Kesä on täällä taas!... ja niin minäkin!

Kotikanava
1

Tervehdys kotikanavalaiset!

Johan tässä kestikin, talven pärjäsin sillä, että välillä vain kävin vilkaisemassa, mitä täällä tapahtuu. Mutta niin se vain tuli kevät ja kesä, ja olen taas suurien kysymysten äärellä. Viime syksynä lupasin itselleni, että kolmatta kesää en katsele, ja kevään mittaan olen sen tehnyt selväksi myös miehelle. Hänellä sen sijaan oli suuret suunnitelmat siitä, mitä tulee nyt kesäkuukausina saamaan aikaan - ja myös siitä, miten onnistuu olemaan kesän riennoissa mukana.

Tämä alkaa jälleen todella perinteisesti: vähän lipsahtaa oluenjuonti kisojen aikaan ja pilvenpoltto, kun en ole paikalla. Sitten tulee viikonloppu, jolloin viimein meillä on aikaa olla yhdessä ja suunnitelmiakin sen varalle, mutta niin ne suunnitelmat saivat jäädä, kun oikean sortin kaveri ilmoittaa haluavansa viettää aikaa. Meidän suunnitelmat vaihtuvat heidän suunnitelmiksi, mutta kohteliaisuus syistä todetaan kuitenkin, että minäkin voin tulla heidän mukaansa, jos haluan. En halunnut.

Sopivasti viikonloppua tietysti myös pohjustettiin humalaisella huutelulla yöaikaan, jossa maalataan meidän suhteesta sellainen kuva, että minä olen itsekäs ja haluan hallita häntä. Sellaiseen ei aikuinen mies tietystikään voi suostua. En paria viikkoa aikaisemmin ymmärtänyt, että oli rakkaudenosoitus haluta juoda eräänä maanatai-iltana pullo viiniä minun reissultapaluun kunniaksi, vaan itsekkäästi ajattelin aamulla olevia velvollisuuksia ja nukkumista. Kuinka äärettömän hankala ja pinnallinen olenkaan, kun kitisen viikkokausia eteisessä makaavista pullokasseista ja sanon, että tuollaista toimimattomuutta on hankala arvostaa! Että jos hänen arvostuksensa on tuollaisista arkipäiväisistä asioista kiinni, niin olkoot!

Vielä tässä kohtaa minua ei edes haittaa itse määrät tai vinkeet tuon ilojuoman ympärillä, mutta sen sijaan tuo käytös, joka siihen liittyy. Riita sytytetään jostain mitättömästä, sitten huudetaan täysin pitämättömiä argumentteja vain voidakseen tehdä minulle huonon omantunnon. Milloin olen ollut liikaa menossa velvollisuuksieni takia, milloin itsekäs kuvitellessani hänen viettävän aikaansa kanssani. Erityisen isona ja raskaana tässä kaikessa pidän sitä tunteettomuutta, joka nostaa päätänsä: hän tiesi tämän päivän suunnitelmien olevan minulle iso asia ja sen piti olla meille molemmille kivaa. Olen monta viikkoa tätä odottanut ja hän viime metreillä ilmoittaakin lähtevänsä viettämään meidän yhteistä päivää kaverinsa kanssa. Eilen olin jo nukkumassa, kun hän könysi baarista kaverinsa kanssa mekastamaan ja tähän tietysti heräsin huonotuulisena. Sekin oli minun vika, sillä eihän heillä ollut tarkoitus herättää. Olen vain niin itsekäs, että kuvittelen olevani oikeutettu suuttumaan sellaisesta! (:D)

Nyt olen sitten taas ahdistuksen, suuttumuksen, surun ja muutaman kymmenen muun tuntemuksen ristitulessa. Omituista, sillä tämä oli jo viime syksyn jälkeen odotettavissa ja kuvittelin jo aiemmin käyneeni niin paljon näitä paskoja fiiliksiä läpi, ettei seuraava kerta tulisi yllätyksenä. Että osaisin olla viileä ja välinpitämätön ja tehdä sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Nyt sen sijaan tuntuu, että yritän vain olla kuin en olisikaan, kehittää kivaa tekemistä itselleni ja naureskella tilanteen absurdiudelle sen, minkä pystyn. Se pitää pystyssä hetken, mutta kokemuksesta tiedän senkin, että romahdan vielä myöhemmin. Jos tällä kertaa tekisinkin kaiken toisinpäin: itkisin ja huutaisin jo valmiiksi, rypisin pari päivää tässä onnettomuudessa ja sitten nousisin ja opettelisin itselleni uuden elämän tuon välinpitämättömyyden voimin.

Järki sanoo, että voin vielä viettää mukavan kesän itsekseni ilman tuota totuttua painolastia, mutta pettäisin aika pahasti itseäni jälleen kerran, jos kuvittelisin tottelevani tuota aivojeni lähettämää viestiä samaan tapaan, kun tottelen sen varoituksia ylittäessäni suojatietä. On hurja ajatus joutua jälleen kerran katselemaan itsensä hyppäävän rekan alle, vaikka tietää jo valmiiksi, ettei siinä hyvin käy.

Näissä mietteissä tällä kertaa,
Viiri

2

Tervetuloa takaisin, Viiriläinen!

Ihmisellä on ihailtava kyky muistella “ruusunpunaisten lasien läpi” joitain tiettyjä asioita, ja aktiivisesti unohtaa toiset. Tältä palstalat kun lukee omia vanhoja viestejään, niin siinä kätevästi pääsee pienimuotoiseen aikakoneeseen, ja miettii että miten voi olla että olen tuntenut noin jo xx-aikaa sitten, koska itseltä, ns. aktiivisesta muistista, moiset tunteet ja tapahtumat on ehkä ihan kokonaan unohtuneet.

