Selvisin kuin ihmeen kaupalla eilisestä kiukusta ja sain hoidettua tämän päivän tenttini jopa paremmin kuin olin osannut toivoa. Ihana saada aikaiseksi ja vietyä omaa elämää eteenpäin, kun tämä tilanne ei ole koko aikaa häiritsemässä. Lisäksi pari viimeistä päivää ovat olleet todella rentoja (tuota eilisillan kohtausta lukuunottamatta) ja on kiva huomata kaiken menneen harmauden ja sumun keskeltä, että elämässä tosiaan on aivan ihania asioita!
Kirjoitin eilen kirjeen viikonloppua varten miehelle, koska en usko, että keskustelu menee hyvin. Kirjoitin mielestäni hyvin neutraalisti siitä, etten jaksa ja että teen tämän meidän molempien takia. Laitoin myös muutaman rivin alkoholismista ja vertaistuesta, jonka avulla olen tuosta sairaudesta oppinut hyvin paljon. Ja myös sen, että hänen käyttäytymisensä on kuin stereotyyppisellä alkoholistilla.
Tuli jotenkin vapaa olo sen jälkeen. Pistin itseni paperille ja se on miehen luettavissa. Minulla ei ole siihen enää lisättävää, ei mitään toivottavaa eikä mitään odotettavaa. Enää ei tarvitse edes pelätä hänen reaktiotaan, ja sekin on ollut todella voimauttavaa huomata. Tottakai se harmittaa, jos hänen alamäkensä jatkuu tai hän tulee ottamaan yhteyttä kännissä/pilvessä, mutta se harmistus on pientä suhteessa niihin pettymyksiin, joita jatkuva toivominen on aikaansaanut.
Ja vielä jatkoa eilen illalla miehen tarjoamiin eriskummalisuuksiin: Hän ei siis todellakaan ole kantanut huolta kommunikaatiosta, ei ole vastannut sähköpostiin tai tekstiviesteihin. Onneksi nyt sentään löytyi se tekijä, minkä takia hän alkaa oikein kirjoittaa sähköpostia! Ja se tekijähän on tietysti se, että hänelle oli tullut aamuyöstä todella suuri tarve avautua minun eilisiltaisesta törkeästä käytöksestäni! Että nyt menee nyt aivan ali minkään arvosteluasteikon ja että ei pitäisi olla näin!
Onneksi hänellä on asiat tosiaan tärkeysjärjestysessä ja selvästikin kirkas kuva todellisuudesta! (Ja tämä taas liittyy kolmen viikon takaiseen argumenttiin siitä, etten ymmärrä sellaisia asioita kuin aika, tilanne, todellisuus ja totuus - ja keskustelusta päätellen hän ajatteli sellaiset tosiaan ymmärtävänsä! )
No joo, mutta positiivisella puolella olen kuitenkin siis edelleen. Tottakai tällaiset “kohtaamiset” sekoittavat rytmiä, mutta panostan edelleen kivoihin asioihin ja se tuntuu tuottavan tulosta mielialan suhteen.
Ps. Onkohan kukaan teistä lukenut sellaista kirjaa kuin Veljeni Vartija (olikohan kirjoittaja Marttinen)? Kuulin jostain kehuja ko. kirjasta ja ajattelin hakea sen kirjastosta, jahka ehdin. Jäi sellainen mielikuva siitä, että voisi olla ihan oivallinen lukukokemus tässä tilanteessa.
Noin, nyt on sunnuntai hoidettu. 3 viikkoa ollaan oltu erillämme ja tänään viimein vein miehen tavarat hänelle ja samalla vaihdettiin muutama sana tästä.
Ei riidelty eikä huudettu. Se on outoa. Mutta mies pysyi tarinassaan:
*mitään pahoja asioita ei ole sattunut, ei viime kesää, ei viime syksyä, ei mitään, olen vain kuvitellut kaiken
*jos sattui olemaan niin, että pahoja asioita tapahtui, niin se oli ihan omaa hulluuttani ja itse aiheuttamaani
*hän on empaattinen, rakastava ja huolehtiva ja uskoi loppuun saakka, että voisi pärjätä näin vaativan ja raivokkaan ihmisen kanssa
*hän on tukenut minua vaikeina aikoina
*hän ei ole tukenut minua vaikeina aikoina, mutta sekin johtui vain siitä, syytin häntä kaikesta ja silloin ei voi olla empaattinen ja tukeva
*hänen elämänsä menee hyvin, erityisesti se menisi hyvin ilman minua
*ei ole normaalin ihmisen käytöstä itkeä ja panikoida vierailulla miehen kavereiden luona, kun eräs tuttava yritti tunkea miehelle lsd-lappua suuhun. Sen takia hän ei voinut lohduttaa, vaan hänen teki mieli lyödä lapiolla.
*en ole järkevä ja aikuinen ihminen, koska käyttäydyn suhteessa, kuinka käyttäydyn
*en ole järkevä ja aikuinen ihminen, koska haluan lopettaa sen suhteen
Aivan kuin toiveisiini olisi vastattu ja hän todella kuin pyynnöstä tekee tämän helpoksi. Vaikka nuokaan perustelut edellä eivät vaikuta aivan koherenteilta korvaani, niin seuraava lause oli ehkä juuri se oleellisin miehen ajatusmallissa:
“Sinä olet ihminen, joka elää oman tunteen ja oman kokemuksen kautta. Sellainen on sairasta”
Hänenköhän tunteiden ja kokemusten kautta minun sitten pitäisi elää?
Voi kanssasiskot, olen niin iloinen, että tämä kuva todella tuntuu nyt pysyvän silmieni edessä. Ei tehnyt mieli halata häntä, ei käynyt häntä sääliksi, ei mitään. Ajattelin vain tiiviisti sitä, että teen tämän omaksi parhaakseni. Ja että siinä samalla hän saa mahdollisuuden avata omat silmänsä.
