Hyvä Pumppis, hyvin menee. Onneksi olkoon! 
Minulla myös kokemusta tuosta muiden määrittelystä ja vähättelystä alkoholiongelmieni suhteen. Ja helppohan niihin oli tarttua, etenkin kun se lopettamisen ajatus ei ollut vielä oikein edes syntynyt. Totuus on se, minkä vain itse tietää. Minähän olen alkoholisti, se on selvää, mutta puolustaisin kyllä kaikkien oikeutta lopettaa alkon käytön, niin halutessaan ja etenkin, kun sen kirot on suuremmat kuin ilot. Hippasen myös harmittaa ammattilaiset, jotka kannustavat moiseen. Harvoin se alkoholi on kovin rakentava kumppani muille ongelmille, oli ne sitten mielenterveydellisiä, ihmissuhteisiin liittyviä, taloudellisia tai somaattisia tai jopa kaikkea tuota.
Pompitaan Pumpkin eteenpäin, pum, pum, pumppis…
Olen samoilla linjoilla: kuka tahansa saa ja voi lopettaa alkoholinkäytön, jos niin haluaa. Suhde alkoholiin ei määritä ihmisen “normaaliutta”. Sitä paitsi, mikään loputon vatvominen senkin kanssa, että ollaanko tässä nyt minkäkin mittapuun mukaan “oikeita” alkoholisteja vai ei, on yhtä ajan hukkaa. Jollekin alkoholistin identiteetti on kaikki kaikessa ja on kyllä tosi rasittava se sellainenkin tyyppi, joka ei ikinä pysty lopettamaan sitä joka paikassa alkoholisminsa alleviivaamista - jos ihan suoraan sanon. Ja sitten on niitä, joille alkoholistina oleminen on tietysti yksi syy juoda aina vain lisää. Minä mietin omalla kohdallani kuviota lähinnä sitä kautta, että mulla on alkoholiriippuvuus: olen päihdeongelmainen. Mutta mä olen aika paljon muutakin ja kasvaakseni ihan koko minuuteni mittaan, tuo perhanen riippuvuus on saatava aisoihin 
Moi pumpkin ja basi! Itse olen kipuillut “diagnoosini” kanssa aivan älyttömästi. Ollako vai eikö olla oikea alkoholisti. UUUUUUUH. Tällä hetkellä ajatus on basia siteeraten päihdeongelmainen, riippuvuus on, mutta se ei ole mieletön joka johtaisi esim. putkiin, töihin menoon krapulassa, rattijuttuihin tai “kaiken” juomiseen. Niissä muutamissa AA kokouksissa joissa olen ollut läsnä, minun on vaikea sanoa se alku “alkoholisti”. Ja toisekseen minä EN VOI käydä kokouksissa vaikka haluaisin. Elämäni on sellainen, että minulla ei ole varaa leimautua alkoholistiksi voih…ja kun tosiaan haluaisin käydä vertaisten seurassa. Tieto voi kuitenkin kulkeutua jotenkin. On siis pärjättävä ilman kasvotusten tapahtuvaa tukea. Tällä viikolla tulee täyteen ensimmäinen kuukausi, jos luoja suo.
Liza, tsemppiä, sinnillä eteenpäin!
Siteeraat kyllä nyt Antilooppia, minähän olen kyllä ihan ehta juoppo (toki muutakin). Siltikin ongelmaani on vähätelty, tietenkin osin siksi, että olin hyvä pitämään kulissia yllä ja tarmokas hoitamaan asioita, mutta esim. rattijuoppouteen olen sortunut usein, kiinni jäämättä. Olen esiintynyt humalassa myös työpaikalla, saanut varoituksen ja puolisoni sekä lapseni ovat kärsineet juomisestani sekä siihen liittyneestä sekoilusta. Vanhin lapseni on kaiketi eniten kärsinyt kaikkinensa persoonallisuuteni kaikista vääristymistä, jotka nuorena äitinä olivat aika akuutteja ja enemmän pinnalla.
