Sorry, näitä ketjuja on niin paljon, että aina ei kaikkia tule alusta luettua.
Pahimpina masentuneisuus- ja ryyppäämisaikoinani minulla oli tapana vetäytyä täysin ja olla yksin mutta se oli tietysti pahinta mahdollista mitä toipumisen kannalta saatoin tehdä.
Aina kun sitten pääsin ihmisten ilmoille ja tekemisiin muitten kanssa huomasin voivani heti paremmin.
Ihminen on sosiaalinen eläin ja eristys useimmille myrkkyä. Siksi kannattaa todella tehdä töitä yhteisöllisyyden eteen. Lainaan tässä kirjoitusta, joka ihan sattumalta eilen sattui silmiini:
How To Make New Friends – At Any Age
“I tell my patients, ‘Food, alcohol, and drugs are no substitute for a relationship.’ If you’re lonely, do something about it. If you love the arts, take a course at your local community college. And if you can’t find a place to get involved, create one. Besides seeing patients several times a week, I’m thinking about starting a group where immigrants and refugees can talk about their feelings. It’s important to be part of a community!”
– Hedda Bolgar, 103-year-old practicing psychoanalyst and cofounder of the Hedda Bolgar Psychotherapy Clinic in Los Angeles
Minullahan ei ole varsinaista tietoa ihmisten traumoista ja ongelmista eikä niiden vaatimasta käsittelystä ja niiden läpikäynnistä mutta välillä minusta tuntuu, että niihin uppudutaan liikaa ja unohdetaan tulevaisuus ja kehitys ja unohdetaan varsinaisesti elää.
Aika usein on niin, että vakavat käsittelemättömät traumat yms. ongelmat estävät sen elämisen. Energia on sitoutunut pitämään ongelmia pinnan alla ja ihmistä kasassa. Oman ja lukuisten vierestä näkemieni tapausten perusteella uskon, että joskus ainoa tie elämään on työstää itsensä irti traumoista yms. ja sitä kautta vapauttaa itsensä elämään ja normaalikehitykseen.
Näin varmasti on. Kuten totesin, en tunne asiaa erityisemmin. Välillä vaan tuntuu että niihoin menneisiin juututaan ja eikä käsitellä niitä tehokkaasti.
No tuossa olet kyllä Dave siinä mielessä oikeassa, että tehokasta apua ei ole aina saatavilla, esim. Kelan korvaamiin terapioihin ei niin vain kävellä. Erilaiset lähestymistavat auttavat eri ongelmissa ja eri ihmisiä, toisilla tepsii hyvinkin lyhyt, ratkaisukeskeinen apu ja toiset taas tarvitsevat pitempää asioiden käsittelyä. Kun ihmiset jäävät ilman apua ja hyvin myös on kysymys siitä, että he ovat vailla tietoa siitä, että mikä heitä vaivaa, niin tilanne kehittyy helposti jumiin, jossa asia ei etene eteen eikä taakse, vaan vatvotaan hedelmättömästi samassa pisteessä. Tosin moni on kertonut myös siitä, että se jumivaihekin on ollut tarpeellinen, erään lainen kypsyttely. Jumivaihe on usein myös alkoholismissa ennen lopullista raitistumista.On kysymys myös siitä, että usein ihmisen mieli ja keho ikään kuin päättävät ihmisen puolesta sen, että milloin on sopiva aika ja kypsyys ryhtyä käsiksi niihin oikeisiin ongelmiin. Ihminen on hienosti rakennuttu koneisto, joka myös suojelee aivan tarkoituksen mukaisesti psyykeä liian isoilta kakuilta kerralla käsitellä.
Kimmo Oksanen kirjoitti Hesarin jossakin kolumnissaan viime viikolla siitä, että nykyihmisellä on niin kiire ettei se ehdi kohdata edes itseään!
Minuun upposi syvälle tuokin ajatus, että johan on kumma jos ei itseään ehdi kuunnella, kuinka surulliselta se minusta kuulostaa. Minä ainakin tarvitsen apua siihen itseni kohtaamiseen, ja haluan olla itsestäni selvillä.
