^ haluaisin vielä lisätä, että toinen mikä kirpaisee on se kun muistaa ne sadat ja sadat illat ennen nukkumaanmenoa, mitä puhuttiin, toivottiin ja haluttiin… tuntuu niin oudolta, että kaikki on tehty tyhjäksi. Yhtäkkiä kuin eksäni päähäni olisivat menneet ihan erilaiset ajatukset, ja se ihminen jollaisena hänet tunsin kuoli pois. Voin jo valmiiksi kuvitella, että joku juttelisi minulle toiveistaan ja haaveistaan sängyssä ennen nukkumaan käymistä… minä en ikinä enää usko sanaakaan!!
Eksähän sanoi mulle kauniiksi lopuksi, ettei hän ole mulle uskollinen luvannut olla. Voi miten mä toivon, että joku sanoisi hänelle samat sanat.
(niin syksyinen juhannussää, että viime syksyn sanat tuntuvat olevan ihan vieressä taas)
Heipä hei jälleen!
Päivät kuluvat, tosin toisinaan hitaasti, mutta olen erittäin tyytyväinen tilanteeseeni. Juhannus meni rauhaisasti ystävien seurassa. Olin tarkoituksella liki selvinpäin (jos niitä paria siideriä ei lasketa), jotta en vain joutuisi ikäviin tunnemyrskyihin. Mies tietysti päätti juhannuksena antaa kuulua itsestään, kyseli, että olenko nyt varma päätöksestäni. Oli hirveää koettaa selittää sille rakkaimmalle ja tärkeimmälle ihmiselle, että olen ja että näin on vain parempi. Silti tein sen, ja puheluiden jälkeen tuskailin vain sitä, että en todellakaan halua enää palata takaisin siihen vanhaan.
Jotenkin olen ollut niin loputtoman tyytyväinen elämääni ja tämän eron tuomaan rauhaan ja tasapainoon, että olen täysin unohtanut, mitä ne inhottavat tunnetilat ovat. Viime yönä kuitenkin jostain syystä jouduin äärimmäisten tunteiden riepoteltavaksi konkreettisesti tärisevää ruumista myöten ja olin vain loputtoman vihainen kaikesta! Olin jo ajatellut, että mennyt on mennyttä ja että tästä nyt sitten opitaan jotain. Että ainakaan kukaan seuraava ei tule kohtelemaan minua samalla tavalla. Ja siltikin ne menneet tapahtumat ottavat valtaansa, enkä edes tiedä, mihin noita tunteita suunnata. Olenko vihainen itselleni siitä, että annoin niiden tapahtua vai hänelle siitä, että hän oli kuitenkin se, joka tuon kaiken teki? Ja ylipäänsä, mitä järkeä tässä vaiheessa on noista menneistä mennä niin sekaisin, kun niitä ei kuitenkaan pysty enää muuttamaan?
Edelleen se sama kylmyys ja tunteettomuus on se tekijä, jota en vain pysty käsittelemään/käsittämään. Miten oma puoliso, se rakas tuki ja turva, voi toistuvasti vain jättää huomiotta: kieltäytyä keskustelusta, syyttää minua tapahtumista, olla vastaamatta sähköposteihin ja kirjoituksiin, kun yritän noita ongelmia ruotia? Ylipäänsä katkaista parisuhteen kannalta sen tärkeimmän eli kommunikaation! Millainen ihminen ei välitä siitä, että kumppani itkee pahaa oloaan samassa huoneessa ja yrittää selittää omia tunteitaan?
Tätä palstaa lukiessa vastaus on aika ilmeinen. Mutta ottaa se silti koville.
Hänen puheluunsa olisin halunnut listata tuon listan, vaikkakin maltoin tosin mieleni. Minun näkökulmastani on julmaa pilaa soitella nyt ja kysellä perään, kun on ensin monta vuotta toiminut niinkuin on toiminut. Hänen teoissaan harvat asiat kertoivat rakkaudesta, ja vähintäänkin samassa suhteessa oli niitä tekoja, joita en kuvittelisi tekeväni pahimmalle vihamiehellenikään. En ymmärrä, miksi ihmeessä hänkään haluaisi enää takaisin.
Tällä hetkellä lohduttaa se, ettei tulevaisuudessa enää tarvitse kokea tuota. Aika monta kertaa olen jo päiväkirjaani kirjoittanut, että ei enää ikinä!
Tervehdys!
Kirjoitin eilen jo pitkän pätkän tekstiä, mutta se onnistui katoamaan johonkin, kun yritin sitä lähettää. Nyt koetan paremmalla jaksamisella uudestaan.
Tämä on ollut omituisen helppoa edelleen - ainakin jollain tasolla. Pidän elämästäni, tästä rauhasta ja kodin turvasta. Olen tehnyt kauheasti kivoja asioita ja tuntuu, että energia riittää aivan eri tavalla. Nukunkin omituisen hyvin, vaikka jo vuosia olen kärsinyt pahasta unettomuudesta.
Ja sitten kuitenkaan ei ole helppoa. Mies halusi jutella, ja ajattelin tietysti, että kun olen jo näin rauhallisilla vesillä, niin ei hänen ilkeilynsä ja syyttelynsä voi enää vetää alas. Mutta olin aika hurjasti väärässä, sillä tarjolla olikin jotain aivan muuta. Mies oli selkeästi pohtinut asioita, kertoi olleensa vihainen, mutta tätä nykyä lähinnä surullinen ja ikävöivä. Juttelimme muutaman tunnin täysin rauhassa, ihan ilman huutamista ja suuttumista - ja sellainen meno yllätti kyllä minun suojamuurit ihan täysin.
Jälkikäteen mietin, että vaikka tuo miehen käytös oli toisenlainen kuin ennen, niin siltikin tuon kaiken ymmärtäväisyyden seassa oli edelleen ne samat mielipiteet. Hänellä ei ole ongelmaa, koska hänen määränsä eivät ole ihan hirveän isoja. Hänellä ei ole ongelmaa, koska hän on koko suhteen ajan vähentänyt päihteidenkäyttöä. Minulla sen sijaan on ongelma todellisuuden kanssa - tätä hän selitti uravalinnallani ja äitisuhteellani.
