Andante, minä en välttämättä saanut otetta sanomasi koko ytimestä, mutta tuskailen kyllä kans tuon tietynlaiseen aktiivipassiivisuuteen uskaltautumisen kanssa: että yksinkertaisesti luopuisin sellaisista syyllisyyksistäni - vaikkapa muinaishistoriassa kiville karahtaneiden suhteiden ym. - suhteen tai että vain tyynesti hyväksyisin esimerkiksi kaikki nolot sattumukset, mihin juomiseni on johtanut. Tiedän itsekin, että suurimmalle osalle niistä mitään tietäville asiat eivät ole lainkaan yhtä suuria tai järkyttäviä asioita ja tarkoitan tällä sitä, etteivätkö he voisi niitä unohtaa ja antaa vain olla. Ja senkään ei pitäisi riippua siitä, mitä muut niistäkin ajattelevat, vaan ainoastaan sen, mihin sovintoon itse pääsen todellakin sellaisten asioiden kanssa, joille en mitään enää voi. Sitä paitsi, jos ajattelen kokonaisvaltaisemmin niitäkin asioita, joita yhäkin saatan mielessäni tonkia, niin nekään eivät ole olleet ihan mustavalkoisia tapauksia.
Tuleekin mieleeni, että onko sen kaiken vatvomisenkin pyrkimyksenä sitten vain pitää kiinni jostain oman kohtalon kurjuuden tunteesta, kun jotenkin kai syyllisyydessäkin rypeminen voi olla “kiihottavaa”: sitä pääsee oman syyllisyytensä uhriksi ja uhrilla vasta saakin olla paha mieli. Niin taikka näin, en tästä nyt ole aivan varma, oman pään sisällä näiden juttujen kanssa vehtaaminen vie aika paljon energiaa ja huomion tämän päivän ongelmien kannalta oleellisemmilta asioilta. Ehkäpä juuri tuo hankaluus/hankaluutemme liittyykin vaikeuteen suostua todelliseen vastuuseen siitä, mitä on nyt Vastuuhan edellyttäisi oikeastaan myös irtautumista, vapautumista… se on loppujen lopuksi todella paljon köykäsempi risti kanneltavaksi.
Kiitos mukana olosta. No menihän se Kuvitelkaa…minusta (aikuisesta) tuntui etten tällä (ei oltu nähty pariin vuoteen) kertaa KEHTAA tehdä juomisesta “juttua”. Ei huvittanut tippaakaan juoda mutta otin lasillisen ollakseni niin sanotusti hengessä mukana (onpa typerää). Kukaan ei edes kysynyt otanko viiniä vaan sitä kaadettiin automaattisesti. Imin lasillistani niin hitaasti kuin kehtasin ja kun muille kaadettiin lisää “minulla oli vielä”, kolmannen lasin kävin puolen välin jälkeen kippaamassa lavuaariin kun kukaan ei nähnyt Se siitä sitten. Tämän ottamisen tein kohteliaisuussyistä, kuulostaa totta kai seliseliltä mutta se on totuus. Tietyt ystävät ja tuttavat nykyään kyselemättä vähät välittävät otanko vaiko enkö mutta kaikille ei viitsi elämän(tyylin)muutostaan revitellä.
Tuolla tavallahan katkesi viimeksi mun 8 kuukauden raitistelu. Tunteeseen, että haluaisin ottaa ollakseni normaali ja samanlainen kuin muut. Ja se oli virhetikki, koska kun se lipsahti sitten taas tissuttelulinjalle, en enää saanutkaan tuosta vain vaihdettua takaisin raittiusosastolle. Nyt en kyllä enää halua siihen langeta, ei juomisessa ole mitään normaalia. Selvinpäin oleminen on normaali ja luonnollinen olotila ihmiselle.
Hyvä sinällään, ettet ratkennut kuitenkaan pahemmin ryyppäämään. Tiedostit kuitenkin, että sitä et halua. Nyt sun pitää vaan työstää vähän lisää tuota mielessäsi olevaa kuvaa alkoholista ja yrittää kirkastaa sen merkitystä sinulle. Mitä se alkoholi sinulle merkitsee ja miten haluaisit muuttaa sen merkitystä?