Kerroin hänelle myös vertaistuesta ja siitä, että olen perehtynyt riippuvuuksiin jo lähes kahden vuoden ajan. Kun hän syytti minua raivokohtauksistani, niin totesin, että “aivan totta, olen käyttäytynyt kuin raivopäinen”. Mutta sen jälkeen kerroin, etteivät tämä meidän suhde ja sen ongelmat ole ainutlaatuisia vaan tällaista kokee tarpeettoman monet ihmiset. Ja että sellaiset suhteet ovat suhteita päihderiippuvaisen ja läheisriippuvaisen välillä.
Kerroin myös, että olen käsittänyt olevani itse vastuussa siitä, että näitä mieltäni pahoittavia tilanteita on tapahtunut. Että minulla itselläni on keino sen kaiken lopettamikseksi ja että nyt viimein olen valmis toimimaan sen mukaan. Hän on vastuussa omasta elämästään ja minä omastani. Ja siksi teen sen päätöksen, että jatkan omaa elämääni ilman häntä.
Tästä sitten alkaakin pitkä toipumisen taival. Mutta tämän illan ajattelin hengähtää herkkujen ja hyvän kirjan ääressä!
SIIS APUA!!! Mitä selityksiä!!! Mieletöntä lukea näitä ja sitten tajuaa ajattelevansa, että mä en siis tosiaan oo ainoo, jota on pidetty ihan hulluna raivopäänä. Mutta ei me olla hulluja, ei sitten millään…mutta mikä voima siinä on, kun rakkaimpana pitämäsi ihminen sanoo sinulle, että olet mielenvikainen ja esittää painavia perusteluja.
Hyvin kuvattu Viiri! Ja onnea myös tilanteen suorittamisesta.
Mitäpä jos olemme oikeasti sekopäitä - ?!!!
Mun ensimmäisen raivokohtaukseni (n3v kohdalla eli suhteellisen pitkään pidin mölyt mahassani tosin hän ei myöskään ollut alussa ihan mahdoton) jälkeen eksä sanoi “no ni nyt mä olen tehnyt sut hulluksi”. Sen jälkeen käytiin kerra kuukaudessa keskustelu, että kaksi sairasta ei voi olla yhdessä. Mä aina sanoin ja sanon edelleen että kai nyt hullujen on parempi olla keskenään kun sairastuttaa ulkopuolisia.
Tässä kohtaa tarvitsisin kyllä sekopään tarkemman määritelmän, mutta tällaisenaankin voinen sanoa, että kyllä, minä ainakin olen ollut. Olen varmasti vieläkin. Mutta alan viimein tajuta sen, ettei kyse suhteen ongelmista ollut ainoastaan miehen juomisessa vaan myös minun käytöksessäni. Tuolta toisesta ketjusta voi lukea pitkän litanian läheisriippuvuudesta. Ja minä tosiaan hallitsin ja kontrolloin, kuvittelin voivani parantaa kaiken sillä ylenpalttisen tiukalla äidillisellä otteella. Oli sekopäistä ajatella, että voisin rakastaa jonkun kuntoon. Oli sekopäistä ajatella, että asiat muuttuvat paremmaksi minun taikavoimillani!
Ero miehen ja minun välillä on siinä, että itse olen ymmärtänyt viimein oman tilani ja hoidan itseäni pois siitä. Teen tietoisesti tekoja sen eteen, että en jäisi siihen loukkuun enää. Ja tähän mennessä isoin ele tuossa projektissa on ollut luovuttaminen miehen suhteen. En tarkoita nyt sitä konkreettista eroa edes. Vaan sitä, etten murehdi hänen oloaan, en pelkää hänen hyvinvointinsa ja elämänsä puolesta. Olen jollain mystisellä tavalla alkavan kesän kynnyksellä tuudittanut itseni totaaliseen välinpitämättömyyteen hänen suhteensa. Nyt keskityn itseeni ja omaan elämääni - miksi ihmeessä yrittäisin turhaan parantaa miestä, kun itsessänikin on projektia pidemmäksi aikaa? Lisäksi sen prosessin loppuun vieminen täydellä varmuudella tulee parantamaan elämänlaatuani.
Haluatko sinä olla hullu? Nimittäin minä en ainakaan halua! Pidän kiinni niistä toiveista ja ajatuksista, joista olen haaveillut monen monta vuotta. Mutta otan niistä haaveista järjestelmällisesti tämän miehen pois, ja raivaan tieni niitä kohti mieluummin yksin kuin jäisin jumittamaan samaan sohjoon miehen kanssa vielä vuosikausiksi. Jos ero on ainoa keino katkaista se sairaalloinen kierre molempien kohdalla, niin se on silloin tehtävä.
Eihän sekään ole oikein, että kaksi ihmistä satuttavat loputtomasti toisiaan. Tottakai voi käydä niin, että ulkopuolisia sairastuu. Mutta toisaalta se eroaminen antaa myös mahdollisuuden siihen, että joku voi myös parantua. Jossain artikkelissa puhuttiin siitä, että läheisriippuvaisen ja alkoholistin suhteessa pitäisi ajatella niin, että yksikin pelastettu ihminen on parempi kuin ettei yhtään.
Haluaisitko sinä parveke tosiaan jäädä miehen kanssa siihen kuuluisaan avantoon? Jos saisit nyt valita, niin kumman ottaisit: tasapainoisen ja hyvän elämän jonkun toisen kanssa vai saman vanhan kaavan sen entisen kanssa?
Haluaako joku olla hullu tai haluaako joku olla alkoholisti?
Mutta asiaan; se, mitä sinulle ehkä on tapahtunut nyt eli miehen kontrolloimisen ja pelastavana ja ohjaavana äitihahmona toimimisen lopettaminen, tapahtui mulla jo ennen kuin suhteemme loppui, jossain vaiheessa kun tajusin että nyt menee jo niin lujaa että áinoa mitä toivoin, että pysyisi hengissä ja että me nähtäis. En mä sille mitään voinut että hänellä oli sellainen vaihe, uusien (silloin uusia) kaveriden myötä.