Sitten kun asioita on käsitellyt tarpeeksi (sitäpaitsi terapeuttejakin on kaikentasoisia, huonojakin jotka eivät osaa viedä terapiaprosessia eteenpäin, tai suhde muuten ei toimi, kokemusta on) niistä on mahdollista päästää irti ja mennä eteenpäin, elämään.
Turhan vatvominen onkin sitten tyystin eri juttu, sitäkin kuulen ympärilläni, sellaista kaakatusta joka ei johda mihinkään. Vuodesta toiseen, huoh.
Sitäpaitsi itse olen sitä mieltä, että syvällisen ja pohtivan terapian läpivieminen vaatii aika hyvää kuntoa psyykeltä jo valmiiksi, valmiuksia pohtia asioita ja työskentely on intensiivistä, sitä ei sairauksien akuuttivaiheessa jakseta edes tehdä! Mutta terapiassa voi tietysti käydä kukin tavallaan, minulla nämä minun kokemukset.
Minulla on myös noin. Olin jo vuosia yrittänyt edetä lukemalla itseapukirjoja ja tekemällä kaikkeni, että ei tarvitsisi jauhaa niitä menneitä. Mutta koen saaneeni noitten vuosien aikana itselleni tarpeeksi työkaluja ja elämänkatsomusta, että olin nyt valmis sitten käymään sen menneen läpi. Meillä dissosiaatiotapauksilla kun usein ongelmana on se, että omasta menneisyydestä ei ole selvää kuvaa. On muistikatkoja, eikä itselleen saa luotua elämäntarinaa. Se on ollut mulle nyt tärkeintä tässä terapiassa. Ennen mun mennyt elämä (ja sen kautta nykyinen ja tulevakin) tuntui semmoiselta epämääräiseltä mössöltä, jossa ei ollut mitään punaista lankaa eikä järkeä. Nyt reilun kolmen kuukauden terapian jälkeen mulla on elämäntarina. Huomaan terapiassa, että nyt ollaan päästy jo vanhoista jutuista tähän päivään, eli mun menneisyyden jauhamisvaihe kesti vain kolmisen kuukautta. Se olikin rankka vaihe ja välillä olin ihan muussina. Mutta nyt olen onnellinen siitä, että jaksois tehdä sen. Ennen pelkäsin tuota menneiden jauhamista, kun mulla oli ollut esimerkkiä vain tuosta loputtomasta menneiden pyörittelystä, katkeruudesta ja syyttelystä. Hyih! Mutta onneksi löysin sen oikean tavan käydä läpi asiat, purkaa niitä tukkeutuneita energioita. Tosin alussahan minä vielä olen ja takapakitkin kuuluu asiaan. Mutta nyt tiedän jo, että tämä työ kannattaa.
Terapiasta täytyy tosin sanoa sen verran, ettei se varmasti auttaisi, jos ei tekisi mitään muuta. Kuten terapeuttini sanoi, tulen varmasti paranemaan, koska olen niin kova tekemään töitä asian eteen. Monesti ihmiset odottavat, että paraneminen tapahtuu terapeutin vastaaonotolla, mutta suurin osa työstähän tehdään siellä oikeassa elämässä sitten soveltamalla niitä opittuja asioita. Eli tosiaan tärkeäähän on myös sitten tuo, että on ihmisten parissa. Kyllähän minäkin olen, työssä ja kursseilla, joskus ystävien ja sukulaisten kanssa. Mutta läheiset ihmissuhteet, sellaiset joissa ollaan paljon tekemisissä on vähän kyllä puutteelliset mulla. Mutta uskon että kunhan tästä avaudun vielä lisää, sekin asia alkaa järjestyä. Sillä välin keskityn keksimään viikonlopputekemistä itselleni, jotta ei tarvitse hakea sitä pulloa enää.