^^ Suokaa anteeksi, kun en taas ymmärrä . En edelleenkään halua kuulostaa Kalevi Kalsarilta, vaan kaikella ystävyydellä kysyisin, mikä siinä alkoholista kieltäytymisessä on niin vaikeaa, jos sitä ei todella halua juoda. En kysy pelkästään lizzylta, vaan kaikilta, joilla tämä ongelma on. Vaikka itse olen juova alkoholisti, niin minullekin on tullut eteen tilanteita, joissa en syystä tahi toisesta ole voinut tai jopa halunnut juoda alkoholia, vaikka muut olisivat juoneet ja mullekin olisi tarjottu. Tällöin olen vain sanonut kohteliaasti ei kiitos, eikä siinä sen enempiä selittelyitä ole kaivattu. Toki joku on joskus yrittänyt senkin jälkeen tyrkyttää tai “haukkunut” raittiusintoilijaksi, mutta siinäpä on sitten tyrkyttänyt ja haukkunut aikansa ja lopettanut sitten, kun on todennut sen tuloksettomaksi.
Sama juttu vaikkapa kahvin kanssa. Yleensä juon sitä pannutolkulla, mutta joskus kylässä olen kieltäytynyt, jos vaikka vatsa on jo niin hirveässä kunnossa liiasta kahvinkittaamisesta, että enempää ei vain mene alas. Silloinkin vain “ei kiitos” ja asia jää siihen. Joku voi ihmetellä jälleen, mutta selitän asian tilan lyhyesti, jos huvittaa, jos ei huvita, niin en selitä mitään. Tai jos jossakin on tarjolla jotakin syötävää, josta en pidä tai joka ei mulle sovi, niin: “ei kiitos”. En ala silloinkaan selittelemään tai keksimään itselleni jotain allergioita.
Tietääkseni kukaan ei ole minulle koskaan verisesti loukkaantunut näistä alkoholi-kahvi-ruoka -kieltäytymisistäni, vaikken toki varma voi olla, jos joku moisten vuoksi mulle kaunaa kantaisi ja mua kohtaan hirvittävää kostoa hautoisi . En myöskään ole kokenut näitä kieltäytymisiä minään “mainostamisina” tai “leveilyinä”, enkä myöskään epäkohteliaisuutena, koska en ole ilmaissut asiaani mitenkään töykeästi ja mulla on oikeus päättää, mitä milloinkin suuhuni laitan vai laitanko mitään.
Minulle ei nykyään ole vaikeata sanoa ei, mutta luulen sen vaikeuden - ja muistan - sen liittyneen vahvasti siihen, mitä Pumpkin puhuu “normaaliudesta”: niin kauan kuin roikkuu edes jollakin tasolla siinä alkoholissa, tuppaa mieli suhteuttaa kaiken jotenkin siihen juomiseen. Juominen on muka “normaalia”. Olen itsekin juonut usein siksi, että tuntisin olevani jotenkin “normaali”. Minusta se on jotenkin siihen riippuvuuden ytimeen liittyvä juttu: ihminen sitoo itsensä juomiseen, hänen suhteestaan alkoholiin tulee enemmän tai vähemmän (usein enemmän) se ainoa mittari, jolla hän omaa olemustaan yrittää hahmottaa.
