Mä en osaa sanoa. Olen hirveän huono analysoimaan omia tunteitani tällä hetkellä, mitä tuollaiseen “rakkauselämään” tulee. Toisesta ehdottomasti kuitenkin välittää hirveästi, että kai minä siinä mielessä pelkään, että mitä hänelle tapahtuisi jos meille tulisi ero. Ollaan siis naimisissa. Eikä meillä muuten ole edes avioehtoa ja talo on minun, siinäkin yksi pelättävä syy
Minä sanoin kerran, että “älä puhu paskaa minulle tärkeästä ihmisestä, kiitos”. Hän kuittasi sen vastaamalla, että “enhän mä paskaa puhukaan”. Että mielestäni sanoin ihan pontevasti, mutta en näköjään riittävän selkeästi. Eilen hän sitten pilkkasi jo musiikkimakuanikin, kun erehdyin sanomaan jostakin laulusta, että on levyn parhaimpia. Vastaus siihen oli, että “niin, tai siis vähiten huono” Olin sen verran tyrmistynyt, etten osannut vastata. Meillä nyt kuitenkin on melko samansuuntainen musiikkimaku (rock), että ei sen nyt pitäisi mitenkään ylitsepääsemättömän huonolta kuullostaa, vaikkei lempimusiikkia olisikaan. Ilmeisesti lauluntekijä on väärä, kun on yksi hänen lempi pilkantekokohde. Tai väärää sukupuolta?
Totta varmasti on, että tää olisi vakavan keskustelun paikka. Huoh. Mä niin vihaan tällaisia juttuja.
Todella ärsyttävää, että joutuu tällaista paskaa vielä lisäksi selvittelemään. Ihankuin tämä nyt ei riittävän vaikeata olisi muutenkin.
Huomenta “Silent”. Kuulostaa aika turhauttavalta, mutta ei yllätykseltä. Itselläni oli kyseenalainen kunnia olla lytistäjän vaikutuspiirissä sen verran kauan, että osaan ainakin omalta kohdaltani ennakkoarvioida heidän tomintamallin.
Voit olla melko varma, että seuraavana pilkan ja väheksymisen kohde siirtyy johonkin muuhun. Hän ei tule lopettamaan ellet todella onnistu näyttämään, että mittasi on täynnä. Avioliittoosi ja ehtoon viitaten: voisit ottaa selvää mahdollisuuksista tehdä avioehto jälkikäteen. Edellyttänee molempien suostumusta- en tiedä Suomen säädännöistä. Pelkkä mainitseminenkin riittänee tehdäksesi selväksi, että olet tosissasi.
Kumpaa vihaat enemmän- vakavaa, todennäköisesti riitaan päättyvää keskustelua tai nykytilan venymistä loputtomiin?
“Silent”, juuri “tällaisen paskan” selvittämisestä ja sen selättämisestä raitistumisessa on kysymyskin! Juomattomuus on ensimmäinen ja tärkein askel ja perusedellytys muulle. Varsinainen työ alkaa sen jälkeen!
Älä kuitenkaan turhaudu vaan pidä linjasi.
Nähtävästi en ole ainoa, jolla parisuhteen tasapaino, vaikka se olisi toisen juodessa ollut “epätasapaino” järkkyy toisen raitistuessa ja laittaa koko kuvion uuteen uskoon…
Tuntuu että moni suhde ei kestä sitä, että toinen osapuoli ei enää suostukkaan syntipukin osaan. Juova alkoholistihan suostuu mihin vain, jos se mahdollistaa juomisen jatkamisen entiseen malliin.
Meillä on tässä suhteessa kaksi päihdongelmaista…Minä vain olen asian tunnustanut ja päättänyt pyrkiä raittiuteen. Hän taas ei näe usein tapahtuvassa humalajuomisessa mitään väärää tai korjaamisen arvoista. “normaalia suomalaista juhlintaa” kuulemma. Olen kyllä iloinen että hän sanoo arvostavansa sitä että haluan olla selvinpäin…mutta ei hän oikein todella ymmärrä miksi en muka voisi juoda “joskus” tai “vähän”…vaikka viime kesänä ryyppäsimme pahimmillaan 4 kertaa viikossa ja mun psyyke ja fysiikka alkoi olla jo äärirajoilla.