Me olimme siis yhdessä vielä sen jälkeen kun olin äitinä olemisen ja parantamiseen uskomisen jo lopettanut. Silloin mä aloin raivota sille takaisin, tarkoitin edellisellä hulluudella siis niitä kilahtamisia mitä tapahtui. Siinä tilanteessa mun mielestä ne kilahdukset kuuluivat asiaan, olivat normaalimpaa käytöstä kuin se että yritän parantaa jonkun, jota kymmenen muuta ihmistä houkuttelee ihan vastakkaiseen suuntaan.
JOS SAISIN NYT VALITA haluaisin palata nykyisillä tiedoillani siihen tilanteeseen missä olin eksän kanssa vuosi sitten. Se suhde oli sairas ja siinä käyttäydyttiin huonosti, minä hyvin harvoin ja eksä omien ongelmiensa takia aivan jatkuvasti. Nyt ongelmat ovat moninkertaiset siihen verrattuna a. minä kärsin pohjatonta ikävää ja tyrmistystä b. eksän uusi varmasti kaipaa perhettään ja lapsiaan vielä jossain vaiheessa c. eksän uuden lapset varmasti kaipaavat äitiään, joka lähti… MIKSI!!! Miksi tämä kaikki suru ja ikävä?!!
Mutta vaikka kuinka saisin valita, enää en menisi siihen kuvioon, siinä on nyt liikaa asioita välissä.
Jos minulla olisi vuosi sitten ollut tämä kaikki tieto alkoholismista ja sen vaikutuksesta suhteeseen niin olisin pärjännyt paremmin sen jätkän kanssa. Mutta tämä on jossittelua, mikä ei toteutunut.
Siispä eteenpäin! Ajattelen niin, että teen edes pienenpieniä korjaavia eleitä ohjatakseni itseni kaipauksesta uuteen toivoon, mahdolliseen kykyyn vielä joskus rakastua uudestaan. On totta, että alkoholismin varjo osui pahasti minuunkin, vaikka emme asuneet yhdessä emmekä tehneet kaikkia asioita yhdessä. On totta, että tämä suru ja tyhjyys ei ole pelkästään sitä, että siellä on nyt toinen rakastettu vaan sitä, että nyt vasta olen ehtinyt tajuta kaiken mitä on koettu… suren siis sitä, että olin suhteessa ja sitä, että minut jätettiin. Nyt kun olen täällä ehtinyt enemmän saada tietoa ja tukea, nyt haluaisin tarinalle toisenlaisen lopun mutta se ei ole mahdollista.
Parveke, kyllä minäkin olen kilahtamiset ja raivoamiset hoitanut tässä sivussa. Se on mielestäni aika luonnollinen reaktio näin vaikeassa tilanteessa, sillä kun itse toivoo ja jaksaa yrittää, niin pettymys on valtava. Tarkoitin myös sitä sanoessani, että koen kyllä olevani sekopää. Mutta sekopäistä siitä ei mielestäni tee itse se raivoaminen ja kilahtaminen, vaan sen taustalla on nimenomaan se pakonomainen tarve olla tilanteessa, jossa ei ole hyvä olla ja jossa tarvitsee tätä kilahtamista.
Nyt sitten edelleen kysyn, että olisitko näillä tiedoilla pystynyt olemaan suhteessa niin välinpitämätön kuin mitä se olisi vaatinut? Pystynyt sivuuttamaan sen pettymyksen ja raivon, joka tulee toistuvasti, kun mies käyttäytyy kuten käyttäytyy?
Itse en sellaiseen olisi pystynyt. Vaikka olisinkin pystynyt tiedostamaan, että mies tekee sen sairauttaan, niin en siltikään olisi voinut sivuuttaa sitä omaa pahaa oloa, mitä se sairaalloinen käytös aiheuttaa.
Meidän tilanteet eroavat siinä, että itse sain käydä kaikessa rauhassa tätä prosessia vielä suhteen ollessa voimissaan ja päästä itse omaa tahtiani tilanteeseen, jossa pystyn viimein eroamaan. Sinulle siihen ei koskaan annettu mahdollisuutta.
Toivottavasti en nyt näillä kysymyksillä aiheuta mielipahaa, yritän vain miettiä sellaisia puolia tuohon tilanteeseen, joka saattaisi jollain tavalla auttaa sinua
Kiitos sinulle! On tosi hyvä keskustella, itsekseen kun pohtii niin laittaa asioita vaan mieleiseensä järjestykseen.
Ei - mä en tietysti olisi pystynyt olemaan pettymättä, jos eksä olisi samanlainen kuin on ollut ja minä kokenut tämän ylisuuren surun ja nämä pohdinnat itsekseni. Olisin vielä paljon pettyneempikuin mitä olin suhteen aikana. Toisaalta suurista suurin pettymys oli se, että hän kaiken päälle vaan poistui. Yritän sanoa, että jos sitä ei olisi tapahtunut, olisin pettynyt mutta en maahanlyöty niinkuin nyt.
Kyllähän me puhuttiin alkoholista, työttömyydestä, veloista ym alkoholinkäytön lieveilmiöistä, mun mustasukkaisuudesta (yllättävää kun olinkin niin mustasukkainen - ihan turhasta eikö)… mutta me ei erottu niiden takia vaan siksi, että hän ei rakastanut minua (kaksi viikkkoa ennen eroa hän vielä itki, etten saa koskaan jättää häntä) vaan rakastui toiseen.
Ymmärrätkö - ongelma olin minä ei alkoholi tai hänen edesottamuksensa.
Toisekseen tämä eksä on kaukana tavallisesta kaverista, kävipä töissä tai ei. Hän pitää edelleen yhteyttä edellisiin eksiinsä, Hän tietää, että minä olen tekemisissä häntä edellisen eksäni kanssa ja minä tiedän että hän on eksiensä kanssa. Siis kaveri.
