Hei Viiri,
Kirjoitit: "
Voisitko laatia luettelon, mitä todellisia tekoja olet tehnyt muuttaaksesi perheen tilannetta. Sanoja,uhkailuja yms. en kelpuuta teoiksi.
Pääsin varmaan myös helpolla sikäli, kun minut irrotettiin, ei olut vaihtoehtoja - eikä tarvinnut miettiä miten sanoo ja tekee päätökset.
Kuitenkin kun Viiri kerrot hyvästä olostasi irrallaan, voin samaistua tunteeseen kuin olisin voittanut jotain: rauhallisen olon itseni kanssa.
Nyt kun helle on käsinkosketeltavaa ja jos siihen sekoittuu jonkun ohikulkijan tupakan tuoksu niin muistan tunnelmia ajasta eksän kanssa, kuusi edellistä kesää olin hänen kanssaan ja jostain syystä mielleyhtymät ovat hyviä… sitten kun tarkemmin ajattelee niin muistan olleeni kuitenkin aina varuillani ja aika usein pettynyt ja loukattu. Ja viime kesänähän olin hänelle enää pelkkä pankkiautomaatti.
Eli hyvä näin.
Kauniita kesäpäiviä kaikille!!!
Hyvää kesää samoin, kyllä se kuule Parveke vielä sullakin iloksi muuttuu kun pystyt jo vitsailemaan asialla!
nopsasti: Nyt kyllä paiskasit sellaisen kysymyksen, että en osaa suoriltaan vastata! On omituista, miten hyvin unohtaa! Viime syksyisestä piinasta on hyvä jos puolta vuottakaan, ja minä onneton olen unohtanut hyvin, hyvin monta asiaa.
Olen päivän tätä pohtinut, ja tässä on se, mitä luulen:
- Olen selittänyt ja sanonut tietysti, kirjoittanut yhden ihmiselämän verran tekstejä tilanteesta, tunteista, toiveista, peloista jne. (Niitähän ei lasketa
) - Olen itkenyt, huutanut, suuttunut, rauhoittunut, odottanut, toivonut, ymmärtänyt, jaksanut, välittänyt, pettynyt, ahdistunut jne… Ne ovat tekoja, mutta tuskin sellaisia, joita tässä haettiin takaa.
- Olen laittanut miehelle luettavaksi tekstejä alkoholismista juuri al-anonin/minnesotahoidon sivuilta. (En kyllä tiedä, onko tämäkään the teko)
- Olen lähtenyt. (Tässä se on, tällaisesta teosta varmasti nyt puhutaan!)
- Kuten kuvasta näkyy, olen myös palannut takaisin. (Ja siinä meni sitten sekin ainoa teko, jonka tein)
Summa summarum: mitään kovin ratkaisevaa en saa listalleni laitettua (Ja jos joku tietää, niin otan erittäin mielelläni vastaan ehdotuksia siitä, että mikä olisi sitä oikeaa toimintaa! Jotenkin tässä tuntuu jäävän vain huonoja vaihtoehtoja käsi täyteen). Se kohta, missä muistini ontuu, liittyykin siihen palaamiseen. Mies ei luvannut mitään, loppujen lopuksi lopetimme tästä asiasta puhumisenkin, koska molemmat olivat niin väsyneitä loputtomaan tappeluun. Mutta se, miksi paluun jälkeen jäin näinkin kauaksi aikaa, johtui siitä, että mies muutti tapansa ja tekonsa. Talven hän on ollut taas mitä herttaisin, huomioonottava ja rakastava - ja juomatta/polttamatta lukuunottamatta muutamia illanviettoja yhdessä.
Mutta sitten tuli kesä. Ehkä tämä hoituisi, jos muuttaisimme jäävuorille?
No joo, menee liian kepoisaksi tämä kirjoittaminen hirvittävässä väsymyksessä. Aivan ihana pelastuskeino näiden tunteiden keskeltä on aivan totaalinen itsensä väsyttäminen. Aiemmin olen kärsinyt tosi pahoistakin unettomuuskausista, mutta nyt päivän töiden ja harrasteiden jälkeen olen niin puhki, etten ehdi korvaani lotkauttaa vallitsevalle tilalle, kun olen jo unessa. Aamuisin herääminen onkin vaikeampaa. On hankala herätä sellaiseen päivään, jonka tietää olevan jonkin sortin kestämistä alusta loppuun.
Jotenkin tuntuisi helpoimmalta vain antaa tämän kaiken haalistua. Tunnen oloni jo valmiiksi voimattomaksi, jos ajattelenkin sitä, että miehen kanssa pitää käydä vielä isoja keskusteluja joka tapauksessa.
