Hei, Silent! Minäkin “kuulen” kirjoittelussasi vähän petailun tuntua. Luulen, että ajattelusi on on yhä kiinni vanhoissa urissaan, vaikket ihan vielä joisikaan. Muutos on kokonaisvaltainen ja ennen kaikkea se on sisäinen, tapahtuu vain ajan kanssa eikä se silloinkaan tapahdu yksin odotusten mukaan, ei puolison reaktioiden mukaan, ei sen kirjoittamisen sujumisenkaan mukaan. Se tapahtuu omalla painollaan ja ajallaan, se on vaivalloinen ja joskus tuskainenkin tie. Tuskaisinta on ainakin itselleni olla oman ajatteluni vanki. Antavinta on saada siihen näkyä ja sitä kautta kosketusta ja viimein löytää uusia tapoja ajatella. Voi olla, että paha olosi juuri tällä hetkellä onkin mitä terveellisintä kipua: vain riippuvuutesi on osoittautumassa mahdottomaksi, vain oma ajattelusi on menettämässä mielensä. Vain kaikki-pieleen-urasi on osoittautumassa kestämättömäksi.
Oletko käynyt A-klinikalla? Voisit ehkä varata sieltä lääkärinajan ja käydä tekemässä sillä tavoin selkoa. Niin minä tein tuossa talvella, kun olin aivan sekaisin itseni kanssa.
On se varmastikin jonkinlaista petailua. Vaikkei sanan varsinaisessa merkityksessä, niin alitajuisesti sellaista kiukuttelua sitä vastaan, että kun on oltava juomatta. Mun päätös on silti ihan käsittämättömän järkkymätön sen asian suhteen, että juomaan en voi ryhtyä. Kuten tossa edellisessä viestissäni kerroin, niin se olisi mun loppuni. Ihan kirjaimellisesti. Siksipä mä kiukuttelen ja petaan, vaikkei ole sänkyä, mitä pedata niinsanotusti. Typerää ajanhukkaa, I know.
Eilen oli erittäin huono päivä kyllä. Minä itkin ja olin väsynyt, huonovointinen… Kaikkea mahdollista. Iltaa kohden olo vain heikkeni ja lopulta menin seitsemän maissa peitonalle pidättelemään oksennusta. Yöllä heräsin, oli edelleen huono olo. Pakotin itseni haaveilemaan kaikesta mukavasta ja pari tuntia valvottuani, sain uudelleen unen. Nyt kun aamulla heräsin, niin edelleen aivan sairas väsymys ja paha olo Mutta eipähän ole krapula, lällätilää. Vaan on tää omituista, että fysiikka pettää näin. Kai tää on jokin seuraus psyykkisestä pahoinvoinnista…?
Hyvä, ota yhteys ja lähde liikkeelle! Eihän noin voi jatkaa.
Ja tosiaan, alitajuntasi voi edelleen elää jossain aivan muussa vaiheessa kuin tietoinen tai jotenkin rationaalinen minäsi. Itse olen huomannut jo tämänkin kevään aikana, että järki menee ensin eteenpäin ja sydän seuraa aina vähän perässä. Asiat muuttuvat vain ajan kanssa ja siksi pitää vain opetella pää kylmänä kärsivällisyydenkin taitoa. Tässä lajissa kun ohikiitävää tyydytyksen kuvajaista ei tule tuosta vain, vaan omassa tahdissaan - ja se onkin sitten paljon parempaa tyydytystä kuin jokin euforia tai känni.
Noniin. Nyt on sitten käyty a-klinikalla ja lääkärillä siellä. Tohtori oli sitä mieltä, ettei tämä ole pelkästään alkoholin käytön lopettamisesta johtuvaa tämä olotila. Noh, mullahan on taustalla kymmenisen vuotta sitten todettu kaksisuuntaisen diagnoosi. Lääkäri oli sitä mieltä, että olen alkoholilla “lääkinnyt” sitä kaikki nämä vuodet (en diagnoosin saatuani syystä tai toisesta suostunut lääkkeitä syömään kuin muutaman kuukauden). Joten nyt aloitetaan lääkitys puhtaalta pöydältä ja laitetaan vointi kuntoon.