Sen olen huomannut kuitenkin, että kun alun kärvistelyn jälkeen pääsin siihen tilaan, ettei alkoholia ole tarvinnut enää ajatella, on säästynyt paljon energiaa muihin asioihin. Kyllähän se jonkinlainen ongelma on, alkoholisti tai ei, jos se sitoo noin paljon energiaa. Pitää miettiä otanko vai enkö ota, jos otan niin milloin ja kuinka paljon. Huoh. Jos vertaan itseäni oikeisiin kohtuukäyttäjiin, niin enpä usko että he juurikaan ajattelevat alkoholia. Ottavat sen lasin jos ottavat. Tämä erottaa minut heistä ja tämän takia minun on helpompaa olla kokonaan ilman. Tämän takia mua ei myöskään kiinnosta pätkän vertaa ruveta moralisoimaan kaikkien ihmisten alkoholinkäyttöä tai lähteä liput liehuen johonkin alkoholinvastustamismarssille. Jos mulla on ongelma, niin pidän itsestäni huolta. Jos mulla on ongelma, ei se tarkoita, että kaikkien muittenkin pitäisi sen takia lopettaa alkoholinkäyttö. En nyt tiedä, mistä tämä tuli mieleen. Ajatuksenvirtaa…
Lizzy, kyllä se Luoja suo, jos sinä suot Luojan suoda.
Onnittelut Pumpkin!
Joo ei sitä tarvitse olla alkoholisti lopattaakseen juomista, tai kohtuukäyttäjä jatkaakseen. Itselläni on joku ongelma päihteiden kanssa, mutta alkoholisti en kuitenkaan ole. Olen aina pystynyt helposti lopettamaan kun olen halunnut, ja olemaan pitkiäkin aikoja ilman. Silti viihdyn ihan hienosti näin absolutistina, ja paljon on elämä helpottanut kun ei tarvitse enää juoda. 14 kuukautta taitaa olla jo aikaa siitä kun viimeksi join pari lasillista punkkua, enpä muuten olisi silloin uskonut että ne jäivät viimeisiksi… Lopettamispäätös jo silloin kyllä kypsyi päässä, mutta ajattelin että vielä yhden viikonlopun vedän kun oli joku sovittu meno. Mutta sitten tuli sellainen ihme tunne, että miksi en lopettaisi heti… mitä jos sen viikonlopun jälkeen en enää halua/pysty lopettamaan… ja niin se korkki meni kiinni silloin. Jos olisin jatkanut tissuttelua, niin mistä tietää, ehkä jonakin päivänä olisin ollut alkoholisti, koska juomalla kai sellaiseksi tullaan. Ja olisinko sitten pystynyt enää edes lopettamaan…? Kuka tietää. Oikeastaan en yhtään ihmettelisi jos minusta olisi vuosien jälkeen kehkeytynyt alkoholisti, koska olen selvästi herkkä addiktoitumaan ihan kaikkeen mahdolliseen mihin nyt addiktoitua voi.
Olen kaivellut tässä heikkouksiani ja harjoitellut raakaa suremista. Oikein märehtinyt ja kyynelihtinyt tuskissani, ja ottanut vastaan maanantai-tyhjyyttä ja nakertavaa levottomuutta, ahdistusta ja ajoittaisia pelonkin hyökkäyksiä. Muistutellen itseäni, että tältä tuntuu nyt, ja tämäkin menee kyllä ohi. Muistuttaen, että olen muutakin kuin nämä tunteeni juuri nyt, ja että ne kokemalla pääsen vähitellen kosketuksiin itseni kanssa. Tällaisia maanantai-fiiliksiä ei vähään aikaan ole ollutkaan. Kiire ja stressi töissä, meditaation ja joogan jääminen sivuun aikapulan vuoksi ym itseni hoidon laiminlyönti nyt näkyy.
