Voi luoja viiri, me ollaan molemmat ihan samassa tilanteessa!
En ole kuullut omasta sekakäyttäjästäni kuukauteen ja sen ajan mulla menikin vallan mainiosti. Tiistaina kuitenkin soitti, että haluaisi tulla mun luokse rauhoittuun multimaalisen sekoilunsa jälkeen kun morkkis ja rahatkin loppu. Kovasti suunnitteli aa-kerhossa, työkkärissä yms. käyntiä. Sanoin, että saa tulla. Tiistai iltana sitten hain hänet luokseni → heti mun ovesta sisään päästyään alkoi väsätä paukunpolttovehkeitä kasaan. Keskiviikkona lainasin hänelle autoani sillä ehdolla, että hakee mut töistä viideltä ja vie mut tärkeään sovittuun menoon, mihin en ilman autoa ehdi. Ajeli päivän autolla, kävi varastamassa äidiltään rahaa ja varasti mun rahaa autostani → soitti, että nyt on pakko päästä polttaan varastetuilla rahoilla ostettua paukkua, ei pysty oleen selvänä viiten asti. Mies sitten pakkasi tavaransa ja heitin hänet kotiinsa.
Siihen päättyi sitten yrittäminen taas tältä erää. Miehen äidin kanssa sovittiin nyt, että hän hankkii tänään Irti huumeista ry:stä itselleen tukihenkilön, kun ei tästä rallista muuten tule enää mitään. Minä vetäydyn takavasemmalle ja ammattilaiset saavat hoitaa asiaa eteenpäin.
Tämmöiset eroamisten vuosipäivät ja omituisen rauhallisesti ja rentouttavasti kulunut joulu ja uusivuosi toi minut tänne päivittämään kuulumisia. Vuosi on kulunut, ja missä olenkaan! Erossa miehestä, elämässä elämääni parhaani mukaan ja parhaakseni katsomalla tavalla - vaikkakin ilman uutta rakkautta ja vielä tuon edellisen suhteen suoma suru hartioilla. Miestä en sure tai kaipaa, mutta eipä tuollaisesta voi ihan kuivin jaloin selvitä kuitenkaan.
Mutta hyvät uutiset ensiksi! Elämä on kevyempää kuin osasin kuvitellakaan. Päivä päivältä 2012 näytti, mitä kaikkea elämä voi ollakaan. Olen ollut ahkera ja aikaansaava aivan uusissa määrin. Olen saanut paljon uusia ystäviä ja hämmästynyt siitä, miten mukavia ihmiset voivat olla. Olen käynyt baareissa enemmän kuin edellisten kolmen vuoden aikana yhteensä. Ne baari-illat eivät ole kertaakaan päättyneet kenenkään ilkeilyyn tai holtittomaan humalatilaan. Voin taas säilyttää alkoholia kotonani ja tanssia aamuun asti ystävien seurassa, jos siltä tuntuu. Olen myös käynyt baarissa ja tanssimassa täysin alkoholittomasti - koska sellaisia ihmisiä elämässäni nyt on, jotka tekevät asioita ihan selvinpäinkin! Vähän hurahtaneeksi ne ehkä minua ajoittain luulevat, kun olen toistuvasti niin liikuttunut asioista, jotka heille on itsestään selviä, mutta eipä tuo ole suuremmin haitannut.
Mutta on tässä sitten tietysti nurjatkin puolensa, jotka ei tosin ihan joka hetki niin nurjilta näytä. Olen todella varovainen ihmisten kanssa, enkä oikein osaa/uskalla päästää ketään lähelle. Oletan sen kuitenkin olevan aika ymmärrettävä reaktio tuollaisten vuosien jälkeen, ja olenkin katsonut parhaaksi käydä tätä hitaasti ja varmasti läpi. En haluaisi tarjota kellekään puolikasta tai päätyä vastaavaan tilanteeseen kuin aiemmin. Monet asiat ovat vinksallaan vieläkin ajatusmallissani ihmisistä ja heidän välisistä parisuhteistaan, ja kyynisyyttä ja pessimismiä olen viljellyt ihmisten korviin välillä siinä mittakaavassa, että yllätyn itsekin. Hetkittäin se huolettaa, mutta nyt sentään jo kykenen miettimään, mitä hyvä romanssi olisikaan. En vain ehkä konkreettisesti osaisi vielä saada sellaista aikaan.