Täällä on ollut koko talven ihan aktiivista ja mukavaa keskustelunvaihtoa, sovit hyvin joukkoon!

-Ellis

3

Hei Viiri,
kyllä tutulta kuulostaa kuvauksesi…
minulle nyt tulossa kuuden vuoden jälkeen ensimmäinen kesä kun eksä ei ole matkassani…
olen totutellut jo eroon syksystä saakka kun hän lähti, mutta jokainen vuodenaika ja paikka pitää näköjään surra erikseen.
Suru ja luopuminen… tuskani on ollut aivan valtava… tuosta mitä kerroit pääsin kuitenkin hyvin niihin kuviin ja tunnelmiin mitä aikaisemmat kesät olivat. Nyt eksällä on kaveri joka jätti kaiken oman elämänsä ollakseen eksäni kanssa … ovat tosi onnellisia. Minua kuulema eksäni ei koskaan rakastanutkaan ja minähän en tehnyt vastaavia uhrauksia ehkä itse juonut.
Kesä on kuitenkin vapaata ja huoletonta aikaa ja siihen tuollainen rilluttelu jopa ajoittain sopii. Tuntuu niin hullulta olla yksin, tositylsäääää…
Hauskaa kesää sinne!!!

4

Huoh! Kiitos tsemppauksesta, ilman tätä kanavaa olisin kyllä ihan orpona parkana kaiken tämän keskellä.

Yö meni miettiessä, ja tuntuu omituiselta käydä taas kaikki läpi kantapään kautta. En tiedä, mihin kuvitelmaan talven aikana sorruin, kun näitä tekstejä ja muiden kirjoituksia lukiessa tajuaa taas, mistä todella on kyse. Tuntuu turhalta ihmetellä toisen käytöstä ja mun kannalta vaikuttavaa julmuutta, kun siihen on selkeä syy. Olin kai siinä uskossa, että nyt aikuinen mies viimein ymmärtää päihteiden vaarat ja laittaa itse rajansa. Jos ovat minun muistoni saaneet kauniimmat kuvat kuin mihin menneisyys oikeuttaisi, niin samalla mielellä on mieskin. Kun varoittelin jälleen kerran, että en kestä enää tuollaisia kesiä, niin hän onnistui kokonaan kieltämään minkään huonon kesän olemassaolon! Aivan kuin viime syksyn taistelut ja pahat olot monelta kuukaudelta olisivat vain omaa harhaani!

Olen äärimmäisen vihainen, mutta en oikein tiedä mille: miehelle vai tuolle pirun hirttopuulle, jossa hän roikkuu. Kaikesta huolimatta on vaikeaa erottaa miestä taudista, enkä kyllä tiedä, onko siihen tarvettakaan. Jos onnistuisin itselleni täysin pitävästi perustelemaan sen, että nyt puhuu alkoholi eikä hän, niin varmasti jaksaisin taas yrittää ja kestää ja toivoa. Mutta se on sekä mies että alkoholi ja hänen tehtävänsä on se tajuta - eihän mulla ole mitään työkaluja, joilla ne kaksi erottaisin!

Kohta pitäisi keskustella, ja voin kuvitella jo valmiiksi sen keskustelun etenemisen. Hän ei ota vastuuta teoistaa, todennäköisesti vain ilmoittaa, että kaikki oli minun vikaani. Tuokin kauhistuttaa enemmän kuin ennen, olinhan aikaisemmin edes siinä uskossa, että puhuminen auttaa. Nyt olen 100%:n varma, että syyt löytyvät muualta kuin miehestä tai hänen käytöksestään ja siinä ei minun sanani paljoa paina.

Talvella suurin ilon ja ihmetyksen aiheeni oli se, millä tavalla pystyimme konfliktitilanteita hoitamaan ja että hän vastasi, ymmärsi, ja päästiin sopuun. Nyt kauhulla mietin viime elokuuta ja sitä äärimmäistä lamaannusta, minkä nuo keskusteluyritykset aiheuttivat. On todella kurjaa selittää toiselle pahoja tunteitaan, ahdistustaan ja pelkojaan, kun niihin vastataan tyyliin “vittu, mitä paskaa” ja painutaan ostamaan lisää olutta.

Tuosta kuivahumalakeskustelusta hämmennyin myös, sillä mies on jälleen ollut omituisen kireä ja kiukkuinen minulle. Nuo huomiot siitä, että mies purkaa olonsa siihen, joka edustaa hänen ongelmaansa - siis lähinnä puolisoon, kuulostaa myös tutulta. Luulin, että kuuluu normaaliin kohteliaisuuteen ja toisen kunnioitukseen edes muodollisesti kysyä, että kaverit pyytelivät sinne ja sinne, haittaako, jos lähden, mutta mies pysyy hiljaa suunnitelmistaan, kunnes kuulen vahingossa hänen sopivan kaverinsa kanssa, että nähdään kohta. Ja kun kysyn, että mihin oot menossa, niin tiuskitaan vaan. Siinä samassa tuodaan julki se, kuinka minä rajoitan hänen elämäänsä, kuinka hän aikoo ennen kuolemaansa viettää mielekästä elämää (!) - ja minä jään yksin miettimään, että eikös meidän parisuhde ja tulevaisuuden suunnitelmat nimenomaan ole sitä!