Kuitenkin sain sanottua, ettei kysymys ole määristä tai vähentämisestä. Sain täysin rauhallisesti kerrottua, että hänen käytöksensä on kuin oppikirja-alkoholistin ja että samalla tavalla käyttäytyviä ihmisiä on hurja määrä. Erityisen tyytyväinen olin siihen, ettei hän alkanut riitelemään/suuttunut, vaan tyytyi lähinnä olemaan hiljaa. En muista sellaista keskustelua olleen aikaisemmin, jossa hän olisi tuntunut ottavan minun sanomiseni muutenkin kuin puukkoina, joihin pitää vastata kovilla panoksilla.
Tuo yhden illan keskustelu herätti taas jotain noita uinuvia toiveita, että jos sittenkin! Toisaalta kaikki toivoni on jälleen löydetty sieltä rivien välistä, ja vaikka ne vielä päätyisivät riveille asti, niin sanomisesta on vielä pitkä matka toisenlaiseen elämään. Olen jo 2 kk elellyt yksikseni ja nauttinut elämästäni - töistä huolimatta tuntuu siltä, että viettäisin kauan kaivattua lomaa jostain niin raskaasta, jota ei vain kyennyt sietämään! Samaa sanoin miehellekin. Pidän elämästäni tällaisenaan enkä yksinkertaisesti voi enää palata vanhaan.
Tuota olen nyt sitten jälkikäteen hokenut itsellenikin. Miten ihmeessä kuvittelen asioiden yhtäkkiä muuttuvan? Päihdelinkin teksteistä olen oppinut myös sen, että matka on pitkä ja kivinen, jos se matka on edes alkaakseen! Ja tavallaan vaara on aina olemassa, että se kaikki vanha palautuisi yhä uudestaan. Miten ihmeessä voisin enää luottaa tuollaiseen ihmiseen, joka on pettänyt niin monet kerrat?
Nyt siis ensimmäistä kertaa tänä aikana ikävöin aivan suunnattomasti, mutta yritän kyllä aktiivisesti opetella siitä pois. En voi taaskaan todeta muuta kuin, että kaikkea sitä ihmisten elämän eteen nouseekin. Niin mieluusti kietoisin miehen takaisin syliini ja uskottelisin, että kaikki kyllä paranee. Että kun rakastetaan tarpeeksi, niin kyllä se siitä.
Ei käynyt niinkuin saduissa. Pitkään tuntui jo siltä, että luopuminen ja luovuttaminen on helppoa. Mutta nyt tuntuu siltä, että sitä samaa prosessia täytyy tehdä päivästä toiseen - joka päivä todeta itselleen uudestaan, ettei rakkaus voita kaikkea ja että näin on parempi. Ja samaten joka päivä ottaa uudestaan vastaan se suru, minkä tuon toteaminen aiheuttaa.
Voi kuinka hyvä on luke näitä tekstejä. Lainasin tuosta kirjoituksestasi tämän kohdan, omalla kohdallani tämä sama keskustelu ollaan käyty nyt ensimmäisiä kertoja, ihan rauhassa, mutta juuri näin. Hän ottaa vain vähän kerrallaan, hänen käytöksensä ei muutu, hän ei pahoinpitele, jne… Minulla taas on ongelma kun en osaa suuttumatta katsoa kuinka hän on “kohtuukäyttäjä”, minulla on ongelma kun olen kotonani juoppoisän kanssa oppinut pelkäämään humalaisia ihmisiä, jne… Tietenkin hän muutaman (4-6 )siideriä otettuaan voi vielä katsoa lapsia minun ollessani työssä etc… Ja välillä itsekin mietin että kumpikohan meistä ihan oikeasti on hullu 
.
Heippa pitkästä aikaa!
Minun on pitänyt jo viikkojen ajan päivitellä kuulumisia, mutta jotenkin se on vain kaiken kiireen keskellä jäänyt. Ajattelen aina, että se vaatii aikaa ja pohdintaa ja suuria huomioita ja tarinointeja. Sen sijaan nyt tulin vain pikaisesti toteamaan, että hyvin tämä menee! Siis jos suhteuttaa siihen, mikä on alkutilanne ja historia, niin jostain syystä vain tämän kesän aikana olen kasvanut aivan eriksi ihmiseksi kuin edes olin viime syksynä.
Eniten viime aikoina olen pohtinut sitä, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaa tuntuu siltä, että elän tätä hetkeä. Nautin tilanteista, tapahtumista ja normaaleista arkirutiineista. Hartiat eiv’ät painu kumaraan kaiken maan murheiden alla ja tunnen myös fyysisestikin itseni terväämmäksi kuin vuosikausiin! Elän omaa elämääni, huolehdin siitä ja vain siitä. Ja toisinaan olen senkin suhteen aika huoleton 
Omituista, että yhtäkkiä niin monet asiat näyttävät elämää suuremmilta iloilta - lukeminen, käsityöt, lenkkeily tai vaikka vain siivoaminen! Erityisen iloinen olen siitä, miten helppoa on laittaa nukkumaan. Kärsin siis tämän suhteen aikana hyvin paljon univaikeuksista ja pahimmillaan stressasin jo heti aamusta sitä, että miten illalla tulen nukahtamaan. Kesän ajan olen nukkunut äärimmäisen hyvin!
Tottakai tunteet miestä kohtaan ovat edelleen ristiriitaiset enkä todellakaan ole tavannut tai halunnutkaan tavata ketään seuraavaa. Mutta vahvasti tuntuu siltä, että tässä on meneillään nyt falling out of love, enkä osaa enää kuvitella edes sellaista mahdollisuutta, että palaisimme vielä yhteen. Kesän pohdintojen ja oman elämän jälkeen tuntuu todella järjettömältä ajatus, että voisin vain vajota siihen loputtomaan uskoon enää uudelleen.
Noin. Nyt koputan puuta ja menen nukkumaan. Mukavaa alkavaa syksyä palstan lukijoille ja kirjoittajille, Päihdelinkille kuuluu kyllä suuri kiitos tästä nykyisestä olotilastani!
Tervehdys kaikille!
Juu, ei mennyt niinkuin strömsössa tää homma. Piti taas kokeilla yhtä kiertotietä matkalla kohti parempaa elämää, mutta aika kivikkoinen se oli.
Olin siis erossa miehestä puolisen vuotta. Tänä aikana sain kuulla, kuinka olen väärässä ja kuinka me kuulutaan yhteen. Samaan aikaan mies joko tietoisesti tai tietämättä teki mulle sen kuvan, että on parantanut elämänsä. Parisen kuukautta sitten aloin taas tavata häntä tarkoituksena pitää se kevyenä: ei paineita kummallekaan vaan mukavaa yhdessä oloa. Jos mies valitsi juomisen tai pilvenpolton, niin häivyin kotiini ja tein jotain kivaa. Emme riidelleet noista asioista, vanhat jutut eivät painaneet välillä ja suhde tuntui pitkästä aikaa hyvältä osalta elämää.