Kaksi viikkoa olen nyt ollut ilman miestä osin olosuhteiden pakostakin. Olen ollut poissa kotoa lähes koko tämän ajan töiden takia, ja tänään pitäisi sitten palata takaisin (siis omaan kotiini, miehellä on omansa). Alunperin oli sovittu, että tämä kaksi viikkoa mietitään ja sitten jutellaan, jahka palaan. Se tässä jännittää, että kuinka tuo keskustelu tulee sujumaan.
Olen puntaroinut tätä kahta viikkoa ja omia tunteitani. Yhtenä ainoana päivänä ikävöin miestä oikein kunnolla. Muutoin olen ollut rauhallisen vihainen/pettynyt/surullinen - mutta ennen kaikkea rauhallinen. Mietin menneitä vuosia ja tapahtumia ja niitä muistellessa ihmettelen, miksi se menneiden aikojen minä on jäänyt ensinkään. Ei tämä ole ihmisarvoista elämää, ei lähelläkään.
Päätös siinä mielessä näyttää helpolta, mutta niin se on näyttänyt joka kerta kunnes… Keskustelut ovat olleet pahimpia ja edelleen pelkään, että romahdan siinä vaiheessa. Siksi ajattelin ennen tuota tapaamista kirjoittaa itselleni ne asiat ylös, joiden takia olen tätä lopettamassa. Tarpeen tullen luen vaikka paperista suoraan (sekä itselleni että miehelle).
Miehestä ei tietenkään ole edes kuulunut mitään. Tiistaina viimeksi hänestä kuulin, mutta eiliseen viestiini tämän päivän keskustelusta en saanut edes vastausta. On viikonloppu, joten ei pitäisi ihmetellä, miksei mies vastaa. Enkä oikeastaan ihmetelekään.
Hyvää tässä on se, että aikaisemmin olisin paniikissa soitellut miehen perään, tarvittaessa mennyt asunnolle tarkistamaan, että hän on hengissä. Nyt olen vahvasti sitä mieltä, että jos aikuinen ihminen itseltänsä hengen haluaa viedä (ei hän sellaista tosin tarkoituksella tekisi, mutta tekevälle sattuu), niin mikäpä minä siinä olen häntä pelastamaan.
Eniten toivon, että osaisin tämän nyt. Että veisin loppuun asti, koska tulevaisuudessa ei ole mitään valoa nähtävissä. Voin antaa molemmille uuden mahdollisuuden parempaan elämään viheltämällä pelin poikki.
Tämä listaus oli kyllä hyvä oivallust teiltä, viiri ja nopsasti. Viiri, minun mielestäni olet kirjotitanut asiat auki mutta et oikein tahdo nähdä sitä lopputulosta mihin päätelmät johtavat. Tai et tahdo uskoa sitä. Siinähän me läheiset ollaan tosi hyviä, uskottelemaan itsellemme että asiat eivät juuri tällä kertaa menen niin kuin aina aikaisemmin.
Sinä uskot, että mies jatkaa kesällä juomista. Siinä asiassa olet rehellinen. Mutta entä keskustelu? Uskotko, että keskustelusta on tässä asiassa mitään apua? Olette omien sanojesikin mukaan keskustelleet, eikä sillä ole ollut kokonaisuuden kannalta pitkäkestoista merkitystä. Mitä luulet, miksi ei?
Tuota ratkaisua sanotaan “maantieteelliseksi hoidoksi”. Sillä ratkaistaan se, että kulissit saadaan hetkeksi tuettua pystyyn. Muut asiat ei taida muuttua.
Ellis, kiitos kysymyksistä! Jotenkin tarvitsee tätä palstaa, jotta osaisi suunnata ajatuksensa oleellisiin seikkoihin. Yksin tämän kaiken keskellä jäisi monta tärkeää kysymystä esittämättä.
En siis nyt odota keskustelulta mitään, haluan vain tehdä jonkinlaisen lopetuksen. Aivan kuten missä tahansa suhteessa, istua alas ja selittää tilanne ja todeta, että näin on parempi ja molemmat jatkavat omaa elämäänsä. Jos jotain toivon kuitenkin tilanteelta, niin sitä, että mies olisi samaa mieltä. Olen kuitenkin aika varma, ettei hän ole ja kuulen vain saman litanian itsekkyydestä ja hulluudesta kuin aina ennenkin. Sen takia minun täytyy varautua, tiedän jo entuudestaan, kuinka lamauttavaa tuo keskustelu voi olla.