Päätin ehdottaa parin viikon pesäeroa, sillä en voi tyriä omaa elämääni ja velvollisuuksiani nyt kuluttavan ja loputtoman sodan takia. Ajattelin ehdottaa, että molemmat miettisivät, mitä elämältänsä ja tältä kesältä haluavat ja tarvitsevat, ja että sitten parin viikon päästä vertailtaisiin, sopivatko ne yksiin. Itselleni vastaukset noihin kysymyksiin on olleet jo pidempään selvillä, mutta aikuisen miehen suunnitelmat ja toiveet tuntuvat muuttuvan mittarin osoittaman lämpötilan mukaan.

5

violamusicclub.com/anything-can-stop-us

tuolta löytyy jotenkin tilanteeseen sopiva biisi, levyn nimikkokappale Anything can stop us now.

6

Oman kokemukseni mukaan niin kauan kuin keskustelet juovan alkoholistin tai kuivilla (=kuivahumalassa) olevan alkoholistin kanssa, ei sinulla olekaan mitään mahdollisuuksia erottaa miestä alkoholismista, niin tiiviisti ne kuuluvat yhteen (nimenomaan tuon kuivahumalapiirteen vuoksi). Ts. vaikka miehesi olisikin juomatta, ei se tarkoita etteikö hänen sairautensa edelleen hänen ajatuksiinsa ja toimiinsa vaikuttaisi, päinvastoin!

Minulle itselleni on ollut paljon apua siitä, että olen ottanut selvää alkoholismista sairautena. Se auttaa muun muassa ymmärtämään omien vaikutusmahdollisuuksien rajat. Esimerkiksi: Oletko ajatellut, mitä odotat tältä keskustelunavaukselta “Mitä elämältäsi haluat?” kun kyseessä on alkoholismia sairastava puoliso? Ethän vain oleta, että sairas ihminen pystyy analysoimaan omaa tilaansa tai tilannettaan tai tulevaisuuttaan yhtä objektiivisesti kuin terve ihminen? Ethän oleta hänen tekevän pitäviä tulevaisuuden suunnitelmia kanssasi? Sillä niin ikävältä kuin tämä tuntuukin sanoa, mikäli näin oletat ja toivot tulet varmasti pettymään. Vaikka teillä olisin samat tavoitteet, on teillä todennäköisesti erilainen käsitys siitä miten ja millä konstilla nuo tavotiteet saavutetaan. Niin kauan kun häneltä puuttuu sairauden tunto hänen suunnitelmansa eivät varmasti sovi yksiin sinun suunnitelmiesi kanssa, tai vaikka puheiden tasolla sopisivatkin niin totuus onkin sitten tarua ihmeellisempää. Uskon viimeisimmän puheenvuorosi perusteella, että sinulla on tästä jo omakohtaista kokemusta.

En halua olla tyly tai tunteeton. Tarkoituksenani on nostaa peili kasvojesi eteen ja toivon, että pystyt katsomaan totuutta silmiin. Olet ikävässä ja vaikeassa tilanteessa tahtomattasi, mutta tosiasioiden toiseksi toivominen ei valitettavasti muuta tosiasioita miksikään. Se, että pystyy rehellisesti tunnustamaan itselleen mikä on puolison sairauden todellinen kuva ja luonne auttaa ymmärtämään, mitkä ovat ne puitteet joiden “säännöillä” puolison kanssa pystyy toimimaan. Se auttaa eniten sinua itseäsi, sillä et enää lataa puolisoosi epätodellisia odotuksia etkä myöskään joudu turhaan pettymään.

Ellis

7

Voi Ellis, anna tulla vaan päin näköä ja lujaa! Tuo on juuri se, mitä tarvitsen! Enkä ollut tullut ajatelleeksi tuota puolta, sillä oletin jotenkin, että hän omalla ajattelullaan ymmärtää, mikä on tärkeää ja osaa valita sen. Kuvittelen aina hetkittäin olevani perillä tuosta sairaudesta, mutta sen kokonaisvaltaisuus unohtuu helposti tai on ylipäänsä vaikea hahmottaa.

Keskusteluiltapäivä meni aivan kuten uumoilinkin, argumentit voisin kopioida suoraan viime syksyisistä teksteistäni. Olen kaikkeen syypää omalla käytökselläni, en osannut käyttäytyä eikä minulla olisi ollut oikeutta suuttua. Hän sen sijaan ei vain jaksanut katella niin v-mäistä ämmää, ja sen takia oli oikeutettu feidaamaan meidän suunnitelmat ja lähtemään kavereiden kanssa. Siinä samassa sain kuulla, kuinka viime syksy oli minun vikani ja minä aiheutin sen, että hän ei saanut mitään aikaan. On täysin oma vikani, jos oletan hänen olevan kanssani tiettynä hetkenä, sillä minä en voi määrätä eikä hänen tarvitse lupia kysellä.

Tuo keskustelu meni taas samaan juupas-eipäs-kamppailuun, mihin aina. Jos yritän selittää omaa kantaani tai tuntemuksiani, niin se käännetään jotenkin siihen, että itse olen sen itselleni aiheuttanut. En kauaa pystynytkään tuota tilannetta jatkamaan, alkoi jo tuokin vähäinen tuntua siltä, että menee oma pää ihan pyörälle. Lähdin kävelylle ja hetken jo mietin, että aivan totta, mitä jos olen itse vain ylireagoinut? Ja samalla hetkellä sain niskalenkin itsestä, että ei jumalauta, ei tämän näin pitänyt mennä!

Muutaman tunnin tuota mietittyäni en oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Paistaakohan tuolta läpi miehen oma epätoivo ja joku alitajuntainen pelko, että olen oikeassa? “Sinähän et minusta mitään juoppoa tee!” En ollut tekemässäkään, vaan toteamassa, että kaikki merkit ovat ilmassa, että huomaatko! Ja kertomassa omista peloistani ja painajaisistani ja siitä, että enää uutta kesää en tule jaksamaan.

