Tervehdys kotikanavalaiset!
Johan tässä kestikin, talven pärjäsin sillä, että välillä vain kävin vilkaisemassa, mitä täällä tapahtuu. Mutta niin se vain tuli kevät ja kesä, ja olen taas suurien kysymysten äärellä. Viime syksynä lupasin itselleni, että kolmatta kesää en katsele, ja kevään mittaan olen sen tehnyt selväksi myös miehelle. Hänellä sen sijaan oli suuret suunnitelmat siitä, mitä tulee nyt kesäkuukausina saamaan aikaan - ja myös siitä, miten onnistuu olemaan kesän riennoissa mukana.
Tämä alkaa jälleen todella perinteisesti: vähän lipsahtaa oluenjuonti kisojen aikaan ja pilvenpoltto, kun en ole paikalla. Sitten tulee viikonloppu, jolloin viimein meillä on aikaa olla yhdessä ja suunnitelmiakin sen varalle, mutta niin ne suunnitelmat saivat jäädä, kun oikean sortin kaveri ilmoittaa haluavansa viettää aikaa. Meidän suunnitelmat vaihtuvat heidän suunnitelmiksi, mutta kohteliaisuus syistä todetaan kuitenkin, että minäkin voin tulla heidän mukaansa, jos haluan. En halunnut.
Sopivasti viikonloppua tietysti myös pohjustettiin humalaisella huutelulla yöaikaan, jossa maalataan meidän suhteesta sellainen kuva, että minä olen itsekäs ja haluan hallita häntä. Sellaiseen ei aikuinen mies tietystikään voi suostua. En paria viikkoa aikaisemmin ymmärtänyt, että oli rakkaudenosoitus haluta juoda eräänä maanatai-iltana pullo viiniä minun reissultapaluun kunniaksi, vaan itsekkäästi ajattelin aamulla olevia velvollisuuksia ja nukkumista. Kuinka äärettömän hankala ja pinnallinen olenkaan, kun kitisen viikkokausia eteisessä makaavista pullokasseista ja sanon, että tuollaista toimimattomuutta on hankala arvostaa! Että jos hänen arvostuksensa on tuollaisista arkipäiväisistä asioista kiinni, niin olkoot!
Vielä tässä kohtaa minua ei edes haittaa itse määrät tai vinkeet tuon ilojuoman ympärillä, mutta sen sijaan tuo käytös, joka siihen liittyy. Riita sytytetään jostain mitättömästä, sitten huudetaan täysin pitämättömiä argumentteja vain voidakseen tehdä minulle huonon omantunnon. Milloin olen ollut liikaa menossa velvollisuuksieni takia, milloin itsekäs kuvitellessani hänen viettävän aikaansa kanssani. Erityisen isona ja raskaana tässä kaikessa pidän sitä tunteettomuutta, joka nostaa päätänsä: hän tiesi tämän päivän suunnitelmien olevan minulle iso asia ja sen piti olla meille molemmille kivaa. Olen monta viikkoa tätä odottanut ja hän viime metreillä ilmoittaakin lähtevänsä viettämään meidän yhteistä päivää kaverinsa kanssa. Eilen olin jo nukkumassa, kun hän könysi baarista kaverinsa kanssa mekastamaan ja tähän tietysti heräsin huonotuulisena. Sekin oli minun vika, sillä eihän heillä ollut tarkoitus herättää. Olen vain niin itsekäs, että kuvittelen olevani oikeutettu suuttumaan sellaisesta! (:D)
Nyt olen sitten taas ahdistuksen, suuttumuksen, surun ja muutaman kymmenen muun tuntemuksen ristitulessa. Omituista, sillä tämä oli jo viime syksyn jälkeen odotettavissa ja kuvittelin jo aiemmin käyneeni niin paljon näitä paskoja fiiliksiä läpi, ettei seuraava kerta tulisi yllätyksenä. Että osaisin olla viileä ja välinpitämätön ja tehdä sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Nyt sen sijaan tuntuu, että yritän vain olla kuin en olisikaan, kehittää kivaa tekemistä itselleni ja naureskella tilanteen absurdiudelle sen, minkä pystyn. Se pitää pystyssä hetken, mutta kokemuksesta tiedän senkin, että romahdan vielä myöhemmin. Jos tällä kertaa tekisinkin kaiken toisinpäin: itkisin ja huutaisin jo valmiiksi, rypisin pari päivää tässä onnettomuudessa ja sitten nousisin ja opettelisin itselleni uuden elämän tuon välinpitämättömyyden voimin.
Järki sanoo, että voin vielä viettää mukavan kesän itsekseni ilman tuota totuttua painolastia, mutta pettäisin aika pahasti itseäni jälleen kerran, jos kuvittelisin tottelevani tuota aivojeni lähettämää viestiä samaan tapaan, kun tottelen sen varoituksia ylittäessäni suojatietä. On hurja ajatus joutua jälleen kerran katselemaan itsensä hyppäävän rekan alle, vaikka tietää jo valmiiksi, ettei siinä hyvin käy.
Näissä mietteissä tällä kertaa,
Viiri