Pärjäilen toistaiseksi tosi hyvin (rapiat 5 kk ilman), jonkin verran tuntuisi keskittymiskykykin vihdoinkin palautuneen, ikinähän keskittyminen ei kyllä ole ollut mulle helppoa. Juomishimoista sen verran, että kotona on olutta ja viinaksia, kun puoliso ottaa - pieniä määriä joskus, tosi harvoin enemmän. Kannan pullot ja tölkit oven taa, kun hän ei enää ota. Naurettavaa, mutta se, että ne eivät ole ihan silmien alla, helpottaa halua ottaa. Toisaalta ei tee edes nyt mielikään, varsinaisesti…
Yksi juttu on, en tiedä liittyykö se juomisen lopettamiseen vai johonkin muuhun: mulle tulee syöksykierteitä. Ekat tuli hyvin pian lopettamisen jälkeen, ja uskon, että ne johtuivat silloin sekaisin olleesta aivokemiasta. Eli syöksykierre on mielialan romahdus, joka tulee ilman isompaa ulkoista tai sisäistä syytä (tai en ainakaan sellaista syytä tunnista). Viimeksi tilanne kesti ehkäpä puolitoista vuorokautta. Synkkyyden tila oli niin syvä, että elämä ei vaikuttanut sillä hetkellä elämisen arvoiselta. Nyt kun tilanne on taas “normaali”, ei voi kuin ihmetellä. Mullahan on kaikki hyvin, oikeinkin hyvin. Näitä synkkyyshetkiä tulee arviolta parin viikon välein, joskus jyrkempi ja syvemmälle, joskus loivempi tavismasis.
Minullekin tässä vasta hetken raittiina olleena, mutta jo vieroitusoireet ohittaneena tuli tuollainen syöksykierre. Ei kestänyt kauaa, mutta alkoi jostakin ihan tyhjästä (näin ohimennen muutaman ihmisen joita en olisi juuri silloin halunnut kohdata - vaikkei asialla loppujen lopuksi mitään merkitystä ollut). Tämän jälkeen menin kotiin ja totesin ääneen, että se on loppu nyt tää elämä… Että raittius ei ole minkään arvoista, yhtä hyvin voi dokata itsensä hengiltä. Tämä meni muutamassa tunnissa ohi. Eli kyllä aivokemiat on sekaisin ja pahasti.
Omista aiemmista raitistumisyrityksistä ja kohtalotovereista olen huomannut sen, että raitistuttuaan he jotenkin “seestyvät” valtavasti. Ovat jotenkin paljon rauhallisempia kuin koskaan ennen juomisaikoina selvinpäin ollessaankaan. Jotenkin tuo seesteisyys tuntuu olevan aika ilmeetöntä ja ilotonta toisaalta. Ilmeisesti on opeteltava uudelleen nauttimaan mistä tahansa muusta kuin ryyppäämisestä.
Kun nykyisin kirjoitan tähän ketjuun, kirjoitan yleensä sen hetkisen fiiliksen pohjalta, enkä lue, mitä olen aiemmin kirjoittanut - osa jutuista varmaan toistuu useammankin kerran. Jossain vaiheessa aion lukea tämän ketjun alusta asti läpi, ehkä joululahjaksi.
Kun alkujaan tänne kirjoitin, oli kynnys melkoinen ja pelkäsin, että minut tunnistetaan heti. SiItä osin vieläkin pelkään. Hätäni ja epätoivoni oli kuitenkin melkoinen ja se voitti paljastumisen pelon. Nyt on tullut paljon uusia lopettajia, ja osalla on saman tapaista hätää ja ahdistusta, kuin itsellänikin alussa. Tosin hyppäsin tänne vasta parin kuukauden juomattomuuden jälkeen, kaikkein pahin oli jo ohi. Voi kun juomisen lopetus olisikin helppoa, mutta kun ei oo. Ja osaisiko sitä arvostaakaan, jos se onnistuisi tuosta vain nips naps. Kukaan ihan lähipiirissäni ei ole lähtenyt mukaan lopettamaan, vaikka alussa hieman vaikutti siltä (yksi kuitenkin vähentänyt). Oma puolisoni kuuluu taas ihmisiin, joille alkoholi ei ole mikään ongelma, voi ottaa tai olla ottamattakin, toisena päivänä sitä jo viina tökkii, jotain saunakaljaa lipittää ja jättää puoli tölkkiä juomatta…hyvää alkoholia heittää hukkaan! Hän ei voi ymmärtää, mitä olen tehnyt lopettaessani, kuinka olen jo nyt onnistunut sellaisessa, mihin en monien vuosien yrittämiselläkään ollut pystynyt, kuinka hankalaa tämä on ollut. Eikä kai hänen tarvitsekaan. Täällä on kaltaisiani, joiden kokemuksia ja kommentteja luen ahmien. Nyt kun pahin akuutti hätä on takana, olen alkanut “tutustua” teihin persoonina. Jos joku ei vähään aikaan kirjoita, alan kaipailemaan ja ihmettelemään, mikä on. Vieläkään en kauheasti osaa tsempata uusia, vaikka todella haluaisin.