Aikaisemmin toivoin aina, että hän ymmärtäisi, joka minun kuvitelmissani johtaisi tilanteen muuttumiseen. Käsittäisi oman tilansa ja sen, ettei kyse ole vain siitä, että minä olen sekaisin. Jostain syystä olen aikaisemmin nähnyt tämän kaiken sieltä rivien välistä, ajatellut, että nyt! Ja kuten sanoin aikaisemmin, talven se kantoikin. Mutta nyt minulle on varsin selvästi osoitettu, ettei se pidemmän päälle mitään auta.
Tämä ei voi johtua miehen älykkyyden puutteesta, siis siitä, ettei vain kykenisi ymmärtämään, mitä sanon. Toisaalta hän on myös aika ajoin hyvin hyvin huomaavainen ja sympaattinen, joten ei se voi johtua myöskään mistään perustavanlaatuisesta tunnekylmyydestä. Siis jäljelle jää se, että hän on sairas. Ja kun vertaa tämän palstan läheisten kokemuksiin, niin tuskin on mitään sattumaa, että miehen käytös on niin suuressa määrin samanlaista kuin muiden alkoholistien.
Hän kieltää kaiken todella tehokkaasti. Hänellä on ylivertainen kuva itsestään - sekä selvänä että humalassa. Hän jos joku osaa käyttää alkoholia! Hän jos joku on hyvää seuraa! Hän jos joku on kunnollinen ja hyvää isäainesta jne! Kuvittelin todella pitkään, että hänen perheensä pitää tuota myös totena, kunnes eräs joulu sain eräältä sukulaiselta sellaisen lauseen, joka romutti tuon kuvitelman. Hyvin vahvasti näyttää siltä, että mies itse on ainoa, joka näkee itsensä niin (ehkä myös ne kaverit, jotka ihailevat tuota kaljanjuomista). Ja hän tekee elämäni aivan helvetiksi, jos yritän tuota kuvaa murtaa - ei se siitä murru vaan lopulta minä olen palasina!
Hän ei siis yksinkertaisesti jätä vaihtoehtoja.
Palasin äsken kotiin ja matkalla näin ambulanssin pillit päällä. Ensimmäinen ajatus oli, että toivottavasti tälle miehelle ei ole tapahtunut mitään. Sen jälkeen kaivoin hyvin luetuista ketjuista lainatun ajatuksen, että tämä on sairaus siinä, missä muutkin. Enhän voi sille mitään, jos diabeetikko ei suostu hoitamaan itseään ja joutuu teholle. Syöpäsairaskin potilas kuolee, jos tautia ei saada hoidettua.
Jos hänelle käy sairautensa takia huonosti, niin se kuuluu sairauden kuvaan. Ja tässä tapauksessa on hänestä itsestään kiinni, tajuaako hän sairastavansa.
Itse olen tällä hetkellä helpottunut siitä, että emme käyneet keskustelua viime tiistaina kasvokkain, ja ettei minun tarvitse tyyppiä nähdä. Luulen, että vaikka hän mielestäni ei ole tahallisen manipuloiva (vaan tahattoman; ajaa omaa etuaan, mutta luulee toimivansa tunteen vallassa, koska rakastaa minua, vaikka oikeasti on huomiostani riippuvainen, kokee sen “tsemppaavan” itseään. Ehkä se tsemppaakin, mutta samalla hän imee minusta energiaa), saattaisin silti niiden silmien (! 
) edessä taipua paitsi ikävöimään, myös uskomaan kaverin vilpittömyyteen. Viimeksi siihen riitti vetoava puhelinkeskustelu (siis silloin vajaa pari kk sitten).
Joten nou keskustelu, paras keskustelu. Koska kun Häslääjä on myötämielinen, hän kyllä sanoo joo kyllä ja tosiaankin haluan (raitistua) ja tehdä elämässäni täyskäännöksen… pyörtääkseen sitten taas päätöksensä jonkin retkahduksen myötä, kun minä en ole katsomassa, mutta kaverit on ja kalja kuiskii kultaisena tuopista.
Olen langennut muka-ymmärtämiseen, siis.
Tarkoitus on vahvistaa itseään ja omia jalansijojaan niin, että jos ja kun kohtaaminen sitten tapahtuu, voisin lähestyä sitä pystypäin ja vahvana.
Eilen tajusin, että olen totta tosiaan kuvitellut oikeasti, että osaisin asetella sanani niin nätisti, ettei toinen reagoi negatiivisesti, vaikka viesti olisi kritiikki ja torjunta. Jos oikeasti osaisinkin, kyllä mussa taitaisi olla ainesta vaikka miksikä johtajaksi.
