Tämä on mukavan rauhallinen ketju ja juuri tälläinen keskustelu on varmasti monelle tarpeen. Todennäköisesti tämä vastaa myös aika hyvin todellisuutta. Ei lopettamisen hetkeen tulla simpsalapim hetkessä, vaan sitä edeltää prosessi jota tekin tässä esille tuotte.
Nappasin eilen töiden jälkeen tyhjääkin tyhjempään vatsaan kaksi 0,5 siideriä, tulen tuosta määrästä nykyään pienikokoisena ja harjoittelun puuttuessa hetkeksi humalaan (tämän vuoden saldo oli tätä ennen pari olutta ja pari glögiä). Join vielä kaksi kun oli taas kerran kokeiltava josko tuntuisi jossaan…ei olisi kannattanut, nuhjuinen hetken pöhnä josta ei ole MTN iloa 
Alkoholisti on juonut ne hauskat kännit pois, se on vaan minunkin uskottava (kauanko tähän oikein menee???). Olen alkanut yhä enemmän ymmärtää ihmisiä, jotka oikeasti ottavat enintään ja koskaan sen “pari” ja itseni kannattaa siinä pysyä, lisälitkusta kun ei saa yhtään enempää irti. Että älkää suotta kokeilko tätä kotona :mrgreen:
Samanmoisia kokemuksia täälläkin on. Siitä muutaman annoksen jälkeisestä alkoholin kittaamisesta ei saa oikeasti mitään iloa. Eli alkoholia voisi ottaa, jos voisi juoda sen pari. Mutta miksi sitä ei voi? Toisaalta tällä hetkellä ei kiinnosta edes ajatus kohtuukäytöstä. Sen miettiminen on vielä työläämpää kuin kokonaan lopettaminen.
Olenhan täällä minäkin höpöttömässä… 
Omakin ketju varmaan löytyis tuolta kun kaivelisi. Ihmettelenkin itseäni, miten nyt olen innostunut kirjoittamaan tänne, kun en yleensä paljon saa kirjoitettua vaikka haluaisin. Ehkä sinä Pumpkin tunnut sellaiselle jolle on turvallista jutella, tai kosketuspintaa sinuun löytyy paljon. Mukavalta tuntuu kun voi näistä vaikeista asioista jutella, ystäväni kyllä ymmärtävät ja kuuntelevat mutta eihän ne sillein oikeesti tajuu… Vertaistueksi sitä kai voi nimittää täällä. Sitäpaitsi minunkin ystävät asuvat aika kaukana…oikeastaan itse asun kaukana!!
Koska asun pikku kylällä täällä ei pulkkamäessä muita ole! Joskus viikonloppuisin näkyy muutama lapsiperhe, minä kierrän heidät kaukaa kun minulla on tuo koira aina irrallaan. Ja sitäpaitsi nuo ei ole mitään virallisia pulkkamäkiä, latupohjaa jossa lasken vain pimeällä ja kovalla pakkasella kun hiihtäjiä ei näy, ja pieniä tien pätkiä alas rantaan, sitten olen itse tehnyt jyrkille poluille muutaman upean mäen. Olen saanut muutaman naapurin koiraihmisen innostuttua pulkkailusta myös, he joskus tulevat samaan aikaan laskemaan… aika hauskaa!
Mihinkähän Pipari hävisi, ajattelin auttaisiko häntä jos myöskin juttelisi täällä että mikä saa juomaan, vaikka ei oikastaan haluaisi? Syy pitäisi selvittää, ja onko se sitten myöhemmin yhtään helpompaa?? Auttaako se että siirtää sen miettimistä? Itse kyllä tiedän että aina ei voimia löydy. (paitsi siihen juomiseen ja sehän rankkaa onkin!!)
Mun veli kuoli toissajuhannuksena. Hän kärsi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja alkoholismista. Lahjakas ja ihana ihminen, ja niin piloille meni elämänsä kun voimia ei noiden sairauksien kanssa pärjäämiseen ollut.
Läheinen hän oli, tosin aika itseensä käpertynyt ihminen. Koska omaan samat geenit ja lapsuuden, yritän itse kaikin voimin hoitaa itseäni etten ajaudu samaan. Viina on mulle se joka alkaa tuhota kaikkea hyvää mitä olen rakentanut, jos sillä alan leikkimään. Kyllä minä ilman sitä pärjään, mutta sen kanssa en.
Yksi yksinäinen perjantai-ilta menee kyllä ohi, vaihtuu jossakin vaiheessa yöksi ja aamuksi. Nyt on paljon mukavampi lauantai, pulkkamäkeä päivällä ja urheilua illalla luvassa!
Polttelen kynttilöitä ja kuuntelen pakkasta. Olen itselleni läsnä.