Aamulla töihin ajellessani ajattelin, että katsos mokomaa, olo on nyt tosi paljon helpottunut ihan lyhyessä ajassa, lukuunottamatta niitä mielialan mustia aukkoja. Jatkuva ryyppäämisen ajattelu on miltei kokonaan loppunut, ainoastaan silloin, kun pulloja on silmien alla, on pieni kutina, ei kuitenkaan ylipääsemätön.
En usko, että täältä kovin helposti ketään tunnistetaan. Suomi on alkoholisteja täynnä. Lisäksi täällä kirjoittavat ja tätä lukevat muut alkoholistit, niin olisiko se niin vaarallistakaan tulla tunnistetuksi. Itselläni on täällä tapana kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa, olen esim. jo kertonut missä Helsingin kaupunginosassa asun, ikäni yms. Olen ajatellut, ettei se minua haittaa, vaikka joku tunnistaisi. Ja toisaalta, ketä edes kiinnostaisi.
Hyvä kuulla että raittius sujuu. Toivottavasti minullakin menee hyvin.
Vieläkö sinulla on sellaista viinan himoa, jonka jatkuvuudesta kyselit?
Kuinka monta tuttuasi ajattelit täällä käyvän ja jos käyvät, niin minkä tähden kävisivät? Entä luetko sinä muiden kirjoituksia sillä silmällä, että tuo on naapurin “perttu”.
Minä luulen, ettei kukaan tänne kirjoittava etsi täältä tuttujaan, vain sille omalle ongelmalleen tukea, tietoa, apua,…
Mutta jos hyvin käy, niin tosiaan täällä voi olla aina joku joka tietää miten löytää sen kaverin joka kannattaa löytää, meinaan itsensä, sen himon ja alkoholistisen elämän alta. Näin ainakin uskon olevan lähes kaikilla, ettei se itsetuntemus ole kovinkaan korkea meillä alkoholisteilla, noin niinkuin aluksi. Siksi onkin hyvä myös kirjoittaa ja lukea niitä jälkeenpäin, niin tajuaa kuinka hukassa sitä on saattanut ollakin.
Pieni Varoituksen sana tähän
Kirjotellaan vaan anonyymiteettin suojissa kaikki, valitettavasti sairaimmat meistä saattavat sairaissa päissään
mitä uskomattomilla tavoilla käyttää omiin tarkoitusperiinsä muka tunnistamiaan henkilöitä.
Viinan himoon palatakseni
Kannoin sitä mukanani ja nyt voin jälkiviisaana kertoa.
Sen sarat kerrat ruoskin itseni sellaiseen mieleentilaan mihin ei kertakaikkiaan mikään muu kuin alkoholi olis auttanu.
Yritin ulkoistaa alkoholismini vetoamalla joko vittumaiseen akkaan tai kakaroihin tai valtioon ym, sellaisiin tajuamatta ,
et minähän se elämääni elän . Tavoittelin pullon suomaa unohdusta kun en uskaltanut elää muiden tavoin.
Se oli kummaa aikaa , kun oli pakko nollata ja hävetä .
Ei sitä osaa sanoin kuvata , siis sitä mitä se oli . Se vaan oli niin , niinkauan kunnes pääsin AA:n siivelle .
Juomisen pakkomielteen poistuminen on edelleen suuri mysteeri ja sellaiseksi jääköön.
Ei tarttenu heittää ovella volttia eikä alakaa kulkeen ovelta ovelle , tuulipuvussa, lenkkarit jalas ryhmissä kaynteihin jäi
minun viinanhimo . Hätä oli suuri ja otin käynnit tosissani !
