Huomenta! Tuli täyteen 7 viikkoa juomattomuutta. Ai mistä täällä puhuttiin, laskemisen ärsyttävyydestä?
Juu se on kyllä paljonkin kiinni siitä, mikä tarkoitus sillä on. Ihan ensimmäisellä raitistumiskerralla motivoin itseni laskemalla, mutta jossain parin kuukauden jälkeen se ei enää sitten motivoinutkaan ja ratkesin. Mutta jos on isompia motiiveja siellä taustalla, niin ei siitä laskemisesta sitten taida sellaista vaaraa olla. Ensimmäisellä kerralla laskin päiviäkin, nyt en sentään sitä ole tehnyt muuta kuin ensimmäisellä viikolla.
Kaukana asuva ystävä ehdotti että juhlitaan n. kuukauden päästä erästä asiaa kun hän tulee tänne. Mun on varmaan kerrottava hänelle etukäteen, ettei se odota jotain entisaikaisia rymybileitä. Tosin hän on nyt kahden lapsen äiti, joten eipä hänkään enää paljon baareissa juoksentele. Tietenkin sitten saattaisi olla houkutus tehdä sitä pitkästä aikaa ja kun mun kanssahan on aina niin hauskaa vetää perseet olalle…
Mä laskin syksyllä tosi innokkaasti kuukausien kertymistä ja taisin päästä jonkinlaiseen ennätykseenkin ihan milliä vaille vajaalla puolella vuodellani. Sitten tuli viimein se riita, josta sain kimmokkeen vetää pääni täyteen ja jouduin toteamaan, ettei yksin tämä kertyvä aika mitään ratkaise, vaikka toki se osoittaa kaikella todistusvoimallaan, ettei sitä alkoholia todellakaan tarvitse mihinkään. Täytyy vain ryhtyä muuttamaan sitä muutakin elämää, rakentamaan sitä uusiksi ja antaa aina vain lisää aikaa itselleen. Tuon retkahduksen jälkeen kävin A-klinikan lääkäriä tapaamassa ja se oli jollain tavalla hyvin helpottava kohtaaminen. Hänen kanssaan kävin läpi, miten homma on edennyt tässä parin vuoden aikana, kun olen alkanut tehdä erinäisiä asioita juomiseni lopettamiseksi. Tajusin, että eteenpäin on menty, ei ole mitään syytä antaa periksi, psyykeen rakenteet eivät toivu ihan tuosta vain, raitistuminen ei ole samanlainen sormien napsautus kuin kännistä saatava (= haettava) välitön “tyydytys”. Toivottavasti en milloinkaan ala vähätellä sitä, miten vaikeaa ja aikaa vievää, kuluttavaa on ollut kaikki tämä taisteleminen jo yksin sen eteen, että pääsisi juomisesta eroon - ja että voisi sitten ryhtyä oikeasti rakentamaan sitä uutta, raitista elämää. Aika auttaa ja parantaa, toki!
Mielestäni kolme “VANHAA TOTUUTTA” on tässä raitistuessa ylitse muiden: elä (tänään en ota) päivä kerrallaan, sinä otat sen ensimmäisen alkoholisti ottaa loput, HALT-sääntö eli älä koskaan anna itsesi tulla liian nälkäiseksi (janoiseksi), vihaiseksi, yksinäiseksi eikä väsyneeksi (työuupumus, stressi=myrkkyä raittiudelle). Kokeneet nämä tietävätkin, mutta ilokseni huomaan palstalle tulleen monia uusia Juomatonta viikonloppua!
Tätä en ollut ikinä ennen kuullut, mutta tää on kyllä hyvä: kuvaa niin täydellisen hyvin sitä suhdetta, joka mulla on alkoholiin - ja sitä todellisuutta, minkä raameissa voin aidosti ottaa vastuun omasta juomisestani. Vain se eka tuoppi pitää jättää tilaamatta: loput jäävät juomatta kuin itsestään (= viikko pelastuu!) :mrgreen:
HALT on hyvä varoitussääntö, kunhan sitäkin ei päästä viemään allikosta ojaan ja korvaa vaikkapa pakonomaista juomista pakonomaisella syömisellä. Tuloksena voi olla hyvin lihava alkoholisti.