Elin aikamoisessa illuusiossa. Ennen joulua sitten piti tehdä päätös, vietetäänkö joululomaa yhdessä. Suostuin siihen pari viikkoa ennen joulua. Kerrottiin perheille suunnitelmista ja kaikki alkoi taas olla tosi virallista ja pysyvää parisuhdetta. Samalla se kaikki muukin palasi. Jouluostoksille mies lähti pilvipäissään kaverinsa kanssa ja kapakan kautta tietysti. Eräänä päivänä satuin yllättämään hänet keskellä päivää polttelemasta ja mies teki lomamatkasta yhtä helvettiä kiukuttelullaan pilven ja alkon perään, vaikka piti olla ihan tiedossa, ettei semmoinen mulle käy. Jälkikäteen oltiin tietysti hyvin pahoillaan tapahtuneesta, aivan kuin se jotenkin olisi tilanteen paremmaksi muuttanut.
Jouluna hän repäisi tuollaisen kevyen kolmen päivän putken vanhempiensa luona ja krapulassa lupaili mulle selvää lomaa, jos vaan hänen kanssaan loppuloman vietän. Kaksi päivää se lupaus kesti, sen jälkeen alkoi se pikkulapsen kiukuttelu luvallisen päänsäsekoittamisen perään. Hänet oli kuulemma “huijattu” lupaamaan asioita, ei sitä lupausta lasketa, koska hän oli krapulassa.
Tämän vuoden aloitin sitten ilman miestä ja tein hyvin selväksi, ettei tarvitse ottaa yhteyttä.
Opetus: Näissä asioissa ei voi oikoa ja valita jotain kevyempää versiota. Ajattelin, että riittää, jos itse pysyn rauhallisena noissa tilanteissa ja poistun paikalta. Kuorin vain kermat kakun päältä! Että mies huomaa kyllä, että menettää aikaansa minun kanssa, kun valitsee muut harrasteensa. Ei se kuitenkaan niin mennyt, ja mies lopulta asetti minut sellaisiin tilanteisiin, joista yksinkertaisesti ei ollut poispääsyä. Hän oli vailla mitään vastuuta pystynyt jo kuukauden verran toimimaan mielensä mukaan, eikä yhtäkkiä ollukaan helppoa laskea sitä, että minä saattaisin joutua hänen toimijaansa sietämään.
Nyt jälkikäteen en ole enää yhtään varma, kuinka suuri osa tuosta miehen syksyllä maalailemasta kuvasta paremmasta elämästä on totta. En edes halua tietää koko totuutta. Ne ovat hänen valintojaan. Olisin vain toivonut, että olisi sitten rehellisesti tuonut ilmi kaiken. Päihderiippuvainen tietysti hakee mahdollistajaa toimilleen, mutta tuntuu silti järjettömältä, että hän tietää varsin hyvin suhtautumiseni, mutta silti pyytelee vielä erikseen lupaa toimilleen ja uhraa monta päivää riitelyyn siksi, että kuvittelee tuon luvan saavansa. Paljon vähemmällä mielipahalla olisi kaikki säästyneet, jos vaan olisi avannut sen pullonsa ja polttanut pilvensä.
Että tällaista täällä. Luin tuon Linnun “Onko elämää alkoholistin jälkeen?”-ketjun ja se valoi kyllä toivoa. Mietin noita pohdintoja siitä, kuinka rakastutaan rakastumisen tunteeseen ja omaa heikkoa itsetuntoa paikataan muilla ihmisillä. Olen itse koukussa pelastamiseen, tuo renttu on saanut minut tuntemaan itseni tarpeelliseksi yritettäessäni tehdä hänen elämänstään parempaa. Nyt sitten viimein olen opetellut käyttämään enemmän sellaisia lauseita kuin “no se varmaan järjestyy, jos järjestät sen” sen sijaan, että olisin heti tarjoamassa omaa apuani ja toimimassa miehen eteen. Itse hän sitten vastaa seurauksista, jos ei saakaan erinäisten tahojen kanssa asioitaan hoidettua.
Palaan taas näille alkulähteille ja toistan päivän päätteeksi, että nyt taas yksi päivä takana ja että rentun elämä ei ole minun vastuullani. Minun ahdistumiseni hänen elämästään ei auta ketään.
Viiri, tekstisi oli juuri kuin olisin itse sen kirjoittanut!
Pääsin eroon juoppiksesta kesän ja syksyn aikana kun hän seurusteli toisen naisen kanssa. Minulle teki hyvää, kun ei oltu juurikaan tekemisissä, joten pystyin unohtamaan ja keskittymään elämääni.
Loppuvuodesta tuo suhde päättyi, koska juoppis pystyi olemaan kuukauden hoidon jälkeen selvinpäin huikean viikon. Nainen ilmoitti hänelle syystäkin, ettei suhde voi jatkua jos alko + muut päihteet mukana.
Juoppis alkoi sitten tietenkin soitella mulle uudelleen. Olimmekin joulun yhdessä ja vuoden vaihduttua juoppis lähti uudelleen kahdeksi viikoksi hoitoon. Nyt sunnuntaina hän kotiutuu sieltä ja suunnitelma on, että hän muuttaa asumaan hetkeksi mun luokse kun ei pysty omassa kodissaan olemaan selvin päin. Tiedän jo etukäteen, että mulle käy juuri kuten viirille… kehitän pilvilinnoja siitä, mitä meidän yhdessä asuminen nyt uudella yrittämällä olisi, mutta tiedän, että se tulisi olemaan aivan samanlainen katastrofi kuin ensimmäinenkin kerta. Haluan nyt joka tapauksessa yrittää, on sitten tämäkin kortti katsottu, ja nyt olen onneksi sen verran vahva, että tiedän heittäväni miehen pihalle kun ensimmäinen kaljapullon sihaus kuuluu tai ensimmäistä paukkusätkää kääritään.
Viime viikonloppuna itkin kun ystäväni sanoi mulle, että mun käyttäytymisestä paistaa ihan suoraan läpi, milloin olen juoppiksen kanssa tekemisissä ja milloin en, ei hänen tarvitse edes kysyä. Kun en ole juoppiksen kanssa tekemisissä, olen terveellä tavalla itsekäs ja hössötän työ- ja harrastusjutuista innoissani. Kun olen juoppiksen kanssa tekemisissä, kaikki muut ystävät unohtuvat, työ ja harrastukset muuttuvat pakkopullaksi.