Lopuksi totesin tuon, että mietitään ja otetaan vähän etäisyyttä. Siitäkin suututtiin, sillä sehän on vain se mun perinteinen erokortti. En kuitenkaan enää tiedä, mitä muuta voisin tehdä. On aivan liian raskasta olla koko kesä töissä ja katsella samalla kun mies luisuu käsistä. Nostin kädet ylös, ja totesin, että jos jompi kumpi keksii paremman ratkaisun, niin saapi sitten ilmoitella puolin ja toisin.

Eniten suututtaa se, että toinen pystyy ihan tosissaan väittää, että onkin mun vikaa, että petyn siitä, että viikkoja sitten mun iloitsemani ja riemuitsemani päivä ja odotus siitä vaihdetaan tuosta vaan kaveriporukkaan. Toisinaan toivon, että yrittäisi edes hyvitellä noita tilanteita, mutta ei tuosta saa edes anteeksipyyntöä irti. Ihan sama, kuinka surkeana itkupotkuhuutaa, että se oli meidän päivä, ei sun ja naapurin riemureiskan! Luulisi, että sellaiseen edes jotenkin reagoisi, että näkee toisen voivan pahoin.

Tuo alkoholismin sivuoire on ja pysyy mulle täysin käsittämättömänä. Miten joku sairaus voi viedä jonkin noin yleisinhimillisen piirteen pois ihmisestä?

8

Olen todella iloinen jos pystyn sanomaan asiat niin, että ne eivät pahoita mieltä vaan auttavat näkemään asiat toiselta kantilta. Todella mukava kuulla että olet saanut uutta näkökulmaa. Minusta tämä palsta on juuri uusien näkökulmien vuoksi niin hyvä ja antoisa, samoin kuin hoidon jatkoryhmä ja Al-Anon.

Lainaan tähän tämänpäiväisen tekstin punaisesta kirjasta eli AA:n Päivä kerrallaan kirjasta, kun se minusta sopii:

"Me … (ensimmäisen askeleen ensimmäinen sana)

Juoma-aikana en kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin “minä, minä, minä” tai “minulle, minulle, minulle”. Sellainen tuskallinen minä-pakkomielle, sellainen sielun sairaus, sellainen hengellinen itsekkyys sitoi minut pulloon yli puoleksi elämääni."

Teksti jatkuu tuosta eteenpäin kuvaten sitä, miten vaikea alkoholistin on toipua yksin. Joukosta löytyy ymmärrystä, epätoivo muuttuu toivoksi ja pelko siitä että yksin ja ainoana maailmassa on niin onneton tiedoksi siitä, että tauti tekee kaikista muistakin samanlaisia (ts. alkoholismi ei tee samanlaisia ihmisiä, vaan samalla tavalla oireilevia ihmisiä).

Toipunut alkoholisti kommentoi tähän tekstiin, että tuo minä-pakkomielle poistuu kun alkoholisti raitistuu.

Ellis

9

Lisään vielä sen verran Ellis79:n ansiokkaaseen tekstiin, että alkoholisti suojelee omaa juomistaan kaikin mahdollisin tavoin.

Jos juomisen mahdollistaa riita puolison kanssa, se saadaan aikaiseksi aivan varmasti. Alkoholisti on addiktionsa käytössä, riippuvuutensa ruumis, joka tottelee vain addiktiota. Kaikki toiminta - haukkuminen, ärtymys, kiukuttelu, syyttely, kääntäminen toisen viaksi jne - tähtää siihen, ettei kukaan vain pääse juovan ja juoman väliin. Kaikki looginen ja oikeutettukin kritiikki kielletään, koska jos sen ottaa vastaan ja myöntää, se on uhka juomisen jatkumiselle.

Tuossa tilanteessa on mahdotonta puhua järkeä juovalle osapuolelle.

PS. En yritä analysoida onko jonkun tänne kirjoittavan puoliso alkoholisti vai ei. Minä olin :slight_smile: Nyt tosin jo toisella vuosituhannella raittiina. Köh.

10

Kiitos kommenteista. Tuntuu, että olen ihan pyörällä päästäni. Ainoa kirkas ajatus on, että en tule jaksamaan tätä tällaisenaan.

Tuo koko alkoholismi/päihderiippuvuus on iso asia sulateltavaksi, vaikka sitä olen yrittänyt tehdä oikeastaan jo parinkin vuoden ajan. Hetkittäin ymmärrän miehen käytöksen, osaan laskea 1 + 1 ja tiedän, että nyt puhuu riippuvuus eikä mies. Sitten kuitenkin sorrun jälleen ihmettelemään noita toimintamalleja ja mikä pahinta, kuvittelen, että selittämällä ja juttelemalla asiat selviävät. Aivan kuin näkisin itsekin vasta palasia tästä kaikesta ja kokonaiskuva olisi vielä hakusessa.

Lueskelin vanhoja päiväkirjamerkintöjä ja olihan se karua. En ymmärrä, miksi olen palannut takaisin. Muistot tuolta ajalta ovat hämärät. Pyysikö hän anteeksi, lupasiko parantaa tapansa, kertoiko ymmärtävänsä tilanteen? Vai toivoinko vain itse niin kovasti jotain parempaa, että olin valmis lukemaan rivien välistä haluamani vaikka kaikki olikin jo aivan selvänä nenän edessäni? Ihmissydän on ihmeellinen haluissaan ja toiveissaan.

Entä toiminko minä oikein? Olenko nyt jälleen ollut vain mahdollistajana ja sivustaseuraajana? Jos nyt täytyy hakea ratkaisua, niin mikä se ratkaisu on?