Tämä lienee se Täydellisten Naisten yhdessä jaksossa kuvattu “Yes Sandwich”: positiivinen huomio -negatiivinen huomio -positiivinen huomio. Eli siis negatiivinen huomio positiivisessa kääreessä Se on juurikin johtajien maneereita
Onhan tuo tosiaan monissa tilanteissa todella oivallinen keino käydä keskustelua - sitä en epäile, mutta tästä tuli taas mieleeni sekin, miten suunnattomasti minä (ja veikkaisin, että aika monetkin tämän kanavan ihmiset) yrittävät muuttaa omaa käytöstään saadakseen sen toisen muuttumaan. Mies on minulle toistuvasti tehnyt selväksi, että hän olisi parempi minulle, jos osaisin käyttäytyä - ja se on se pirullinen lanka, johon olen toistuvasti langennut.
Itselleni olen nyt viime viikkoina tehnyt selväksi sen, että
- minun toimeni eivät ole oikeutus miehen käytökselle: ei ole minun vikani, että petyn, suutun tai ahdistun hänen käytöksestään.
- minun käyttäytymiseni muuttaminen ei ole pysyvä ratkaisu: syy löydetään aina. Ensin väitetään, että hänen käyttäytyminen johtuu siitä, että olen suuttunut, seuraavalla kerralla siitä, etten sanonut mitään, seuraavalla kerralla siitä, että oli keltainen paita, seuraavalla kerralla siitä, että etten ollut paikalla, sitten taas siitä, että olin paikalla jne.
- minulla on oikeus sellaiseen elämään, jonka koen mielekkääksi ja turvalliseksi. Minulla on myös oikeus tavoitella elämää, jonka koen parantavan onnellisuuttani - ja se on täysin inhimillinen piirre jokaisessa, eikä mitään, mistä täytyisi tuntea itsensä syylliseksi.
- On eri asia tehdä rakentavia kompromisseja suhteessa, antaa suhteen tavallaan kehittää itseään ja oppia asioita. Sen sijaan muuttuminen sen toisen varjoksi reagoimaan vaaditulla tavalla sen pelossa, että nyt se toinen lähtee taas juomaan, on vain sairas, pakonomainen keino saada onneton tilanne ratkaistua. Ja kuten jo aikaisemmin mainitsin, ei se edes ratkaise mitään.
Lopulta kun ynnään tarpeitani ja toiveitani, niin en ole haluamassa mitään ylimaallista tai haihattele turhia haaveita. Kyse on pienistä jutuista, jotka tekevät arjesta hyvää. Silti olen vuosien ajan “unohtanut” ne toiveet tai ehkä ennemminkin sen, että on omissa käsissäni niiden toteutus.
Ei minun onneni ole tästä ihmisestä kiinni.
Jossain ketjussa puhuttiin siitä, kuinka koko ajan pelkää pahinta ja sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Eikä tajua, että seisookin jo sen kaiken keskellä. Tuo oli minun kannaltani äärimmäisen tarpeellinen huomio. Eilinen on jo mennyttä ja tulevaisuutta ei vielä ole - meillä on vain tämä hetki! Eikä se tulevaisuus muutu sen kummemmaksi odottamalla, että tuleekin jokin ihmeellinen väliintulo, joka muuttaa kaiken paremmaksi.
Ehkä se tässä omassa tilanteessani ja umpikuvassa onkin oleellista, että olen elänyt koko ajan jotain muuta kuin nykyhetkeä. Se on tavallaan surullista huomata, mutta tuo on ehkä sellainen huomio, jota ei ole koskaan liian myöhäistä tehdä.
Tämä keskustelu on todella mielenkiintoista, Viiri pohdiskelet hienosti asioita ja teet ajatuskuplasi näkyväksi.
Mä olen tästä nyt tajunnut sellaisen oleelisen himman,
että minun kohdallani mitään loppukeskustelua ei kosakaan ollut.