Rahvas, tällä hetkellä ei ole sitä jatkuvaa tai vähän väliä toistuvaa voimakasta halua saada viinaa, mikä alussa pakotti kävelemään vaikka huoneessa ympyrää tai lipittämään vissyä litra tolkulla. Tarve juoda viinanpuutteeseen limua tai vissyä lopahti ihan itsekseen tässä pari viikkoa sitten. Edelleen hetkittäin tulee halu viinaan, mutta se on ollut aika lievä ja helppo hallita. Mitä tulevaisuus tuo, sitähän ei tiedä, varmaan tulee vielä vaikeampiakin aikoja.
No kaikki olemma erilaisia. En ollenkaan epäile, etteikö niitä “sairaitakin” ole liikkeellä. Mutta niin erilaisia olemme. Saa kaikin puolin olla kertomatta itsestään mitään. Välillä tuntuu että jotkut kyllä pelkäävät vähän hysteerisesti sitä, että joku tunnistaa. Tarkoitan, että se hyvin pieni mahdollisuus että siitä seuraisi jotakin - häpeää? - on mitätöntä siihen verrattuna, millaista häpeää juoppona aiheuttaa itselleen ja toisille. Itse kirjoitan tosiaan mitä mieleen juolahtaa itsestäni, en nyt sentään nimeä kerro mutta muuten. Voin rehvakkaasti sanoa, että maine on jo mennyt dokaamalla, niin ei ole mitään menetettävää.
Hyvä ettei enää tarvitse kävellä huonetta ympäri. Itsellänikään ei ole ollut juomahimoja juuri lainakaan tässä vajaassa kahdessa viikossa.
Olen tullut vihan vaiheeseen. En tiedä, kuuluuko sellaiseen tulla. Ehkä se on energisempää kuin masennus ja alakulo. Olen valitellut aikaisemmin sitä, ettei mikään tunnu miltään, hauska ei ole hauskaa, ja välillä on sitten ne synkät hetket. Nyt pääasiallinen mielentila on ollut ehkä enemmän suruolo kuin aikaisempi turtumus, mutta välillä on myös tuohtunut ja vihainen olo milloin mistäkin. Mutta yllätys yllätys - olen tuntenut myös iloa, olin noin kaksi päivää tai tarkemmin kahtena päivänä joitakin hetkiä iloinen. No se oli ja meni, mutta osoitti, että alan kyetä tuntemaan positiivisiakin tunteita.
Juhlakausi on menossa ja huomaan jollakin tavalla taas juomisen halun nostavan päätään. Toisaalta ajatus kaataa raakaa viinaa naamariin etoo. Jos minulle joku lääkäri esimerkiksi nyt suosittelisi, että otapa vähän vodkaa, kyllä sun olosi siitä paranee, saat parin tunnin helpotuksen, tosin pitkäaikaisena sivuvaikutuksena mahdollinen riippuvuus ja siitä johtuvat sairaudet, lyhytaikaisina käyttäytymishäiriöt (=mokailu), huonovointisuus, väsymys, päänsärky, ripuli, kuuloharhat, krampit, tapaturma-alttius jne, sanoisin, että hulluko oot, en kyllä parin tunnin helpotuksen vuoksi ala tuommoisia sivuvaikutuksia kärsimään. Itselääkintää harrastaessani kärsin oireet ihan mukisematta. Niin se maailma muuttuu.
On erittäin hyvä, että tein tämän lopettamispäätöksen vain itseni vuoksi, sillä vaikka kukaan ulkopuolinen ei ole kehottanut lopettamaan, haluaisin silti mielelläni syyttää muita ikävästä olostani. Jos olisin tehnyt tämän jonkun muun mieliksi, hän saisi koko ajan kuraa niskaan, koska olisi syyllinen kurjuuteeni. Juominen oli itsekästä, lopettamisenkin on syytä olla sitä. Lopettaminen on mulle ja on edelleen toisaalta älyttömän helppoa (koska olen pystynyt siihen) ja toisaalta lähes toivottoman raskasta. Kukaan läheisistäni (ei-riippuvaisista) ei osaisi arvostaa saavutustani ja jos olisin lopettanut jonkun pyynnöstä, syyttäisin häntä siitäkin, ettei nyt minua yhtenään kehu ja pidä sankarina - mikäpä sankariteko se muka olisikaan pidättäytyä kupin kallistamisesta?
Vaiheesi on varmasti tuttu meille kaikille jotka olemme pyristelleet eroon juomisesta ja siitä elämästä jossa se juominen/alkoholistinen elämä on ollut suuri tai suurin osa meidän “luonteesta”.