Eihän tuo kovin pahasti ratkennut ei. Muutama vastaus kysymyksiin ja palautteeseen. 1) Alkoholi ei merkitse minulle enää juuri mitään. Se on verrattavissa vittumaiseen hyttysen ininään korvan juuressa. Aiheuttaa pääosin tunnottomuutta. 2) En todellakaan hahmota olemustani alkoholin kautta eikä minun yleensä ottaen ole vaikea sanoa ei. 3) Miksi ihmeessä sitten join nuokin pari kolme jos ei edes huvita? Kohteliaisuussyistä kai… Yritän aina olla niin kovin korrekti enkä halua loukata ihmisiä jotka tarkoittavat vain hyvää. (Eiväthän he voi nähdä pääni sisälle). 4) Tästä lähtien kieltäydyn silläkin uhalla että joku loukkaantuu 5) On meiltä muuten lähdetty “hauskempaan” seuraan kesken sovitun viikonlopun vieton kun emännälle ei maistunut. No nuo ihmiset eivät enää kuulu ystäväpiiriin :mrgreen:
Täällä taas minäkin, nyt viikon juomatta olleena. Antabuksen avulla toki, ilman sitä olisin varmaan jo sortunut. En jaksanut kaivaa omaa ketjuani, mutta kaipa tämäkin sopii, sillä raittiiksi en voi itseäni kutsua, enkä tiedä raitistunko nytkään. Toivottavasti näin kävisi kuitenkin. Päivä kerrallaan… Polvi meni paskaksi uudestaan marraskuussa ja siitä asti ollut on-off tissuttelua ja dokailua, aina välillä viikon tai 10 päivän tauko ja sit taas mennään. Sairaslomalla kun ei ole tarvinnut velvoittaa itseään mihinkään, eikä ole pystynyt liikkumaan juuri ollenkaan. Tekosyitähän noi, mutta itselläni helpointa on pysyä erossa viinasta kun on säännöllinen päivärytmi ja mielekästä tekemistä aka duuni, ja liikuntaa tarpeeksi. Nyt ei voi “paeta” niihin, mikä on sinänsä vittumaista mutta varmaankin tarpeellista. A-klinikalle voisi varmaan varailla taas ajan ettei tulisi pyöriteltyä näitä samoja ajatusluuppeja päivästä toiseen. Eipä muuta tällä kertaa…
Heippa Grip! Tämä ketju sopii oikein hyvin. Ikävä tuo sinun polvijuttusi. Aika pahasti on mennyt, jos vieläkin olet sairauslomalla. Kyllä siinä varmasti pää on koetuksella. Mutta…ei se alkoholi tosiaankaan paranna sen pään tilaa yhtään, vaan sen varmaan tiedät itsekin.
Kyllä se arjen säännöllinen rytmi on tärkeää. Minulla on ollut tässä säännöllinen ulkoapäin määrätty rytmi jonkun aikaa, mikä on aiheuttanut sen, että lähinnä viikonloput ovat olleet hankalia. Mutta kohta loppuu tuo määrätty aikataulutus ja minun pitäisi ruveta aikatauluttamaan itse työn tekeminen. Siinä olen kyllä aika huono, vaan kyllä se on nyt vain ruvettava ryhdistäytymään. Pitää varmaan tehdä joku “lukujärjestys” seinälle.
Moi Grip!
Tervetuloa epätäydellisten ketjuun, en minäkään jaksa enää kaivella vanhoja kun eteenpäin on menty tohinalla Viime aikoina olen taas miettinyt alkojuttua todenteolla. Oma polkuni ei ole ollut tyypillinen (eli pelkkää alamäkeä ei ole ollut vaan ihan päin vastoin). Varmaankin eniten join siinä kahdenkympin paremmalla puolella ja paljon myös kolmekymppisenä. Tosin kertakännejä eikä edes joka viikko mutta usein reippaasti ja ihan valotkin pois kuupasta. Kolmevitosena aloin ekaa kertaa ajatella jos pitäisi kännäillä harvemmin ja viimeiset viisi vuotta olen työstänyt asiaa hurjasti. Tulos on se etten kahteen vuoteen ole vetänyt övereitä ja alkottomuus on oikeastaan aika helppoa jo. Osaan myös viettää illan holittomilla muiden juodessa ja pystyn vaihtamaan loppuillaksi veteen muutaman lasillisen jälkeen silloin harvoin kun yleensä otan mitään. Olen ollut kuukausia kerrallaan (1-7 kk) täysraittiinakin (ilman antabusta). Välillä luulen haluavani juoda muutaman, mutta huomaan jo parin jälkeen ettei siitä mitään irti saa. Riippuvuus ja joku laukaiseva tekijä (yleensä liian hyvä fiilis) saa taas kokeilemaan. Onneksi älyän jo lopettaa ajoissa ja taas olen viikkoja ilman. Aivot huutavat välitöntä lisämielihyvää ja minä petyn kun ei ilo irtoa. Oikeastaan ei kiinnosta enää yhtään, vähän niin kuin harrastaisi seksiä kerta toisensa jälkeen ilman orgasmia Taas olen juomattomalla linjalla ja syke on hyvä!