Ei mitään sellaista päivä, jolloin olisin ajatellut että tämä työmaa saa jäädä (vaikka tosin kymmeniä sellaisia päiviä, kun ajattelin että sellainen päivä voisi pian tulla)… ei eksän puolelta mitään sellaista, hän oli ihan tyytyväinen kun huolehdin että hän elää ja voi hyvin (kuten Viirikin kerroit näistä tarkastuskäynneistäsi miehen asunnolla) eikä varsinaisesti kertonut kokoavansa itseään salaa ihan toisella areenalla – kertoi vasta sitten kun oli valmis tai kun oli saanut kunnolla koukkuun sen seuraavansa. JA MITÄ KERTOI:
kertoi, että hänellä on nyt naisystävä ja hän on sille kertonut kaikki, että hän siis juo ja on velkoja ja on ollut toinen naisystävä jne jne. Sellainen ilmoitusluontoinen puhelu kun kysyin hänen voinnistaan — en osaa kuvata sitä ylpeytttä millä tämä narsisti kertoi olleensa tosi rehellinen ja KAIKKI on kerrottu. Siis tälle uudelle naiselle. Minulle hän ei ollut muistanut kertoa, että koko viime kesän rakenteli suhdetta ihmiseen. Eikä siis sitä, että hän oli toisen kanssa me kun minä vielä sponsoroin hänen kesänviettoaan.
Tiedän mitä ajattelette: hyvä kun lähti, minun pitäisi olla tyytyväinen. Mutta se ei ole helppoa, tämä viimeinen isku vyön alle siinä vaiheessa kun olin jo muutenkin ihan kipeä hänen auttamisestaaan ja siitä huolesta, kaatoi mut ihan kanveesin missä osittain olen vieläkin.
Ihan niin kuin täällä on kirjoitettu, että ymmärrys alkoholistilla voi olla rajallinen niin niinhän tämä minun idioottini sitten vielä soitteli mulle syksyllä, että mikäs on kun en ole yhtään hänelle soittanut että miten olen voinut jättää hänet niin täysin, että hän on ollut sairaanakin ja minä en ole soittanut. Ei hän ihmisenä mua halunnut koskaan jättää, naisena vaan. Eikö olekin lohduttavaa!!!
Mutta mä olen jokaisessa puhelussa ottanut puheeksi niin ei ole sitten vähään aikaan soittanut näitä kännipuheluita mitkä alkavat säälivällä äänellä: “mitä sulle kuuluu?” Yleensä vastaan vaan, että mietipäs sitä idiootti.
Tiedän, että mun pitäis vaan ajatella muuta. Ja yritän. Mutta ehkä tämä kaikki kirjoittelu täällä on se loppukeskustelu, jota ei koskaan käyty.
Eksäni ei käy loppukeskusteluja ----- hänen nykyisensäkin on sellainen, jonka kanssa hän on ollut suhteessa jo ennen minua.
Olen helmi sellaisessa idiootin ikiomassa rukousnauhassa, jota sellaillaan aina alusta uudestaan kun ensimminen sarja on katsottu loppuun.
<paitsi etten aio olla
Minäkin vatvoin varmaan 4-5 vuota mielessäni aikaisempaa suhdettani, siltä loppukeskustelun osalta, kun niin paljon jäi sanomatta ja tärkeitä asioita kysymättä esm. se kuuluisa MIKSI? sitten kun alkoi tämän nykyisen kanssa onelmat olla sitä luokkaa, ettei tarvinnut entisiä suhteita murehtia että miksi kävi niinkuin kävi, alkoi tämän nykyisen kanssa vatvominen, jonka on loputtava ennen kuin edes kerkee alkaakkaan.
Ymmärsin myös ettei niihin kysymyksiin olisi ollutkaan edes vastausta ja ne sanomattomat asiat olisivat vain loukanneet toista ja ei ne olisi tehneet minusta yhtään sen parempaa ihmistä.
Tiedänhän minä sen sanomattakin etä suhteen ajoi karille MINUN oma alkoholin käyttö ja hänen vieraat suhteet (joka voi jontua myös omasta alkoholismista, jota en silloin vielä ymmärtänyt).
Jos loppukeskusteluja ja selvityksiä haluaa tehdä, ne pitää tehdä jonkun ammattiauttajan kanssa, ei kahdestaan kotona, ei niistä ole mitään hyötyä, kumpikaan ei kuuntele, eikä niistä jää mieleen muuta kuin ne omat toiveet, ym joilla ei ole mitään merkitystä.
Nuo oli vain omia mietteitä, voi olla vääriäkin, mistäpä tuonkin varmaksi tietää 
^ Totta! Myös mulla on itseasiassa suhde lapsen isään loppunut ilman sen kummempia selvityksiä vain omaan ilmoitukseeni että meen muualle, heippa.
Ja sehän oli ihan ok kun itse sen tein. 
Sehän tästä kesästä nyt tekee niin orvon kun itseasiassa edelliset 12 kesää olen ollut jonkun kanssa,
voi että on tylsää olla yksin!