Tämä rajankäynti täällä on tärkeää, koska mietin onko minusta siihen, että voisimme vielä olla kavereita. Tällä hetkellä ehdottomasti ei ole. Nyt olen -kiitos näiden sivujen- niin vit***ntunut siihen alkoholinkäyttöön (ja sen alkkismaailman hyvinkin löysään moraaliin monessakin suhteessa) että mua ei kiinnosta sellainen ihminen kaverina. Toisaalta olin siellä yli viisi vuotta, totuin kaikkiin ja kaíkkeen, miksi en voisi käydä joskus siinä “avannossa” ja nousta taas pois. Siis jos olisin vahva ja kunnossa niin varmaan voisinkin.
Onko siis elämäntehtäväni olla kunnossa, että pääsisin “avantoon”+ EI! Ei sentään!!! Tuntuu varmaan hullulta, että joku miettiikin tällaista. Oikeasti tietenkin minun pitäisi olla kunnosssa vain koska haluan olla kunnossa.
Nyt tulee kuumailmapallo-vertaus: niin monen vuoden jälkeen ainoa maa, mitä on näkyvissä tämänhetkisellä lentokorkeudellani, on edelleen se kapakkaelämä. En ole vielä pystynyt lentämään sen kauemmaksi… ehkä joku ymmärtää… näen vaan sen mistä lähdin. Pitää siis pysyä ilmassa ja katsoa veisikö tuuli parempiin maisemiin. Huomaatteko minkä virheen teen: muka leijun vaan. Kai sitä kuumailmapalloakin pitää osata ohjata. Se on se mun ongelma, en osaa tai jaksa vielä. Olen siis täällä etsimässä sitä voimaa että koetun suuren pettymyksen jälkeen jaksaisin ohjata palloani niin kauan että näkyy muutakin maisemaa.
parveke, ulkopuolelta on liian helppo sanoa aina näitä ohjeita (ja pyydän jo valmiiksi anteeksi ), mutta mielestäni sinun tilanteesi voisi nähdä myös niin, että sinun kannaltasi oli parempi, että mies lähti ja jätti! Nythän olet päässyt itse ajatuksissa eteenpäin ja täältä oppinut paljon asioita alkoholismista. Noista sinun kirjoituksista paistaa kyllä se, että et ole tätä kaikkea turhaan käynyt läpi, vaan näistä paskoista asioista tulee opittua yhtä sun toista. Minun silmissäni oleellista ei ole ollenkaan se, että olet jätetty, vaan se, että olet toipumassa ja saamassa jotain parempaa! Ehkä tuo voisi olla sellainen ajatusmalli, jota kannattaa miettiä niinä hetkinä, kun juuri se jättäminen tuntuu pahalta.
Ehdotan tätä siksi, että itse olen huomannut viime viikkoina, miten yllättävän paljon voi omaa oloaan auttaa tietynlaisilla ajatusmalleilla. Esim. jos alan ikävöidä, niin ensin totean itselleni hiljaa tai jopa ääneen, että kyllä minulla saa olla ikävä. Rakastin monta vuotta, eikä se siinä mittakaavassa ole ihme. Mutta sen jälkeen mietin, että mitä ikävöin. Ja kun saan vastattua itselleni, alan muistella menikö se koskaan niin. Mietin paljon todennäköisempiä vaihtoehtoja (esim. että mies lähteekin baariin eikä vietäkään minun kanssani rentouttavaa koti-iltaa raskaan työpäivän jälkeen - todennäköisesti tulee yöllä kännissä herättämään ja menen taas aamulla väsyneenä töihin) ja tulen siihen lopputulokseen, että ikävöin kuviteltuja tilannetta, en miestä! Eikä tämän miehen kanssa niitä kannaltani kivoja tilanteita tarpeeksi ollutkaan.
Lisäksi nyt innostuin miettimään tuota toisessa ketjussa käytyä keskustelua siitä, onko kyse halusta vai pystymisestä alkoholin suhteen. Jossain kirjassa oli erään hahmon kuvaus elämästään seuraavanlainen:
“Se että minulle sanotaan, että voin tehdä mitä tahansa, on samaa kuin vetää tulppa ammeen pohjasta ja sanoa, että vesi voi mennä minne haluaa.”
Miehen tilanne näyttäytyy minulle juuri tuollaisena. Viimeinen keskusteltu hänen kanssaan osoitti sen, kuinka eri todellisuutta hän elää. Hänen normaalielämä on aivan jotain muuta kuin minun normaali elämä. Ja se on todella harmi ja äärimmäisen surullista, mutta tavallaan juuri se on se tekijä, joka on pitänyt minut tässä luovuttajan asemassani. Jos kyse olisi halusta, niin yrittäisin viimeiseen asti herättää sen halun. Tekisin kaiken ja taistelisin. Mutta nyt kun tämä näyttäytyy minulle sellaisena, ettei mies tosiaan pysty muuhun, olen valmis laskemaan kaikki aseet ja heiluttamaan valkoista lippua.
Neljä viikkoa on kohta takana erillään oloa, ja vieläkin tuntuu hyvältä. Yritän tosiaan käsitellä tätä tavalla, joka ei jättäisi hirveää vihaa ja katkeruutta miestä kohtaan, koska en usko, että se pidemmän päälle olisi itsellenikään hyväksi. Olen päättänyt, että vihan saa valjastaa vahvuudeksi vain hetkittäin, mutta pidemmän päälle se syövyttää omaa itseään niin paljon, että asiat on voitava kohdata muutenkin. Yllättävän neutraalisti olen nämä viikot jo nytkin potenut, tavallaan vain totean itselleni päivittäin tämän tilanteen, tarpeen tullen kertaan mielessäni tai täällä jo miljoonasti ajattelemiani asioita. Kertaus on niin monessa muussakin asiassa opintojen äiti, joten miksei nytkin.