Olen kuullut joidenkin tehneen oikein listaa mitä kaikkea hyvää elämässä on tänään, jotta ne konkretisoituvat näyttämään sitä osaa joka saa meidät jatkamaan raitistumista. Itseäni auttoi suuresti myös perhe tuossa asiassa, kun näin heidän toipuvan ja alkavan myös elämään omaa elämäänsä, etteivät vain vartioineet minun tekemisiäni. Oli sekin iso ihme, kun eivät kysyneetkään perään tai valvoneet minun edesottamuksia, vaan sain itse päättää tekemiseni. Sehän se oli päämäärä ennenkin, mutta juominen minun elämääni silloin hallitsi ja sen tarpeen tyydyttäminen.
Olosi on siis tuiki tavallinen, kun menneisyys hieman nakottaa ja tulevaisuudestakaan ei oikein ole takeita, mutta jos se auttaa sinua eteenpäin, niin takerru vain tiiviimmin tekemään tästä päivästä elämäsi paras päivä. En millään saata uskoa, etteikö asiasi ole oikeastaan hyvin, vaikken tiedäkään elämästäsi muuta, kuin sen mitä aavistan. Se on vain niin, ettemme osaa antaa arvoa katolle päämme päällä, emme kodin lämmölle, emme täydelle vatsalle, emme läheisille, emme terveydellemme, emme kaikille mahdollisuuksillemme, kun pidämme niitä itsestäänselvyyksinä, mutta jos ne menettää, niin sitten vasta niitäkin osaa arvostaa. Sinulla on tänäänkin paljon enemmän kuin monella muulla ihmisellä ja se ei pitäisi masentaa, ei musertaa, vaan antaa takeet siitä, että olet taatusti oikealla tiellä.
Tee itsestäsi arvokas ja tee sen eteen kaikkesi, jotta siedät tekemisiäsi ja elämääsi. Miten se tapahtuu, niin päivä kerrallaan ja asia kerrallaan se käy. Ensiksi ollaan ottamatta sitä ensimmäistä ja toiseksi kannattaa käydä läpi mitä voi tänään tehdä raitistumisen tueksi, niin sekin on sitten tehty.
Rahvas, yritän kyllä tiedostaa ihan ajatuksella elämäni hyvät asiat. Vähän niinkuin rentoutumisharjoituksissa käydään läpi ruumiinosat yksi kerrallaan. Suurin osa asioistani on mainiosti, sisäisesti on silti vaikea tuntea niin. Niiden arvo voisi konkretisoitua myös tunnetasolla, jos ne menettäisin. Toisaalta huonoja ja surullisiakin asioita on, mutta tämä kylmyys tunteissa vaikuttaa niinkin, etten osaa oikein surra, vaikka olen menettänyt neljä läheistäni lyhyehkön ajan sisällä, suurimman osan elämäni läheisistä ihmisistä. Eräs näistä vielä eläessään sanoi valitellessani unettomuutta, että hän ajattelee silloin, kun uni ei tule, tilannetta, että joutuisi lähtemään ulos kylmään ja pimeään - silloin lämmin pehmeä vuode ilman untakin tuntuu mukavalta vaihtoehdolta. Ehkä elämän suhteenkin pitäisi ajatella niin. Elämä on joka tapauksessa pieni tuikahdus ikuisuudessa, mitäs sitä omin toimin siitä lyhentämään. Yritän uskoa, että aika on puolellani, ajan myötä helpottaa, mutta varmahan ei voi olla. Olen suunnitellut pitkää projektia, jonka valmistuttua mietin uudelleen asioita. Laitan kaikki asiat järjestykseen ja hävitän turhat tavarat. Tekisi mieleni paketoida kaikki loput ihmissuhteetkin, mutta ehkä aika hoitaa senkin.
Moi Wika,
minun mielestä sinä olet kyllä tehnyt ihan huikean matkan ketjusi alusta tähän päivään. Uskon, että alkoholismi on tunne-elämän sairaus ja toipumiskuvauksesi on ihan tutun kuuloista.
Tuollaisia kokemuksia minullakin ja sitten lisäksi asiayhteyteen kuulumattomia tunteita tai sitten älyttömiä tunnepiikkejä. Kun lopetin juomisen, niin kaikki hyvä mitä elämässäni on näyttäytyi kyllä uudella tavalla ja aikani hykertelinkin euforiassa. Raittiushumalaksikin täälä sitä jotkut kutsuvat. Tänä päivänä opettelen tunteitani ihan alkeista uudelleen. Edistyminen on hidasta ja se turhauttaa välillä. Me eletään maailmassa, joka on kääritty nopeuden harhaan. Kaikki pitäisi tapahtua hetkessä naps, naps, mutta tämä prosessi vie aikansa ja se on vaan hyväksyttävä. Laillasi uskon, että aika osaltaan parantaa.