Mutta mä totuin ton viimeisen pöljän kanssa ottamaan itselleni sellaisen roolin, mikä ei ollut terve ja siitä pitää yrittää irrottautua.
Toisaalta tykkäsin itsestäni sellaisena, olin kiltti ja uhrauduin.
En minäkään täysin varma tuosta loppukeskustelusta ole, tuntuu, että olen loppukeskustellut hyvin pitkälti täällä päihdelinkissä. Näin miestä sunnuntaina, pyysi (taas) apua käytännönjuttuihinsa ja autoin, mutta ei sen enempää. Hänen piti hoitaa asioita, eikä ollut tilaisuutta keskustella. Itse totesin hänelle kyllä jo, että minun puolestani se keskusteltu ei edes ole niin välttämätön. Hän sen sijaan tuntui sitä kovasti haluavan.
Kävin siis tuona sunnuntaina myös pikaisesti hänen luonaan. Hän oli selkeästi siivonnut, palauttanut pullot jne. Tuollaisia asioita olen pyytänyt tänä keväänä taas kuukausikaupalla. Nyt hän sen sitten toteuttaa.
Ihan kivahan se on (erityisesti hänen oman elämänsä viihtymystä ajatellen), mutta ihan kiva ei enää riitä. Noiden pitäisi kuitenkin olla sellaisia asioita, joiden ei edes missään vaiheessa pitäisi olla ongelmia! Sen takia, siitäkin huolimatta, että jossain sydämen sopukassa tuntuu tosiaan ihan kivalta moinen vaivannäkö, olen vahvasti sitä mieltä, että liian vähän ja liian myöhään.
Erityisesti mieltä kirvoitti miehen kertomus lauantaista ja siitä kuinka hän oli ollut kaverin luona grillaamassa ja nukahtanut sinne. Jotenkin näen tulevaisuuteni mieluummin sellaisena, että voi mennä sosiaalisiin tilanteisiin ja juhliin ilman sitä pelkoa, että mies sattuu nukahtamaan
Ensi viikonloppuna pitäisi sitten se keskutelu käydä. Pari päivää olen miettinyt, että kirjoittaisin varoiksi kirjeen mukaani siltä varalta, että menee taas raiteiltaan se keskustelu. Voisin tarpeen tullen vain ojentaa sen ja lähteä.
Kirjeen sisältöä vielä hahmottelen. Olen tosi kovasti kahden vaiheilla, kuinka avoimesti kerron omista näkemyksistäni ja peloistani alkoholismin suhteen tai tästä kanavastakaan. Toisaalta koen, että koska rakastan häntä, olisin velvollinen painokkaasti vielä kerran kertomaan sen, mitä näen ja koen. Ihan vain siksi, että se olisi sanottu ja että mies olisi sen jälkeen tosiaan oman onnensa nojassa sen suhteen, miten niihin tietoihin suhtautuu. Toisaalta olen myös sitä mieltä, etten halua aiheuttaa miehelle enempää mielipahaa kuin on tarpeen.
Onneksi tässä on vielä aikaa miettiä. Edelleen on kyllä ollut hyvä olla tämän asian kanssa, pidän omista päivistäni ja siitä, että päivien kivat tilanteet ovat omalla vastuullani ilman pelkoa toisen aiheuttamista pettymyksistä.
Ai kun sulla on hauska tapa kirjoittaa. Samaistun kyllä tilanteeseen kokonaisuudessaankin. Tällä kertaa kertomastasi (kun miehesi oli siivonnut) tuli mieleen, että mun eksäni joka viimeiset vuotemme istui oikeasti aina kapakassa tai vaihtoehtoisesti nukkui, halusi tavata joulun alla kun siis oli jo lähtenyt… niin mitä hän halusi mun kanssa tehdä: olla jouluostoksilla!!! Siis sitä hommaa mitä hän vihasi, ruuhkaisia kauppoja ja sitäkin, että ostin lahjoja jollekin muullekin kuin hänelle. Tapaamisen lopuksi (ja se onkin ainoa kerta kun olemme tavanneet) hän kysyi, soitellaanko jouluaattona ja toivotetaan hyvää joulua. Hän joka ei koskaan soitellut minkäänlaisia synttärionnittelu tms puheluita tai antanut lahjaksi mitään… hänen omista syntymäpäivistään kyllä puhuttiin kuukausia aikaisemmin, että ostanko sitä tai tätä kun synttärikin on jo puolen vuoden päästä Joo eipä soiteltu jouluaattona!
Hahhaa! Hyvää päivänjatkoa!