Pumpkin, älä hae pulloa, älä!!
Kirjoittele vaikka täällä, minä vaikka päivystän ja lueskelen välillä juttujasi jooko??
Ehkä nyt et niin ollut menossakaan mitään pulloja hakemaan, mutta tsemppaan nyt kuitenkin.
Missä olet 10 tunnin päästä, missä 10 päivän?
Missä olet 10 kk:n päästä tai 10 vuoden?
Noita minä mietin kun haluan muistaa pitkäjänteisyyden tärkeyden elämässä. Hetken mielihalut ovat hetkellisiä. Ne menee ohi.
Kiitos ihana Teikäläinen tsemppauksesta! En minä tosiaan ihan vielä sitä pulloa ajatellut, mutta kun illalla olen saanut päivän työt tehtyä niin saattaisi helposti tulla ajatus vaikka itsensä palkitsemisesta. Mutta pitää nyt hioa sotasuunnitelma valmiiksi. Tämän viikonlopun aion ottaa ihan raakana.
Ok, minä lähden dissosiaatio-sanahaulla kirjastossa käymään Muuten, itsensä palkitsemisesta… opettele ajattelemaan itsensä palkitseminen ja pulloon tarttuminen täydellisesti eri asioiksi. Itseäsi saat palkita mielin määrin ja aiheesta!
Hmm, en ole varma muistanko oikein, mutta olikohan se tuommoinen kuin Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen?
Tuo on kyllä todellakin totta, itseään saa ja pitää pitää hyvänä ja palkita, mutta alkoholi on kyllä todella huono palkinto. Todellakin vain lohdutuspalkinto. Mietintämyssyyn siis niitä hyviä’ palkintoja.
Jepulis! Mä lähden nyt siitä, että on vain löydettävää: meikäläisillähän on helposti aika rajoittunut käsitys siitä, mistä oikeasti nautimme. Siksi niitä pitää etsiä ja kokeilla. Voit tehdä kaikkea muuta paitsi sitä, mitä luulet nautinnoksi: se on riippuvuutesi luoma valhe, johon ehkä jollain tasolla uskot vieläkin, vaikka järkesi muuta sanoisikin. Voi ajatella niinkin, että alkaa nyt tehdä aivan kaikkea muuta kuin ennen. Jos tykkää käydä leffassa, syömässä, liikkumassa, laivalla, shoppailemassa, kirjastossa ym. ym., muttei oikein ole saanut ennen aikaiseksi - tai olisi juomiseltaan pystynyt / jaksanut - niin nyt noita kaikkia voi ainakin kokeilla. Jos haluaa lukea, kannattaa lukea vain sellaisia kirjoja, joista oikeasti pitää: Dostojevskia ei kannata lukea sen takia, että Dostojevskia PITÄÄ lukea vaan ainoastaan siksi, jos todella pitää Dostojevskista. Pitää tehdä asioita, joista oikeasti nauttii juuri itse
Teikkis, tuo pulkalla laskettelu kuullostaa ihanalta Pitääkin kokeilla. Hieno tapaa helliä sitä sisäistä lasta itsessään, laittamalla se leikkimään. Samaa koen kun luistelen lasten kanssa, tai vaikka pelaan korttia tai lautapelejä, tai leikin koiran kanssa lumipallo-sotaa. Kannattaa muuten tehdä sellaisia asioita, joita on häpeillyt. Kaikki mikä on noloa, niin ei kuin toimeksi vaan! Se vahvistaa itsetuntoa, kun opettaa itsensä olemaan välittämättä toisten mielipiteistä.