Menetkö Pumkin kylpylään? Eikö avantosaunaa todellakaan löydy jostakin lähistöltä… minä olen luullut että niitä on joka paikassa??
Hyvää lauantaita, toivon että kaikki jotka eivät tänään juo, ymmärtävät kuinka ylpeä siitä voi olla ja kuinka tärkeää se on, tiedän itsenne kannalta!
Teikkis
Eikä raitistuminenkaan onnistu aina simpsalapim, vaikka se lopettamisen hetki ja silloiset ajatukset sekä olotilat kuinka kertoisivat karua kieltään sen puolesta. Ne on niin helposti painettu myös villiasella ja taka-alalle, kun tilanne niin vaatii.
Kukaan kykene heti täydelliseen rehellisyyteen edes itsensä kanssa, jos juominen on hallinnut elämää vuosien, vuosikymmenien ajan. Pelkän juomisen lopettaminen vaatii ponnisteluja, kun yhtäälle luodaan paineita kaveripiireistä, työpaikan jutuista, puolisosta, kulisseista, … ja toisaalta tuntemattomalle raittiudelle luodaan omat paineet, kun siitä ei ole mitään muuta tietoa, kuin ne jotka suvaitsee nähdä ja kuulla.
Juuri näin! Ystäville se on enemmän sellaista asian selittämistä, mutta ihan erilaista on jutella ihmisen kanssa, joka omakohtaisesti kokee samantapaisia asioita. Siksihän vertaistukiryhmätkin ovat niin tehokkaita. Kaikkia tarvitaan, ystävien ja perheen tukea, vertaistukea ja ammattiauttajan tukea ja itsetukea. Mutta varmasti olisi haastavaa löytää dissosiaatiosta kärsiviä ihmisiä ympärilleen, joten tämä sattui kyllä mahtavasti, että saimme “diagnoosit” suunnillee samoihin aikoihin. Jatketaan siis arvokasta keskustelua! 
Onko sulla muuten sitä kuuloaistin yliherkkyyttä? Mulla joskus esimerkiksi töissä meinaa ajatus herpaantua ja keskittyminen hajota ihan normaalin tason äänistäkin, juttelusta tms. Sitten illalla en saa unta jos kuuluu pienintäkään ääntä. Jopa kellon tikitys voi estää unen tulon. Herään joka rasahdukseenkin. Siksi olenkin ollut ihan tyytyväinen yksin nukkumiseen. Nukun silti korvatulpat korvissa joka yö. En minä muuten sitten taas melusta häiriinny, ei haittaa jos musiikki soi tai kaupungissa on meteliä.
Juu tule Pipari takaisin, keskustellaan yhdessä!
Ei kyllä avantosaunaa löytynyt täältä päin vaikka kuinka googlettelin. Harmillista. Mietin tuossa äsken tuota itsensä palkitsemista vähän pidemmälle. Monestihan on niin, että sellaiset nopeat “palkinnot” eivät tuo onnea meille pitemmällä tähtäimellä, eli ovatkin huonoja palkintoja. Kuten nyt vaikkapa tuo alkoholi, esim. roskaruoka, tupakka, mitä näitä nyt voisi olla lisää. Eilen tein päivän töitä, sellaisia töitä jotka ovat roikkuneet pitkään tekemättöminä. Paljon niissä on vielä tekemistä, mutta nyt koin että tekemällä niitä töitä annoin itselleni palkinnon. Sain rauhan mieleeni aikaiseksi, kun tiesin, että homma oli edistynyt. Eli se itsessään on jo palkinto, että tekee jotain, ehkä ikäviäkin velvollisuuksia itsensä takia. Hyvä ja vähemmän stressaantunut mieli on palkintona sitten. Eli jospa kääntäisin ajattelun toisinpäin: en ajattele tekeväni jotain ikäviä velvollisuuksia ja ansaitsevani sen takia palkinnon, vaan ajattelen tekeväni itselleni palveluksen kun teen niitä pois päiväjärjestyksestä. Siivoaminen onkin hyvä teko itselle, papereiden järjestely on hyvä teko itselle, jonkun ikävän keskustelun käyminen on palvelus itselle. jne.
Kyllä olette oikeassa Rahvas ja Basi. Prosessissa ollaan ja hyvä niin.
Tänään jatkan vähän noita työjuttuja ja sitten ehkä saatan harkita sitä kylpyläasiaa. Jää nähtäväksi. Ensin ulos, aurinko paistaa!!