Olen tämän kaiken pohtimisen jälkeen jäänyt johonkin reflektointimoodiin, vaikkakin nykyään psykologisoin koko ajan sentään itseäni enkä enää tuota eksääni. Hyväähän se varmasti tekee miettiä näitä asioita, mutta pitäisi tässä kohta puolin jättää sekin jo vähemmälle ja keskittyä itse elämiseen muullakin kuin tuolla kevyellä tavalla. En vain enää haluaisi mitään ikävää kohdalleni ja siksi väistelen kaikkea, mistä voisi seurata surua tai mikä olisi jotenkin todellista. Jollain tavalla koen vielä painolastia tai häpeää tapahtuneesta ja siitä, etten lähtenyt aiemmin. Olen antanut miehelle anteeksi siinä määrin kuin niin voi tehdä. Mutta alan vasta käsittämään, että vielä pitäisi antaa itselleenkin anteeksi tämä kaikki.
Mutta yhtä kaikki, olin niin otettu tuosta hämmästyksestäni joulun rauhasta, että halusin jakaa sen ilon päihdelinkissä. Jotkin asiat huomaa hitaasti. Minulla oli ensimmäistä kertaa vuosiin rauhallinen ja levollinen joulu. En soitellut kenenkään perään, en joutunut valvomaan öitä ja miettimään, mitä on tapahtunut tai minne toinen mennyt. Ei tarvinnut tapella, huutaa tai itkeä.
Kaiken tuon räpiköimisen ja sätkimisen jälkeen on kiva huomata, että se sinnikäs vaikkakin hidas irtautuminen eksästä ja hänen ongelmistaan on tuottanut tulosta. Tsemppiä niille, jotka ovat vielä matkan päässä tästä - en minäkään aikoinaan osannut ajatella jättäväni miestäni ja vaikka lopulta osasinkin, en kuitenkaan jättänyt! Mutta jokin muuttui jossain vaiheessa, ja nyt olen tässä. Nauramassa niille klassisille lausahduksille, joilla tuo toinen joskus minut sai itkemään. Ehkä tämä kaikki vielä muuttuu koomiseksi osaksi elämääni, joka silloin tällöin voi tulla puheeksi hyydyttämättä hymyä.
Hyvä ketju, suosittelen kaikkia lukemaan. Hyvää pohdintaa ja tekstiä.
Niin, hyvä ettei ole sinisilmäinen, ja nyt voi aina sitten valita että haluaako luottaa vai ei. Molemmat puolet ovat ainakin tiedossa, joten kyseessä on valinta ja pahin on jo nähty, joten ei tarvitse sitäkään enää pelätä.
Olet suojassa koska tunnistat varmasti jo vaaran merkit. Opettaa se paljon että näkee alkoholismin parisuhteessa, ei senjälkeen ole ennallaan täysin mutta tarvitseeko ollakaan. Sehän on etu ja senjälkeen tietää mitä haluaa.
Ei itseänikään ainakaan enää houkuta “normaalit” parisuhteen kriteerit tässä elämässä. Olen sitä mieltä että kuplassa eläminen ja laumasieluisuus on ohitse kohdaltani. Saan tilalle jotain omanlaista. Hyvä itsetuntemuskurssi käytynä.