Tässä ketjussa joku sanoi, että kun tippuu johonkin negatiiviseen tunnetilaan, tuntuu että se ei mene koskaan ohi… vaan että koko loppuelämä on sitten sitä. Tämä on niin tuttua, koen itse juuri näin! Ahdistuksen tai alakulon iskiessä sitä ei vain muista, että tämä voi olla ohi 10 minuutissa tai puolessa tunnissa, vaan koen että tämä olikin sitten tässä, koko elämä. Kaikki ponnistelut ovat olleet turhia, ja olen ihan paska ja mitätön ihminen, kun en hirvittävän opiskelun ja harjoittelunkaan jälkeen osaa VIELÄKÄÄN olla tyytyväinen ja onnellinen. Syyllisyys siis siitä ahdistuksesta tai alakulosta vielä pahentaa olotilaa. Kun oppisikin muistamaan, että nuo olot ovat ohitsemeneviä. Yleensä yritän karkoittaa ahdistusta lopettamalla ajattelun, ja kuulostelemalla vain kehoani, missä tunne tuntuu, minkälainen se on, ja antamalla sille luvan tulla ja olla. Tai sitten yritän “ravistella” tunnetta pois, ihan fyysisesti, kiitos Pumpkinin ravisteluterapiavinkin. Joskus, varsinkin kun jumiutuu vihaan ja agression tunteisiin, niin kunnon ilma-potku-nyrkkeily auttaa purkamaan sen fiiliksen pois. Tuntemukset ovat kuitenkin vain tuntemuksia, eivät totta. Ne vain tuntuvat niin tosilta päällä ollessaan
Itse olen sitä mieltä, että monenlaisista traumoista ei ole mahdollista parantua sanan varsinaisessa merkityksessä koskaan. Oma näkemys (ja esim. posttramaattisessa stressireaktiossa faktaakin). Täytyy vain hyväksyä elämän varrella tapahtuneet asiat osana omaa tarinaa, häpeä tai syyllisyys ovat monesti turhia tunteita (varsinkin silloin kun ei ole voinut vaikuttaa asioihin) vaikka niitä väistämättä kokee. Siinä tilanteessa, niissä olosuhteissa, SINÄ toimit sen hetkisten mahdollisuuksiesi mukaan ja mahdollisuudetkin ovat voineet olla hyvin olemattomat. Ihminen ei ole “oman onnensa seppä” -läheskään aina.
Tuo mitä määrittelit Lizzy on minun näkemykseni mukaan juuri sitä parantumista. Riippuu tietenkin, miten itse kukanenkin sanan määrittelee. Jos ajattelisi että parantuminen tarkoittaisi sitä, että ne traumatisoivat tapahtumat häviävät sieltä menneisyydestä, ettei niitä olisi koskaan tapahtunutkaan, niin se nyt olisi sitten jo ihan utopiaa.
Iltalenkillä katselin tuota läheistä pulkkamäkeä. Siellä ei ollut ketään iltaseitsemän aikoihin. Se houkutti minua kovasti ja jos olisi ollut pulkka, olisin varmasti mennyt mäkeen. Ehkä huomenna käyn ostamassa pulkan ja katson, josko lauantai-illan huviksi päätyisin hellimään sisäistä lastani, niin kuin Sitruunapippuri kivasti sanoi.
Tuo myös osui, mitä sanoit siitä, että kannattaa kokeilla tehdä jotain, mitä on aiemmin hävennyt. Mulle yksi tuon tyylinen asia oli piirustuskurssille meneminen. Olin muutaman lapsena koetun epäonnistumisen takia aina uskonut, etten osaa piirtää. Kyllä itsetuntoa sitten hiveli, kun opettaja kehui tuotoksiani. :mrgreen: Ja toisaalta, ei mua olisi niin haitannut enää, vaikka en olisikaan niin hyvin osannut. Mulla on silti oikeus piirtää jos haluan. Olen viimein alkanut tajuta, että mulla on ihan yhtä suuret oikeudet nauttia tämän maailman tarjoamista mahdollisuuksista kuin kaikilla muillakin. Esim. nyt vaikka elokuvista, teatterista, kahviloista, kylpylöistä, zumbatunneista, pitsinnypläyskursseista, pulkkamäistä, hiihtoladuista, ihan mistä vain. Mulla on oikeus niihin. Ihan samalla tavalla kuin muillakin. Tämä on taas niitä itsestäänselvyyksiä, jotka joutuu oppimaan kuin jonkin uuden ihmeellisen asian.