Kuuntelin äsken nieleskellen ja hievahtamatta Jari Sarasvuon ohjelman ylepuheelta. Nyt olen niin sanotusti speechless, kolahti. Olen riippuvainen, alkoholi on masenne ja tämä laji on minulle väärä-molskilta on päästävä pois. Kaikki on päivänselvää.
^Kuuntelin samaisen setin eilen, ja vaikka olen about kaikesta mahdollisesta Sarasvuon kanssa eri mieltä, niin tossa addiktion analyysissään kyllä osui ja upposi mullekin. Ton vois melkein laittaa talteen ja kuunnella sitten seuraavan kerran kun tosissaan tekee mieli juoda, eli todennäköisesti viikon tai kahden päästä kun juomattomuutta alkaa olla takana sen verran että kroppa ja pää on jossain määrin palautuneet myrkytystilastaan… Tai voihan se olla, että tällä kertaa sitä ei vielä tapahdukaan? Jossain vaiheessa varmasti kuitenkin. Onneksi on noi antabukset vaikka niistä edelleenkin tulee hitusen huono olo puolikkaalla tabletillakin 3-4 kertaa viikossa eli n. joka toinen päivä, ehkäpä sekin tasoittuu ajan myötä.
Sama juttu, en ole miehestä kovin paljon tykännyt (julkisuuskuvan ja annettujen lausuntojen ym. perusteella) mutta ei se “tyhmä” ole mitä tähän addiktion pohtimiseen tulee, kaikki oli asiaa. Mulla on antabuksen suhteen (itselle) ihan oikea ongelma. Joudun (saan) syömään usein ulkona tai toisten kotona valmistettua päivällistä. Myös ei niin tuttujen ihmisten kanssa. En tiedä miten muut A:ta käyttävät varmistuvat siitä, ettei ruokaa ole haudutettu viinissä tai varsinkaan jälkiruokiin lorautettu jotain likööriä. Siis kun ei itse pääse valitsemaan mitä syö, en tiedä pitääkö vain varmuudeksi tyytyä esim. jälkiruuan sijaan pelkkään kahviin kun on aika kamalaa odotella josko sydän alkaa hakkaamaan ja naama punottamaan…Tänään kuitenkin otin yhden turvatakseni tulevan viikonlopun vaikka olisi varmaan mennyt muutenkin ok. Toiseen ketjuun viitaten mietin olenko itsekin mielensäpahoittajakansaa? Kuka saa sanoa mitäkin ja kenelle ja kenen vuoro on loukkaantua. On kovasti paljon asioita, joita voi oikeasti muuttaa jos vain haluaa. Addiktiot ovat niistä kenties vaikeimpia, mutta jos ei yritä ei voi voittaa.