Haluan ajatella nyt kuten viiri, kun tämän yhden kiven vielä käännän, niin sitten olisin valmis jatkamaan omaa elämääni taas eteeenpäin.
Voi toveri, semmoistahan se on! En oikein itsekään ymmärrä, miksi ehdointahdoin laitan itseni toistuvasti tilanteeseen, jonka tiedän johtavan vain mielipahaan, ahdistukseen ja neuroottiseen käytökseen. En ole sen parempi kuin tuo mieskään. Tämän päivän teema on ollut itseinho: inhoan sitä naista, joka minusta on jälleen tullut. Ei ole kuukauttakaan, kun asiat olivat paremmin - nyt yhtäkkiä olen jälleen iloton, voimaton ja ajatukseni kulkevat ainoastaan miehessä ja hänen sairaudessaan.
Olen harjoittanut omaa mielenheikkouttani soittamalla miehelle kysyäkseni kuulumiset. Hän oli kuulemma juonut useamman päivän putkeen, mukaan lukien yhden aamun, jolloin heräsi kaverinsa sohvalta. Sain vain itselleni suunnattoman huolen ja pahanmielen tuosta tiedosta. Nyt sitten olen tuhlannut häpeilemättä päiväni erilaisilla alkoholismI/päihderiippuvuussivuilla (mukaan lukien päihdelinkin keskustelut) ja kirjoittanut miehelle elämää pitemmän sähköpostin niillä tiedoilla. Samaan laitoin linkin juomis- ja riippuvuustesteihin.
Nyt sitten hermostuin tähän omaan toimintaani. Olen niin vihainen itselleni siitä, että annoin tuollaisen eipäs-juupas-pelin jatkua monen monta vuotta. Sitten siitä, että otin vastaan niin luokatonta kohtelemista ja aivan absurdia käyttäytymistä mieheltä, jonka olisi pitänyt rakastaa minua. Nyt sitten kaiken sen jälkeen tuhlaan päiväni kirjoittaen sähköpostiviestejä tuolle miehelle! Hänen onnettomuutensa ahdistaa minua aivan liikaa, ja annoin sen päästä ihan turhaan valloilleen.
Onneksi huomenna on maanantai, arki voittaa. Nämä viikonloput ovat raskaita.
Tuolta vanhoista ketjuista ja keskusteluista jäi mietityttämään se, että millä logiikalla nuo miehet/naiset toimivat, kun erossa olessa ollaan niin pahoillaan/parannetaan elämä/maalataan kauniit kuvat, mutta heti palatessa yhteen näytetäänkin taas karu puoli. Siis kuvittelevatko he, ettei heitä tulla enää uudestaan jättämään ja että se käytös olisi nyt hyväksyttävämpää kuin aikaisemmin? Ihmettelen nyt sitä, että ainakaan tämä oma tapaukseni ei peitellyt nyt loma aikana toimintaansa yhtään, siinä ei jätetty mitään arveluiden varaan eikä jätetä edelleenkään. Muutenkaan hän ei oikein ole tuommosta valehtelevaa/kaunistelevaa mallia, vaan enemmänkin vaan luottaa neuvottelutaitoonsa sen suhteen, että kaiken tekemänsä voi puhua hyväksi jälkikäteen. Luulisi, että jos haluaa sekä juoda ja samaan aikaan pitää sen mahdollistajan/hoivaajan siinä vierellä, niin nimenomaan kannattaisi toimia niin petollisin keinoin kuin vain keksii.
Sen sijaan tää veti pari viikkoa (taas) överiksi ja totesi sitten, että “ei minulla ole ongelmaa”. Kysymys on kuitenkin sen verran fiksusta tyypistä, että luulisi keksivän paremmat argumentit/peittelyt tilanteellensa.
Voihan se olla, että heti kärkeen tämä uusi yritys otti miehelle niin painostavaa ja raskasta, että homma levisi käsiin. Mene ja tiedä näitä.
Nyt kuitenkin määrään itseni vähintään huomisiltaan asti pannaan tämän teeman suhteen. Sen sijaan keskityn kivoihin asioihin - vaikka väkisin!
Hänen ei tarvitse valehdella eikä kaunistella, kun saa haluamansa ilmankin.
Vuoristorataa piisaa aikansa, mutta selvästi olet jättäytymässä kyydistä. Tunnistat toimiesi pahaa tekevän vaikutuksen itseesi, se on rohkeata. Tsemppiä!
No niin! Olen selvinnyt monta päivää ilman päihdelinkkiä tai ajatuksia tuota miestä kohtaan. Se tuntuu aina kivalta, erityisesti tuommoisen tunteiden ja tuskan täyteisen viikonlopun jäljiltä.
Nyt mies oli laittanut sähköpostia ja vastannut eräisiin aiemmin esittämiini kysymyksiin. Hän on todella taitava puhumaan puolestaan. Siellä hän nyt on vakuutellut käyttäytymisensä normaaliksi ja omat tulkintani vääriksi. Osan tapahtumista hän on kirjoittanut uusiksi, ja sopivassa suhteessa vaikuttaa kuitenkin katuvalta ja antaa myöten.
*Hänellä on taipumus alkoholismiin, mutta hän hallitsee sen
*Hän innostuu pilvenpoltosta, mutta sitä tapahtuu vain pari kertaa vuodessa
*Hän olisi pitänyt lupauksensa, mutta minä rikoin sen ensin
*Hän on vain yrittänyt rakastaa parhaansa mukaan ja on pahoillaan aiheutumasta pahasta olosta. Kuitenkin kaikki on suhteellista/subjektiivista eikä hänen toimintansa aiheuta kellekään muulle mitään pahaa, joten minun tässä pitäisi katsoa peiliin
En yhtään ihmettele sitä, että olen aina aikaisemmin pyörtänyt pääni ja myöntynyt miehen sanelemaan mielikuvaan siitä, että ylireagoin. Hän on todella taitava tuossa minun pääni sekoittamisessa. Nyt kuitenkin on harvinaista, että hän perustelunsa rustaa paperille ja niistä paistaa läpi ihan kauheasti ristiriitaisuutta ja epäloogisuutta. Ja tuo sama kaava, jossa hän tekee itsestään jollain tavalla uhrin, marttyyrin, jota on kohdeltu väärin, mutta joka on tehnyt parhaansa ja yrittänyt rakastaa. Ei hän ota todellista vastuuta tapahtuneesta vaan tekee tapahtuneesta toista kuin mitä se on ollut. Ja kuten aina, minun tunteeni ovat vain minun tunteitani - ei mitään semmoista, jota hän järkevänä ihmisenä voisi ottaa todesta.