Ei mies tätä valinnut, ei tämä ole jotain, mistä voisin häntä syyttää. Olen pohtinut meitä ja minua paljon, ja tajunnut, että me oltiin jotenkin juuri sellainen niin väärä oikea pari toisillemme kuin vain voi kohdalle osua. Minäkin tein virheitä, toistin niitä vuosien ajan. En antanut periksi, en ottanut opiksi. Toistin kaavaa, siinä, missä mieskin. Enkä minäkään sitä valinnut.
Noin. Nyt on perjantai-illassa annettu armahdus molemmille! Jatkan tätä toivottavasti edelleen onnistuvaa ja etenevää toipumiskertomustani paremmalla ajalla.
^ Kyllä. Varmaan on on onni kun lähti - muistan edelleen hyvin miten odotetut tapaamisemme melkein aina päätyivät. Sitten kun silloin ei ollut tätä “ystäväpiiriä” täällä niin oli niin yksin kaiken sen kapakkariekkumisen kanssa enkä osannut nostaa siitä itseäni, tyydyin ajattelemaan itsekin niin, että olen väärä ihminen väärässä paikassa. Alunperin se ei ollut niin ja jostain syystä muisti toimii niin, että hyvät asiat jäävät päällimmäiseksi.
Olen myös miettinyt sen toisen ketjun sisältöä. Olen miettinýt, olikohan siinä minun tapauksessani jotakin sellaista että minä RAKASTIN ITSEÄNI enemmän kun olin siinä roolissa… sitten kuitenkin. Vaikka eksä oli inhottava minua kohtaan enkä totisesti joka hetki tuntenut suurta rakkkautta kun siellä kapakassa viikonlopusta toiseen istuin katsomassa miten kivaa hänellä oli muiden naisten kanssa – sehän oli yhtä helvettiä. Mutta ehkä tykkäsin itsestäni kun olin kuitenkin kärsivällinen ja niin rakastunut etten ihan joka ilta heittänyt eksälle sitä kaljatuopillista päähän. Tykkäsin itsestäni kun hoivasin häntä (niin Kotivalo, ehkä se oli niin) seuraavana päivänä ja huolehdin että hänellä on kaikki mitä tarvitsee. Ehkä siitä tuli MUN elämälleni joku tarkoitus, vaikkakin sairas, mistä on nyt sitten ollut vaikea luopua. Ehkä se, että kärsin sai mut luulemaan että kyse on suuremmasta rakkaudesta kun jollakin toisella kertaa.
Vaikka nää on jonkun mielestä ihan yksinkertaisuuksia, niin itse on kuitenkin vaikea nähdä tehneensä asioita sairaasti ja vääristä syístä ja siksi on minulle tarpeellista täällä “ajatella ääneen” tätä kaikkea. Siten vielä, kun eksä ei tietysti heti tutustuttuamme mua vienyt katsomaan miten hän pitää kivaa pilvikavereittensa kanssa, vaan se tapahtui monen vuoden aikana tosi pikkuhiljaa, eikä sitä siinä kerennyt edes ihmettelemään vaan eli ja oli vaan mukana, luuli olevansa saman kaverin kanssa minkä kanssa aloitti olemaan mutta ei sitten lopulta ollut kun sen koko elämäntyyli oli muuttunut ihan toisenlaiseksi.
Sitten se toinen nainen! Mietityttää, saiko sen sen alkuperäisen kaverin millainen mulla oli vaan hyppäskö se tähän tarinan loppuun suoraan ja jos hyppäsi niin miten ihmeessä joku voi rakastaa niin paljon että kestää sen ??!!???
Mutta joo, toipusen suuntaan ollaan varmaan menossa. Biisit radiosta itkettää edelleen, mutta muuten alan kai olla kartalla, mitä tässä on tapahtunut. Alan hyväksyä tilanteen missä nyt ollaan, toivottavasti se olis se pohja mistä vois sitten vaikka nousta ylöspäin ja johonkin parempaan suuntaan. Pikkuhiljaa siis. Ja aaltoliikkeittäin, sillä välillä on edelleen pelkästään vaan ikävä.
Sulle on ollut kova paikka tuo ero. Ja nimenomaan niin päin, että se mies jätti kaiken kokemasi jälkeen. Kerrot siitä useassa viestissäsi ja syytät itseäsi. Jos olisi joku taikasauva, niin sitä heilauttaisin nyt!!! Et ole yksin syypää suhteenne ongelmiin ja eroon. Se, että suhde voi huonosti ja mies lopulta vaihtaa toiseen, ei kerro siitä, että vika olisi sinussa!!! Vaikka hän vaihtoi lennosta toiseen, niin syytä on siinä päässä ihan yhtä lailla. Et vielä pysty näkemään sitä, minkä tulet ajan kanssa oppimaan - se päivä, kun eksäsi löysi uuden oli elämäsi onnellisin päivä!!! Ja tunnustan tässä vielä sen, että et ole ainoa, jonka retku ei ole itkenyt perään. Mun retkuni oli eron jälkeen saanut tehtyä ilmoituksen netin deittisivustolle niin pian, että oli unohtanut ottaa kihlasormuksenkin pois. Noin kuukausi erosta, joka repi minut ihan rikki, hän oli jo uuden kanssa ja tuli kaupungilla ylimielisenä (!!!) vastaan. Katsoi aina pitkin nenänvarttaan ja oli vahingoniloinen. Jopa ystävättäreni huomautti tuosta käytöksestä. Mä sain tietty raivarit joka kerta, kun näin sen porsaan ja katselin sitä käytöstä!!! Mä kadehdin tällä palstalla niitä, joiden eksät soitteli ja uikutti, että ota takaisin. Ei mun eksä. Mä olin kestänyt vaikka mitä ja ottanut pataan siltä ja noin vain se vaihtoi uuteen/uusiin. Kertoiko se enemmän hänestä vai minusta??? En tiedä, enää ei ole niin väliäkään. Ehkä se oli suuri siunaus, että hän jätti minut rauhaan niin pian. Niistä syytöksistä, että olen niin hullu, että kuka tahansa mies alkoholisoituisi mun kanssa ja alkaisi pahoinpidellä mua, olen päässyt vasta hiljalleen vuosien kuluessa eroon. Jos nyt koskaan ihan täysin pääsenkään. Toipuminen vie aikaa varmasti myös sinulla. Mutta lakkaa syyttämästä itseäsi erostanne.