Eroaminen on iso asia. Jo pelkästään kaikki normaalit eroon liittyvät asiat ovat kipeitä, saatika tässä tilanteessa, kun toista edelleen niin kovasti rakastaa ja toivoo kaikkea hyvää. Tiedän, ettei mies voi hyvin ja että nytkin hänellä on todennäköisesti todella paha olla. Nuo päihteet vain ovat kuiluna välissä ja palaset siltaan mitä selkeämmin hänen puolellaan. Minulla ei ole sanoja eikä voimia tulla hänen ja hänen päihteidensä väliin - se selviää joka kerta uudestaan, kun pahaaoloani vähätellään ja mitätöidään päihteiden hyväksi.

Siltikään en haluaisi hylätä häntä, vaan olla olemassa vielä joskus sitä varten, että hän itse on valmis tajuamaan tilanteen. Siinäpä sitä on pulmaa pienelle mielelle kerrakseen: miten voin olla yhtä aikaa paikalla ja poissa?

Parhain ehdotus tällä hetkellä olisi sellainen, että viettäisimme kesän erillämme - ei siis erossa, mutta erottaisimme elämämme. Hän saisi vapaan kesän, kuten oli toivonutkin ja minun ei tarvitsisi ottaa osaa miehen vapauteen. Minä opettelisin olemaan huolehtimatta ja murehtimatta ja tavallaan “turvallisessa erossa” voisin viimein hyväksyä sen, että minä en ole kenenkään suojelusenkeli. Hän taas joutuisi itse ottamaan vastuun teoistaan ja toimistaan kokonaisuudessaan - ilman minun läsnäoloa syntipukin roolissa. Syksyllä voisimme summata, miltä mennyt kesä näytti ja haluavatko molemmat vielä olla yhdessä ja millä ehdoin.

Tiedän, että tuokin tulee olemaan raskasta, jos ylipäänsä mies tuollaiseen suostuu (ja toisaalta, voiko hän olla suostumatta, eihän hän voi pakottaa minua elämään ja olemaan rinnallaan!), mutta ajattelin, että kaiken kaikkiaan olisi helpompaa noin. Se ei olisi vielä lopullista, ja tarpeen tullen voisi kyllä jutella ja mahdollisesti tavatakin, kunhan vain mies on selvänä. Voisin olla hänen ystävänsä etäällä ilman, että se ystävyys kävisi liian raastavaksi.

Sounds like a plan?

11

Itsellä ollut ainakin 5 vuotta, ellei enempikin, samat ajatukset kesistä (en jaksa näitä tällaisia juopottelukausia, joista kesä pahin). Tässä vaan vielä porskutetaan rinnalla ja odotellaan kauhulla tulevaa kesää, milloin se juopottelu alkaa ja joutuu sitten eroomaan lopullisesti :frowning:

Näin on. Viime syksyltä ja tältä keväältä en muista että mitään isompia lupauksia olisi tehnyt, mutta sitä vaan tämä oma kurja satutettu sydän toivoo että olisi osannut lukea rivien välistä ne oikeat asiat ja kaikki menisi hyvin (ei ole kyllä ennenkään ollut lukutaito kohillaan). Ei voi kysyä asiakaan suoraan, kun EIHÄN SIITÄ SAA KOKO ASIASTA KESKUSTELLA. Viimeisin pyyntö häneltä oli, että unohettaisi koko asia ja elettäisi vain ‘‘niinkuin’’ ei mitään olisikaan tapahtunut :unamused: (tästä n. 1 kk aikaa). Ei ole tääkään kivaa kun vain omien toiveiden varassa saa kesää odotella.

Omassa tilanteessa just mietin samaa ja tulin siihen tulokseen että olen ollut se ‘‘mahdollistaja’’ ja toivon totisesti että nämä minun tämänhetken toimenpiteet on menneet perille hänelle, että kaikki on tehty siksi että ero tulee jos aloittaa. Muuta vaintoehtoa en enää näe. ero on sitten lopullinen jos …

Näinhän se on aina meilläkin ennen mennyt. Lähtenyt olen aina loppukesästä, paitsi nyt muutamana viimeisenä kesänä, kun olen ‘‘unohtaakseni’’ tehnyt kesät töitä 12-14 h päiviä 7.nä päivänä viikossa. Mutta ei tuollakaan tavoin jaksa pakoilla kesiä montaa vuotta. Itselle vaan lisää harmia, kun ei jää sielulle, eikä ruumille lepoaikaa :blush: Aina palattu sitten vanhaan kaavaan, eikä muutosta ole missään tullut.

Itse ehdottelin aikaa sitten tuota että oltaisi erillään (silloin kun kihlauksen purin), mutta eihän se hänelle käynyt, eikä tule onnistumaan. Hänelle se olisi vaan sitä ‘‘ryyppyreissua’’ koko erillään olo ja minun osalta ainakin sen suhteen loppu. Minä kuitenkin haluan sellaisen kumppanin rinnalleni, joka on myös siinä arjessa tukena ja turvana. Sellaista jos ei ole, paremmin pärjään yksin ja omillani. Olisi parempi keskittyä lapsiin ja itseensä ilman sitä juoppoa.

12

Menkää hyvät ystävät Al-Anoniin selvittämään näitä asioita. Muutoin olette vuoden päässä taas samassa tilanteessa. Al-Anoniin meneminen on teko (joskin vaatimaton) , joka voi saada alkoholistin hatkähtämään. Al-Anonissa myös oppii tavan irrottautuan aidosti ja ystävyydellä. Älkää miettikö liian kauan, sillä useat ryhmä sulkevat ovensa loma-ajaksi.
Tietenkin alkoholistit ovat vihaisia Al-Anonista, mutta olkaa rohkeita ja jämäköitä.

www.al-anon.fi

13

Ensinnäkin Cricket: minun kenties ansiokkaat tekstit kumpuavat muun muassa Sinun ja monen muun täältä saaduista opeista!