Olen aikaisemminkin päiväkirjoihini ihmetellyt, että asiat kääntyvät jossain vaiheessa päälaelleen. Hän syyttää minua asioista, joista häntä voisin syyttää ja jos hän loukkaa minua, niin hän kääntää asian niin, että se oli itseaiheutettua. Nyt hän on tuon meidän viimeisen kahden päivän riitelyn muokannut sellaiseksi, että hän yritti keskustella, neuvotella ja luoda yhteyttä, kun taas minä olin hysteerinen. Myönnän olleeni hysteerinen, mutta vasta siinä vaiheessa kun hän oli todella rankasti julistanut, että tämä suhtautumiseni pilvenpolttoon on samanlaista kuin jonkun inho punaisia sukkia kohtaan. Siis siinä vaiheessa, kun kaikki sanomiseni on vedetty viemäristä alas ja minua kohdeltu kuin hullua, ja kun pyynnölläni täysin päihdevapaasta joululomasta oli pyyhitty pyllyä. Jännä juttu, että almalla saattaa siinä vaiheessa alkaa vähän itkettämään.
Olen todella vihainen tuolle miehelle, mutta sen sijaan tulin purkamaan pahimmat tunnetilani tänne. Tiedän, ettei se mitään hyödytä, vaikka kirjoittaisinkin oman näkökantani asiasta hänelle näkyviin. Olen kirjoittanut omaa kantaani koko tämän kolme vuotta eikä se ole mitään auttanut.
Sen sijaan minulla on myös hyviä uutisia! Olen kirjoitellut myös sellaisen miehen kanssa, joka vaikuttaa mukavalta ja huomioonottavalta! En kuvittele nyt mitään maailmaa syleileviä rakkaustarinoita, mutta annan itselleni oikeuden tutustua uusiin ihmisiin ja opetella siihen, etteivät kaikki käyttäydy toisiaan kohtaan kuten tämä ex-mieheni. Olkoon tämä osa havahtumistani siihen, kuinka vinksallaan asiat ovat aikaisemmassa suhteessani olleet. Tarvitsen itsetutkiskelun lisäksi tartuntapintaa myös siihen, että tuolla todellisessa maailmassa ihmiset myös ovat hyviä toisiaan kohtaan - ei se ole vain minun mielikuvitustani, perfektionismiani tai hulluuttani haaveilla sellaisesta.
Näin siinä kävi, kuten uumoilinkin. Pilvilinnat kesti kaksi viikkoa ja eilen romahti. En ole kovin ylpeä siitä, että löin miestä avarilla päähän ja myöhemmin se kaatui suorilta naamalleen lattialle, mutta sainpahan kodistani ulos. Totuus löi taas märällä rätillä vasten kasvoja. Nyt voin taas keskittyä jatkamaan omaa elämääni!
Tulin vain nopeasti katselemaan kuulumisia! Voi Jenni, olen tosi pahoillani, että tilanne meni tuohon! Ja toisaalta en ole, sillä tiedän itse kokemuksesta, että joskus se vaaditaan, jotta voisimme itse muuttaa asioiden suuntaa. Itselläni kesti todella kauan päästä tilanteesta irti ja tiedän läheisteni olleen murheen murtamia elämäntilanteeni takia vuosikaupalla ja ihmetelleen valintojani. Mutta jossain se raja tulee vastaa, pikkuhiljaa ja jonain päivänä se eroakaan ei tunnu enää niin pahalta.
Itse olen elänyt yllättävän vapaata elämää. En ole ehtinyt päihdelinkkiin, en ole ehtinyt miettiä eksääni ja edes hänen asuntonsa ohi kulkiessa en enää haikaile perään ja suo ajatustakaan. Tietysti välillä hän on mielessä, mutta eri tavalla kuin ennen. Tuon viimeisen kirjoitukseni jälkeen en ole kaivannut häntä. En kertaakaan ja monta viikkoa on kulunut!
Lisäksi kävin kuin kävinkin tapaamassa tuota miestä, josta puhuin. Olimme yli kolme tuntia paikassa, jossa tarjoiltiin alkoholia ja hän joi koko aikana yhden (!) oluen! Olin onnesta soikeana. Lisäksi hän toi kukkia ja oli kaikin puolin herttainen. Homma ei kuitenkaan kovin pitkälle jatkunut, sillä ahdistuin aika rankasti hänen kiinnostuksestaan, mutta olen edelleen iloinen, että otin tuon askeleen. Oli ihanaa nähdä, että jotkut oikeasti ovat mukavia ja kohtelevat toisia hyvin.
Voimia Jennille ja muille!
Hej ni alla!
Päivitän taas vain pikaisesti, koska tuli vain sellainen olo, että haluan kirjoittaa nämä tunnelmani ylös. Toivottavasti joku saisi tästä jotain apuakin, mutta kirjoitan tätä myös itselleni muistiin toipumiskertomukseksi.
Minulla on hyvä olla. Yksi päivä oikein ihmettelin sitä, miten outoa on, kun päivästä toiseen vaan on todella onnellinen olo. Elämässäni on kaikki hyvin, mikään ei tätä heiluttele enkä kaipaa miehestä edes niitä hyviä puolia. Harrastan, opiskelen, teen töitä, vietän aikaa ystävieni kanssa. Olen jopa tapaillut miehiä, jotka ovat jotain aivan muuta kuin tämä eksäni.
Miesten tapailussa on sekin hyvä puoli, että tavattuani kokonaisen, itsenäisen ihmisen, joka pitää itsestään huolta, joudun miettimään omat kuvitelmani parisuhteesta kokonaan uusiksi. En tiedä, uskallanko mihinkään tuon miehen kanssa tai edes sitä, voisinko häneen ihastua. Viihdyin hänen seurassaan, nautin siitä keskustelusta, jonka tuon miehen kanssa kykenin luomaan. Mutta olen iloinen siitä, että hän pistää minut miettimään, minkälaisen parisuhteen haluan ja kuinka pelottava ajatus on elämänsä jakamisesta tuollaisen ihmisen kanssa. Oli helppoa olla se holhoaja, tietää olevansa toisen yläpuolella jollain kieroutuneella tavalla. Nyt kuitenkin tuon ihmisen seurassa tunnen oloni paljaaksi, haavoittuvaksi, mutta en siltikään haluaisi tilanteen menevän toisinkaan päin. En kaipaa pelastajaa - koen enemmänkin, että olen itse itseni pelastaja. Mutta silti tällaisen uuden tilanteen opettelu pistää hämilleen.