Mun käsittääkseni esim. punaviinikastikkeissa suurin osa siitä alkoholista haihtuu pois, siis jotain 90% ainakin sillä niitä haudutetaan aika pitkään, joten ruoka-annoksessa sitä alkoholia lienee ehkä saman verran kuin noissa “alkoholittomissa” tuontioluissa joissa sitä on 0,5 - 0,7 prosenttia, enkä ainakaan itse ole saanut antabusreaktiota vaikka olen pari tuollaista ottanut samana iltana (huomasin siis jälkeenpäin että niissähän joissain on hitunen alkoholia!), mutta se lienee yksilöllistä, etenkin jos syöt niitä kokonaisia tabletteja. Mulla leikattiin polvi marraskuussa ja sain himaan sellasia verenohennuslääkkeitä, joita piti pistää vatsan seudulle jonkun veritulpan ehkäisemiseksi, mikä oli vähän älytöntä mun kohdallani kun oon 30v ja sinänsä hyvässä kunnossa fyysisesti. No, pistin niitä pari päivää ja kolmantena otin antabuksen ja aamulla rutinoituneesti pistin sitä liuosta vatsaani, kunnes yhtäkkiä tuli aivan kamala olo, melkein paniikkikohtaus, sydän alkoi hakkaamaan tuhatta ja sataa jne… Mietin että mitä ihmettä siinä lääkkeessä oli kunnes luin tuoteselosteesta että se injektioneste sisälsi bentsyylialkoholia, joka ei siis edes ole etanolia mutta sain siitäkin reaktion Nakkasin verenohennuslääkkeet samantien roskiin, mutta ihmettelen ettei lääkäri maininnut tuosta mahdollisuudesta vaikka kerroin sairaalassa olevani antabuskuurilla… Eipä netistäkään tosin löytynyt mitään tietoa tai vastaavia kokemuksia. Ton ansiosta antabus toimii mulla varsin hyvänä juomisen estäjänä, voin kuvitella että saisin varmaan kymmenenkertaisen reaktion jos menisin nyt juomaan vaikkapa huikan bisseä.
Mutta eikö noissa tilaisuuksissa joissa on safkaa tai jälkiruokaa joka mahdollisesti sisältää alkoholia voi vaan sanoa, että on allerginen jollekin muulle, jos ei siis halua tehdä numeroa siitä ettei käytä alkoholia? Tai ettei nyt maistu jälkkäri tms.?
TUli mieleen, että joskus sitä on pistänyt vahingossa suuhunsa jotain alkoholipitoista ja sitten tulee vähintäänkin hermostunut olo, että mitäs hittoa tässä nyt tehdään. Minulle kävi niin ainakin jouluna, kun pistin suuhuni jonkin konvehdin ja sen sisällä oli oikein äiteläksi jossain alkoholissa mehustettu kirsikka. Ja joskun vuosia sitten tilasin tallinnalaisessa ravintolassa kahvin tietämättä siitä, että se olisi ilmeisesti pitänyt osata erikseen tilata alkoholittomana. No, sen voi jättää siihen ja jos ehtii niellä jonkin tipan, niin minusta on vain todettava sekin, että jos tästä nyt lähtee putki päälle, niin se ei ole kyllä vahingon vika, vaan pelkästään itseni.
Mulla tuntuu auttavan tuo ajatus alkoholiriippuvaisen tunne-elämän keskenkasvuisuudesta. Aina kun tulee mieleen juoda viinaa tai paeta muuten, syömällä, riitelemällä tms., muistan että oikeasti haluaisin viimein kasvaa aikuiseksi. Niin kauan kuin vajoan noihin teini-ikäisen keinoihin, en ole täysin aikuinen. Yllättävää nyt, mutta tällä hetkellä päätavoitteenani onkin lopettaa lapsellisuudet ja aikuistua. Pelkkä juomisen lopettaminen ei tietenkään riitä, mutta on se yksi lähtökohta kyllä. Aikuisuus, täältä tullaan!