Joten uudenlaista uskoa paremmasta huomisesta ilmassa. Olo ei ole kaksinen edelleenkään, mutta nyt on sentään toivonkipinä siitä, että tämä helvetti loppuukin joskus (muuhun, kuin kaulakiikkuun). Tänään apteekista hakeen lääkkeet ja sitten kärvistellään vielä jokunen viikko odotellessa, että ne alkavat vaikuttamaan. Sen nyt jaksaa ihan heittämällä, kun tiedossa on parempi olotila!
Hienoa Silent! Kirjoituksessasi on niin voimakas tahtotila onnistumisesta, että uskon vakaasti Sinuun. Olet todella tosissasi ja olet tehnyt ison asian, kun menit lääkäriin. Tästä se lähtee…oikein mukavaa päivää Silent ja virtuaalivoimahalaus!
Aivan mahtavaa, Silent! Nyt on asioilla jokin hahmo ja nimi, ongelma on paikannettu ja nyt sitä aletaan hoitamaan. Ihan varmaa on, että paremmat päivät ovat edessä ja vedät kyllä tosi kovalla asenteella latuasi auki hankeen. Kyllähän se totta on, että monen alkoholisoitumista selittää juuri tuo itselääkintään ryhtyminen. Siitä vain tulee niin iso ongelma jo itsessään, että varsinainen “tauti” tuppaa ajan mittaan unohtua.
Suuret kiitokset tsempeistä. Sitä kyllä tarvitaan. Eilen aloitin lääkityksen kaksisuuntaiseen (Lamictal), eli nyt vaan sitten kaikki peukut ja pottuvarpaat pystyyn, että se auttaa tähän olotilaan.
Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, etten ole ratkennut ryypiskelemään, koska kaikki katastrofin ainekset ovat kyllä olleet ilmassa. Yritän mustasta mielestä huolimatta löytää pieniä positiivisia asioita, kuten:
Minun ei tarvitse aikataulujani suunnitellessa buukkailla mahdollisia krapulapäiviä vapaaksi
Asunto on siistimpi, kun se ei ole täynnä tyhjiä siideripulloja ja -tölkkejä
Syyllisyydentunne ei vaivaa koko ajan
Suomalainen sisu on kyllä ollut vahvasti mukana tässä projektissa, mutta minä uskon idoliani, joka sanoi, että ihminen pystyy ihan mihin tahansa, jos riittävän lujasti päättää ja ryhtyy toimeen, eikä vain istuskele persiillään valittamassa!
Kyllä sinä olet todella jo sisulla päässyt huomattavasti eteenpäin ja varmaa on, että tulevaisuudessa pääset eteenpäin vähän kevyemmilläkin kengillä. Joka tapauksessahan on niin, että meidän kaikkien on opeteltava elämään oman päämmekin kanssa ja sulla on nyt tuommonen pää ja mulla tämmönen. Ihan hyvät päät!
Minullekin syyllisyys ja itseinho ovat tuttuja juttuja ja jo nyt alan päästä niistä hieman eroon: jo niiden hellittäminen helpottaa. Täytyy vain todeta, ettei ainakaan aluksi tunnu tulevan tilalle mitään uutta. Jää vähän tyhjän päälle, kun kaikesta huolimatta tuttu, jos ei niin turvallinenkaan, käsitys omasta identiteetistä alkaa mennä uusiksi. Huomaan olevani monessa suhteessa aivan kyselijän paikalla omassa elämässäni, että kukas minä nyt sitten olisin. Ja aina vain on helpompi olla, vaikka vähän tyhjänkin päällä. Luotan ja uskon siihen, että uusi elämä ja minä saavat syntyä ja kasvaa vain rauhassa ja ajan kanssa. Asiat muuttuvat ja itseäänkin peilaa vain suhteiden ja erilaisten tilanteiden kautta. Mikään ei muutu sormia napsauttamalla, eheys ei ole känni eikä välitön tyydytys. Siinä asiassa on ainakin minulle tärkeä opettelemisen ja asennoitumisen paikka: kärsivällisyyteen, odottamiseen suostuminen. Ja ytimeltään on kyse uskaltautumisesta juuri tyhjän päälle, ajoittain täydelliseenkin epävarmuuteen itsestään ja elämästään, jolle on pikemmin annettava nyt itsensä kuin otettava se itselleen. Monet muurit joutuvat purkutyön alle.