Ihanaa tässä on kuitenkin se, että noita ihmisiä on! Semmoisia tavallisia tallaajia, jotka haluavat elämässään jotain, jotka pitävät itsestään ja elämästään hyvää huolta. On jotenkin vapauttava ajatus, että jos tästä vielä suhteeseen alan, tulee se olemaan sellaisen ihmisen kautta, joka ei etsi minusta itsearvostustaan tai itsekunnioitustaan. He pystyvät siihen aivan yksinäänkin. Ja toisaalta kymmenen pisteen oivallus on, etten minäkään tarvitse omalle egolleni pönkitystä sillä, että huolehtisin jostain toisesta.
Jenni_, mites sulla on mennyt?
Tällaisia mietintöjä tällä kertaa!
Viiri, kirjoitat niin osuvasti!
Tuona iltana kun heitin miehen pihalle, niin kaiken tohinan keskellä mun avain jäi vielä miehelle. Kaksi kertaa tuon jälkeen hänen äitinsä roudasi poikansa tänne, vaikka minä nimenomaan kielsin, että miestä ei saa tänne tuoda, kun en itse ole kotona. Kolmannella kerralla, viikko sitten perjantaina, puhuttiin miehen kanssa rauhallisesti ja hän antoi avaimensa minulle. Sen koommin en ole häntä nähnyt, viime lauantaina jätin kaikki hänen tavaransa muovikasseissa hänen kotinsa eteen.
Olen puhunut tilanteesta monen ystäväni kanssa. Olen yrittänyt puhumalla tuoda esille kaikkea sitä älyttömyyttä, mitä olen kestänyt, etten taas viikon-kahden päästä valahtaisi takaisin siihen samaan paskaan. Töitä olen tehnyt hullun lailla, töissä on ollut oikeastikin kiire ja toisaalta töiden tekeminen tekee hyvää, ei tarvitse ajatella omia asioitaan.
Viiri, pohdiskelut terveen parisuhten rakentamisen vaikeudesta ovat juuri kuin mun suusta! Mun ongelma on juuri tuo: miten luoda parisuhde, jossa mä en ole “äiti”, “huoltaja” ja jotenkin “kaiken yläpuolella”? Miten osaan olla tasavertainen kumppani? Miten osaan näyttää oman heikkouteni ja haavoittuvuuteni? Olen tässä vuosien varrella työntänyt aina pois tuollaiset “liian täydelliset” ihmiset, pelkään, etten riitä.
Puhuttiin eilen illalla ystäväni kanssa juuri tuosta parisuhten rakentamisen vaikeudesta. Tuntuu, että joskus teininä oli helppoa seurustella vain “seurustelemisen ilosta”. Nyt on kauhean iso projekti tutustua johonkin ihan uuteen ihmiseen, ei millään jaksaisi alkaa käymään sitä koko pitkää prosessia läpi…
Jenni_ ja Viiri, minkä ikäisiä olette? Onko teillä jo lapsia tai lapsihaaveita? Teen täällä omaa irtiottoani vastaavanlaisesta miehestä (emme ehtineet onneksi yhteen muuttamaan), mietin vaan onko teidän välttämätöntä saada parisuhde? Jotenkin omalla kohdalla mietin tuota asiaa siten, että tässä voi mennä aikaa ennen kuin saan kaikki nämä asiat käytyä läpi, en haluaisi ketään toista sotkea siihen prosessiin mukaan 
että pitäisi ensin pystyä olemaan itsensä kanssa ja käsittelemään ne omat odotukset suhteesta (anteeksi kliseet!).
Hei vahva82!
Oon alle kolmekymmentä ja samoin on tuo eksäni. Lapsia meillä ei ollut, tosin niistä oli puhuttu jo monen vuoden ajan enemmän ja vähemmän. Kesällä ollessani erossa miehestä juuri tuo noiden lapsihaaveiden menettäminen tuntui kauhean pahalta ja silloin ehkä kävinkin jo tosi pitkälti surua läpi tähän eroon ja luopumiseen liittyen. Jostain syystä nyt tuo kuukauden “repsahdus” takaisin suhteeseen ei enää ollutkaan niin raastavaa, marraskuussa loikkasin sen ruudun sisään ja uutena vuotena otin kevyen loikan siitä pois.
Jotenkin näen, että erosta on enemmän aikaa kuin 1,5 kk, mitä siitä todellisuudessa on kulunut. Olin tosiaan puoli vuotta jo erossa miehestä, ja tuona aikana en tapaillut muita. Tunsin tuolloin olevani vielä velvollinen eksääni kohtaan - tuo toisten miesten tapaaminen olisi tuntunut pettämiseltä. Nyt kuitenkin tapailen noita miehiä siitä ilosta, että se ei tunnu enää siltä. En tapaile noita miehiä ollakseni vapaa, vaan olen vapaa ja siksi tapailen heitä 
Enkä tarkoituksella nyt mitään parisuhdetta haekaan, haluan vain todistusaineistoa siitä, että muunlaisiakin miehiä on. En todellakaan halua joutua johonkin pakkosuhteeseen ihan vain siksi, etten voi olla yksin. Eräälle ystävälle selitin tätä niin, että otan nyt kaiken ilon irti treffeistä: elokuvista, ulkona syömisestä, kahvitteluista ja yksistä olusista, sillä eksäni kanssa ei semmoisista ollut puhettakaan! Jos baariin mentiin, niin se ei ollut minulle koskaan mukavaa. Nyt sen sijaan pääsen nauttimaan selvistä ihmisistä ja hyvistä keskusteluista myös paikoissa, joissa tarjoillaan alkoholia.
Teen tätä ehkä myös osittain siksi, että pelkään jääväni pysyvästi kotiin/omaan turvaan, jos en heti lähde kohtaamaan maailmaa. Ei noiden miesten tarvitse olla mitään “oikeita” enkä todellakaan ole heistä jokaista roudaamassa kotiin. Harjoittelen heidän avullaan olemista ihmisten kanssa uudestaan, sillä mulla on monelta vuodelta vain todella vinksahtanut kuva miehen ja naisen sosiaalisesta kanssakäymisestä. Ehkä jostain kehittyy jotain, jos on kehittyäkseen, mutta olen päättänyt antaa itselleni kaiken ajan ja rauhan tunnustella tilannetta. Joistain voi tulla kavereita tai ystäviä, eikä sekään ole pahitteeksi.Ylipäänsä on vain kiva tavata uusia ihmisiä ilman huonoa omaatuntoa.