Voi että, kuinka olenkaan yrittänyt tässä syksyllä selittää… tunnen itseni vielä pöpimmäksi! Tosin itsellänikin riittää ymmärtämistä. Ja juuri esim.tuo että keskittymiseni häiriintyy pienistäkin äänistä… kuvittele, terapeuttini joutuu ottamaan kellon pois seinältä aina kun minä tulen vastaanotolle… 
aika liikuttavaa kuitenkin että hän yleensä aina muistaa tehdä sen ennen kuin tulen sisään! Muuten terapiakeskustelu hajoaa mulla koko ajan. Eikä puhettakaan kelloista kotona, ja todellakin herään kun ääniä kuuluu, kuuntelepa joskus prismassa vaikka mikä kauhee meteli siellä on!! En voi lukea jos mitään ääntä kuuluu, tosin mä teen työtä jossa kuunnellaan kaiket päivät, joten sekin vaikuttanee asiaan. Musiikkia voin kuunnella jos todella kuuntelen sitä.
Valitsin varmaan asuinpaikankin intuitiivisesti sen mukaan että on mahdollisimman vähän ärsykkeitä!
Mun ystävä kuvaili minua äskettäin että olen sellainen niinkuin ylisensitiivinen, hajut, äänet ja ärsykkeet saavat minut hermostumaan ja keskittyminen mihinkään katoaa kuin simsalabim! Kuinka oikeassa hän onkaan.
Tietokoneen tuijottaminenkin saa minut pahoinvoivaksi jos istun tässä yli tunnin, pakko panna kone kiinni.
En vain ole koskaan ennen saanut selitystä näille kokemuksilleni, olen vain luullut olevani outo ja kummallinen.
Tämä on mahtava huomio, itsekin kuulin jokin aika sitten kun joku asiantuntija puhui alkoholistin olevan sellainen jonka täytyy saada toteuttaa (juomis)mielihalunsa heti! Juostaan siis päättömästi kaikenlaisten nopeiden “helpotusten” ja palkintojen perässä, vaikka ne itseasiassa vaan ovat korvikkeita tunteille tai jotain. Näin juuri itsekin toimin, ja myöskin kun välillä tekee mieli jotain “herkkuja”, sitten saatan ostaa niitä, syödessä huomaan etten oikeastaan nauti tästä yhtään. Pitkäjänteisyyden puute siis todellakin vaivaa…
Toki on olemassa oikeasti tilanteita joissa itseään voi hemmotella, mutta kyllä se ainakin minulla yhdistyy (nykyisin) ihan muuhun tekemiseen kuin viinanjuontiin. Hyvä ravintolaruoka tai hieronta… olen myös oppinut että hyvä yöuni on melkoinen hemmottelu itselle!
Teikkis.
Tämän piirteen toinen ja parempi puoli tuli itselleni tutuksi raittiina vuosina, kun opiskelin: olin nimittäin mahdottoman tunnollinen ja täsmällinen opiskelija. En jättänyt mitään kursseja tai tehtäviä roikkumaan, vaan osasin tarttua niihin HETI. Oli palkitsevaa pystyä pitämään hommat hanskassa kaiken aikaa. Tämmöinen puoleni pääsi esille monessa muussakin jutussa, mutta otin tuon nyt esimerkiksi siitä, kuinka tässä heikkouden lajissa voi olla monelta kantilta ajatellen kyse myös vahvuudesta. Se vain pitää pystyä ensiksi voittamaan, se riippuvuus, ja sitten sen jälkeen nuo energiamme alkavat toimia rakentavammin
Olen aivan samanlainen, hommat tehdään heti, saatetaan loppuun ja vielä lähes täydelliseen lopputulokseen pyrkien. Täytyisi nähdä paremmin omat hyvät puolet. Tänä aamuna mietin että onneksi eilen tuli juotua vain yksi lasillinen ruuan kanssa, mietin myös sitä että tässä ja nyt ihan todella haluaisin lopettaa (jälleen…) kokonaan. Olen kiitollinen siitä, että kaikki muu on elämässä hyvin, mutta johonkin sitä vain alkoa tarvitsee. Kai sitten kaiken pitäisi olla tuohon luonteeseeni liittyen täydellistä, että pystyisi lopettamaan? Hiemankin runsaampi kertajuominen saa tuntemaan tutun huonoudentunteen, en ole ihmisenä yhtä hyvä kuin muut. No kokeilen kuitenkin joten tänään päivä numero 1. Hyvää sunnuntaita!
Jee Lizzy jee!! Varmasti oikein hyvä päätös, jos kerta juominen aiheuttaa pään vaivaa. Ja tärkeintä on tietenkin, että se on oma valinta, niin tuloskin saattaa olla pysyvämpi.