Olen tästä ennenkin kirjoittanut mutta koska siitä on aikaa, niin kerron uudestaan, kuinka olen noita syyllisyysajatuksia käsitellyt.
Olen kirjoittanut asiat, jotka minua hävettävät, aina kun mieleen on tullut, omaan tiedostoonsa. Jos jutut pyörivät mielessä, ne vaivaavat jatkuvasti mutta kirjoittaminen jotenkin poistaa ne mielestä.
Lisäksi minulla on toinen tiedosto, johon olen kirjoittanut kaikki ne asiat, joista olen tyytyväinen ja joistain jopa ylpeä itsestänoi. Kyllä sellasia jokaisella on.
Joka päivä koitan myös muistaa kirjoittaa mistä asioista olen kiitollinen. Esim, olen terve, en juonut eilen, jokin asia onnistui erittäin hyvin jne.
On todettu, että asioiden kirjoittaminen on erittäin hyödyllistä, koska se auttaa selkeyttämään omaa ajattelua ja myös usein antaa suhteellisuudentajua. Päiväkirjan pitäminen on usein hyvä tapa ja on ollut kiintoisaa lukea vuosien takaisia juttujaan.
Todellakin kirjoittaminen on hyvä keino mielessä pyörivän ajatuskaaoksen kesyttämiseksi… Minä olen ostanut nätin kirrevihon ja sinne kirjoitellut päivittäin asoita joista olen tai olisi syytä olla iloinen ja kiitollinen.
Ihan pieniäkin ilon pisaroita. Erivärisillä puuväreillä ja eri kirjoitustyyleillä. Nyt olin unohtanut koko homman. Kiitos kun muistutitte.
Tuo oli hyvä idea kirjoittaa myös huonot ja mieltä painavat asiat jonnekkin. Kuormittaahan se paljon enemmän jos niitä vaan päänsä sisällä vatkaa.
Kirjoittamalla mietteet jotenkin konkretisoituvat ja selkenevät.
Sitten kun ne on paperilla tai tiedostossa ei enää tarvitse pyöritellä niitä päänupissaan.
Päiväkirjaa olen joskus aina kirjoitellut. Yleensä elämänmuutos toiveiden ja kriisien aikaan.
Luin vanhaa päiväkirjaa ja huvitti ( tai tuntui vertahyytävältä toisaalta) että jo viisitoista vuotta sitten olen hartaasti toivonut raittiutta, kärsinyt morkkiksista ja ollut kyllästynyt ja väsynyt juomiseen.
Silloin ei vain kai vielä ollut aika lopettaa eikä riittävästi ryypätty. Muutenhan olisin onnistunut jo silloin.
Eikä ollut välineitä ja motivaatiokaan ei ollut kuitenkaan tarpeeksi vahva.
Olen taas kerran kiitollinen että nyt on selvät sävelet elämässä. En juo enää. Piste!
Kiitos teille ihanille plinkkiläisille että on paikka mihin tulla kun elämä raatelee viinan himolla,
Toivon tietysti että se olisi iäksi pois mutta eipä siihen kannata tuudittautua. Sen olen oppinut kaverista nimeltä alkoholi.