Sitten asiaan:

Viiri, minusta sinun pitää laskea yhteen:

=

Älä usko mitään mitä alkoholisti sanoo. Usko sitten, kun teot puhuvat puolestaan.

14

Harkitsen tuota kyllä vakaasti. Olen jo katsonut kaupungin paikat ja ajat, jotta (viimeistään) heikkona hetkenä menisin. Aikaisemmin olen miettinyt nimenomaan sitä, että siitähän se vasta sota syttyisi, ja ehkä toisaalta sitä, että silloin myöntäisin itse ääneen sen, että mies todella on alkoholisti. Nyt ei ole mitään hävittävää, sillä ainakaan toistaiseksi en ole kauheasti sillä kantilla, että juuri nyt tuo mies tulisi elämässäni olemaan ja menojani seuraamaan. (Ja jos tulevaisuudessa hän todellakin on elämässäni, on se elämä sellaista, jossa minun ei tarvitse piilotella/hävetä/selitellä sitä, että en ole tilannetta yksin hiljaa sietänyt)

Tekoihin olen nyt viime päivät onnistunutkin keskittymään. Tulen vihaiseksi lukiessani päiväkirjamerkintöjä ja viikonlopun show’n ajatteleminen saa niskavillat pystyyn. Vaikka talvi meni hyvin, ei se hyvä aika korvaa sitä, että jälleen joudun pelkäämään tilanteita ja viikonloppuja ja miehen mielivaltaista toimintaa. Ja sitä mielipahan määrää!

Lueskelin Minnesota-hoidosta ja Al-Anonista tekstejä alkoholismista. Kielsin itseäni ajattelemasta sitä, että tämä on parannettavissa ja tilanteelle jotain tehtävissä. Tunnevammaisuus on yhteinen oire alkoholisteilla, mutta minun elämässäni on täysin yhdentekevää, mistä se minuun kohdistuva tunnevammaisuus johtuu. Niin kauan, kuin mies ei tajua käytöksensä syitä, ei hän tule muuttumaan. Ja silloin tunnevammaisuus on vain tunnevammaisuutta.

En ole ottanut yhteyttä häneen nyt, ei vain huvita. Eilen autoin häntä yhden asian kanssa, koska hän pyysi, mutta ei muuta. Olin ystävällinen, en riehunut, en syyttänyt. Tein sen, mitä tekisin kenen tahansa pyytäessä ja lähdin pois. Se tuntui omituisen hyvältä.

15

Viikko mennyt, ja edelleen olen jaloillani. Eilen kyllä meinasin pudota tässä pyörremyrskyssä, kun satuin joutumaan keskelle keskustelua miehen kanssa.

Olen edelleen aika sekaisin sen kanssa, mitä mikäkin on. Mutta monen tunnin huutamisen ja itkemisen jälkeen tyrmistyneenä selvittelin päätäni kaikkien minuun kohdistuneiden syytösten keskellä ja uudestaan itselleni kelasin tapahtumat menneistä tilanteista ja totesin itsekseni jälleen kerran, etten minä siinä toiminut väärin. Tuo mies on äärimmäisen taitava peittelemään omat tekonsa sellaiseen riitelypeliin, jossa ei toisella ole mitään jakoa. Päädyin taas omituisesti tilanteeseen, jossa jouduin puolustamaan omia tunteitani ja tekojani, vaikka koko viikon aikaisemmin on minulle ollut selkeää, että hän se tässä mokasi. Hän syyttää minua kaikesta, mistä voisin häntä syyttää - ja kerta kerran jälkeen en saa hänestä ravisteltua ulos, että miksi minä en saisi suuttua tilanteessa, jossa hän toimii väärin. Hän tuntuu olevansa näissä jutuissa sekä syyttäjä että tuomari - eikä siinä silloin muiden sanomiset auta.

Onneksi tajusin lähteä tuosta tilanteesta ennen kuin olisin jälleen vain jäänyt siihen kaikkeen. On omituista havaita itsessään sellaisia ajatuksia kuin “hänhän rakastaa minua todella kovasti, kun noin kovasti haluaa olla kanssani/perustella tilannetta/selvittää”. Ja kun hetken ajattelee niitä argumentteja ja keskustelun kulkua, niin siinä ei kovin moni asia rakkaudesta ja välittämisestä kerro.

On todella hurjaa itkien selittää omia tunteitaan ja siitä, miksi mikäkin tuntuu pahalta, kun siihen huutamalla perustellaan miljoonalla eri tavalla kuinka se kaikki on lopulta vain omaa syytäni. Niin on käynyt toistuvasti, ja silti se joka kerta tuntuu yhtä hirveältä.

Tuntuu hyvin vahvasti siltä, että tässä suhteessa minun täytyisi vain tyytyväisenä seurata kaikkea mitä annetaan ja asentaa itseni sellaiseen välinpitämättömyyteen, jossa mitkään oharit, ilkeät sanat, yllättävät menemiset ja tulematta jättämiset eivät tuntuisi missään. Ja eihän kukaan voi elää sellaisessa suhteessa, jossa päivästä päivään täytyy heittäytyä noin valtavan epävarmuuden syliin.

Olen itse tarkoituksenmukaisesti jättänyt päihderiippuvuuden pohdinnan ja toisaalta siitä puhumisen vähemmälle. Mies ottaa sen riidoissa kyllä puheeksi siinä mielessä, että “sähän et musta mitään juoppoa tee”. En kommentoi niihin mitenkään - en vain jaksa kaiken keskellä aloittaa sitäkin huutelua tuulimyllyjä vastaan. Oli jotenkin huojentavaa vain tulla siihen lopputulokseen, että vaikka kyseessä olisikin päihderiippuvuus (eikä jostain muusta johtuvaa käytöstä), niin minun sanani ei siihen auta.