(Lapsellista käytöstä ei ole tietenkään elämästä iloitseminen leikin tai muun hauskan kautta. Pulkkailu tai Pelle Hermannin katsominen ei ole siis lapsellista vaan elämäniloista toimintaa. :mrgreen: )
Tuosta, Pumpkin, on minustakin aika pitkälle kyse noin laajemmin, aikuistumisesta. Ja se ei tosiaan tarkoita esim. tylsistymistä, vakavoitumista, leikitöntä elämää tai katsantokantaa. Määrittelen itse aikuisuuden nyt tässä kohdin tarkoittamaan lähinnä vapautumista elämään elämäänsä todellisesti sellaisena kuin sitä haluaa elää: vapautumaan vastuuseen omasta elämästään ja valinnoistaan. Valinnat taas merkitsevät paljon sitäkin, että kun yksi valitaan (esim. raittius, henkinen kasvu, vapaus ja (tai "eli) vastuu, hyvinvointi jne.), niin toinen suljetaan pois (päihteet). Ei voi olla kyse siitä, että on pakko valita päihteetön elämäntapa, vaan että saa valita. Nyt kun ajattelen esim. itse joskus murehtimaani “sosiaalista painetta”, alan tätä kautta avautua tajuamaan sen, että sosiaalinen paine - jos sitä on - on sittenkin vain minun ongelmani. Minä olen vastuussa siitä, juonko vai en: he eivät ole, jotka haluaisivat minun juovan heidän kanssaan tai jotka jopa alkaisivat kieltäytymiseni takia mua siitä jotenkin tilityttää. Jossain mielessä voi olla olemassa sosiaalinen paine, mutta minä ratkaisen omalla kohdallani sen, annanko tuon paineen ohjailla minua vai otanko itse vastuun omasta toiminnastani. Jos annan myyttisen sosiaalisen paineen, suomalaisen juomakulttuurin ja milloin minkäkin sanella minulle minun valintani, en ota itse vastuuta vaan suostun riippuvuuteni orjuuteen: ohjautumaan muiden kuin omien ehtojeni ja pyrkimysteni kautta.
Tästä riippuvuudesta irtautuminen vaatii ehkä aivan toisenlaista itsekkyyttä kuin lapsen äärimmäisen subjektiivista, impulsiivista ja välitöntä mielihalujen tyydytystä tavoittelevaa itsekkyyttä. Meillä on aikuisina ihmisinä tämän kaltaiseen terveeseen itsekkyyteen kehittyneemmät eväät kuin lapsilla. On asioita - leikkimielisyys, oppimisen halu ja ilo, luottamus - joita lapseudessa on syytä kunnioittaa ja pitää arvossa (myös osana omaa itseä), mutta sitten on asioita, joita lapsenkaltaisuuden ihannoimisemme nostaa jalustalle vain niin kauan kuin emme suostu hyväksymään sitä, että itsellä on jotkut rajat ja vastuualue omasta elämästään yksin sen vuoksi, ettemme ole enää lapsia. Meidän täytyy jo pärjätä omillamme ja jos sitä puolta katsoo vaikka lapsen silmin, alkaa äkkiä käydä kateeksi: lapsen näkökulmasta aikuinen SAA toimia paljon vapaammin kuin lapsi.
Kyllä vain Antilooppi, hyviä näkökohtia! Tässä asiassa pätee tuo Sarasvuonkin hyvin muotoilema muistutus: emme ole vastuussa sairastumisestamme (siis tästä tunne-elämän sairaudesta) mutta olemme vastuussa paranemisestamme. Niin kauan kuin ihmiselle riittää se, että saa hakea syyllisiä pahalle ololleen menneisyydestä tai tämän hetken ympäristöstä, on tämä paraneminen (aikuistuminen) mahdotonta. Vanhoja “kaivellessa” esim. terapiassa voimme ymmärtää, miksi näin kävi. Mutta vastuu siitä, mitä tästä eteenpäin tapahtuu, on meillä itsellämme.
Näin minäkin ajattelen ja omalla kohdallani esim. terapian merkitys on ollut se, että olen oppinut ymmärtämään voineeni pahoin sen sijaan, että kantaisin kaikesta vain syyllisyyttä. Tämä ei kuitenkaan ole ratkaissut juomisongelmaani itsessään, mutta se on vahvistanut käsitystäni siitä, että minä voin valita myös hyvinvoinnin: minun ei ole mikään pakko ikään kuin jatkaa siitä, mihin toiset jäivät itseni kohtelussa. Kova kohtalo tulee vain, jollen itse ryhdy asioihin, joihin voin ryhtyä. Toki elämässä on traaginen ja yllättäväkin puolensa: voin yhtä hyvin kuolla onnettomuudessa raittiina kuin päissänikin. Se ei silti estä minua elämästä unelmaani todeksi juuri nyt.