Sanoisin ehkä niin, että noiden ikävien, ahdistuneiden ja sisäänpäinkääntyneiden vuosien jälkeen katselen innolla maailmaa ja sen ihmeellisyyksiä ja nautin siitä täysin rinnoin Ja olen aika vakuuttunut, että tämä on hyvää terapiaa minulle myös anteeksiantamisen osalta. En halua olla katkera eksälleni, enkä ole sellaiseksi itseäni viikkoihin tuntenutkaan. Toivon, että jossain kohtaa voin jättää ne ikävät muistot vain osaksi menneisyyttä ilman, että ne muistot satuttaisivat vielä tulevaisuudessakin. En saa noita menetettyjä vuosia takaisin, joten yritän suhtautua asiaan niin, että opin niistä jotain oleellista, mutta en tule menettämään enää hetkeäkään niiden pahojen asioiden takia.
Onpa aika valaistunutta tekstiä, ihan itseänikin naurattaa mutta minkäs teet, kun siltä nyt tuntuu! (ja kiva, että nää jää tänne todistusaineistoksi, niin voin sitten vertailla, kun seuraavan kerran iskee joku karsea v*tutus päälle eksän tempauksista )
No niin! Nyt mies viimein antoi kuulua itsestään eron jälkeen ja minä olen tietysti ihan mutkalla sen saattelemana. On todella helppo olla tasapainoinen ja hyvinvoiva, kun ex on poissa silmistä ja mielestä. Mutta nyt pelkkä puhelinsoitto sekoitti pakkaa.
Homman nimi on nyt seuraava: mies on tunnustanut olevansa ihan pihalla ja että on aika ottaa niskalenkki itsestään. Hänen oma elämänsä on päässyt lipeämään käsistä hänen keskittyessään parin viimeisen vuoden aikana minuun ja meihin ( 
). Hän on vakuuttunut, että nyt osaa ottaa vastuun elämästään.
Mutta! Hänen masentuneisuutensa, ahdistuneisuutensa ja passiivisuutensa ei kuulemma johdu pilvenpoltosta tai alkoholin kulutuksesta. Ainoastaan nyt eron vuoksi hänellä on nämä hommat karanneet hanskasta. Sen takia hän yrittää nyt keskittyä parempaan elämään, olla polttamatta ja juomatta ja alkaa hoitamaan työnsä paremmin.
Tähän uuteen elämään hän toivoi minusta seuraa ystävänä, tai niin sen ainakin ymmärsin. Kuulemma olisi kiva saada urheiluseuraa, eikä hän nyt toivo enää mitään meistä kahdesta, koska ymmärtää, ettei noin rikkinäisenä voi tarjota kellekään mitään.
Itse olen aika ymmälläni tuosta. Hän taas ikään kuin vähän sanoo, vähän ymmärtää ja antaa liekaa minun suuntaani. Mutta ei, hänellä ei ole ongelmaa, se on vain syyllistämistä puhua edes moisesta, hän tulee sellaisesta keskustelusta vain vihaiseksi.
Yksi uusi, omituinen piirre hänen vakuutteluissaan oli. Hän korosti toistuvasti puhelun aikana sitä, kuinka hän on mulle aina ollut rehellinen. Että voin löytää varmasti monin tavoin paremman miehen, mutta rehellisempää ihmistä saa hakea. Tuo kohta näyttäytyy jotenkin absurdilta mulle, enkä oikein ymmärrä sen funktiota. Yrittääkö mies vakuutella tuolla itselleen, että on vielä jokin kohta, jota päihteidenkäyttö ei ole turmellut? Minun mielestäni kun ennen tuota joulun uutta kokeilua hän antoi minulle väärän kuvan elämänsä vietosta, maalasi siitä kauniimman kuin oikeasti olisi ollut syytä. Tosin tiedän hyvin sen, että oma suodattimeni laittaa monesti myös kuulemaan juuri sen, mitä haluaa.
Nyt itse sitten yritän pysytellä erossa miehen elämäntaparemontista. Niin kauan kuin hän ei myönnä ongelmaa ja päätä lopettaa, on omien voimieni tuhlausta puhaltaa siihen sammuvaan hiileen. Lisäksi olen itse vielä liian herkillä meidän kahden suhteen voidakseni alkaa kaveeraamaan muuten vain. Siinä käy ennen pitkää samoin kuin aikaisemmin.
Huoh! Miten tämä voikin aina vaan yllättää hankaluudellaan? Voin jo paljon paremmin kuin aiemmin, olen selvillä vesillä tästä - ja sitten en kuitenkaan. Ei se halu olla toisen tukena sammu noin vain. Nyt tarvitsen kyllä kaiken järjen pitääkseni itseni erossa tästä.
Hei!
Kuulostaa tosi tutulta meininki. Täysin. Ihan täysin samanlaisia tunteita herätti fiilistesi lukeminen, kun olen henkilökohtaisesti kokenut. Tunsin puolestasi sitä kyvyttömyyden tunnetta, kun ihminen, jonka eniten tunteistasi pitäisi maindata, ei välitä, ajaa omaa asiaansa logiikankin pettäessä. Ajaa asiaansa läpi moraalin vastaisesti,katsomatta toisen tuskaa. Välittämättä toisen tuskasta sillä nimenomaisella hetkellä lainkaan.
Tuollaisen kokeminen on kamalaa, omassa kotonaankin voi ajautua nurkkaan. Se on henkistä väkivaltaa pahimmillaan, rakkauden vastakohta kun ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Vain TUNTEETON ROBOTTI voisi ottaa neutraalisti sen, että ihminen johon pitäisi voida luottaa 110% ja jota itse rakastat ja jolle et itse haluaisi kskaan pahaa mieltä tahallisesti, on noin välinpitämätön = ei rakasta.
Ei voi kukaan vaatia olemaan kanssaan, jos ei voi lupauksiaan pitää. Luottamus, kunnioitus, rehellisyys: parisuhteen tukipilarit! Miten joku voi vaatia rakentamaan ilman tukipilareita? Rakentamaan epätasaiselle maalle huojuvaa tornia joka hajoaa vähän väliä. Eikä edes myönnä että jotain on vialla. Olen samassa tilanteessa ja ottanut itse etäisyyttä. Aion keskittyä omaan paranemiseeni ja hyvinvointiini. Niin makaa kuin petaa. Enää en tunne syyllisyyttä. Minun ei pidä todellakaan muuttua kylmäksi ja tunteettomaksi kuten on vaadittu. Jos sen tekisin, seuraava, hyvä suhde, pilalla. En aio viedä vanhoja haamuja tulevalle.