Viimeinen mahdollisuus pelastaa tilanne on tuo kesän erillään oleminen - todella rankkaahan se on, mutta toivon, että mies minun poissaollessani joutuisikin vastaamaan teoistaan siinä määrin, että pystyisi käsittää tilanteen paremmin. Niin kauan kuin itse olen lähellä, tulen olemaan se syypää tavalla tai toisella hänen silmissään. On sentään pieni mahdollisuus, että hän kesän jälkeen pystyisi näkemään tilanteen toisin.

Tällaista tänään. Hyvin, hyvin pahalta tämä tuntuu, mutta toisaalta olen aikamoisen helpottunutkin. Olen sentään jo viikon selvinnyt enkä alkanut (houkuttelevista tilanteista huolimatta) hoivamaan miespoloa hänen oloissaan.

16

Taidan sittenkin vielä jatkaa, kun kuulostaa itsellenikin jotenkin tylyltä tuo teksti.

En tarkoita sitä, ettenkö olisi kiinnostunut siitä, onko miehellä päihde-/alkoholiriippuvuus vai ei. Olen kuitenkin jo viime syksynä käynyt sitä läpi, koettanut selittää miehelle nämä asiat, mutta mikään ei tehoa. Hetkellisesti tilanne rauhoittuu, mutta kokonaan hän ei juhlimisesta tule luopumaan - ei ainakaan ennen kuin hän saa muutakin todistusaineistoa ongelmista kuin minun oireilemiseni!

Suojelen tällä nyt itseäni, koska olen niin viimeisen päälle hoivaaja ja kuntoonlaittaja, että tiedän palaavani takaisin ja kuvittelevani parantavani hänet, jos vain vähänkin alan pohtimaan parantumisen mahdollisuutta. Itseni takia tavallaan laitan laput sen verran silmille, että koetan tarkastella tässä tilanteessa vain niitä konkreettisia asioita, jotka tekevät elämiseni niin kurjaksi. Aina aikaisemmin olen pohtinut, että “hänellä on varmaan niin paha olla, siksi hän teki niin…” ja palannut takaisin ja toivonut, että voisin itse teoillani tehdä tilanteen sellaiseksi, jossa vastaavaa ei enää tapahtuisi.

Siksi ainakin minulle tässä taistossa on vain välttämätöntä nimetä tunteettomuus pelkäksi tunteettomuudeksi - ja tarkastella sitten, että pystynkö elämään sen kanssa. En pysty, ja siitä olen 100%:n varma. Kiellän tässä kohtaa sen vaihtoehdon, että jostain taikaiskusta tilanne ja miehen käytös vain muuttuisi: minä olen pilvilinnojen rakentaja ja jos vain vähänkin näen jossain vaaleanpunaista, niin tartun siihen heti. Sen takia pidän silmieni edessä karun todellisuuden.

Iso huomio on myös se, että niin kauan kuin olen miehen kuvioissa mukana, tulen myös olemaan se, jota pidetään ongelmien peittona. Sekä siinä mielessä, etten saisi puhua, että parisuhde sanattomasti velvoittaa minut ottamaan vastaan kaiken hiljaa ja hymyillen - sekä myös niin, että mies saa minusta syypään toimilleeen eikä hänen tarvitse itse pohtia omaa käytöstään. Siis poistamalla yhtälöstä itseni voisi olla edes mahdollista, että mies joutuisikin vastetusten tilanteen kanssa.

Menneestä syksystä olen oppinut sen, että voin omilla toimillani pahentaa miehen tilannetta ja lisätä hänen ahdistustaan vaatimuksillani. Senkin takia haluan siirtyä syrjään, niin voisimme todellakin nähdä, mikä johtuu mistäkin. Voihan olla, että hän saakin elämänsä kulkemaan ja kykenee nauttimaan elämästään ja elämäntavoistaan ilman ongelmia mihinkään suuntaan. Silloin se olenkin oikeasti ollut vain minä, joka en sopinut siihen kuvaan.

Näin. Olipas sanottavaa.

17

Niinpä ja mulla on nyt kokemus tästä: eksäni otti toisen: ei ole ongelmia, ovat rakastuneita ja onnellisia, jopa etsiskelevät yhdessä pätkätöitä jne. Tosiasia on se, että juuri niinkuin kirjoitit: hän nauttii elämästään. Siis minä olin se, joka oli väärä pala palapelissä?
Mutta kysymys on siitä, että palapeli ei ole hänen juomisensa seurauksena lähellekään sama kuin 6v sitten kun minä tulin sitä kokoamaan. Silloinkaan ei ollut ongelmia, olimme onnellisia, kävimme töissä ja hoidimme minun lastani.
Peli muuttui mutta minä en muuttunut.
Nyt hän rakastaa naista, joka jätti kaikki lapsensa hänen takiaan, lopetti työnsä ja alkoi istua kapakassa hänen kanssaan. Minä en ollut sellainen palapelinpala, peli on muuttunut ihan toisenlaiseksi ja se, mitä ennen vähän halveksittiin on nyt se, mihin tukeudutaan. Nyt on plussaa se, että puoliso juo ja elää lainarahoilla jne. jne.
Jos peli vaihtuu muutamassa vuodessa ihan toisenlaiseksi voi mielenkiinnolla jäädä odottamaan, mitä seuraavaksi.