Täällä selvitty viikonlopusta. Eilen pähkäilin kovasti mitä tekisin illemmalla ja tajusin, että en halua mennä mihinkään ihmisten ilmoille lauantai-iltana yksin, koska joka paikassa on hirveästi porukkaa. Ihmisiä kavereitten, työporukoitten, ystävien, kumppanien ym. kanssa. Siellähän tuntee itsensä sitten vieläkin yksinäisemmäksi. Sitten iski ihan hirveä itkupotkuharmitus, että taasko mun pitää yksin vaan istua ilta kotona. Harmitti oikeasti niin kuin pikku lasta. Sitten olikin koetinkiviä kun kävin kaupungilla muutamassa kaupassa. Väistelin kuitenkin alkot ja siiderihyllyt. Yhdessä kaupassa oli hankalaa kun oli olutta myytävänä puoli-ilmaiseksi. No, päädyin ostamaan sitten sen pulkan. Kyllä se kuitenkin varmasti halvemmaksi tuli kuin olisi tullut illan juomiset ja seuraavan päivän roskaruuat. Ja kävinkin sitten laskemassa. Joten kiitos Teikkis tuosta hyvästä ideasta. 
Tänään ei sitten yhtään harmita, etten juonut. Mutta kyllä oikeasti näihin viikonloppuihin pitää saada jotain vaihtelua. Ei tämmöistä jaksa kovin kauan. 
Mä nyt vähän provosoin sinua Pumpkin…
Mitä sinä et siis jaksa? Yksin olemista? Viikonloppuja yksin? Vai juomista? Ehkä sinun pitäisi sitten juoda joka lauantai, katso auttaako se yksinäisyyteen? Miksi yksin oleminen on mörkö? Voisiko sen yksin olemisen pakon saada tuntumaan siltä, että saat rentoutua kotona itsellesi mukavia asioita puuhaillen.
Minä olen itse joutunut miettimään näitä kysymyksiä, ja opetellut olemaan kotona yksin, en kylläkään väitä että se on ollut helppoa ja että vieläkään ei harmittaisi välillä. Terapeuttini sanoi johonkin keskusteluumme, että hänkin polttelee kynttilöitä ja tekee olonsa mahdollisimman mukavaksi. Käänsin sen itselleni niin että aina (ehkä koskaan) tilanteet ja elämä ei ole prikulleen niinkuin haluaisi, joten teen oloni tähän tilanteeseen mahdollisimman mukavaksi. Se että kuitenkin konkreettisesti opettelee olemaan yksin, on varmaankin kokeilemisen arvoista.
Ja niinhän sinä teitkin nyt tänä viikonloppuna.
Tiedän myös paljon parisuhteita joissa ei todellakaan olla onnellisia, mitäpä noita kadehtimaan. Niissäkin ihmiset ovat valitettavan yksin, näköjään.
Minä myös olen löytänyt hyvän ystävän harrastuksen mukana, joten ne joskus tuovat muassaan muutakin kuin tekemistä! 
Jee, mahtavaa että todella ostit pulkan, pulkkailuinnostus on levinnyt taas yhteen ihmiseen… minkä värisen ostit? Anna sille nimi niin siitä tulee nopeampi! Eilen ei luistanut mihinkään kun täällä satoi runsaasti nahkeaa lunta. Nyt näyttää ilma taas paremmalta!
Onnea selvästä viikonlopusta, seuraava saattaa olla jo helpompi!
-Minä tajusin juuri nyt seuraavan ajatuksen: mielummin minä olen selvinpäin yksin, kuin kauheassa humalassa (vääristyneessä olotilassa) yksin! Puistattava ajatus. öök.
Ja ulkoilemaan, mars.
T.
Minulla on yksi ystävä, jolla on paljon kaikenlaista vaivaa terveytensä kanssa; astmaa, lukuisia allergioita, jatkuvia tulehduksia keuhkoissa, poskionteloissa ja korvissa, kilpirauhasen vajaa- sekä liikatoimintaa, mahahaava, joka äityy ajoittain vaikeaksi. Hänellä on taipumusta holtittomuuteen syömisen, juomisen, tupakan polton, juhlimisen ja valvomisen suhteen. En halua määrittää hänen juomisen tilaansa, koska sen voi tehdä tavallaan vain hän itse.
Tosiasia on kuitenkin se, että terveytensä huomioon ottaen, hänen täytyisi ryhtyä elämäntapa muutoksiin. Olemme tunteneet toisemme pitkään ja olen uskaltautunut hänen kanssaan keskustelemaan asiasta. Hän sanoo, että jos hän luopuu “kaikesta kivasta”, niin hän menettää mielenterveytensä. Varovasti olen kysellyt, että entäpä, kun “kaikki kiva” vie hänen terveytensä, niin eikös ennemminkin juuri se horjuta mielenterveyttä.