Kova kielto hänellä on omaan ongelmaansa. Hänen mukaansa kaikki hänen juomahalunsa ja levottomuutensa johtuu vain ja ainostaan siitä ettei hänellä ole lasta. Ja välillä minä tietysti olen syyllinen hänen juomiseensa ja rauhattomuuteensa kun en suostu lasta hänen kanssaan hankkimaan…koska heti kun lapsi olisi hän ei joisi enää yhtään.
Minun täytyy sanoa omasta tilanteestani, että itselleni on alkanut valjeta se, että parisuhteeni on ollut aivan yhtä riippuvuussuhteinen puolin ja toisin kuin minun suhteeni juomiseen tai exäni suhde minuun. Kyllä kai näissä asioissa vakka kantensa valitsee ja sitä ryhtyy sen tapaisiin suhteisiin, millaisiin on ikään kuin tilausta ja tarjontaa. Omalla kohdallani jotenkin vinksahtaneesti juomisellani selitetyt ongelmat on nostettu esille sitä vahvemmin, mitä vähemmän olen juonut - ja mitä enemmän on tullut tavallaan syyllisyyden ja häpeän ja kaiken tämän alkoholin sitoman energian vapautumisen myötä tilaa minulle itselleni, sitä tarpeellisemmaksi toiselle on tuntunut tulleen selittää kaikki ongelmat ja oma paha olonsa minun juomisillani ja sillä, kuinka hänen luottamuksensa on koko ajan rikottu. Niin uhri kuin hän onkin ollut, ei hänellä kuitenkaan ole ollut mitään tarvetta hakea mistään apua, vaikka juuri minä olen sitä ehdottanutkin. Vuoden verran se huusi vain kaiken aikaa sitä, kuinka olisi voinut lähteä jo ajat sitten ja minä kysyin vain, että mikset sitten lähtenyt: mikset ottanut vastuuta itsestäsi ja tehnyt ihan itse omia valintojasi. Tähän ei osattu vastata kuin pyhimyksen ilme naamalla, kuinka on halunnut yrittää ja kuinka kaikesta huolimatta rakastaa ja uskoo ja lällänlää.
Viitaten Die Feen tekstiin, niin me kaikki alkoholistithan tiedämme, että niin kauan, kuin juopottelua pitää selitellä jollakin “syyllä”… Tai asettaa ehtoja lopettamiselle “jos vain xxx, niin mä en joisi”… Niin ei oikeasti ole lopettamassa juopottelua tasan lainkaan.
Mutta Antiloopin tilanne tuntuu hirveän kurjalta, siihen kirjoitinkin tuonne “raittiina tänään”-topikkiin. Antaa kyllä näkökulmaa tännekin päin. Meillä ei onneksi ole lapsia, jolloin tässä tilanteessa ei ole mukana muita kuin minä ja mieheni.
Kaikille vastaajille kiitokset ajatuksista. Minä kyllä tunnistan itseäni nimenomaa tuosta, että ennen sallin mieheltä mitä vain, koska olin itse vain paska juoppo. Nyt mainitsemani itsevarmuus alkaa nostaa päätään ja sitä huomaakin, että on tyytynyt ihan minkälaiseen kohteluun vain. Kunhan ei ole joutunut jäämään yksin. Olen nyt päättänyt, että seuraavan kerran, kun mieheni pilkkaa minua tai ihailemaani henkilöä, minä otan asian puheeksi. En alennu arvosteltavaksi, ja jos se ei hänelle sovi… Lähtekööt kävelemään. Juopottelemaan ei hän minua enää saa.
En tiedä kaikista, mutta minä ainakin jouduin eilen kohtaamaan juuri tämän: kun vanhat syyt juoda nousevat esille, ne alkavat heti juotattaa, vaikkei varsinaisesti haluaisikaan juoda. Juotatus tuli heti mieleen kuin automaattisena reaktiona tilanteeseen, jossa minun on aiemmin PITÄNYT juoda. Se on ollut omaksumani tapa yrittää ratkaista se tilanne.