18

Hei parveke,
Mistä sinä oikein puhut? Eihän miehesi asiat ole kunnossa,jos hän kerran joutuu edelleen juomaan. Sinun kannaltasi olisi pahempi, jos olisi uusi nainen ja raittiutta. Hyvä että olet lähtenyt lätkimään. Sinun olosi paranee päivä päivältä, kunhan vain pidät hyvää huolta itsestäsi.

19

Hei Nopsasti ja kiitos kun reagoit!
tämä oli siis ajatus siitä, mitä Viiri kirjoitti että ehkä sitä sitten lopulta itse kumppanina voi aiheuttaa sen pahan olon kun yrittää vetää toista rantaan vaikka toinen haluaa vaan olla avannossaan…
Kyllä! Yllätyin itsekin miten selvästi sain sen tuossa kirjoitettua - minähän olen tämä joka olen 10 kuukautta itkenyt aamuin illoin kun eksäni lähti miljoonien vaikeuksiemme jälkeen toisen matkaan…
Olen itkenyt
a) ikävästä
b) pettymyksestä eli siitä kun en ollutkaan tarpeeksi hyvä vaikka paapoin eksää kaikin mahdollisin tavoin
c) siitä että olen itse niin väritön, huono, kaikkeni antanut (ja lihava!)
Ja tämän tosi itkuisen surutyön tuloksena olen nyt päässyt kiinni ajatukseen, että eksä halusi juoda ja halusi naisen joka kestää sen paremmin kuin minä.
Oli tärkeä nähdä, että hän jatkaa päihdekierrettään vaikka en ole siinä. On minun kannaltani tärkeää, etä hän juo edelleen, olen jopa toivonut ettei hän lopettaisi niin alhaista kuin se onkin, kun kuitenkin edelliset vuodet toivoin että hän lopettaisi.
en osaa kuvailla sitä apua, mitä olen tällä palstalla saanut!! Ilman kuukausien säännöllistä paneutumista tähän ongelmaan luulisin vieläkin että minun olisi pitänyt olla toisenlainen jotta olisimme edelleen onnellisia.
en tuntenut tällaista ongelmaa ja kun olin eksän kanssa, elämä ja huoli veivät päivästä toiseen ja vasta nyt käsitän.
Sen, etä tärkeintä mitä voin tehdä on olla tärkein itselleni. Sitä pitää kyllä vielä opetella!!

20

Parveke, olen täysin samaa mieltä Nopsasti kanssa: sinä pääsit pelastamaan itsesi ja mies jäi siihen avantoonsa! Tätä palstaa lukiessa tulee aina semmoinen olo, että voisipa poistaa nämäkin ongelmat ihmisten harteilta. Tämä on niin pitkällistä ja puuduttavaa ja, lamauttaa niin laaja-alaisesti monet, monet läheiset ja alkoholistit.

Olen käynyt pitkillä kävelylenkeillä ja pohtinut katsellessani asuinalueita, että kuinkahan monessa kodissa tätä käydään läpi. Ja eniten kaikesta toivon, että itse jaksaisin olla niin heikko (meinasin kirjoittaa, että vahva!), että en jää katselemaan tätä. Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä tuntuu liian aivan liian suurelta lupaukselta suhteessa alkoholismiin. Elliksen lisäksi on surullisen vähän niitä tarinoita, joissa yrittäminen on palkittu.

Tänään sattui pienen pieni tilanne, muutamat hassut sanat miehen kanssa, joiden takia edellisistä kirjoituksistani huolimatta jouduin myöntämään itselleni sen, että alkoholismista ja päihderiippuvuudesta meilläkin on kyse. Aiemmista ennustuksistani huolimatta en kuitenkaan ole vielä päätynyt niihin toiveisiin, että tilanne olisi korjattavissa. Lähinnä tuo huomio teki minut välinpitämättömäksi ja kaihoisaksi - tuntuu kuin pala palalta olisin hyvästelemässä tuon suuren rakkauteni ja jättämässä hänet oman onnensa nojaan.

Mitä muuta voisin tehdä? Sanat, teot ja uhkailut eivät auta. Hän kieltää kaiken tehokkaasti olutpullojensa keskeltä ja syytää kaiken syyn minun niskoilleni. En halua käydä viime syksyllistä enää läpi.

Tämän päiväisen jälkeen muistin, miten hirveää on elää päivästä päivää sen kaiken keskellä, kun joka päivä töiden jälkeen ne olutpullot tulevat miehen mukana tuhoamaan kotiani. Muistinvirkistämiseksi luin vanhat tekstini ja muistin taas nekin tapahtumat, jotka olin tyytyväisenä painanut jonnekin epämieluisten muistojen arkkuun. Ja tämän palstan muiden läheisten kertomukset ovat omiaan pitämään mielessä sen, mitä tulevaisuudelta EN halua!

On ihana tila, kun ei kaipaa sitä toista. Tunteet ovat vaihdelleet laidasta laitaan, mutta on ihanaa lepohetkeä yksi kokonainen päivä, kun antaa itsensä nauttia toisen poissaolosta. Nyt reilun viikon aikana ainoa pysyvä ajatus on ollut, että en jaksa enää tällaista elämää. Se on sekoittunut vuoron perään haaveisiin omasta uudesta elämästä, keinoista parantaa tämä tilanne, tavoista saada mies muuttumaan, hoitopaikoista, paremmasta syksystä.

Mies ei ole edelleenkään suuttumisensa lisäksi ottanut millään lailla kantaa kesän erillään oloon. Minulle se sen sijaan on suuri, suuri lohtu ja pakokeino. Riippumatta siitä, mille kantille ajatukseni tulevat jäämään suhteen jatkosta, tuon kesän aion silti pitää itselläni.