Tässä se on mielestäni asian ydin, niin kauan kun ajattelu pysyy käänteisenä ja on vahva tunne siitä, että luopuu “kaikesta kivasta” on aika vaikea lähteä sitä muutosta hakemaan. En tarkoita, että teidän tässä kirjoittavien tilanne olisi sama, teillähän on jo prosessit pitkällä.
Tämä vain esimerkkinä siitä, miten hullunkurinen ajattelumme saattaa olla. Minä itse myös ajattelin vuosikaudet, että elämää ilman viinaa on tylsää, ulkopuolista ja kiduttavaa kieltäytymistä yksinäisyydessä, vaikka itse asiassa juuri noista asioista pääsin eroon, kun juomisen lopetin.
Pulkkani on sininen, kunnon sininen, ei mikään vauvansininen. Hei, nythän keksin, sen nimeksi tulee Sinipiika, silloin se viittaa sinuun, koska sinultahan sen idean sainkin.
Kyllä nuo ovat aivan aiheellisia kysymyksiä. Ja hyvin paljon minä osaankin nauttia yksinolosta. Kuitenkin ihminen on luotu sosiaaliseksi olennoksi ja vaikka ihmissuhteiden luominen olisikin vaikeaa jollekin, ei se poista sitä halua. Tajusin, että tuo dissosiaatio on ainoa syy, miksi olen eristäytynyt paljon. Mitään muita esteitä mulla ei ole, kaikki mahdollisuudet elämässä ovat olleet minulle avoinna. Mutta hirvittävä vierauden tunne ihmisten keskellä on saanut jättäytymään niin usein kaikesta pois. Ymmärrän nyt, että minun on alettava nyt parantumisprosessin edetessä vain raivaamaan tieni takaisin ihmisten luo. Nyt tässä iässä se on vain vaikeaa, kun on vuosia jo ollut vetäytyneenä ja sillä välin ihmiset ovat luoneet omat kiireiset kuvionsa. Vaan eipä se auta. Kyllä minä silti osaan ystäviä hakea. Viime vuonna löysin juuri harrastuksesta tosi hyvän ystävän, hän vain jäi monen sadan kilometrin päähän muutettuani. Sitten löysin toisenkin ystävän, mutta hän on kyllä tosi kiireinen. Mutta aina tavatessamme on ihanaa. Myös kaikki vanhat ystävät ovat edelleen saatavilla, vaikka kylläkin kaukana. Luultavasti joudun pian taas muuttamaan, joten vähän sekin laskee intoa alkaa täällä luomaan yhtään mitään. No, ymmärrän kuitenkin myös sen että kaikki kohtaamiset ovat tärkeitä, vaikka se jäisikin yhteen kertaan emmekä enää koskaan tapaisi.
Minä viihdyn yksinkin kyllä. Välillä pelottaa, että liiankin hyvin. Niin että en voisi kuvitella asuvani saman katon alla kenenkään kanssa. Mutta tiedän toisaalta senkin, että kaikkeen uuteen tottuu. Mutta vaikka yksin viihdynkin, ei se poista sitä kaipuuta ihmisten pariin, edes muutamana iltana viikossa. No, viikolle on helpompi keksiä hommaa, niin ehkä pakkaan viikolle joka päivän täyteen, niin viikonloppuna tuntuukin sitten ihanalta vain olla ja rentoutua.
Terveys on muuten noussut isoksi tekijäksi siinä, että haluaisin raitistua. Eilenkin pakotin mieleeni ensin Teikäläisen muistutuksen noista 10-10-10-10-kysymyksistä ja mietin, että en halua 10 kuukauden tai kymmenen vuoden päästä olla menettänyt alkoholin vuoksi terveyttäni. Minulla on kuitenkin elämänhalua ja paljon! Eikä mulla oikeastaan eilen juomishalun iskiessä ollut sellainen tunne, että luovun kivasta jos en juo. Mulla oli sellainen tunne, että kun mulla ei ole mitään kivaa elämässä (tänä iltana ) niin haluaisin juoda, että unohtaisin sen. Mutta se on ihan lapsellinen ajatus. Onneksi on meditaatio, hyviä dokkareita ja elokuvia katsottavana ja kirjoja luettavana. Ja hyvä ruoka! Eilen minussa oli taas kaksi persoonaa, lapsi joka oli harmistunut ja halusi nopean unohduksen ja aikuinen joka yritti estää käyttäytymästä lapsellisesti. Sanoin itselleni pahimman harmistuksen aikoihin, että “voi hellanlettas sentään! On se nyt maailman kauheinta, jos ihmisellä on yhtenä iltana tylsää. Yhyy! Deal with it!” Ja niin minä tein.