Joulu on selvitetty kunnialla. Joulun pitkän vapaan olen tottunut viettämään pikkutuiterissa (vähintään), siksipä tuttu ahdistus nosti varmaan päätään. Puolisolleni erehdyin asiasta mainitsemaan, valitin ohimennen, että tekisi kovin mieli ottaa. Hän ei ymmärtänyt, ei lainkaan ymmärtänyt halua napata paria paukkua (oikeasti kunnon kännit) jouluaskareiden ohessa. Ei tätä ymmärrä kuin samassa veneessä olevat. Mutta ajattelin, että en ota. Alkujaanhan ajattelin, että puolen vuoden jälkeen voisin ottaa. Nyt kohtaamani kova mieliteko aiheutti sen, että ajattelin, että niin kauan en ota, kun tekee näin kovin mieli. Sen jälkeen, kun se on ohi elettyä, ei edes tietysti tarvitse ottaa. Mutta kyllä on hidasta päästä halusta eroon. Teen varmaan väärin, en nöyrry, en ota ulkoista apua vastaan, en edes hae sitä, runnon eteenpäin silkalla sisulla. Onko olemassa lääke, joka veisi tämän olotilan pois? Tietääkseni ei. “Äläkä saata meitä kiusaukseen”…hyvin pyydetty. Lisää aikaa ja kärsivällisyyttä, arjen puuhia, itsestä huolta pitämistä - siitä se jatkuu tämä kivinen polku.
Lisään vielä (Paarma kun ilmeisesti viittaili minuun Pandoran lippaassa). Ongelmat nousevat pintaan, kun kohtaan tilanteen, jonka pulmia olen ratkonut viinalla tai jossa olen rentoutunut samalla lääkkeellä. Arki menee jo, perjantaitkin, mökkeily sujuu kutakuinkin ok, mutta tämä joulun pikkujoulukausi ja minulle varsinkin itse jouluaika on ollut perinteisesti juomisaikaa - tässä kohtaa tuntuu niin vahvasti (eka joulu selvin päin pitkään aikaan), että jotain puuttuu: konjakkiglögi, tumma jouluolut kinkun kanssa… Esimerkkinä toinen nautintoaine eli suht’ vaaraton suklaa (lihottaa toki). En arkena ota oikeastaan koskaan suklaapalaakaan, vaikka niitä puolison mieltymyksen vuoksi lähes joka päivä olohuoneen pöydällä räkyilee. Nyt jouluna on tullut tyhjättyä konvehtirasia, koska se liittyy tähän kuvioon, joulunviettoon. Mutta vaikka alkoholia onkin tehnyt mieli, en ole ottanut. Ehkä en tule koskaan onnistumaan raitistumisessa enkä “normalisoidu” - yritän sammuttaa tulipaloa väärin.
Hei, saman ongelman kanssa täällä painin. 4 kk:tta olen ollut raitistelemassa ja tänään yhtäkkiä päätä kivistää sillä lailla, että ennen olisin juonut kännin. Siis luulin, että fyysisiä vieroitusoireita ei enää ole ja ehkä tämä on sitten mielentasolla mutta sellainen v…käyrä on kyllä nyt korkealla. Teksisi mieli kiroilla ja hyppiä tasajalkaa. Jotenkin onkin kyllä mennnyt ihan liian helposti tämä alku. Ehkä en vaan ole tehnyt tarpeeksi ajatustyötä. Onkohan nyt sitten hitaan sinnittelyn vaihe. Voi hitsi, takaraivosta tunkee ajatusta, että eihän se muutama sillon tällön haittaa. Nyt tarvitaan puolustusvoimat apuun
No, eihän muutama annos silloin tällöin ole terveelle aikuiselle vaarallista. Sehän on sitä kohtuukäyttöä aidoimmillaan: juodaan pari ja jätetään tyytyväisinä siihen - ilman, että tulee kauhea hinku jatkaa juomista niin kauan kuin viinaa ja rahaa riittää tai baari on auki.
Helppoa kuin mikä, siis sellaiselle ihmiselle, joka ei tunne tarvetta kirjoitella alkoholinkäytöstään tänne A-klinikan keskustelupalstalle. Sinä tänne kumminkin kirjoittelet, kuten minä ja moni muukin. Mitähän yhteistä meillä on?