Parveke: Tuli nyt oma yöni valvottua mieleen, että oletko käynyt jossain puhumassa näistä asioista? Siis päihdelinkin ulkopuolella?
Valvoin tosi pitkään yöllä, mielessä pyöri kaikki menneet tosi julmat tilanteet ja olin aivan äärimmäisen vihainen. Sitä en taaskaan osaa selittää, minkä takia sitä vihaa tunnen. Miehen käyttäytymisen takia? Oman jäämisen takia? Sairauden takia?
Järki sanoo nyt, että tämä kolme vuotta ja siihen liittyvät tapahtumat eivät ole kenenkään syy, satuttiin vain törmäämään ja tilanteen ollessa molempien kannalta “sopiva”, myös jäimme siihen. Molemmat käyttäytyivät sairastuneen ihmisen tavalla, siksi ne ilkeät ja mieltä painavat tilanteet tapahtuivat alunperin ja siksi minä en voinut tilanteista huolimatta lähteä.
“Hei, olen viiri, olen läheisriippuvainen.”
Siltikään tuo järki ei auta niihin tilanteisiin, kun adrenaliini virtaa aamu kolmelta veressä ja itseään ei saa riuhtaustua siitä tunteensa irti. Tämä kaikki tuntuu epäoikeudenmukaiselta, epäreilulta, ahdistavalta ja ylipäänsä vain aivan toivottoman hirveältä.
Sen takia mietin yöllä sitä Al-Anonia. Vaikka suhde nyt näyttää olevan sitä viimeistä keskustelua vaille paketissa, niin ei se suhteessa kulunut aika mihinkään mielestä katoa. Haluaisin niin kovasti päästä pysyvästi siihen tilanteeseen, jossa voin katsella tätä aikaa takaisin päin viisaampana ja rauhallisena - olematta katkera yhtään mihinkään suuntaan.
Aiemmin olen käynyt jo lyhyitä pätkiä psykologilla juttelemassa, kun en ole kaikkea kyennyt käsittelemään/unohtamaan tuosta vain. Sinnekin voisin taas mennä, mutta taitaa nyt olla sellainen aika, että kesälomat painaa päälle.
Tällainen aamu täällä siis. Kyllä mä tästä vielä nousen, mutta viime yön jäljiltä se tie tuntuu todella, todella pitkältä.
^ei, en ole käynyt muualla juttelemassa, siis ammattilaisella.
Mä en tiedä, olenko läheisriippuvainen vai vaan kunnianhimoinen — siis sillä, että kun jotain aloitin niin halusin roikkua siinä, koska “minä en ole sellainen joka luovuttaa”… toisaalta en luota itseeni parisuhteissa. Olen tavallaan erakko ja tiedän, että en rakastu tuolla voimakkuudella enää koskaan kehenkään, sellaista ei tapahdu, halusin siis roikkua siinä niin kauan kuin se oli mahdollista.
Nyt tulee salaisuus: koska hänen pisin suhteensa oli 5v, halusin vaikka hampaat irvessä ylittää sen. Tiedän, että se kuulostaa idioottimaiselta. Enkä ole kyllä koskaan väittänytkään ettenkö olisi idiootti siinä missä eksäkin.
Jos minä olisin jättänyt hänet, mikä oli tän 5v rajapyykin jälkeen ihan mahdollista, olisin varmasti lempeä ja suopea ja ystävällinen häntä kohtaan. En olisi katkera esim siitä että en saanut niitä syntymäpäivälahjoja enkä varmaan muustakaan. Soittelisin joskus hänelle ja kysyisin miten hän voi. En varmaan ottaisi hänen velkaansa koskaan puheeksi vaan lainaisin vähän lisää jos hän joskus kehtaisi pyytää.
MUTTA KUN HÄN OTTI TOISEN! Nyt olen niin v***ntunut ettei mitään rajaa.
Tämähän sattui kaksi kertaa aikaisemminkin mutta tää kolmas teki sellaset siirrot omassa elämässään tän mkun takia että ei mitään jakoa.
Siis sen takia olen katkera ja käännän veistä omassa rinnassani kirjoittamalla täällä. Mutta ne tunteet liittyvät vain näihin tarinoihin.
Mähän näin keväällä eksäni ja sen kottaraisen siellä kapakassa ja siinä ei ollut mitään, mikä olisi tehnyt oloni pahemmaksi. Mutta silti odotan, että tulisi päivä, jolloin joku kertoo että kottarainen on lähtenyt tai että eksäni on huitaissut kottaraiselle mustan silmän. Tai jotain. SItten saan vapautuksen sille, että en ollut väärässä enkä sen enempää väärä ihminen.