Aivan uskomaton ketju. Hienoja ajatuksia ja liityn joukon jatkoksi sanoessani, että suoraan kuin omasta elämästäni. Olen lukenut näitä vanhempia(kin) ketjuja nyt lävitse ja on hienoa ja rohkaisevaa huomata, että niin moni on taistellut itsensä kanssa eteenpäin, omilla ehdoillaan. Ja juuri se ajattelutavan muutos, mikä tapahtuu, kun pääsee siitä hullunmyllystä ja kehääkiertävistä keskusteluista…
Kirjoitin omasta tilanteestani lyhyesti tuonne Minä selvisin -ketjun hännille. Teilläkin oli ilmeisesti suhteellisen “keskusteleva” suhde, meillä myös. Siis itsehän pidin sitä alkuun hienona asiana, mutta näin jälkikäteen huomaan, että kaikki se keskusteleminen tähtäsi lähes pelkästään lukuisiin teräviin ja analyyttisiin argumentteihin a) juomisen puolesta b) minun asenteitani vastaan c) vapaamuotoiseen syyllistämiseen (kohteena milloin työ, parisuhde tai elämä yleensä). Pidin retkua jopa arvossa hänen älykkyytensä vuoksi, mutta harmillista vain, että se verhosi taakseen sen totaalisen tunnekylmyyden, josta sinäkin kirjoitit. Myös meidän eromme oli siinä, että minä saan itsellenikin hyvän mielen ollessani toiselle hyvä - hän koki, että se on häneltä uhraus. Jotain, mitä minä vaadin, eikä toiselta saa vaatia mitään, jos oikeasti rakastaa. Ja vastaavasti, jos minä loukkaan toista ihmistä, myös itselläni on paha mieli. Ei toimi alkkiksilla, ei.
Se vaivasi myös minua todella paljon, vaivaa edelleen. Kysymykseen, miten joku voi olla niin kylmä, tuskin tarvitsee tällä palstalla peräänkuuluttaa vastausta. Mutta silti sitä miettii. Ne öiset ahdistukset, se paniikinomainen vitutus siitä kaikesta, mitä sitä oikein kestikään, ne on ehkä tarpeen että pääsee eteenpäin. Ehkä ne auttavat myös nauttimaan niistä pienistä asioista, kuten siitä öisestä rauhasta ja siitä, ettei enää tarvitse odottaa ja huolehtia, kunnes lopulta laittaa sen viestin vain saadakseen vastauksen, mitä vittua sä oikein siellä valvot ja kyttäät ja kontrolloit…
“-- eivät myöskään yleensä kadu tekemisiään eikä heidän omatuntonsa soimaa, vaikka he olisivat tehneet millaisia hirmutekoja. Heiltä puuttuu myös myötäelämisen taito, mikä ilmenee kyvyttömyytenä asettua toisen ihmisen asemaan. Siksi [he] käyttävät muita ihmisiä hyväkseen: heistä on luonnollista, että heidän vuokseen uhraudutaan, mutta he eivät tunne tarvetta vastapalveluksiin.”
Oli pakko lainata - arvatkaapa keistä “heistä” on kysymys…Ei alkoholisteista, ei, vaan sosiopaateista… Ns. epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön kriteerit täyttynevät monenkin viinan värittämän parisuhteen kohdalla, mikä on todella surullista. Ja kaikki ne jäljet, jotka se jättää… Mutta täällä niitä korjaillaan, yhdessä ja yksin.
Kiitos Viiri ketjustasi ja pohdinnoistasi, voisin lainailla tähän kaiken alusta loppuun, mutta siinä ei taida olla järkeä… Olen onnellinen, että olet päässyt elämässäsi eteenpäin ja kaikkea hyvää!
Kiitos, Takkutukka ja samaa kok, kauniista sanoista
Jotenkin päädyin tänne jälleen, vaikka elämä on edennyt. Päihdelinkille tuntuu olevan käyttöä vielä vuosien ajan onnettoman alkkissuhteen jälkeen. Olen opetellut elämään yksin - ja sekös tuntuu taivaalliselta ilman tarvetta murehtia toisesta alituiseen! Mutta nyt on käsillä hetket, kun pitäisi opetella vielä elämään uudestaan jonkun toisen kanssa, eikä se käykään ihan helposti.