Minulla on raittiudestakin sellainen kokemus, että menen siihenkin aivan sata lasissa: en hae hyvästä mielestä, tasapainosta enkä tietoisuudesta mitään “ihan kivaa”, vaan haluan siltä kaiken. Itse asiassa, en ole siinäkään suhteessa kohtuullinen :mrgreen: Tuolloin takavuosina tein aivan valtavasti työtä itseni kuntoon saattamiseksi. Minulle ei riittänyt A-klinikalla mikään kerta kuussa, vaan siihen tuli mukaan kaikkea mahdollista muuta. Olin hyvin perusteellinen ja tietysti se lähtötasonikin oli sellainen, että paljon sitä työtä piti tehdäkin.
Mutta juuri niin se menee mullakin, että vaikka joisin yhden kaljan, tuntisin itseni totaalisen epäonnistuneeksi, kantaisin siitä syyllisyyttä, hirveätä huolta ja jännitystä. Olen jossain vaiheessa yrittänyt opetella sitä, että ryhtyisin vain armollisemmaksi itseäni kohtaan, hyväksyisin itseni epätäydellisenäkin jne. Tunnustaisin tosiasiat. No okei, tunnustan tosiasiat ja yksi niistä on se, ettei minusta tule itselleni armollista tuon alkoholin suhteen: oman taustani takia lienee aivan ymmärrettävää, että yksikin kalja voi aiheuttaa minulle tuollaisen raastavan painon viikoksi ja kuukausiksi kerrallaan ja lopulta omat pelkoni alkavat toteuttaa luomiaan ennusteita. Se on tällainen henkilökohtaisen psykologiani kiemura.
Vaan: mitä väliä sillä on, pystyisinkö olemaan itselleni tuossa suhteessa armollisempi? Eihän se voi loputtomiin olla minulle mikään oman arvon mittari, millainen on suhteeni johonkin helekutin ALKOHOLIIN?! Tuntuu, että paljon pidemmälle pääsen opettelemalla armollisuutta ja hyväksyntää itseäni kohtaan siinä suhteessa, että lopetan yksinkertaisesti kaiken itseni tuomitsemisen sen nojalla, millainen koen olevani. On aivan eri asia tuntea esim. syyllisyyttä siitä, mitä on tehnyt kuin siitä, millainen kokee olevansa. Se, että olen esimerkiksi alkoholisti ei tarkoita sitä, ettenkö olisi paljon muutakin - ja että niissä tekijöissä, jotka toisaalta ovat ehkä vaikuttaneet alkoholisoitumiseeni ei sinänsä ole kyse vain huonoudesta tai epätäydellisyydestä vaan tekijöistä ja “resursseista”, jotka toisella tavalla kanavoituina ovat ehkä suurikin siunaus.
Tuosta yksin ja itsensä kanssa olemisesta olen tehnyt omalla kohdallani havainnon, että juuri silloin, kun itsensä voi hyväksyä ja tuntee itsensä kaiken pahan lisäksi aivan rakastettavaksi ja hyväksi tyypiksi, sitä alkaa jotenkin automaattisesti tulla levollisempi olo. Silloin viihtyy itsekseenkin. Parisuhde tai perhe, jatkuva seura, eivät itsessään tee elämää helpommaksi vaan niissäkin on helpointa olla, kun on samalla jotenkin mukana ihan omassa elämässään ja mielessään. Eilen olin kotona lapsen kanssa ja ilta siinä eteni ihan omalla tavallaan, mutta olin pukeissa ja pystyssä vielä puolen yön aikaan. Kysyin itseltäni, että miksi en ole mennyt jo nukkumaan, kun yleensä olen sängyssä jo puoli yhdentoista aikoihin. Jäin miettimään sitä, että elän tavallaan itseni ulkopuolisen tai jotenkin noudattamani rytmin mukaan enkä suinkaan oman rytmini mukaan: en siis osaa mennä automaattisesti nukkumaan, kun on sen aika 
No joo, mä ehkä pikkusen nyt kärjistin tätä ajatustani, mutta toivottavasti siitä saa kiinnikin. Ja lopulta muuten tarina eteni niin, että kun huomasin kellon lyöneen paljon, menin heti sänkyyn ja aloin nukkua. Tilanteeni ei ole näiltä osin toivoton
Mäkin taidan liittyä tähän porukkaan prosessoimaan.