Hiiohei tätä elämän riemua!
Noin sitten miehen parempi elämä -projekti nappasi minut mukaansa, tosin täysin toverillisesti tällä kertaa. Tää on kyllä taas niin päihdelinkkikamaa, että en tiedä, itkeä vai nauraa.
Mies siis kokeilee, josko elämä olisi parempaa selvinpäin - ja selvinpäinhän tietysti tarkoittaa sitä, että ei juoda humalaa tai polteta pilveä. Parit kaljat kuulemma pitää voida juoda, muuten ei olisi sosiaalista elämää. Eikä tämä elämänmuutos ole nyt lopullinen, ainoastaan kokeilu. Jos ei tällä nyt elämä muutu paremmaksi, niin lähtee lääkäriin hakemaan masennuslääkkeitä paranemiseensa.
Jännä puoli tuossa hänen “valaistumisessaan” on, että hän on alkanut diagnosoida kaikkia lähipiirissään ongelmakäyttäjiksi/alkoholisteiksi jne. Mutta sitä hän edelleen vannoo, että itse osaa hallita. Lähti vain käsistä tuossa parin kuukauden ajaksi - onhan se ymmärrettävää, kun ero ja kaikkea.
Nyt sitten viikon verran selvyyttä takana, ja olo on kuulemma todella vihainen ja kiukkuinen. Lisäksi ei pysty nukkumaan. Itse yritän selittää aivokemioista ja siitä, kuinka niiden pitää antaa palautua - että hänen koko ruumisparkaansa on rääkätty niin erilaisin myrkyin pitkän aikaa, ettei se hetkessä parane. Hänen mukaansa ei kuitenkaan voi olla vaikutusta tuntemuksiin sillä, että vasta viikon ollut polttamatta, vaikka sitä ennen kärysi huimia määriä toistuvasti. Syy on ulkoisissa asioissa: taloudellisessa tilanteessa, työpaineissa jne. Mutta aikoi odotella, jos olisinkin oikeassa ja tunne-elämän tasapainottuminen veisi enemmän aikaa.
Ja kuten yllä jo mainitsin, niin mies halusi minusta tämmöisen toverillisen osan: jonkun, jolle puhua ja jonka kanssa urheilla. Noh, tälle päivälle sitten raivasin kalenteristani tilaa hänen tapaamiselleen ja soittaessani sovitusti oman työpäivän jälkeen, mies ilmoitti iloisesti olevansa kaljalla kaverinsa kanssa. Luurista kuului se niin tuttu ja turvallinen ylimielisen loukkaantunut ääni, kun ilmoitin, että taitaa jäädä sitten urheilut toiseen päivään. Niinku hei come on, nainen, ei kai yks kalja nyt mitään urheilua estä?!
Suutuin tuosta aikamoisesti, täytyy myöntää, lähinnä siksi, että olin perunut tämän takia muita menoja, jotka eivät varmasti olisi tuottaneet pettymystä. Kykenin kuitenkin olemaan syyllistämättä ja laittamatta vihaista viestiä perään, että näinkö saakeli mut palkitset (mikä olisi kyllä seurusteluaikoina aivan taatusti näpytelty muutamien kirosanojen saattelemana). Todennäköisesti yksi kalja ei mitään olisikaan noin fyysisesti haitannut, mutta itse haluan pitää kiinni periaatteista. Jos tässä jotain kaverisuhdetta pidetään yllä, niin vaadin täyttä nollatoleranssia minua kohtaan. Olen saanut sietää tarpeekseni jo suhteen aikana, ja jos hän haluaa minut tällä tavoin elämässsään pitää, niin nämä tapaamiset eivät ole kaljantuoksuisen tai punasilmäisen flegmaatikon pilaamia. Toisekseen minusta on äärimmäisen iljettävä tapa ylipäänsä juoda olut (se ensimmäinenkin) ennen urheilua. Lipesin periaatteista niin miljoonasti seurustelun aikana inhoten itseäni jälkikäteen. Nyt en ajatellut katsella mitään läpi sormien.
Sen sijaan kokonaisvaltaisemmin tiedän tuon koko hänen projektinsa olevan uppoava laiva. Silkkaa itsepetostahan tuo on alusta loppuun: “olen joo selvinpäin, on tässä kyllä nyt pilvetkin loppu, mutta siis en kyllä juokaan, mutta siis ainahan yhden tai pari voi ottaa”. Mutta olen ajatellut sen niin, että hyvä, jos tuollaisella saa jotain muutosta aikaan elämässään ja edes hetkellisesti elämästään kiinni. Jos se parantaa hänen hyvinvointiaan, niin omien voimavarojeni rajoissa kyllä voin tuohon osallistua lähtemällä kerran viikossa lenkille. Mutta olen pitänyt myös mielessä sen, että jos ja kun tämä projekti kosahtaa, niin se ei silloin ole minun pettymykseni. Voihan hän olla koko ajan kusettanut minua, tiiä vaikka tissuttelisi edelleen joka ilta. Sehän sopisi tuohon hänen selvyyden määritelmäänsä. Ihan itse hän siinä tapauksessa oman elämänsä pilaa. Mikäpä minä olen siihen puuttumaan - tämä on vapaa maa ja hän aikuinen mies. Minä sen sijaan pystyn asettamaan rajat sille, missä määrin ja missä tilanteissa olen hänen kanssaan tekemisissä. Jos tuo rajojen aiheuttaminen nyt hänet suututti, niin suuttukoot. Jos ei kelpaa näillä rajoitteilla, niin jää hänen osaltaan lenkit tekemättä.
Mutta tällaista purkautumista täältä suunnalta tänään. Piti tämä avautuminen käydä kirjaamassa, että jää nuo ikävät kiukun tunteet samalla. Kummasti tuo virtuaalimusteen käyttäminen täällä tuntuu liimaavan näille sivuille monen monituista turhaa tuntetta, joita tuollaisten retkujen takia pakkaa kokemaan. Nyt puen ne lenkkivaatteet niskaani, lataan hyvät musat luureihin ja menen rentouttavalle juoksulenkille ihan yksinäni.