En tiedä, olisinko selvinnyt eilisestä selvin päin ilman teitä ja saamaani tukea. Nyt minä kuitenkin selvisin ja vaikka olen järjettömän väsynyt - en saanut nukahdetuksi ennen puolta neljää - olen silti snadisti iloinen siitä, että selviydyin nyt sellaisesta tilanteesta, josta en talvella selviytynyt. En tiedä, montako tällaista paikkaa on vielä edessä ja miten häikäilemättömästi exäni voikin käyttäytyä - oikeesti, tommonen lapsella pelaaminen on mun mielestä jotenkin “sairasta” - mutta sen tiedän, että noissa paikoissa minun ei tarvitse enää rangaista itseäni eikä kostaa hänelle juomalla - eikä antaa hänelle sitä iloakaan, että minä jumalattaren suuttumuksen edessä alentuisin johonkin niin tyhmään.
Juuri oikea ajatus tässä tilanteessa on tuo että et rankaise itseäsi. Sinä olet hyvä itsellesi vaikka ympäristö ei olisikaan…
Ajatus toisesta vahingoniloisena kun olet ratkennut voi auttaa pahimman hetkellä, mutta siitä kannattaa heti siirtyä rakentavampaan ajatukseen.
Et ole juomatta siksi, että muiden reaktiot siihen olisivat sinulle vahingollisia, vaan olet juomatta siksi, että olet sen arvoinen ihminen itsellesi. Öh, tuliko nyt epäselvästi.
Eli; minua auttaa juomahaluun nykyisin eniten ajatus siitä että rakastan itseäni, siksi en juo.
Jokainen tuollainen tilanne, jonka yli pääsee juomatta, antaa uskoa, toivoa ja kunnollisen annoksen oman arvon tunnetta. Olet kestävämpi kuin eilen, ja huomenna taas kestävämpi. Tunteet tulevat ja menevät, mutta sinussa on vahva ydin, joka ei enää heilahda niiden mukaan.
Ei kun tää tuli tosi selvästi ja itse asiassa mulla oli tänään aika paljonkin mielessäni juuri tämä näkökulma, että jos tällä tavoin jättäydyn pelistä pois käyttämättä oman lyöntivuoroni, niin miksi mä jäisin edes katsomaan, mitä koko pelille käy - kun vasta sen jätettyäni tavallaan aukeavat omat mahdollisuuteni ja oma tilani. Näitä kun olen ajatellut, on jotenkin tullut rauhallinen mielikin: siitä vinkkelistä katsellen tulen tuumineeksi, että onko tuo toinenkaan vain muuta osannut kuin pelata. Tuskin se on muuhun pyrkinyt kuin vain jotenkin pärjäämään itsensä ja mun kanssa, yrittää suojautua kaikin tavoin omien kipujensa kohtaamiselta tai edes minun ongelmieni varsinaiselta käsittelyltä. Niidenkin täytyy olla jotenkin pelottavia, koska niistä ei oikeasti ole koskaan puhuttu muuten kuin tilanteissa, joissa esim. juomisiani tai muita virheitäni on voitu käyttää riitelevästi jotenkin minua vastaan.
En mä halua enää yhtään sitä peliä, en itselle enkä toiselle. Haluan vain voida paremmin ja elää vapaana kaikenlaisista orjuutuksista. Niistä juominen on ollut varmasti raskaimpia ja voi olla, että siitä vapautumiseni ratkaisee aika pitkälle näitä muitakin juttujani ikään kuin seurannaisvaikutustensa tasolla.