Oon ollut alkuvuoden juomatta eiliseen saakka. Ystäväpariskunta oli kyläilemässä ja jo perjantai-ilta istuskellessa jutut pyöri ruoan ja viinin ympärillä. Vaimo ja tuttavat vähän viiniä maistelivatkin ja miespuolinen kaverini hieman humaltuikin. No nukkumaan sitten siitä ja eilen aamulla tai viimeistään iltapäivällä salilla jo päätin, että tänään otan kyllä minäkin vähän olutta. Ja otin. Ihan “aiheestakin”: leikilläni olin jollekulle sanonut että otan seuraavan kerran, kun jonain aamuna herätessäni harmittelen sitä, että en edellisiltana ottanut. En uskonut, että sellainen fiilis on mahdollinen mutta olihan se! Eli eilen aamulla tuntui siis todella vähän tältä. Muiden väsähtänyt rentouskin vaikutti jotenkin tavoiteltavalta omaan ylienergiseen oloon verrattuna.
Eilisilta oli tavallaan ihan jees, mutta taas aamulla huomasin että enitenhän minä otin, tuplavauhdilla muihin verrattuna. Join ehkä 12-15 annosta ja aika humalassa tuli oltua. Eikä se nyt taaskaan niin kovin hauskaa ollut. Etenkin, kun mulla on tuo muisti ollut viime vuodet sellainen, että filmi pätkii jo jonkun six-packin juotuani melkoisesti seuraavana päivänä. Vaimonkin kanssa tuli pientä toraa, joka kyllä olisi syntynyt ilman juomisianikin, mutta toki vauhdittui molempien promilleista jonkin verran. Illan kokonaissaldo meni selvästi (onneksi!!) miinukselle taas kerran.
Juominen on kivaa, humaltuminen ei. Sopii normi-ihmiselle ehkä sen kerran, kaksi vuodessa. Mutta mullakin ton suhteen on tää aika perinteinen ja täälläkin useaan kertaan käsitelty dilemma: paljon helpompaa olla kokonaan ilman kuin juoda sillä kuuluisalla kohtuudella.
Omaa pohjaani en ole varmasti saavuttanut, uskon että sellainen toki löytyisi mutta ihan ehdoin tahdoin en ala sitä tavoittelemaan. Olkoon tämänaamuinen fiilis ja tämä kirjoituskin muistilappuna seuraavien mielihalun hetkien varalle.
Eilinen juominen oli toisaalta ihan hyvä juttu sen kannalta, että voin olla nyt juomatta ihan muuten vaan itseni takia sen sijaan, että tavoittelisin hampaat irvessä jotain tiettyä aikaa juomatta. Sellaisessa en jostain syystä näe suurta järkeä, vaikka tokihan se olisi “hienoa” sanoa että aion olla esim.vuoden juomatta. Siihenkin kun niin kovin harva loppujen lopuksi pystyy.
Onpa Pumpkin imartelevaa että annoit pulkalle nimeksi minun toisen nimimerkin! Olen liikuttunut ja ilahtunut!
Kiitos itsellesi, hymyilyttää se että joku muukin tarttuu pulkkaan aikuisiällä!
Tuo mitä sanoit sisäiselle lapsellesi eilen, oli aika tylyn kuuloista, voisiko ajatella että häntä voisi vielä hellemmin kohdella… esim. voisi sanoa, että “huomaan että olet yksinäinen, ja tiedän että se tuntuu kurjalle. Otan tunteesi tosissani ja aion tehdä parhaani että sinusta tuntuisi mukavammalle!” Ainakin minä haluaisin sanoa noin sinun sisäiselle lapsellesi.
Välillä on syytä olla napakka, ainakin kun lapsen väninä on pelkkää mielihalu-kiukuttelua, niinkuin taitaa viinajuontihalussa usein ollakin!
Tässä on hyvä ajatus, joka kääntyy myös niin, että jos ei itseään hyväksy perinpohjin, ystävien seura voi olla pelkkää tekohengitystä. Kukaan ei voi olla kanssani 24/7. Yksin on hyvä asia, yksinäisyys kylläkään ei.
Hyvä ja tasapainoinen parisuhde on minun unelmani, ja aion mennä sitä kohti hoitamalla itseäni. Voiko kukaan rakastaa minua jos en itse rakasta. Kuka ihastuisi känniseen, ongelmaiseen minuun? Ei kukaan. Yäk.
Olisinko viehättävämpi ihminen jos olen itseni kanssa balanssissa ja hyväksynyt itseni, tehnyt työtä sen eteen kuka minä olen? Haluan uskoa niin.
10 minuutin päästä syön, 10 tunnin päästä olen nukkumassa levollista unta ja 10 päivän päästä jaksan pyöräillä vähän pidemmälle!
Sinipiika&teikkis.
