten!!! Kunpa sen kokemuksen pystyisi jakamaan etukäteen…
Ja joudun minäkin hakemaan tommy hellstenin kirjan, oliko se siis tuo Saat mistä luovut, vai? En tiedä miksi se tyyppi ei oikein mua ole innostanut, mutta annanpa hänelle mahdollisuuden…
Minullakin on niitä vapauden olotiloja tämän tästä. Nekin tulevat ja menevät, mutta ahdistuksen - joka sekin taitaa vain liittyä asiaan tällaisessa “uudestisyntymiskokemuksessa” - kanssa eläessä otan ne ikään kuin lepopaikkoinani: muistan kokemuksesta, että ne ikään kuin ennakoivat sitä, mitä kohti olen kulkemassa. Ne ovat jo aavistuksia siitä, mitä vapaus on. Niiden avulla jaksaa ja vaikka ne välillä taas katoavat ja tuntuu kuin katoaisi itsekin, ne palaavat taas ajallaan. Niin kuin enkelit, tai jotain.
Joku puhui jossain vaiheessa hämmennyksen tilassa olemisesta. Että ei oikein tiedä, missä nyt on, mutta on hyvä kuitenkin olla. Samanlaisia fiilareita olen myös kokenut. Olisiko se sitä, että silmät ovat tavallaan auenneet näkemään asioita jotenkin toisin? Avautuva elämä on yhä vieras, siinä pitää opetella elämään, se vain näyttäytyy nyt jotenkin uutena. Itse olen ollut välillä hyvinkin järkyttyneissä tunnelmissa, kun olen samalla tuntenut päässeeni käsitykseen siitä, mistä kaikesta ahdistavasta, sekavasta ja levottomasta elämässäni on ollut kyse kuluneiden kuuden vuoden aikana. Ja kuitenkin olen sinäkin aikana ihan vain elänyt, mennyt ja porskuttanut.
Oma hämmennykseni on ainakin joiltain osin laatujaan sitä, että tunnen kuin jokin taakka oltaisiin otettu pois. Hellstenin paradoksipohdinnoissa sivutaan juuri tämän kaltaisia tunnekokemuksia: kun lakkaa yrittämästä, onnistuu; kun lopettaa lopettamisen, voi vasta lopettaa; heikkoudessa on kaikki vahvuus jne. Se idea, mikä Hellstenillä on hengellisyydestä, on mielestäni varsin tervehenkinen ja jotenkin totta juuri tämän tapaisessa elämäntilanteessa. Omalla kohdallani koen sen vieläpä niin, että näiden sinänsä kokonaisvaltaisten emootioiden pohjalla valtaa alaansa tietynlainen syvyyden rauha: vaikka on välillä ahdistavaa ja jopa pelottavaa, on olo, että johonkin tässä voi kuitenkin luottaa. Ehkä siihen, mitä täälläkin monet selviytyneet ovat toistaneet: elämä kantaa. Siinäkin lupauksessa on jotain hyvin hiljaista ja suurta viisautta, paradoksaalista varmuutta.
No mur, onpas ärsyttävää. Reissuissa on monesti sekin hyvä puoli, että arvostaa palattuaan sitä kotona olemista taas enemmän.
Minäkin olen Hellstenistä kiinnostunut vasta ihan joku aika takaperin. Ehkä aiemmin en halunnut lukea sen takia, kun mies oli niin suosittu. Mutta kaipa sillekin syynsä on. Jee, nyt pääsen sänkyyn lukemaan sitä.
Se on kuule monisyinen juttu tämä juopon loputon itsevarmuus sen äärellä, että jos joku on liian suosittu, niin senhän täytyy olla väärässä tai vähintäänkin keskinkertaisuuksille kirjoittava kaveri. En sanoisi, ellen löytäisi juuri itsestäni tuota asennoitumisen tapaa
Hellsten ei tosiaankaan ole mikään C.G. Jung eikä hänenkään ajatteluaan tarvitse kritiikittä lukea. Mutta hän on kyllä omassa ajattelussaan erittäin selkeä ja uskon, että sekin selittää hänen suosiotaan: hänellä on kyky ilmaista itseään niin, että milteipä kuka tahansa saa viestistä otteen ja pystyy tarkastelemaan sitä oman elämänkokemuksensa valossa.
Sittemmin Hellsten on jossain kertonut, että jos hänen nyt pitäisi kirjoittaa auki se, mitä hän tarkoitti läheisriippuvuuden käsitteellään, hän osaisi kiertää omat sudenkuoppansa. Riippumatonta individualismia ylistävässä kulttuurissa juttu taidettiin vähän ylitulkita silloin parikymmentä vuotta sitten. Vähän samaan malliin lähti lapasesta kuin nykyinen narsismi-vouhotuskin, joka on saanut näyttämään puolet Suomen esimiehistä ja ex-puolisoista narsisteilta. Ja sitä ennen oli se masennusbuumi. Joka tapauksessa, sen käsitteen avaaminen Virthevoissaan oli muistaakseni se käynnistävä tapahtuma Hellstenin menestystarinassa.