Ihan täyttä totta puhutte kyllä Antiloopin tilanteesta ja muutenkin, ihan yleispätevästi. Todellakin, antaa ajateltavaa
Nyt voisi palata tämän topikin juurille ja nostaa esiin tuon kaukokaipuun. Minä luulen, että jollakin tasolla mieheni tuntee sen ja on ehkäpä siksi huolissaan. Tämä voi sitten purkautua vähättelynä ja pilkkaamisena. Jos hän pohjimmiltaan sittenkin on vain peloissaan, että kun en voi kanavoida kaukokaipuutani juopotteluun, niin toteutan sen konkreettisesti? Enkä minä suoraansanottuna voi häntä siitä kylläkään syyttää- sen verran mulla pää viuhtoo muissa sfääreissä. Yritän tasapainotella tässä realistisen ajattelun ja selittämättömän kaukokaipuun rajamailla, yrittäen ymmärtää, ettei oikeasti ole mitään, mitä / minne kaivata. Mutta se on helpommin sanottu, kuin tehty
Mietin tuota kaukokaipuun kokemusta omalla kohdallani, että se saattaa merkitä minulle myös jonkinlaista yleistä kaipuuta johonkin, jonka kokisin omemmaksi elämäkseni. On myönnettävä, että olen tainnut elää aika pitkään elämääni sellaisten rakenteiden kanssa, joihin en vain ole tyytyväinen, vaikka olisin halunnutkin olla. Kyllä mä olen aika monta yötä miettinyt asiaa siltäkin kannalta, että mitä minussa on vialla, kun en tyydyty tästä elämästäni. Nyt alkaa valjeta ainakin se, ettei minun tyytymättömyyteni ole aivan perusteetonta ollut esim. parisuhteessa, jonka ehtoihin en missään tapauksessa ylettyisi ja jossa tulen jatkuvasti jollain tavalla nöyryytetyksi heti, kun tulen auki varsinkin vaikeiden asioideni kanssa. Miten voisinkaan sietää elämää, joka ei näytä sietävän minua! Juomisellani on varmasti ollut toki muitakin “syitä”.
Hyviä pointteja jälleen Antiloopilla.
Huomisesta eteenpäin nousee Lamictalin annos mulla. Sehän aloitetaan vähitellen, kun on sen verran tuju lääke. Toistaiseksi tuntuu auttaneen kärttyisyyteen, muttei itkuisuuteen ja tyytymättömyyteen. Ruokahalun se ainakin on vienyt, ei oo suklaa enää uponnut ei… Eikä paljon mikään muukaan for that matter. Kaukokaipuu ei kylläkään ole mennyt minnekään. Siä se itsepintaisesti istuu olkapäällä mukana käkättämässä
Minä tilasin jälleen uuden hienon kirjan, sitä nyt odotellessa
Toivottavasti tää pillittäminenkin häviäisi vihdoin ja viimein…
Kaukokaipuun ei ehkä pidäkään hävitä lääkkeillä minnekään: se häviää ajan ja vaivan kanssa ja kun psyykkeesi rakentuu, siitä tuleekin paljon väkevämpi kuin pelkkä pilleriefekti. Näin uskon.
Antaas katsoa. Toivon kamalasti, että olisit oikeassa.
Parisuhdetilanne on rauhoittunut. Minä hieman epäilen, että ukko on käynyt täällä vähän vakoilemassa, sillä muutos on ollut niin suuri…
MUTTA! Tiedättekös, mitä minä juuri tajusin! Tuolla topikin alkupäässä minä vollotin Merin tekstistä, että miten ihmeessä minäkin muka olisin kahdeksan kokonaista viikkoa selvinpäin ja ajatus tuntui aivan käsittämättömän kaukaiselta. Hihiiii! Enää reilu viikko, ja sit se 8vkoa onkin täynnä! Mulla! HIIIIIIII ! ! ! :mrgreen:
Mistä päästäänkin ironisuuden multihuipentumaan. Minun työnteostani väitettiin, että olin ollut krapulassa töissä. NYT, kun en oo viinaan koskenut pitkällä tikullakaan. How disturbed is that?!
Mistä päästäänkin siihen, kuinka fantastista on tuollaisessa tilanteessa tietää, miten asiat oikeasti ovat ja kyetä seisomaan koko mitallaan tosiasioiden takana! Se on jo aika iso saavutus ja vieläpä verrattain lyhyessä ajassa Näin se muutos etenee!