Se olkoon sitten se “loppukeskustelu”.
^lisäys. olen mä kuullut, että eksän nykyinen on sieltä kolme kertaa puolen vuoden aikana jo lähtenyt lätkimään että olisko sitten kuitenkin niin, että vika ei olut mun ulkonäössä, juomattomuudessa tai mun lapsessa… että oisko vika yksinkertaisesti tässä eksän harrastukseksi jota myös sairaudeksi kutsutaan ??
Anteeksi, nyt tulee hieman avautumista!
Ollaan kohta oltu kolme viikkoa erillämme, miehestä ei ole kuulunut muuta kuin silloin, kun on tarvinnut apua johonkin. Sähköpostiin ei vastannut, vaikka sitä erikseen pyysin. Viime sunnuntaina puheli siitä, että haluaa jutella ja että torstai tai viikonloppu sopii.
No nyt sitten puhelin soi. Mies soitti, että voiko lainata yhtä juttua. Ok, kyllä se mulle käy. Hän lupaa tulla hakemaan sen kohta. Ja tuleekin! Yhdessä kaverinsa kanssa ihan tuhannen pilvessä kaljakassit kilisten. Olin juuri tuossa aikaisemmin laittanut ruokaa ja mies reteästi kävelee sisään ja ripustaa takkinsa naulakkoon. “Voisinkohan mä vähän syödä tuosta, kun on vähän nälkä?”
Olin ihan ymmälläni! Sain kuitenkin tokaistua, että “Kuule kun nyt oisi parempi, että laittaisit ihan itse omat ruokasi”. Ja hän jatkaa selitys, että “kyllä mä laitankin, mutta nyt vaan olisi vähän nälkä”.
Totesin, että minun kotini ei todellakaan ole mikään palvelutalo ja hän voisi lakata pitämästä sitä sellaisena. Mies lähti selkeästi loukkaantuneena kavereineen menemään.
En jaksa käsittää, millä lihaksilla hän noita juttuja tekee. Että se on ihan ok loukata, ihan ok olla ottamatta yhteyttä/vastaamatta viesteihin/sähköposteihin mun kysyessä suhteen tilasta/tapaamisajankohdasta. Ja on selkeästi ok tulla kotiini sinä iltana, kun luen tenttiin, ympäri sekaisin ja jäädä vähän ruokailemaan!
Voi onni, että olen jo niin tiivisti tuon päätökseni tehnyt ja viikonlopun jälkeen olen sitten toivottavasti edes konkreettisella tasolla vapaa tällaisista vierailuista. Toisaalta pitäisi olla ehkä iloinen, että mies tekee tämän päätöksen niin helpoksi käyttäytymällä kuin ääliö. Ei tunnu yhtään ikävältä erota, kun hän tuo niin hyvin loppumetreille asti esille sen, minkälaisesta ihmisestä oikeasti olen eroamassa!
Olet eroamassa suhteellisen identtisestä luonteesta kuin mistä minut erotettiin. Olen niin varma, että hänen avutarpeensa ja nälkänsä ei teidän eroonne lopu että siinä sitten saat yrittää pysyä lujana. Totta, että mitä enemmän kaveri toilailee, sitä helpompi on päästää irti – ja yrittää etsiään jotain itselle sopivampaa!
Nyt kun mä oiken olen panetellut eksääni täällä, hän tietenkin soitti mulle viime yönä. Mua jotenkin hävetti että olen heitä niin haukkunut.
Hän ei muistanut lapseni nimeä!!! (olimme 5v yhdessä josta 2v hän pääsääntöisesti asui meidän kanssa – no nyt hän ei muista enää kenen kanssa on asunut) Sanoi, että ei muista enää mitään, että on vetänyt niin paljon kaikkea sekaisin, että hänen aivoissaan joku on on tuhoutumassa.
Tiedättekö tunteen, kun sääli tulvahtaa yli ja melkein vie mennessään ------ joo se tapahtui taas.
Mutta muuten oli ihan samanlainen itsevarma ja itseasiassa ärsyttävä kun oli niin kännissä taas niin ei mennyt mitenkään yöunet.
Kivahan se on kuulla että on kunnossa! Mutta vain se, että hänellä on nyt uusi nainen, estää häntä käymästä edelleen mun luona esim öisin syömässä. Että sikäli hyvä, että tää meni näinpäin meillä.
Mutta niinkuin aiemmin kirjoitin, kauhuleffat eivät koskaan lopu vielä tähän viimeiseen tyyneltä vaikuttavaan kohtaukseen.