Toisaalta, ehkä voi ajatella niinkin, että nämä surut ja olot on vain koettava ja käytävä läpi, ja nyt kun katson niitä silmiin, ne jättävät rauhaan. Jos ajattelisi, että tyhjentää säiliötä, ja joka tyhjennyksellä pääsee lähemmäksi iloa ja tyyneyttä ja mielenrauhaa? Ennen saatoin tällaisiin levottomiin oloihin a: syödä suklaata tai jädeä tai muita herkkuja b: lähteä urheilemaan c: lukea milloin mitäkin elämänviisausopasta d: juoda viiniä jos oli perjantai f: aloittaa rähjäämisen jollekin syyttömälle. Kaikki nämä pakenemiskeinoja?
Ehkä on aika vaan istua alas, ja ottaa vastaan. Prkl. Kyllä minä kestän olla heikko ja epätäydellinenkin, ja tunteitahan nämäkin vain ovat. En ole tunteeni ja ajatukseni, vaan jotakin muuta niiden takana.
Mä uskon siihen, että tunteiden kohtaaminen ja niiden läpi käyminen on hyvin tärkeää, myös niiden purkamisen ja osoittamisen opetteleminen. Jonkinlainen tyyneyskin on mahdollista saavuttaa, mielenrauha ja ilo, mutta millaisia odotuksia niihin sitten liittyy, siitä en ole aina ihan varma omallakaan kohdallani. Luulen, että todellinen mielenrauha ja tyyneys on lopulta kykyä elää täydellisen kaaoksen ja mielenmyrskynkin keskellä. Ehkä jotain sellaista, jossa juuri noiden tunteiden mahtivoima asettuu jotenkin tolkun rajoihin tietysti siksi, että ajan oloon riippuvuus hellittää otteensa ja joku aivokemian tapainen säätelyjärjestelmä normalisoituu, mutta myös siksi, että opettelemalla oppii myös tunteiden kanssa olemista ja elämistä - ja sitä oppimistahan siinä sitten tapahtuu, kun vollottaa aikansa ja nauraa aikansa 
Tuo tunteiden vastaanottaminen on kyllä todella isossa asemassa ollut tässä prosessissa. Kuinka paljon ihminen voikaan pelätä epämiellyttäviä tunteitaan. En ole tajunnut varmasti monestikaan juovani tunteeseen, koska olen aina sen niin nopeasti sammuttanut juomalla. Nyt olen valinnut toisin. Mutta vaikeeta se edelleen on. Mullakin on nyt taukoa joogasta ja meditaatiosta, ehkä pitää nyt tosissaan taas ottaa ohjelmaan. Kyllä sen heti huomaa olotilassa.
Yritän kovasti opetella elämään myös hankalien tunteidensa kanssa. Hyväksyä, että ne kuuluvat myös elämään, ei niistä tarvitsekaan päästä eroon. Ja tuolla tavalla hyväksymällä niiden valta kuitenkin heikkenee koko ajan. Hyvä että SP:kin olet löytänyt itkemisen autuuden. Minä olen myös sen tajunnut viime aikoina. Eräs tuttuni kertoi, että hänen migreeninsä pysyy kursissa, jos hän muistaa säännöllisesti itkeä. Kyllä siinä jotain siis on.
Ei muuta kuin itkemään porukalla vaan, se on terveellistä. avatv.fi/kauneusjahyvinvoint … 05/1552720
Jokuhan täällä hiljattain viisasteli itämaisten taistelufilosofioiden mukaisesti, että esim. vihan voi ottaa vastaan jotenkin niin, että myötäilee sen “liike-energiaa” jollain tavalla eikä niinkään ala samalla vimmalla käymään päälle: pyrkii mieluummin kanavoimaan vihan / aggression rakentavasti kuin antautumaan sille. No, en ole aivan varma, olenko ymmärtänyt asiaa sinne päinkään, mutta fiksulta se ajatus jotenkin vaikutti.