Kiitos Lintu !!!
Kyllä, se on niin hirveää, että kaiken sen nöyryytyksen (joka siis lisääntyi pikkuhiljaa) jälkeen minut vaan heivattiin. Silloin on ihminen aika alhaalla kyllä.
Parveke, käy lainaamassa kirjastosta kirja: Irene Kristeri: Tule lähelle mene pois. Suosittelen lämpimästi. Saisit varmasti lisää näkökulmia tilanteeseesi.
Mitä jos, parveke, sun “retku” jätti sut, kun huomasi, että saattaa joutua itse jätetyksi. ENtä jos hänelle olisi ollut liian kova paikka joutua jätetyksi, niinpä hän päätti toimia ensin. NÄin hän sailytti itsestään käsityksen, että hän on se, jolla on ikään kuin vara valita. Näin hän pyrki sinua syyllistämään ja toisaalta näyttämään itselleen, ettei mitään alkoholiongelmaa ole, vaan ongelma on sinä tai parisuhde sinun kanssa.
Tulet varmasti vielä näkemään, ettei miehellä ole sen uuden naisen kanssa pitemmän päälle sen helpompaa. TOki jos se n alkoholisti itsekin, niin yhteiselo voi onnistua. Mutta ajatelkaapa niin, että ottaisiko joku “terve”, “normaali” kunnossa oleva mies itselleen kumppaniksi naisen, joka jättää lapset, jotta saa rakastaa. Rakkaus on sokea ja rakkaus voi olla alkuun niin suurta, ettei millään muulla tunnu olevan mitään merkitystä, mutta minusta ainakin naisena, lapsettomana, ihmisenä tuntuisi hankalalta ajatus, että alkaisin miehen kans, joka on valmis hylkäämään lapset voidakseen olla minun kanssa. Olisihan se imartelevaa, mutta samalla antaisi miehestä aika vastuuttoman kuvan.
Kiitos paljon! Nii-in, jotenkin mun pitäs päästä yli ajatuksesta, ajatukseni menee jotenkin niin, että minä olen liian tunteeton, liian tylsä, liian tasainen (ja liian asiallinen) rakastamaan yhtään ketään. Että jos haluaisi rakastaa niin kuuluisi heittäytyä-- mä en sellaseen ole tähän mennessä pystynyt, olen niinkuin elellyt varman päälle. Senkin takia ehkä niin kosketti, kun tää seuraaja rakasti heti niin tulisesti.
Mutta mutta YRITÄN ajatella nyt vain itseäni ja sitä mikä minusta tämän jälkeen tulee — sen sijaan että itseasiassa edelleen vilkuilen koko ajan puhelinta (jos vaikka se olis sattunut itsekseen menemään äänettömälle enkä olisi kuullut ja eksä olisi soittanut-- hullua mutta näin mä toimin. Kuukausien jälkeenkin on ihan uskomatonta että se ei soita eikä pyydä mitään enää. Mä en odota että hän soittais, mä pelkään että hän soittaa, hän oli yleensä ihan raivona jos en vastannut kun hän soitti ja tarvitsi rahaa just sillä sekunnilla… niin se varuillaolo on jotenkin alitajunnassa, ehkä joku tunnistaa tunteen)
Linnun suosittelema kirja löytyi tänän kirjastosta ja alan illalla sitä lukea.
Kiitos ystävät kannustuksesta ja myötätunnosta!
Mä luin eilen itse kirjan ja sain siitä todella paljon. Kyyneleet valui, kun luin, ja jotenkin ajattelin, että ehkä saisit kirjasta jotain syvyyttä tilanteeseesi ja eroon. Jos et vielä halua omia varjojasi kohdata, niin ehkä saisit selvyyttä eksäsi tilanteeseen ja mahdollisia syitä, miksi hän toimi kuten toimi. Mä tunnistin kohdaltani sen, että eksän äiti oli nostanut sen miehen asemaan ja oli NIIN kiinni ainoassa pojassaan (isä jätti perheen jo varhain) ja lopulta eksä purki äitivihaansa muhun - siitä todisteena mustat silmät. Vasta terapian myötä olen uskaltautunut näkemään myös oman rikkinäisen lapsuuteni. Eniten kirjassa kosketti se, että parisuhteessa ei ole syyllisiä, vaan kaksi uhria.
[quote=“Lintu”]
Kyyneleet valui, kun luin, ja jotenkin ajattelin, että ehkä saisit kirjasta jotain syvyyttä tilanteeseesi ja eroon. Jos et vielä halua omia varjojasi kohdata, niin ehkä saisit selvyyttä eksäsi tilanteeseen ja mahdollisia syitä, miksi hän toimi kuten toimi.
[quote=“Lintu”]
Nyt on kirja (siis Kristeri: Tule lähelle mene pos) itketty läpi. Päällimmäiset ajatukset:
Olen eksän ongelmallisuuden tajunnut jo suhteen alussa, samoin omat vajaavuuteni (tietämättä kuitenkaan miten voisin olla jotenkin toisenlainen)… nyt tuli hengästyttävä ajatus minusta äitinä. Miten vähän ihmisillä on aikaa tulla kunnollisiksi -kuitenkin pitää luullakseni ensin epäonnistua ennen kuin huomaan itsessään ylipäänsä mitään korjattavaa- ja nyt olenkin jo kantamassa täyttä vastuuta siitä, minkälainen elämä lapselleni tulee !! Miten nämä kaikki sotkut ehtii siivota kun elämä kulkee koko ajan eteenpäin?!