Voi järkky. Onkohan mulla iskemässä mania. Nyt olen sitten niin “all over the place” aivojeni kanssa, että täysin lamaantunut sen takia. Tuijotan nettiä päivät (ja yöt) läpeensä, täysin pakkomielteisesti vailla järkeä. Joo ja nukkua ei malta.
Ei tässä muuten “mitään”, mutta tää ei tiedä hyvää tuon kaukokaipuun kanssa. Joko minä löydän itseni pullon ääreltä, tai sitten jostakin aivan muualta kuin täältä kotoa. Kääk. On nimittäin niin korkealentoiset jutut tuolla pääsisällä kiehumassa ylikierroksilla.
Nyt kun näitä oloja kärvistelee ilman viinaa, niin täytyy todeta, ettei mua ihmetytä enää pätkän vertaa se, miksi olen pulloon tarttunut kerta toisensa jälkeen.
Heippa Silent ja voiko jo onnitella 7 viikosta? Ainakin yli 6 viikosta! Hienostihan sinä pärjäät ja muistan hyvin tuon kahden kuukauden rajapyykin, kun oli vaikeaa…hemmetin vaikeaa. Mutta selvisin lukemalla päivittäin useammankin kerran plinkkiä ja kirjoittamalla rehellisesti tuntemuksistani. Antabus kulkee mukanani ja sitä otan edelleen useamman tai muutaman pillerin viikon aikana. AAssa käyn , tosin kaksi viikkoa mennyt nyt kun en ole päässyt ryhmään ja teen kaikkeni,että pääsen keskiviikkona.
Olet niin hyvässä iskussa raitistumisesi suhteen, jatka samaan malliin. Ehkä miehesi pelkää menettävänsä Sinut, nyt kun sinulla alkanut uusi elämä.
Voi hyvin Silent ja palataan taas!
On tosiaan niin, että oma mahdottomuutensa on vähän niin kuin pakkokin kohdata ilman vinehtoa sitten, kun jättää vinehton. Kaikki kiemurat tulevat vastaan ja ne on ratkaistava oikeammilla tavoilla. Jälkeenpäin voi hyvin ymmärtää, mihin on viinaa tarvinnut, mutta tietoisuuden myötä myös vastuupuoli alkaa korostua: Silent tietää nyt, mihin on tietyiltä osin juonut ja sen, mitä on nyt hoidettava aivan muilla tavoilla kuin myrkyttämällä itseään.
Minä sanoisin, että karseista tuntemuksista huolimatta, olet päässyt ratkaisevasti eteenpäin, Silent!
Mutta joo, nyt kun katson, mitä oon eilen kirjoitellut, niin eipä taida olla kovinkaan paljoa epäselvyyksiä siitä, mikä on tilanne nyt. Lienee syytä ottaa tohtoriin yhteys, että mitäs nyt tehdään. Ennenkuin mä löydän itseni jostain rapakon toiselta puolelta, jonne oon pimahduksissani hilpassut kun en pulloonkaan suostu tarttumaan…
Että mielestäni sanoin ihan pontevasti, mutta en näköjään riittävän selkeästi. Eilen hän sitten pilkkasi jo musiikkimakuanikin, kun erehdyin sanomaan jostakin laulusta, että on levyn parhaimpia. Vastaus siihen oli, että “niin, tai siis vähiten huono” 
Olin sen verran tyrmistynyt, etten osannut vastata. Meillä nyt kuitenkin on melko samansuuntainen musiikkimaku (rock), että ei sen nyt pitäisi mitenkään ylitsepääsemättömän huonolta kuullostaa, vaikkei lempimusiikkia olisikaan. Ilmeisesti lauluntekijä on väärä, kun on yksi hänen lempi pilkantekokohde. Tai väärää sukupuolta?
- mutta sen tiedän, että noissa paikoissa minun ei tarvitse enää rangaista itseäni eikä kostaa hänelle juomalla - eikä antaa hänelle sitä iloakaan, että minä jumalattaren suuttumuksen edessä alentuisin johonkin niin tyhmään.
Mutta se on helpommin sanottu, kuin tehty 
Näin se muutos etenee!