Minä olen kyllä ollut myös kova kirjoittamaan aina. Mutta mulla purkautuu kaikki aina fiktiivisessä muodossa, joten siksi kirjoitan tarinoita. On ryyppäämisen takia jäänyt vuosikausiksi moinen, mutta nyt aloitin sen uudelleen ihan kirjan kirjoittamisella. Sen kesken jääminen onkin ollut kummallista; inspiraatio vain katosi pari viikkoa sitten ja mieli mustui ihan puuroksi. Ja ulkoileminenkin jäi, mistä olen ennen aina kovasti nauttinut. Kyllä se ihmetytti ja suututti, että “olipas kiva raitistua, kun maailma musteni ja kaikki energia hävisi”. Omituista ja kertakaikkisen odottamaton takaisku tosiaan. Mutta olen tosi ylpeä itsestäni, että vaikka kahlaan kaulaanimyöden ravassa tällä hetkellä, ei alkoholin ottaminen ole tullut kuuloonkaan.
Nyt vaan odotellaan, joskos Lamictal alkaisi vaikuttaa. Tänään on parempi mieli, kuin aikoihin, mutta se johtuu uskomattomasta ja odottamattomalta suunnalta tulleesta positiivisesta palautteesta. Ihmeitä voi näköjään tapahtua, eikä tätäkään olisi tapahtunut, ellen olisi raitistunut
Minä luotaan syvyyksiäni myös kirjoittamalla. Onnekseni voin tehdä sitä myös muiden luettavaksi, mistä tietysti Plinkissäkin on kyse. En oikein jaksaisi motivoitua päämäärättömään pöytälaatikkokirjoitteluun ja jotenkin se taju siitä, että joku toinen voi tätä lukea tai katsoa tai joissain tapauksissa kuunnellakin, antaa mulle tietynlaisen kehyksen sille kirjoittamiselle.
Fiktiivinen kirjoittaminen on minulle oikeastaan “helpompaa”. Juuri sen avulla pääsen kosketuksiin syvätasojeni kanssa ja on mielenkiintoista tutustua omiin mielenliikutuksiin ja sieluntiloihin sitten, kun juttu alkaa olla vähän hahmottuneemmassa kuosissa. En varsinaisesti pyri sanomaan tai esittämään mitään erityistä viestiä, vaan annan tulla vain tarinaa jahka se on runousopillisin menetelmin ensiksi suurin piirtein hahmoteltu, että miten alkaa ja päättyy, minkälaisten käänteiden kautta matka taittuu ja miten se juttu suurin piirtein asettuu noin draamankaarellisesti. Toisaalta kirjoitan enemmän sellaista tiivistettyä, aforistista juttua, jossa lainalaisuudet ovat toiset, mutta tätä nykyä juuri pidempien kertomusten parissa askarointi viehättää entistä enemmän ja haluaisin oppia sitä lisää. Erityisesti pidän dialogin kirjoittamisesta ja niinpä teenkin oikeastaan kaiken vain sen varaan. Pidempää proosaakin voisin kokeilla joskus.
Kirjoittaminen on mulle juuri siksi niin “puhdistavaa”, kun en ota erityisempiä paineita siitä sanomisesta. Pyrin mieluummin kirjoittamaan ensisijaisesti helppolukuista, -tajuista ja kevyttäkin tarinaa ja vasta tuonnemmassa vaiheessa löydän omista jutuistani niitä sanomia. Silloin tulee niitä ahaa-hetkiä, että perhana, tämmösetkös asiat minulla pyörii tuolla tajuntani kellareissa. Se puhdistavuus on siinä tiedostavuudessa, siinä että pääsee jotenkin todemmin kosketuksiin itsensä kanssa. Kai se on juuri sitä itsensä etsimistä ja löytämistä Erinomaisen tärkeää toimintaa!
Noniin. Aikaisemmin kirjoittelinkin jo tuosta parisuhteesta ja siihen liittyvistä hämmentävistä tekijöistä. Nyt on sitten ilmennyt uudenlaista ongelmaa.
Olen kertonut täällä, että raitistumiseni (ja varsinkin raittiina pysyminen) on pitkälti esikuvieni, elämänkertojen ja suurimman idolini tukemaa. Kerroin, ettei tukea puolisolta heru juuri ollenkaan (oikeastaan yhtään). Noh, tästähän sitten tietysti on seurannut se, että olen sulkeutunut “omaan maailmaani”. En kostoksi miehelle, vaan siksi, että teen nyt kaikkeni selviytyäkseni.