En ole tämäntyyppisiä kirjoja ikänäni lukenut -nyt on ehkä aika sitten lukea- mutta olen tietysti tiennyt siitä, että terapiat usein pohjautuvat siihen että itseasiassa jo omat vanhemmat (minun, eksän…) ovat rikkoneet mahdollisuudet onnistua. Meillä oli eksän kanssa ihan erilaiset maailmat ja minun ongelmani on liiallinen varovaisuus ja huolehtiminen, liika vahvuus ja antautumisen pelko. Kirjaa lukiessa ymmärsin, että eksä olisi ollut valmis riippumaan paljon, paljon enemmän. Se ilmeni suhteen alussa vaikka lopussa hän keksikin minun olevan läheisriippuvainen kun en osannut irrottaa – mutta minä en halunnut irrottaa koska minut on “tehty” huolehtimaan asioista, siinä ei tunteiden kanssa ollut paljonkaan tekemistä ellei vastuuntuntoa lasketa tunteeksi. Hän taas ei ollut halukas katsomaan peiliin vaan valitsi uuden alun toisen kanssa, ja sai näin omat murheensa ja vikansa haudattua kuin niitä ei olisikaan (kuten Hemanka kirjoititkin)
Tajusin myös, että tämän viimeisimmän eksän eli alkkis-eksän mä valitsin itselleni kun taas edellisen eksän lapsen isäksi, minkä vuoksi se ensimmäinen ero ei tuntunut missään ja tämä jälkimmäinen on ollut maailmanloppu.
Edelleen ollaan sen kysymyksen ääressä, mikä minusta tulee – ehtiikö tulla mitään. Nyt kun heräsi tää ajatus, että kaikki mitä teen, vaikuttaa siihen millainen omasta lapsestani tulee omassa parisuhteessaan, alkoi kyllä pelottaa, uskaltaako tässä itse ottaa askelia enää ollenkaan. Jos petyn taas ja makaan uudestaan vuoden masentuneena sohvalla niin lapsen elämäkin pilaantuu.
Voi voi voi. Kuitenkin koen, että tämän peilin kääntyminen itseen kuitenkin vapauttaa katkeruudesta ja näyttää minulle, missä varsinainen työmaa nyt on.
Hyvä kirja -lukekaa muutkin. Kirjastossa toinen kirja oli täynnä alleviivauksia ja sivumerkintöjä, halusin lukea puhtaamman kirjan – ja koko ajan oli olo, että olis ollut kiva tehdä vähän merkintöjä
Kuulostaapa kyllä mielenkiintoiselta kirjalta, kiitos Lintu ja Parveke vinkeistä ja kommenteista!
Tuo tuntemattoman (muutoksen) pelko on kyllä ihmeellinen asia. Sehän meidät ilmeisesti lopulta pitää yhdessä juovan alkoholistin kanssa. Täälläkin aika usein sanotaan, että tunteet ovat kuolleet ja eron ottaisi heti jos vain ei pelkäisi mitä muutos tuo mukanaan. Miksihän meidän ihmisten, ainakin useimpien, on niin vaikea muistaa että muutos on aina lopulta mahdollisuus: jos ei parempaan niin ainakin erilaiseen!
Mitä tuohon tulevan pelkoon tulee, niin itseänikin se joskus meinaa ravistella. Heikkoina hetkinä alan ajatella sitä, että mitä jos nykyisistä lapsista tai mahdollisista tulevista lapsista tulee alkoholisteja. Miten minä siitä selviän? Sydän särkyy pelkästä ajatuksestakin. Mutta sitten toisaalta: läheinen lapsi kuoli viime marraskuussa jäätyään auton alle. Suru ja murhe sen tiimoilta on ollut valtava, eikä asialle ollut mitään etukäteen tehtävissä. Tämän kuoleman seurauksena tai sen seurauksena että olen (sinä aikana kun minulla on ollut ajokortti) ollut kaksi kertaa kolarissa sen takia, että joku on ajanut autoni päälle voisin pelätä myös liikennettä ja omaa tai lasteni turvallisuutta liikenteessä nyt ja tulevaisuudessa, mutta mitä se auttaisi? Se tekisi vain elämästäni kurjaa ja ilotonta.
Tutkimattomat ovat elämän polut, ei kertakaikkiaan voi tietää mitä elämässä tapahtuu.
Taas on sellainen hetki, että ajattelin koota viime aikaisia ajatuksia. Tulkoon tästä sitten jonkinlainen sairaskertomus, josta voin tarkkailla omaa tilaani ja kehitystäni.
Tuo kuulostaa, parveke, todella tutulta! Olen aika varma, että ainakin osittain riippuvuuteeni tästä miehestä kumpusi juuri kuvailemastasi tekijästä. Olen aina hoivannut kaikkia/kaikkea: ystäviä, eläimiä, kotia ja kaikenmaan asioita. Mies tuli kuin taivaanlahjana sellaiseen elämäntilanteeseen, jossa olin hajalla ja etsimässä uutta suuntaa. Kuvittelin aluksi, että siinähän on nyt kerrankin sellainen mies, joka huolehtii omasta elämästään ja ehkä jopa minunkin elämästäni! Että hänen rinnallaan minun olisi helppo eheytyä.
Mutta toisin kävi. Jossain vaiheessa kuvittelin, että se on vain minun aikaansaannostani, että kaikki miehet elämässäni ovat olleet saamattomia - että kun johonkin kosken, se ei muutukaan kullaksi vaan joksikin täysin kykenemättömäksi, hoivattavaksi olioksi. Ja en kuitenkaan pitkään aikaan nähnyt, että se oli se ongelma, vaikka tuon huomion pystyinkin itselleni tekemään. Olin täysin tyytyväinen, kun sain hoitaa ja järjestää. Minä olin jotain, kun minulla oli tehtävää.