Stressiä ja väsymystä puolestaan ei voi ihan kokonaan välttää, koska ajoittain nekin kuuluvat kohtuudella normaaliin elämään. Mutta on varmasti hyvä oppia huomaamaan milloin pitää levätä ja miten huolehtia itsestään ja omasta jaksamisesta. (Hyvin tarpeellisia oppeja muillekin kuin päihdetoipujille).
Tässä musiikkia kuunnellessa, siskojen ja veljien taidetta ihastellessa, mietin että kaipaanko minä mitään niissä alkoholinkäyttöajoissa. Viinaa en ainakaan kaipaa, sillä varsinaisesta viinasta en edes välittänyt kuin joidenkin hurjimpien rännien aikoina. Yleensä olin vain kaljasieppo tai siiderikissa.
Kovaa humalatilaakaan en kaipaa, koska liian kovassa humalassa oleminen oli minusta vastenmielistä ja pelottavaa. Halusin aina olla humalassa sopivasti. Kosteimpina aikoina kun toleranssi oli korkealla, olikin helppo olla tulematta kovaan humalaan vaikka lipitti sitä kaljaa tai sidukkaa päivät ja illat läpeensä.
Oliko juominen kuitenkin joskus parhaimmillaan, hauskimpina hetkinä, jotenkin huoletonta aikaa? Vai oliko se huolettomuus vain välinpitämättömyyttä? Kenties itsekkyyttäkin?
Indican biisi “10 h myöhässä” tuntuu kuvaavan täsmällisen tarkasti niitä selityksiä joita joskus antoi vaikkapa avopuolisolle harharetkiltä ja lumpustelu-reissuilta palatessa.
Ja fiiliksistä jotka niihin olivat johtaneet. “Kuka jaksaa aina tehdä kaiken niin ettei kaduta, minun täytyy olla vapaa eikä miettiä turhia, sillä olen istunut vuosia vain neljän seinän sisällä; yrittänyt jotain oppia ja olla kunnolla”. Niin juuri, vaikka oikeasti olisi jaksanut olla “kunnolla” eli selvinpäin ehkäpä vain viikon tai pari.
En löytänyt kotiin asti, kuljin kyllä varovasti
tieltä eksyivät horjuvat askeleeni …
Kaikkia noitakin, mutta myös kaikkien tunteiden ylikorostamista, ihan kuin se selväpäinen ilo, onni ja vapaus ei olisi riittänyt.
Kuulin erään peliriippuvaisen tilitystä, joka teki ongelmiensa eteen aivan samoin, kuin minäkin tein, muistin vain ne parhaimmat hetket, ne “voitot” joita kuvittelin tarvitsevani, jotta elämäni olisi täydellistä ja ne syntyneet ongelmat pyrin unohtamaan. Jälkeenpäin ne “voitot”, ilot, onnet ja huoleton välinpitämättömyys paljastui alkoholismisairaudeksi, joka oli saanut minut tekemään asioita joita en enää tekisi, kun ilo, onni ja vapaus ei asu viinassa.
Tunnen ihan älytöntä häpeää muistellessani, miten usein olen kokenut (tosin näistä on jo luojan kiitos aikaa) “humalan hehkeimpinä hetkinä” olevani oikeasti jos en nyt ihan kaikkein kaunein niin varmuudella ainakin mielenkiintoisin tyyppi mitä maa päällään kantaa Mahtava tunne kun ajatteli että kerronpa teille sellaisia juttuja sellaisella intensiteetillä että heikompia huimaa ja kaikki haluavat olla juuri minun kanssani…voi huolettomuutta. En muuten kaipaa juomisesta mitään mutta kadun niin monia asioita… No eteenpäin vaan, joka päivä on pää pystympi ja tunne normaaliudesta astetta lähempänä Ja kuka sen sitten määrittää? = Minä itse.