Minä olin illalla taas pulkan ja koiran kanssa liikkeellä, on vaan niin makeeta laskea! Mä olen kyllä ihan hupsu! Mulla on ainakin 6 eri mäkeä täällä ja jos tarkenee kävellä niin lisää löytyy… Kuu paistoi ja tähdet, koira nosteli kyllä koipiaan kun taisi raukka palella.
Yksinäisyyden tunne valtasi minut kyllä vahvasti tänään, johtuneeko näistä keskusteluista. Minulla on myös ikävä kuolleita läheisiäni, pikkuveljeäni erityisesti. Voi kuinka kaipaan häntä aina välillä!!
Viina auttaisi unohtamaan kaiken hetkeksi, mutta muuten sen juominen ei auta tosiasioihin mitään. Päinvastoin.
Aamulla varmaan jo tuntuu paremmalta.
T.
Onpa mahtavaa, jos on noin paljon pulkkamäkiä. Onko niissä yleensä porukkaa? Tuossa mun viereisessä mäessä on yleensä, mutta eilen illalla ei ollut kyllä. Hyvä valaistu mäki, on pitkä loiva ja pari jyrkkää vaihtoehtoa.
Tuo yksinäisyyden tunne on kyllä raastava välillä. Milloin pikkuveljesi on kuollut? Ikävä kuulla, varsinkin jos oli vielä läheinen. Mullakin tuli yhtäkkiä sänkyyn mennessä semmoinen epämukava, ahdistunut olo. Pitäisi pystyä erittelemään mutta en oikein nyt (taaskaan) saanut siitä kiinni. Ehkä se liittyi yhteen ikävään asiaan, joka tapahtui päivällä, vaikka luulinkin että pystyn olemaan ajattelematta sitä. Se kai se ongelma onkin, luonnolliset reaktiot pitäisi antaa tulla jos on tullakseen, eikä heti yrittää päästä asian yli ja pistää se johonkin sivuun, josta sitten kalvaa ilkeästi niin kauan, että se päästetään sieltä pois.
Noh, mutta tänään on päivä uusi. Ei ole tarkoitus ollut omia itselleni tätä ketjua, muutkin ei-raitistuneet tänne vaan höpisemään. Mutta aion minäkin silti edelleen höpistä.
En minä tosiaan ihan vielä sitä pulloa ajatellut, mutta kun illalla olen saanut päivän työt tehtyä niin saattaisi helposti tulla ajatus vaikka itsensä palkitsemisesta. Mutta pitää nyt hioa sotasuunnitelma valmiiksi. Tämän viikonlopun aion ottaa ihan raakana.
Pitääkin kokeilla. Hieno tapaa helliä sitä sisäistä lasta itsessään, laittamalla se leikkimään. Samaa koen kun luistelen lasten kanssa, tai vaikka pelaan korttia tai lautapelejä, tai leikin koiran kanssa lumipallo-sotaa. Kannattaa muuten tehdä sellaisia asioita, joita on häpeillyt. Kaikki mikä on noloa, niin ei kuin toimeksi vaan! Se vahvistaa itsetuntoa, kun opettaa itsensä olemaan välittämättä toisten mielipiteistä.
Mullakin tuli yhtäkkiä sänkyyn mennessä semmoinen epämukava, ahdistunut olo. Pitäisi pystyä erittelemään mutta en oikein nyt (taaskaan) saanut siitä kiinni. Ehkä se liittyi yhteen ikävään asiaan, joka tapahtui päivällä, vaikka luulinkin että pystyn olemaan ajattelematta sitä. Se kai se ongelma onkin, luonnolliset reaktiot pitäisi antaa tulla jos on tullakseen, eikä heti yrittää päästä asian yli ja pistää se johonkin sivuun, josta sitten kalvaa ilkeästi niin kauan, että se päästetään sieltä pois.