Ensinnäkin, oli jo suuri harppaus elämässä eteenpäin päätyä tällaiseen rakastumiseen/ihastumiseen ja ajan viettämiseen keskenään - en ole aiemmin pitänyt siitä, että joku vieras ihminen on kodissani, sillä tämä on ollut turvapaikkani vuosien ajan. Nyt olen sujuvasti istunut iltaa hänen kanssaan juoden viiniä illallisella ahdistumatta ja miettimättä, missä vaiheessa tuo(kin) mies päättää haluavansa jatkaa iltaa baarissa. Hän ei halua - hänelle riittää illallisen kanssa lasi viiniä. En ole nähnyt häntä humalassa, ja hän haluaa lähteä kaupungilta tai baaristakin kotiin nukkumaan juuri niin aikaisin kuin minäkin.
Vaikka pääasiassa tuon miehen oleminen on saanut minut hymyilemään, tulee uuden suhteen aloittamisessa väistämättä hetkiä, jotka pakottavat raottamaan mennyttä elämää ja ikäviä kokemuksia. Pystyn kyllä kertomaan tarpeen tullen menneistä ja antamaan miehelle johtolankoja syihin, miksi jotkin tilanteet ovat minulle vaikeita. Hän on pahoillaan ja kauhistelee tapahtumia - mitäpä siinä toinen edes voisi muuta tehdä. Itse kerron tarinaa kuin jonkun toisen elämästä ja tunnen piston sydämmessäni, kun havahdun miettimään, miksi tuota mennyttä suhdetta edes siedin niin pitkään. Sitä on vaikeaa selittää myös sille toiselle.
En kuitenkaan halua kertoa kaikkea - tai en ainakaan halua tuota tarinaa jokapäiväiseen elämäämme. Käytän sitä selittämään omaa suhtautumistani ja käytöstäni, mutta en tunne tarvetta vuodattaa tuntikaupalla menneitä aikoja. Ne ovat olleet, ne ovat osa minua, mutta olen niitä tänne ja ystäville vuodattanut jo aikoinaan tarpeeksi. Sekin huomio saa minut helposti hymyilemään.
Vaan vaikeampaa ovat konkreettiset tilanteet ja opitut tavat. Ne ovat pieniä pakokauhuja, jotka yllättäen laittavat minut hypähtämään varpaisilleni. Esimerkiksi kutsu illalliselle miehen ystävien seuraan ei herätä minussa intoa, ja kun yritän löytää itsestäni syyn moiseen nihkeyteen, huomaan stressaavani tuollaista tilannetta suuresti. Mielessä ovat ne monet epäonnistuneet iltasuunnitelmat eksän kanssa, humalaiset huutelut ja syyttelyt. Kun on monta vuotta elänyt alituisessa stressissä, ei helposti luotakaan siihen, että asiat voisivat mennä hyvin. Ennemminkin tämäkin illallinen on vain uusi mahdollisuus päätyä riitelemään ja itkemään, vaikka tämä nykyinen mies ei ole antanut viitettäkään sellaisesta.
Samoin toimii arjen pienet jutut - ruuanlaitot ja tiskaamiset. Toinen tahtoisi kovasti olla osallisena - ja minä ilmoitan, että haluan päteä ja tehdä itse kaiken. Kun mietin tarkemmin, en keksi muuta syytä sille, kuin pelon siitä, että sekin päättyy riitaan. Aika monet asiat edellisessä suhteessani päättyivät. Vältän tilanteita, joissa toinen voisi väittää minun tekevän väärin - näpäyttää jostain pienestä, vaikka siitä, miten sipulit pilkotaan. Ja päädyn tuon tuosta ihmettelemään, miksei tämä uusi nyt keksikään mitään kohtaa, mistä syyttää minua.