Juuri kun tänne kirjoittelin siitä, että raitistuvan ihmisen pitäisi ikään kuin kasvaa aikuiseksi, niin eikös tämä Hellstenin Tommy puhu tässä kirjassa samasta asiasta.
Hellsten puhuu sankaruudesta ja pohtii eri näkökulmista, mitä se on. Eräs sankaruuden muoto on se, että uskaltaa kasvaa aikuiseksi. Tämä tarkoittaa niistä vanhoista suojakeinoista luopumista (alkoholi, syöminen, työnteko, kiltteys, riitely, tiedonjano jne.) sekä itseä ohjaavien sisäisten vanhempien kyseenalaistamista. Se on sitä, että uskaltaa kohdata elämän turvattomuuden eikä yrittää uskotella itselle, että sitä voisi jotenkin ulkoisilla keinoilla hallita. Hellstenin mielestä sankari on se, joka uskaltaa kyseenalaistaa ja purkaa nämä rakennelmat ja lähestyä omaa todellista identiteettiään.
Kyllä tuossa riittää haastetta elämän jokaiselle päivälle.
Ihan varmasti riittää ja niin kuin Hellsten myös sanoo, nämä tällaiset haasteet eivät rajoitu vain alkoholisteihin: aikuistumisen ja kasvun kipu on yleisinhimillistä.
Mäkin olen tässä omissa pohdinnoissani päätynyt toteamaan, että kyllähän sitä esim. juomisellaan on yrittänyt paikata jotain pintanaarmuja itsessään. Olen yrittänyt kiinnittyä monissa muissakin asioissa kovin ulkokohtaisiin juttuihin, hakenut ikään kuin tyydytystä korvikkeeksi syvemmän täyttymiseni tarpeessa. Etenkään takavuosina parisuhteet eivät tahtoneet sujua - jos nyt vieläkään - ja taisin olla aika tyypillisen sitoutumiskammoinen tapaus. En tainnut uskaltaa luottaa, ottaa riskiä, mikä sitoutumiseen ja “antautumiseen” sisältyy. Oli helpompi surrata pesästä pesään ja kerätä kicksejä. Huippukokemukset vievät huomion ainakin hetkeksi pois yksinäisyydestä ja ikävästä.
Hellstenillä oli parit hyvät ajatukset myös normaaliudesta! Ei ole pitkä, kun siitä jotain täällä keskusteltiin, kuinka joku on juonut tunteakseen itsensä normaaliksi - kuten minä - ja kuinka jollekin on sitten vaikeata kieltäytyä juomisesta, koska pelkää epänormaaliksi leimautumista. Sekin taitaa olla asia, joka koskettaa ihmisiä yleensä aika laajasti - tämä tarve olla “normaali” - mutta joka erityisesti meidän kaltaisiamme voi aikansa estää kasvamasta omaksi itseksemme, tekemästä vain omia valintojamme omilla ehdoillamme jne. Normaaleja ei olekaan - mikä helpotus
Aikuistuminen on omalla kohdallani rikkinäisen minäni hyväksymistä hyvine ja huonoine puolineen. Aikuistuminen on myös sitä ettei enää välitä siitä mitä muut minusta ajattelevat tai miten muut minut määrittelevät. Aikuistuminen on vastuunkantoa itsestä mutta ennen kaikkea muista. Yritän elää niin etten muiden taakkaa lisää (Edelmania lainatakseni). Ja myös itseäni rakastaen. Kaikella on tarkoituksensa, paskallakin, joten vaikka on päiviä jotka vaihtaisin mieluusti pois niin niilläkin on ollut tällä matkalla tarkoituksensa. Olen välillä kovin vihainen, siitä anteeksi.
Tarkoitan, etten ainakaan minä ole kyennyt ratkaisemaan juomisongelmiani yksin omassa päässäni, yksin omien totuuksieni varassa enkä varsinkaan vain samanmielisessä seurassa. Tarvitaan virkistävää kitkaa, haastajaa, kyseenalaistajaa ja uuden kulman avaajaa, jotta voi ylipäätään kehittyä omassakin ajattelussaan. Sama taitaa päteä näissä meidänkin jakamissamme asioissa 
Voin kyllä lainata kirjaa, jos keksitään siihen jokin käytännöllinen kikka.
Kuinkahan tässä malttaa nyt töitä tehdä, kun haluttaisi heti avata tuo kirja. Vaan onhan se mukava, että illaksi jää sitten odotettavaa.