Omituista tässä kuitenkin on se, että tavallaan tämän kaiken keskellä itse kasvoin ehjäksi ja vahvemmaksi, ja mies jäi siihen kolmen vuoden takaiseen alkutilanteeseen. Yhtäkkiä minulla olikin tasapainoinen elämä kaikilla muilla elämänalueilla paitsi parisuhteessa. Miehen elämässä taas tuo parisuhde taisi olla ainoa vähänkin tasapainottavampi osa. Jo viime kesänä tuo oli ongelma, mutta jotenkin vasta talven jälkeen kykenin näkemään sen paremmin. Kevään pelkäsin tulevaa kesää ja tulihan se sieltä. Nyt tosin en enää jäänytkään - ja se on ainakin toistaiseksi osoittautunut kannaltani hyväksi ratkaisuksi.
Eräässä keskustelussa kaverini kanssa totesin myös sen, että huonosta tilanteesta huolimatta se lähteminen oli osittain todella vaikeaa siksi, että tunsin todella vahvasti epäonnistuneeni. Että en olisi millään halunnut myöntää, etten voikaan korjata tätä. Sekin on kummallinen ajatus, mutta mitä totisinta totta minulle pitkän aikaa. Ja edelleenkin tunnen kyllä jonkinlaista pettymystä itseeni, vaikka samaan aikaan olen varma, että tein oikean ratkaisun.
Puhuitte myös Lintu ja parveke siitä, että tuntuu karulta, kun mies ei soittele perään. Olen aika vakuuttunut, ettei tuosta eksästänikään tule kuulumaan mitään, enkä oikeastaan siitä ole kauhean pahoillani. Vaikka olisihan se kiva saada jonkinlainen merkki siitä, että rakastaa ja että tämä ei ole hänellekään helppoa, niin siltikin ainakin toistaiseksi olen ollut vain tyytyväinen hiljaisuuteen. Mutta tuon ajatuksen kanssa tajusin viimeisestä keskustelustamme myös pienen lausahduksen, johon en edes kiinnittänyt huomiota. Mies nimittäin sanoi, että hän onkin jo koko kevään aavistanut, että näin tulee käymään. Ei pelännyt, ei kammoksunut ajatusta. Aavistanut aivan kuin aavistellaan tulevia sääilmiöitä. Ja kuten hyvin tiedossa on, ei hän mitään tehnyt senkään eteen, ettei tuo aavistus olisi toteutunut.
Tuo on saanut pohtimaan, miksi mies itse ylipäänsä on jäänyt. Olen pitkään ajatellut, että hän kyllä rakastaa, mutta ei vain tilanteessa pystynyt enempään. Nyt käy jo mielessä sekin, että olisinkin ollut vain jotain, johon hän tyytyi ties minkä takia.
Tuo ei tietenkään ole mitenkään miellyttävä ajatus, mutta jostain syystä tuokaan ei hetkauta olojani. Toisaalta olen sitä mieltä, että tuskin tuollaisilla on enää väliä. En tiedä miksi, mutta tämä olemisen helppous on todellakin yllättänyt aivan täysin! En tiedä, kävinkö tosiaan läpi jo niin paljon suhteen aikana, ettei mitään ole enää niistä tunnemyrskyistä jäljellä.
Elän yleensäkin asioita läpi musiikin kautta, joten laitanpa tähän yhden aivan mielettömän biisin sanat, jota olen kovasti kuunnellut viime aikoina! Valitettavasti en löytänyt tätä kokonaisena versiona youtubesta, niin en voi linkittää suoraan biisiin, mutta kannattaa etsiä jostain!
Erin McKeown - All That Time You Missed
there’s no camera in your face
there’s no phone up in your ear
when the glamour drops, what don’t you hear?
all that time you missed
when you’d just rather drink
did it make you deaf, make you blind?
there are pictures of us
in smiles we never kept
the glitter stayed, romance left
you used to sing to me
you used to strip for me
when the music stops, whats underneath?
and the easiest path to a broken heart
is to keep moving
could we have saved ourselves this walk
by standing still?
all that time you missed
when you tried not to feel
did it make your heart disappear?
we cannot fix
each other in ourselves
everything you missed, i cannot help
i can only stand and wait
but for what you cannot say
an animal she must have her way
all that time we’ll miss
if we cannot get through
what a waste it makes of me and you
and the easiest path to a broken heart
is to keep moving
could we have saved ourselves this walk
by standing still?
^ onpas hienot sanat! ja kiitos kaikista ajatuksista!
Nämä -irroitetut- Viirin ajatukset ovat samoja kuin omassa tarinassani. Tiedän, että pitäisi osata iloita siitä, minkälainen elämänkuvioni on kokonaisuudessaan. Mutta mun luonteellani juuri se parisuhde on se, missä olen heikoin, mikä minun on vaikein saada kokoon… tai yksinkertaisesti se, mitä en pysty yksin saamaan aikaan! Olisin halunnut handlata senkin – olipa se millainen vaan, se oli parisuhde. Kaiken muun rakentaminen siihen verrattuna on helppoa.
Sítten olen niin kateellinen siitä, että eksälläni on parisuhde – se kallein aarre minkä minä olisin halunnut. Ihan kuin tässä olisi jaettu omaisuutta (sitä ei tarvinnut jakaa kun meillä ei mitään yhteistä rahan lisäksi ollut) ja kaikki jäikin eksän käteen.
Se, mikä puuttuu saaa valtavat mittakaavat, tuntuu täyttävän koko maailman. Jokapaikassa näen vaan ihmisiä, joilla on toisensa. Kyllä mä tiedän, että esimerkiksi eksä näkee maailman eri tavalla eli onneksi sentään hän ei näe miten tyhjä nyt olen.
Mutta ihmiset eivät ole välineitä, nitä ei voi hallita. Ihmiset voi valloittaa mutta ne voi menettää, minä hetkenä hyvänsä. Tässä on nyt jotain sellaista,mitä on vaikea yksin käydä läpi… haluaisin uuden tilaisuuden missä harjoitella.
Mutta pelko on se, että nappaa jonkun vaan hoivaamisen ilosta - jotta voisi sanoa, että minulla on taas työmaa, olen tarpeellinen. Ei ei ei… täytyy odotella.
)