Koska olen oppinut tästä menneestä projektistani tällaisen omien tunteiden, ajatusten ja käyttäytymisen reflektoinnin, on luonnollista, että alan miettimään kaikkea suuremmassa mittakaavassa. Mitä on normaali parisuhde ja sen vaikeudet? Miten tunnistan tilanteissa, mikä on ok ja mikä ei, kun taustalla on vuosien koulu täysin epänormaalia tilannetta? Onni on, että olen luonut tähän uuteen mieheen keskustelevan luottamussuhteen, ja käytän tuon tuosta lauseita, joissa pyydän kärsivällisyyttä ja kerron vasta opettelevani asioita uudestaan. Siltä tämä tuntuu: opettelen kävelemään uudestaan eikä se tapahdu ihan hetkessä. Kun alkoholistin sijaan tarjolla on omilla jaloillaan seisova ihminen, joudun mittailemaan tuon tuosta, miten sellaisen edessä käyttäydytään. Hän ei tarvitse minua kuten eksäni, enkä minä tarvitse tätä uutta kuten tarvitsin eksääni. Mutta sen sijaan, että pitäisin itseni turvallisen välimatkan päässä ja päädyn tuhoamaan hyvän alun omaan pelokkuuteeni, pyrin vaihe vaiheelta oppimaan uudenlaisen tavan olla ja elää toisen kanssa.
Vaikka olen jo pitkällä itseni ja elämäni kanssa, on tämä hurjan aikaa vievä prosessi päätyä myös siihen tilanteeseen, että olisi sinut itseni, elämäni ja uuden parisuhteen kanssa. Oppia ikä kaikki, eikö vain?
Tuttu tilanne muutamien vuosien takaa. Pohdin samoja juttuja. Ei siinä auttanut muu kuin käydä omaa menneisyyttään läpi, istua ahkerasti al-anon ryhmissä ja järjestellä ne omat palikat vain kuntoon. Vanha piti käsitellä pois, että oli valmis uuteen. Kuoria minuutta, kerros kerrokselta, tutustua omiin rooleihin ja erottaa sairaat käyttäytymistavat terveistä. Ilman tätä työtä en olisi pystynyt enää terveeseen, onnelliseen parisuhteeseen, jollaisessa nyt saan elää.
Minulle oli tärkeintä oppia erottamaan se, mikä kuuluu omiin kipuihini ja menneisyyteen, ja mikä taas kuuluu tähän hetkeen. Nämä kun menivät varsinkin aluksi helposti sekaisin. Aika pian huomasin, että kaikki tuskat, kiukut ja ahdistukset puskivat menneisyydestä, eikä niitä tässä hetkessä, riitelemällä tai mouhkaamalla saanut mitenkään purettua, vaan vanhat asiat piti vain käsitellä läpi, tuntemalla vanhat haavat ja kivut uudestaan, ja suremalla menetetyt asiat. Tämä onnistui monen vuoden vertaisryhmätyöskentelyllä, terapialla ja suurella määrällä päiväkirjan sivuja ja itsetutkiskelua. Nopeaa ratkaisua ei taida olla, tai ei ollut ainakaan minun kohdallani.
Hyvä puoli on se, että kaikki nykyhetkessä tapahtuva asiat ja vuorovaikutustilanteet voivat toimia hyvänä itsetutkiskelun välineenä. Kuten parisuhde konflikteineen Kun ei vain erehdy siirtämään menneisyyden käsittelemättömiä asioita tähän päivään, toisten ihmisten vioiksi. Niin voi helposti tapahtua, ja silloin sitä vain alkaa kasata lisää kuormaa taakkaansa, ja viillellä lisää haavoja sieluunsa.
Jeps. Pikkuhiljaa, matkasta nauttien. Itse hoin monta vuotta itselleni, että Kaikki tulee olemaan hyvin, kaikki järjestyy. Kunnes tajusin mantrani mielettömyyden. Sen mukaan se onni on aina tulevaisuudessa, jossakin nurkan takana odottamassa!
Nykyään sanon itselleni, että Kaikki on hyvin, juuri nyt. Vaikka mitä tapahtuisi, kaikki on hyvin tässä ja nyt.
Läsnäolo tässä hetkessä, se että elää vahvasti kaikilla aisteillaan, hengittää vahvasti, kiinni omassa kehossaan ja sen tuntemuksissa … eikä ajaudu oman mielensä temppuilujen vangiksi. Se antaa sen onnen ja vapauden tunteen heti, saman tien. Miksi odottaa tulevaisuuteen? Tarkkailemalla omia ajatuksiaan ja mielenliikkeitään, keskittymällä tähän hetkeen ja näkemällä mitä kaikkea se tarjoaa, voi olla tyytyväinen heti ja nyt. Jos elää koko ajan menneessä tai tulevassa, ei ole koskaan onnellinen. Tämäkin oli yksi läksy, mikä minun piti oppia.