Tässä viikolla tuli Akuutissa hyvää asiaa stressistä, nousi monta tärkeää pointtia esille! Olen itsekin jakanut täällä mestarillisia neuvojani, että vältä stressiä ja stressi on myrkkyä ja minullekin se on ollut usein retkahtamisen syy ja nönnönnöö. Tosiasia on, että stressi kuuluu elämään ja se kohtelee meitä eri tavoin - senkin mukaan, miten itse sen kohtaamme ja miten itseämme hoidamme. areena.yle.fi/tv/1811268
^Yritän itse käsitellä stressiä niin, että välillä kesken kiireisen työpäivän pysähdyn, ja tunnustelen miltä tuntuu. Stressi puristaa vatsaa, jännittää lihakset, kiihdyttää sykettä. Katselen itseäni siinä tilassa, ilman ajatuksia, teen huomioita miltä missäkin kohtaa kroppaani tuntuu, ja samalla keskityn hengittämiseen. Hyväksyn sen, että olen tässä ja juuri nyt stressaantunut, ja katselen ja kuulostelen miltä se tuntuu. Tämä on tehokas apu, tavallaan hengittelen huomaamattani itseni rentoutuneeksi ja meditoin mieleni keskittyneeksi. Jos jotain ajatuksia ilmaantuu, katson niitäkin hyväksyen ja arvostelematta, ja keskityn jälleen hengitykseen. Kunnes oloni on rauhoittunut, ja jatkan töitä.
Ajattelen niin, että tämänkin tarvitsen, tämä opettaa minulle miten olla tyyni ja rauhallinen epävarmassakin tilanteessa. Sen kun vielä opin, niin uskon että voin hellittää näistä duuniongelmistakin. Vähitellen, hengenveto kerrallaan.
Katsoin tuon ohjelman silloin kun tuli telkusta. Itse olen sitä mieltä, että ihmisten kysy kestää/sietää stressiä on hyvin yksilöllinen. Minulle se kynnys, milloin positiivinen (eteenpäin ajava, stimuloiva, innoittava) stressi muuttuu negatiiviseksi (liian kuormittavaksi) on aika matala. En siis pidä stressistä enkä ajattele että “se nyt vaan kuuluu elämään”. Mitä olen tehnyt vähentääkseni stressiä: olen karsinut negatiiviset ja stressaavat ihmissuhteet pois elämästäni, en vietä “pakkojuhlia” ja vältän muitakin pakkoja, teen ajallisesti vähemmän työtä=saan vähemmän palkkaa, pidän “ylimääräisiä” lomia (luvalla toki), harrastan vain asioita joista pidän, teen työni 80 prosenttisesti hyvin eli pyrin mahdollisuuksien mukaan pois entisestä perfektionistisesta tavasta toimia, lepään, en vaan tee mitään jos ei huvita, menen metsään, laiskottelen, kuuntelen lintuja, luen…
^ Minäkin lasken stressiksi myös myönteisen stressin, eli sanan laajimman merkityksen. Hyvä strssihän -päinvastoin kuin paha stressi- pikemminkin auttaa meitä jaksamaan. Se lisää meihin kierroksia ja keskittymiskykyä, saaden tarpeen vaatiessa vaikkapa adrenaliinin virtaamaan. Stressihormoni kortisolia erittyy mm. rankassa liikunnassa.
Missä vaiheessa hyvä stressi sitten muuttuu pahaksi, on yksilöllinen ja monimutkaisempi juttu kuten edellä mainittiin.
Myönteistä stressiä on myös kaikki suuret mielenliikutukset ja kuohut, kuten vaikkapa… rakastuminen!
No, rakastumistakin kehotetaan yleensä välttämään raitistumisen alkuvaiheessa, kuten muitakin suuria mielen kuohuja: niin iloisia kuin ahdistaviakin.
Raitistuminen sinänsä saattaa olla hyvin tunteisiin käyvä asia, jolloin irtoaa helposti niin itku kuin ilokin.