Nyt onkin tullut uudenlainen ilmiö: Mies paheksuu näitä minulle tärkeitä ihmisiä, joiden avulla yritän pitää itseäni ylhäällä suosta. Hän saattaa sanoa jopa todella ilkeästi, kuten, että on mielisairasta ihailla henkilöä x. Ja tämä kyseinen henkilö, josta hän näin sanoi, on oikeasti todella fiksu ja ihana ihminen, joka on uhrannut aikaansa minun auttamiseeni ihan kunnolla (ja joka on itse aikoinaan kokenut saman, kuin minä nyt alkoholin ja mielenterveyden suhteen). Mitä ihmettä? Onko kukaan törmännyt tällaiseen?
Vastaavaan. Nykyinen exäni on moittinut sitä tiuhemmin, etten ota päihdeongelmaani tosissaan enkä tee sille mitään, mitä täydemmäksi kalenterini on tullut jos mitäkin terapiaa ja Plinkille antamani aika on lisääntynyt. Ihan sama juttu kuin sen kanssa, että mitä vähemmän olen juonut, sitä mieluummin se on haluttu selittää syyksi kaikkiin ongelmiimme.
Loppupeleissä taitaa olla juuri raittiuteni kannalta tärkeää, että voin sanoa häntä jo exäkseni
Tätä lopputulosta minä täälläkinpäin pelkään. On jokseenkin surkuhupaisaa, että nyt, kun en juo, niin tällainen vaara alkaa olla lähempänä. En missään nimessä haluaisi sitä… Ja siksipä toivonkin, että mieheni asenne muuttuisi.
Ehkäpä “todellinen” luonteeni ei olekaan hänelle mieleen? Ehkäpä hän ei kaikista selityksistä huolimatta ymmärrä sitä asiaa, etten selviä tästä taistelusta ilman tukea (koska hän ei sitä itse tarvinnut aikoinaan) ja luulee, että kiusallani suuntaan energiaani muualle kuin häneen. Mielestäni olen tehnyt täysin selväksi sen, että minkälaista tukea kaipaisin. Enkä edes pyydä mahdottomia. Lisäksi, en usko, että hän ymmärtää haluttomuuttani läheisyyteen- kuten sanoin, tässä itseinhossa ja olotilojen kanssa kamppaillessa- seksi on viimeisiä asioita mielessä.
Minusta myös tuntuu, että hän kaikesta huolimatta kokee itsensä tarpeettomaksi nyt. Koska olen omilla jaloillani, en olekaan riippuvainen hänestä. Tosin, nyt yhtäkkiä, kun alan muistelmaan… Niin mieleeni tulee vuosien varrelta tällaista hieman samankaltaista käytöstä. Voiko kyse olla jostakin kierosta mustasukkaisuudesta? Mitä tarkemmin muistelen, niin herranen aika. Hän on tainnut tehdä tätä aina! Lemmikeistä lähtöisin; hän pilkkaa niitäkin, koska ovat minulle hurjan tärkeitä
Mulla on viimeaikoina nostanut päätään yhdenlainen itsevarmuus. Ehkäpä minä sen takia ryhdyn huomaamaan, että “hei, ei ole oikein sanoa mulle noin!”.
Moikkis. Toivoahan aina voi. Älä kuitenkaan odota ikuisuuksia.Rupea asettamaan aikarajoja. Mun mielestä teidän asetelmassa on ilmiselvää epävarmaa mustasukkaisuutta ja yksinomistamisen makua.
Kuinka usein sitten olet selvästi sanonut miehellesi,että koet hänen käytöksensä loukkaavana ?
Voi kyllä! Siis sinä voit kyllä!
Mutta eipähän ole krapula, lällätilää. Vaan on tää omituista, että fysiikka pettää näin. Kai tää on jokin seuraus psyykkisestä pahoinvoinnista…?
selvä päivä nr 86