Vastuuhan edellyttäisi oikeastaan myös irtautumista, vapautumista… se on loppujen lopuksi todella paljon köykäsempi risti kanneltavaksi.
Kuvitelkaa…minusta (aikuisesta) tuntui etten tällä (ei oltu nähty pariin vuoteen) kertaa KEHTAA tehdä juomisesta “juttua”. Ei huvittanut tippaakaan juoda mutta otin lasillisen ollakseni niin sanotusti hengessä mukana (onpa typerää). Kukaan ei edes kysynyt otanko viiniä vaan sitä kaadettiin automaattisesti. Imin lasillistani niin hitaasti kuin kehtasin ja kun muille kaadettiin lisää “minulla oli vielä”, kolmannen lasin kävin puolen välin jälkeen kippaamassa lavuaariin kun kukaan ei nähnyt 
Se siitä sitten. Tämän ottamisen tein kohteliaisuussyistä, kuulostaa totta kai seliseliltä mutta se on totuus. Tietyt ystävät ja tuttavat nykyään kyselemättä vähät välittävät otanko vaiko enkö mutta kaikille ei viitsi elämän(tyylin)muutostaan revitellä.
. En edelleenkään halua kuulostaa Kalevi Kalsarilta, vaan kaikella ystävyydellä kysyisin, mikä siinä alkoholista kieltäytymisessä on niin vaikeaa, jos sitä ei 
. En myöskään ole kokenut näitä kieltäytymisiä minään “mainostamisina” tai “leveilyinä”, enkä myöskään epäkohteliaisuutena, koska en ole ilmaissut asiaani mitenkään töykeästi ja mulla on oikeus päättää, mitä milloinkin suuhuni laitan vai laitanko mitään.
Ikävä tuo sinun polvijuttusi. Aika pahasti on mennyt, jos vieläkin olet sairauslomalla. Kyllä siinä varmasti pää on koetuksella. Mutta…ei se alkoholi tosiaankaan paranna sen pään tilaa yhtään, vaan sen varmaan tiedät itsekin.
Viime aikoina olen taas miettinyt alkojuttua todenteolla. Oma polkuni ei ole ollut tyypillinen (eli pelkkää alamäkeä ei ole ollut vaan ihan päin vastoin). Varmaankin eniten join siinä kahdenkympin paremmalla puolella ja paljon myös kolmekymppisenä. Tosin kertakännejä eikä edes joka viikko mutta usein reippaasti ja ihan valotkin pois kuupasta. Kolmevitosena aloin ekaa kertaa ajatella jos pitäisi kännäillä harvemmin ja viimeiset viisi vuotta olen työstänyt asiaa hurjasti. Tulos on se etten kahteen vuoteen ole vetänyt övereitä ja alkottomuus on oikeastaan aika helppoa jo. Osaan myös viettää illan holittomilla muiden juodessa ja pystyn vaihtamaan loppuillaksi veteen muutaman lasillisen jälkeen silloin harvoin kun yleensä otan mitään. Olen ollut kuukausia kerrallaan (1-7 kk) täysraittiinakin (ilman antabusta). Välillä luulen haluavani juoda muutaman, mutta huomaan jo parin jälkeen ettei siitä mitään irti saa. Riippuvuus ja joku laukaiseva tekijä (yleensä liian hyvä fiilis) saa taas kokeilemaan. Onneksi älyän jo lopettaa ajoissa ja taas olen viikkoja ilman. Aivot huutavat välitöntä lisämielihyvää ja minä petyn kun ei ilo irtoa. Oikeastaan ei kiinnosta enää yhtään, vähän niin kuin harrastaisi seksiä kerta toisensa jälkeen ilman orgasmia 
Taas olen juomattomalla linjalla ja syke on hyvä!