Niin minähän sain kimmokkeen tähän elämänmuutokseen siitä kun 5 minuuttia ennen valomerkkiä tuoppi edessäni kiiruhdin baaritiskille hakemaan vielä yhden. Ettei vain juoma lopu kesken ja jää jano. silloin ajatteli, että olenko tämä todellakin minä. Vanhemmistani toinen oli alkoholiongelmainen ja ajattelin välillä, että sekoitanko ongelmat, että ehkä kyseessä ei olekkaan minun oma ongelma. No näköjään sitten on. Alkoholikäytöstä vielä sen verran, että tykkäsin juoda yksin. En jaksanut koskaan seurustella vaan odotin, että pääsin yksikseni humaltumaan. Työpaikan pakollisissa illanvietoissa en juonut mitään vaan kiiruhdin yksin istumaan baariin ja juomaan.
Hypi tasajalkaa ja kiroile niin paljon, kuin mieli tekee. Jätä silti ne viinakset väliin. Näin se viinapiru on meitä jokaista koetellut ja aikaa tarkkaan tuossa neljän kuukauden pyykillä. Kyse ei todellakaan ole fyysisistä vieroitusoireista. Viina on vesiliukoista ja kaikki viinan fyysiset osat on vedetty vessanpytystä alas aikoja sitten. Yleensä taustalla on tunnetila, jossa olet tottunut ottamaan. Selvitä itsesi kanssa tuo tunne ja samalla se, miksi juuri tuo tunne saa aikaan viinanhimoa. Ainakin itselläni se oli aika iso asia kohti niitä raittiuden oivalluksia.
Älä nyt kompastu ensimmäiseen risuun; 4kk mennyt hyvin. Ota se koetuksena,ajattele kaameita kankkuja,morkkiksia.
Tämmöisissä tilanteissa olisi paikallaan,jos ois älynnyt videoida omia aamujaan ja kännisoperruksia.
Syö itsesi tainnoksiin,katso 10h DVD:tä,pistä jalat kuumaan kylpyyn.Vedä henkeä,rauhoitu,kuvittele olevasi tiibettiläinen munkki.
Katso naamaasi,josta on 4kk aikana taatusti tullut paremman näköinen kuin ryypätessä.Ajattele hyvää oloa,jota et halua menettää,jonkun typerän mielihalun takia.
Olo on hyvä, rauhallinen, joskus tosin hieman haikea. Kaikki asiat eivät ole hyvin, mutta se on eri juttu. Joskus nämä kaksi - sisäinen ja ulkoinen olotila - vaan sotkeentuvat toisiinsa.
Olen korjannut reilun puolen vuoden aikana aika tavalla elämäntapojani. Mitä siitä on seurannut? Oikeastaan hämmästyttävän vähän. Terveys ei ole sanottavasti kohentunut. Se on ollut suuri pettymys. Lisäksi olin kuvitellut, että lähimmäiset pitäisivät minusta enemmän, koska olen selvä. Ei tämä ole yksioikoista. Olen jonkin verran kuullut kommenttia, etten ole niin hauska ja villi enää, eli minusta pidetään vähemmän. Aika paljon en ole kuullut yhtään mitään. Juomattomuudestani on tullut vain uusi normi, mutta kehuja en ole saanut. Mitäpä minä niillä päähän silityksillä, aikuinen(?) ihminen. Ilo pitää repiä jostain ihan konkreettisesta, ei näköjään odottaa palautetta toisilta ja varsinkaan sinne tunnepuolelle. Yksin oot sinä ihminen…
Juttelin sosiaalisen juoppoystäväni kanssa. Olen nyt kuunnellut pari kertaa häntä kännissä itse ollen selvin päin; mieletöntä raivoamista ja tappelua, uhoa. Ei mielestäni mitään hauskaa. Hän ei muista tai ole muistavinaan jälkeenpäin. On vain sitä mieltä, että selvin päin on tylsää. Onhan tuossa känniälämöinnissä draamaa, mutta hauskaa se ei ole eikä se kuulijan mielestä tylsästäkään paljon poikkea. Ennemmin tylsää kuin tuollaista. Riita voi joskus puhdistaa ilmaa, mutta toimiiko kännissä samojen asioiden toistelu, törkeyksien latelu?
Pitäisi löytää elämäänsä jotain uutta. Uusia selviä harrastuksia, uusia selväpäisiä tuttuja. Ehkä kevät tuo tullessaan.