Ajatuksilla on vinha mahti: löydän tästä itseni, vaikken juuri tällä tavoin ole varsinaisesti toiminutkaan. Olen toiminut kuitenkin niin, että ajatukseni ovat alkaneet ikään kuin pystyttää näyttämölle tilannetta, jossa niin tai näin tuntiessani, siinä ja tässä tilanteessa päädyn juomaan. Ennen pitkää se tilanne syntyy enkä OSAA toimia toisin. Tässä on minusta kysymys siitä, millä tavoin hallitsemme omaa ajatteluamme. Uskoakseni ajattelua voi hallita ja sitä voi kehittää, se on jopa välttämätöntä. Aamulla televisiossa puhui joku raitistunut narkkari, joka kertoi päihteiden käyttönsä INHOAMISEN tulleen keskeiseksi hänen taistelussaan: hän alkoi tietoisesti inhota ja vihata päihteidenkäyttöään. Panin sen merkille, että tämä vaikutti olleen hänelle jopa ratkaiseva oivallus. Mietin itse nyt paljon sitä, minkä aseman annan itselleni suhteessa ajatteluuni ja tunteisiini, myös niiden heittelyille: suostunko niiden viemäksi vai otanko niistä itse vastuun.
Joo mä jäin pohtimaan, että olinko alitajuisesti rakentanut itselleni jonkinlaisen varaventtiilin tai pakotien.
Mietin myös juuri nyt, että miksi mä en “uskalla” edes täällä anonyymina luvata tai uhota jotain konkreettista juomattomuudestani? Tai vaimolle ja muille läheisille. Emäntäkin taisi kysellä joskus uuden vuoden jälkeen, että vietänkö nyt sitten tipatonta. En osannut vastata, mutisin jotain ehkää ja “en tiedä otanko enää ollenkaan blaa blaa”. Enkä ollut rehellinen.
Esimerkiksi näin: juon alkoholia seuraavan kerran aikaisintaan 26.2.2013. Enemmän, kuin 4 annosta alkoholia juon seuraavan kerran aikaisintaan 11.4.2013
Toisaalta ikäänkuin vähentäjien hommaa tällainen. Sanokaa, jos ärsyttää niin modaan pois.
Ei ärsytä, ainakaan minua. Täällä kuljettu jo joku tovi samalla saitilla ja just ajattelin, että onpas Bluetranen kuvio mennyt huimasti eteenpäin. Olit siis alkuvuoden juomatta! Eikä juominen tuntunut hyvältä nytkään…? Jes, hyvä suunta. Nuo aikamääreet sinun täytyy itse funtsia. Asia taitaa olla juuri niin kuin itse sanot. Et halua mitään lopullista sanoa tai lyödä lukkoon. Ole sinäkin vain päivä kerrallaan juomatta, niin pääset tuosta pohdinnasta. Toki ymmärrän mitä tarkoitat ja olenhan minäkin tehnyt sellaisen päätöksen, että olen juomatta lopun ikääni, jos vain luoja suo. Sitä en voi kuitenkaan tietää, yhteen päivään voin vaikuttaa huomattavasti enemmän. Tietenkin halu raittiuteen ja periaatepäätös auttaa ja ohjaa taustalla. Tsemppiä sinullekkin, olet tullut hyvään ketjuun.
Joo mä en ole kovin lempeä äiti näköjään sisäiselle lapselleni. 
Totta kyllä puhut, voisi sitä myötätuntoisemminkin kohdella. Muistanpa nuo sinun sanat seuraavalla kerralla. Vaan veinhän minä hänet sentään pulkkamäkeen, kyllä tuntui nauttivan. Laskiessa pystyi keskittymään vain ohjailuun, ettei mene ojaan tai puuhun, mutta aina laskun lopuksi naamalle levisi semmoinen ilkikurinen hymy. 
Ehkäpä tuo koettu vierauden tunne onkin aina johtunut siitä, ettei ole edes itseä tuntenut. Ei silloin voi tuntea kuuluvansa mihinkään. Eli tärkeää työtähän tässä tehdään, myös silloin kun ollaan yksin.
BlueTrane, en minäkään uskalla uhoilla mitään. Eikä kai sitä tarvitsekaan, uhoilulla ei yleensäkään täällä kovin pitkälle pötkitä. Mutta voin sanoa, että pyrin kohti raittiutta ja ainakin tänään haluan olla selvinpäin. Jos ottaisin esim. antabusta, uskaltaisin sanoa paljon pitemmällekin. Sillä aamusta ei yleensä ole juoma-ajatuksia, joten uskon että tabletti tulisi otettua. Toisaalta aamulla voisin ajatella, että eihän mulla mitään juomahaluja ole edes, joten enpä ota. 
Uskon nyt kuitenkin, että alkoholin merkitys pitää saada muutettua tuolla jossain syvällä sisimmässä. Ja kun saa oikeasti sisäistettyä, kuinka ällöttävä ja säälittävä aine se on, ollaan jo paljon tukevammalla maaperällä. Muuten homma on varmasti vähän kärvistelyä kaihoissansa.