Vanhat kivut pitää kokea uudestaan, menneisyys pitää toki käsitellä, mutta elämä on tässä ja nyt, ja oman hyvinvoinnin kannalta oma mielenhallinta on kaikkein tärkeintä. Menneisyyttä voi penkoa silloin kun on sen aika, tunteet ottaa vastaan silloin kun ne tulevat, pelkoon ja ahdistukseenkaan ei kuole, vaikka niiden antaisi olla rauhassa omassa itsessään niin kauan kuin ne haluavat olla. Hiljaisuus, ajatuksettomuus, meditointi, jooga… ne ovat suuria työkaluja ja apuvälineitä omassa mielenhallinnassani.
Alkoholistin kanssa sairastuu itsekin. Se sairaus ei lähde pois automaattisesti, kun pääsee juoposta eroon. Jostakin käsittämättömästä syystä alkoholistin kumppani, läheisriippuvainen ihminen kiintyy kaookseen, ahdistukseen ja pelkotiloihin, jopa niin paljon että adiktoituu niihin (Eikä varmasti myönnä tätä! kuka nyt pelkäämiseen ja stressaamiseen koukuttuisi…) Minua auttoi paljon, kun ymmärsin tämän itsestäni. Kun kaaos ympärilläni syntyi, en lähtenyt siihen mukaan, seurailin vain tapahtumia itsessäni, katselin omia ajatuksiani ja tapaani luoda konflikteja, pelkoa, kiukkua, vihaa, levottomuutta, tunteiden vuoristorataa… Ja opettelin hyväksymään senkin tilanteen, lähtemättä mukaan. Irrottauduin, vähitellen. Hoin itselleni: Hellitä, ja anna Jumalan ohjata.
Se auttoi, ja auttaa vieläkin Tsemppiä Viiri, olet jo pitkän tien kulkenut, ja voiton puolella!
Voi, miten täydellisen osuvasti Sitruunapippuri kirjoitti kaiken! Itse olen seurustellut jo 2 vuotta miehen kanssa, jolla ei ole alkoholiongelmaa. Ja kyllä on kaikennäköistä joutunut käsittelemään itsessään! Ne rutinoituneet käyttäytymismallit, pelot yms. Välillä on ollut sellainen olo, että kumpa pääsisi itseään karkuun. Edelleen silloin tällöin menneisyys meinaa vetäistä pelottaviin mielikuviin. Miten hankalaa voikaan olla opetella elämään parisuhteessa, niin ettei tarvitse huolehtia kokoajan toisen käyttäytymisestä. Pitää opetella uudestaan ikäänkuin elämään omaa elämää. Ne mielikuvat pitää tosiaan vain käydä niin monta kertaa läpi, kun on tarve. Erikoisinta siinä on se, että toinen ihminen ei lähdekään ryyppäämään yms. Siihen jatkuvaan kriisiin on todellakin addiktoitunut, vaikkei sitä ikinä usko itsekään. Itse olen saanut hirveästi tukea vertaistukiryhmästä. Lopuksi täytyy todeta, että kaiken hämmennyksenkin keskellä nämä viimeiset pari vuotta on olleet hyvin ihanat ja onnellisimmat, mitä muistan, vaikka menneisyyden pelot kummittelevatkin välillä. Tsemppiä sinne!
Olen onnellinen, että olet päässyt elämässäsi eteenpäin ja kaikkea hyvää!
Kun ei vain erehdy siirtämään menneisyyden käsittelemättömiä asioita tähän päivään, toisten ihmisten vioiksi. Niin voi helposti tapahtua, ja silloin sitä vain alkaa kasata lisää kuormaa taakkaansa, ja viillellä lisää haavoja sieluunsa.
Tsemppiä Viiri, olet jo pitkän tien kulkenut, ja voiton puolella!