Toinen juttu, mitä mietin, on se, miksi juuri tunteille pitäisi antaa joku puolijumalan asema. On ihan totta, että tunteet sinänsä ovat oikeita ja todellisia: ne on hyvä kohdata ja hyväksyä. Mutta ne eivät esimerkiksi oikeuta mihin tahansa toimintaan, millaiseen tahansa itsensä tai läheisen kohteluun. Minusta esimerkiksi tuntuu joskus, ettei millään ole mitään väliä. Saan toisinaan sellaisia nihilismin kohtauksia. Voin sen sijaan valita, toiminko sen mukaan kuin millään ei olisi todella väliä vai toiminko tunteestani RIIPPUMATTA kuin asioilla olisi sittenkin väliä, VAIKKA minusta ei juuri sillä hetkellä siltä tuntuisikaan.
Näitä joudun ainakin omalla kohdallani kovasti miettimään ja opiksi ottamaan.
Ota askel nihilismistä fatalismin suuntaan.
Nimim. “Itämainen viisastelija”
Juuri tuo, että miksi niille tunteille pitää antaa liian iso merkitys. Se että pitää lähteä niitä pakoon, tehdä kaikkensa ettei ne tulisi päälle, kai antaa niille juuri liian suuren vallan. Aivan kuin ne olisivat niin vaarallisia. Sen sijaan kun oppii vain olemaan ja ottamaan ne tunteet vastaan, ottaa niiltä sitä valtaa pois. Jännä paradoksi taas tässä, että se minkä annan tulla ja olla, menettääkin otteensa minusta. Se mitä pakoilen ja yritän hallita, pitää minua vallassa.
Katsoin eilen sosiaaliporno-ohjelmaa, jossa oli joukko pakko-oireisesta häiriöstä kärsiviä ihmisiä ja heille annettiin altistushoitoa. Heidän piti kohdata ne tunteet, ajatukset ja pelot, jotka saivat heidät paniikkiin asti. Ohjaaja käski sitten sanoa ääneen ne vaikeat tunteet ja ajatukset, hokea niitä, kunnes ne alkoivat menettää otettaan. Heidän ahdistustasonsa rupesi laskemaan, koska he tajusivat että se ajatus tai tunne ei ole vaarallinen. Ajatukset eivät ole yhtä kuin todellisuus. Yksi mies ajatteli olevansa hullu tappaja, joka puukottaa ihmisiä. Hän pelkäsi olevansa sitä. Mutta altistuksessa hän tajusi, että se on vain hänen pelko eikä se ajatus tee hänestä tappajaa. Hän ei oikeasti halunnut tappaa ketään.
Sarasvuo puhui päivällä radiossa myös ajatuksista ja tuumaili, ettei niitäkään kannata pitää liian tosina. Jäin miettimään - ja päädyin toteavalle kannalle, että Jari taitaa olla oikeassa: mikä totuus juuri minun tunteissani tai ajatuksissani muka olisi? Miten minä muka tuntisin ja tietäisin totuuden yksin pääni sisällä?
Saavutetuista tuloksista voi jotakin päätellä 
Ei herttinen sentään, kyllä se poijjaat nyt taitaa olla sillä lailla, että paljosta omaviisaudestaan saa Antilooppikin luopua, jos mielii kasvu-uralle
Jep. Näin tämä menee, luonnehdit hyvin Pumppis. Tunteitaan ja olojaan on oppinut pakenemaan tässä vuosien varrella niin monilla tavoilla, että kaikkia keinoja ei enää edes tunnista. Esim. juuri urheilu… TV:n katsominen… Kirjoittaminen, lukeminen. Monta kertaa ne viattomat ja sinänsä “hyödylliset” keinot kuten vaikka Tollen tai al-anon kirjallisuuden lukeminen, tai päiväkirjan kirjoittaminen ovat todellisuudessa pakokeinoja pois siitä olotilasta, mitä ei halua kohdata.
Ja niin sitä sitten pakenee… ja pakenee… ja pakenee.
Mutta enää me ei paeta, eihän? Vaan suoraselkäisesti kohdataan kaikki se, mikä sisällä myllertää. Annetaan tunteille nimet, ja otetaan ne vastaan, päivä kerrallaan ja hetki kerrallaan. Sitä on paraneminen, luulen.