Mua ei rakastuminenkaan haittaisi, mutta ei keskimäärin mikään muukaan stressi, jos ja kun olen vain kunnossa. Töissä pidän juuri siitä, että saan olla ongelmien kanssa tekemisissä ja tehdä vähän ylimääräistäkin välillä. Oon siinä ihan hyväkin
Mutta tossa akuutissa se psykoperäteippi puhuu hyvin juuri siitä, miten haasteiden ja resurssien pitäisi olla tasapainossa. Toisaalta sekin on hirveää, jos on potentiaalia enemmän kuin tehtävät edellyttävät. Alisuorittaminen on ikävää ja johtaa pitkässä juoksussa turhautumiseen etenkin, jollei voi sitten haastaa itseään missään muualla kuin töissä. Uupumisen puolelle, sinne hajottavan stressin osastolle, mennään sitten, kun haasteet ylittävät resurssimme - esim. käytettävissä olevan ajan tai osaamisen - ja tilanne pitkittyy. Tästä mulla on kokemusta, kun tein aika paljon töitä ja opiskelin korkeakoulututkintoa plakkariin yhtä aikaa: se venyi melkein nelivuotiseksi ja vaikka paukut hyvin riittivätkin, ne eivät kantaneet ihan loppuun asti. Olin aika tyhjänä sen jälkeen ja oikeastaan aika pitkäänkin. Ai niin, ja join tietysti alkoholia siinä kans… että vaikka miten rentouduin niin ei vaan lauennut
Minä taas rakastan tätä olotilaa aina välillä! Kun on ensin muutaman vuosikymmenen suorittanut ja suorittanut ja suorittanut…Tänään tuli kuningasajatus Haluaisin tehdä vähän aikaa ihan jotain muuta. Maatilan työt olisivat huippua ja niistä on nuoruudesta jotain kokemuksiakin. En tiedä oikein mitään vähemmän stressaavaa ympäristöä…ihanaa olis peltoja, traktoreita, heiniä, lampaita, lehmiä ja hevosia Olen aina tykännyt ruumiillisesta työstä vaikka henkisen pariin olenkin päätynyt. Hyvä niin kun fysiikka ei olisikaan kestänyt.
Mäkin olen henkisen työn parissa ja valmista jälkeä näen vain hyvin harvoin ja pitkässä juoksussa. Tarvitsen sille vastapainoksi harrastuksiani, jotka ovat sellaisia henkiskäytännöllisluovia hommia. Onneksi saan niistä vähän lisätulojakin, joten en voi jättää harrastuksiani pois käytännöistä samalla tavoin kuin joskus on jäänyt lenkkeily tai muu ulkoilu
Muutama vuosi takaperin tein sellaisen pelimiehen liikkeen, että jätin paisuneen elämän maalla taakseni ja lähdin pääkaupunkiin. Vaihdoin kevyempiin hommiin, oikeastaan palasin omalla alallani niin ruohonjuuritasolle kuin ikinä saatoin. Se oli erittäin hyvä siirto, mutta sitä kesti vain aikansa, että jaksoin tehdä ihan sillä tasolla ja asemassa, jossa en oikeastaan voinut suunnitella ja luoda mitään, tehdä vähän omaehtoisemmin. Oletko, Lizzy, varma, että se maanviljelyshommakaan niin stressitöntä olisi siinä vaiheessa, kun pitäisi itse vastata traktoreista ja muista aivan törkeän kalliista investoinneista, kantaa huolta sadasta lypsävästä, kun vähemmällä ei nykyisillä tuottajahinnoilla juuri pärjää? Joka tapauksessa, maaseutu ja luonnonläheisyys tekevät kyllä oikein hyvää sielulle ja ruumiille, sitähän sä olit sanomassa
Se on PIIAN hommaa, jos on tyttö, daaaaa!! Ja lähimmät lampaat taitavat löytyä Uudesta-Seelannista, minä en ainakaan ole saanut pääsiäispöytääni suomenmääkijää enää vuosiin, mistään
Kyllä Suomessa lampaita on. Ne ovat myös siitä leppoisimmasta päästä hoidettavia, kertoili mulle eräs lammaspaimen. Eivät vaadi juurikaan hoitoa. Kesäksi ne raahataan yleensä johonkin saareen jossa elelevät ihan keskenään.
Päivän Hesarissa on hyvä paketti, joka käsittelee erityisesti työajanhallintaa ja sitä myöten myös stressin. Kannattaa lukaista! hs.fi/paivanlehti/03032013/t … 2200051565
Tänään tulee kaksi kuukautta raittiutta täyteen. Olen todella kiitollinen tästä ajasta. Niille, jotka eivät tarinaani tiedä, kerron että aloitin raitistelun puolitoista vuotta sitten. Olin juomatta 7 ja ½ kuukautta (yksi retkahduskn siihen mahtui) kunnes päätin, että haluan olla normaali ja voida juoda joskus vähän. En ole alkoholisti varsinaisesti, joten sekin ajatus kasvoi päässäni vääristyneisiin mittasuhteisiin. Ehkäpä ajattelin, että miksi vouhotan jollain täysraittiudella, vaikka en ole edes alkoholisti.
Silloin kun päätin taas ryhtyä ottamaan vähän, ajattelin ihan tosissaan, että pystyn siihen. Ensimmäisellä kerralla join lasillisen viiniä ruuan kanssa, ei muuta. Sen otin merkkinä siitä, että ei minulla ole ongelmaa. Seuraavalla kerralla otin kaksi. Kohta piti käydä ostamassa siideriä vähän joka toinen ilta, viikonloppuna vähintään pullo viiniä yhtenä iltana. Loppukesällä yritin vähentää mutta ei se enää kovin helposti onnistunutkaan. Lähdin pitkille pyörälenkeille, jotta juomisajatukset häviäisivät, mutta ei ne hävinneet. Lenkin päätteeksi pyöräilin aina huoltsikalle ostamaan siideriä. Tajusin, että kohtuukäyttöni oli epäonnistunut ja sen lisäksi uudelleen lopettaminen tulisi olemaan yhtä vaikeaa kuin ensimmäiselläkin kerralla. Koko syksyn tein yrityksiä, mutta ne olivat sellaista näpertelyä vailla pontta. Aloitin terapian enkä sitten jaksanutkaan siinä alun vaikeassa prosessissa paneutua raitistumiseen. Vielä kun terapeuttikin oli sitä mieltä, etten ole alkoholisti ja minun kannattaa käydä silloin tällöin ulkona muutamalla. Minä tartuin tähän.
Sitten tuli se piste, jolloin tajusin, että kukaan muu ei ole vastuussa juomisestani. En voi perustaa mielipidettäni kenenkään muun näkemyksiin minusta, itse tiedän syvällä sisimmässäni että alkoholi on minulle ongelma, joten olisi korkea aika lopettaa itsensä huijaaminen. Pari kolme ensimmäistä viikkoa olivat todella vaikeita, mutta sitten se helpotti. Nyt jälkeenpäin tajusin, että oli siitä ekan kerran lopettamisesta jotain jäänyt takaraivoon. Olin vain unohtanut, miten ollaan raittiina. Kun väkisillä ne ensimmäiset viikot kuivistelin, on homma lähtenyt käyntiin sen jälkeen hienosti. No eihän tuo kaksi kuukautta vielä pitkä aika ole, mutta se merkitsee minulle nyt todella paljon. Uskallan suunnitella tulevaisuutta, johon ei kuulu alkoholi. Uskallan suunnitella elämään heittäytymistä, koska luottamus itseeni (tai oikeastaan minua kantavaan korkeampaan voimaan) on vahvistunut. En halua enää sabotoida elämääni juomisella. Haluan ottaa vastuun itsestäni, omista valinnoistani, tunteistani, elämästäni.
Juomatonta viikonloppua!
Mahtava tunne kun ajatteli että kerronpa teille sellaisia juttuja sellaisella intensiteetillä että heikompia huimaa ja kaikki haluavat olla juuri minun kanssani…voi huolettomuutta. En muuten kaipaa juomisesta mitään mutta kadun niin monia asioita… No eteenpäin vaan, joka päivä on pää pystympi ja tunne normaaliudesta astetta lähempänä 
Haluaisin tehdä vähän aikaa ihan jotain muuta. Maatilan työt olisivat huippua ja niistä on nuoruudesta jotain kokemuksiakin. En tiedä oikein mitään vähemmän stressaavaa ympäristöä…ihanaa olis peltoja, traktoreita, heiniä, lampaita, lehmiä ja hevosia 
Olen aina tykännyt ruumiillisesta työstä vaikka henkisen pariin olenkin päätynyt. Hyvä niin kun fysiikka ei olisikaan kestänyt.
Ja lähimmät lampaat taitavat löytyä Uudesta-Seelannista, minä en ainakaan ole saanut pääsiäispöytääni suomenmääkijää enää vuosiin, mistään 