Ajattelen samoin. Tai tarkalleen niin, että todellinen tyyneys on kykyä elää rauhallisena ja vaikka ulkopuolella vallitsee kaaos ja elämä ei mene kuten on suunnitellut.
Sellainen olotila, että osaa ottaa vain vastaan, uteliaana ja valppaana, eikä arvota koko ajan onko tämä nyt sitten hyvää vai pahaa, vaan jää katsomaan mitä tapahtuu. Totta kai samalla oman vastuunsa kantaen, mutta niin että teot ja toiminta ohjautuvat sisäisistä arvoista, eivätkä ulkoisista tuulista käsin.
Jes, ton mä ostan tasan tuossa muodossaan! Selvensit juuri minulle sen ajatuksen, jota olin tavoittelemassa, mutta joka vielä jäi omin nokkineni vähän torsoksi! Hassua sinänsä, että nyt kun se tuossa noin kirkkaana on edessäni, tunnen aivan todellista VAPAUTUNEISUUTTA!
Kuinka usein elämä sitten ylipäätänsä menee tai oikeammin sanottuna on mennyt suunnitelmien mukaan? Ei ainakaan kohdallani kovinkaan usein. En ole sellaisessa vaikuttaja-asemassa että pystyisin luomaan haluamiani raamiehtoja elämiselleni. Joten ei olekaan muuta vaihtoehtoa kuin ottaa tapahtumat vastaan. Kyllä sekin onnistuu kunhan pitää itsensä kunnossa eikä rakenna juomisella keinotekoisia muureja ympärilleen toimintakykyään estämään.
Pieni pyörä-iso pyörä. Ainoastaan ensimmäiseen voin välittömästi vaikuttaa. Ja se riittää minulle - ainakin tänään!
Näin se justiinsa on: kyllä se ainakin väärin ymmärrettynä on melkoinen erhetys, mitä ns. elämänhallinnankin nimissä voidaan mainostaa. Toisinaan tarkkaan elämääni vähän taaksepäin ja joudun vain toteamaan, että yhtään ei ole mennyt niin kuin suunnittelin tai varsinkaan haaveilin - eikä niin kuin pelkäsin. Mutta niin se on mennyt kuin sen on jotenkin pitänytkin mennä. Nyt ollaan tässä, kaikki raajat on tallella ja pumppu jumppaa - elämä on tässä.
3 viikkoa 6 päivää meni ja sitten tuli nälkä, tuli väsy, tuli työputken päätös, tuli halu päihtyä, se oli sellainen ilta se (yksi mutta intensiivinen 
). Huomenna viikko täynnä tätä juomattomuutta ja ahdistus vaivaa palan tunteeksi asti…Olenko minä se, joka ei pysty lopettamaan kokonaan? Näköjään. Mutta tämä päivä on hyvä päivä ja päivät siihen asti, kunnes taas toisin todistetaan.
Samat pelot,jos minä olenkin se joka ei pysty…Sinä pystyt!Monella se menee pidemmän kaavan kautta ja kanssakulkijat kokee toivottomuutta,että eikö se mene perille.Menee se!Niin sulla kuin mulla ja monella muulla.Tsemppiä.
Mun kohdallani on niin ikään, että minä EN pysty lopettamaan juomistani. Niin kauan kuin juon, en oikein osaa muuta kuin juoda. Tietyn vaihteen ollessa silmässä, täysi kieltäymyksenikin on muodostunut vain kahleeksi, joka sitoo minut juomiseen yhä tiukemmin. Ei ole jäänyt vaihtoehtoja. En VOI juoda. Ja ajoittain alkaa jo tuntua siltäkin, ettei minun tarvitse juoda: en HALUA juoda. Haluan kaikkea muuta paitsi juoda! Juominen tuli jo katsotuksi, en PYSTYNYT sen kanssa oikein mihinkään. Hiuksenhienoja eroja, lopulta, jotka ovat alkaneet avautua vasta viime aikoina minulle itselleni…