Näinhän se oli minullakin!! Saatoin hakea takkapuita ulkoa…reissu kesti sen 2 minuuttia…mutta ehdin siinä ajassa juomaan myös puoli litraa Koskenkorvaa (mikä oli jemmassa siellä pinossa).
Paras drinkki oli mielestäni vodka+haalea kraanavesi. Join paljon ja agressiivisesti…ja mieluiten yksin, koska minun ja parhaan ystäväni pullon väliin en halunnut kenenkään muun tulevan. Halusin vain tuntea humalan…fiilistellä sitä…ja siinä olisi kavereiden kanssa seurustelu ollut vaan hidasteena tuolle
Ei tule…näin uskoisin. Taikka ei ainakaan minusta ole tullut.
Itselläni kävi sillä lailla…mitä ryypiskeleviin kavereihin tuli, että he lopettivat minun seurassani olemisen. Toisaalta…eivät ne kyllä olleet minulle sen kummemmin mitään pettymyksiä aiheuttaneetkaan, mistä olisin voinut kritisoida heidän juomistaan/käytöstään. Ja olinhan itsekin kännissä samanlainen “apina” aikaisemmin…siksi olenkin joskus aina muistuttanut enemmän taikka vähemmän fiksusti juovia ystäviäni siitä, että:“minä olen sitten ihan vihoviimeinen ihminen moraalisoimaan kenenkään juomista?”
Johtunee varmaan siitä tiedostamastani faktasta, että minä tykkään humalasta?
Ja kuten aiemmin todettua…tykkään siitä niin paljon, etten voi sitä enää ottaa.
Mutta tsemppiä isosti sinulle jatkoon…kyllä se raittius kantaa vielä hedelmää!! Usko pois!!
Saturday, olet ilmeisesti samaa kastia tuon juomisen suhteen (tuo piilopullon pikatyhjennyskin). Mitä tulee edellisessä kirjoituksessani mainitsemiini ystäviin, eiköhän se yhteydenpito heidän puolelta lopu, kun viinakaappini on tyhjentynyt ja oluetkin juotu.
Mitä viinan himon helpottamiseen tulee, niin en tiedä. Mulla ei missään vaiheessa ole ollut mitään erityisen onnellista tunnetta lopettamisen takia. Nyt kun en ota, tuntuu välillä siltä, olen luopunut elämässäni niistä ainoista pienistä onnenhetkistä. Tosin pitää muistaa, että olen luopunut myös monista vaaratilanteista ja joistakin krapulapäivistä. Ja unohtaa ei saa sitäkään, että en enää meinannut saada viinasta iloa irti. Halu, himo, mikä lie viipyilee pääkopassa, mutta ylitsepääsemätöntä himoa ei ole vielä tullut, mutta tämänhetkisellä ahdistuksella ja masennuksella kai yritän pedata itselleni tunnetta, että viina auttaisi. Eihän se oikeasti ja pysyvästi auttaisi.
Aloitin uudestaan ottamaan B-vitamiinia ja omega-rasvahappoja. Käytin niitä jonkin aikaa ryyppäämisen lopettamisen jälkeen. Jospa ne vähän auttaisivat. Keskittymiskyky on edelleen poissa, pystyn kyllä tekemään fyysisiä hommia mutta kirjoittaminen, lukeminen ja sen semmoinen on vaikeaa. Ulkoilen, syön terveellisesti ja yritän pitää itseäni kasassa ja jaksaa uskoa, että kyllä tämä tästä taas parempaankin päin kääntyy. Tälläisiä masennus- ja alakulokohtauksia iskee aika ajoin. Sillä hetkellä, kun paska siilis on päällä, ei elämällä tunnu olevan mitään tarkoitusta ja elämän halu meinaa hiipua, mutta sitten kun se taas helpottaa, ihmettelee itsekin, miten en voinut tuntea niin. Varsinaisesti mitään ulkoista kunnon syytä ei tähän pohjamudissa pyöriskelyyn ole, kyllä se tulee ihan omasta pääkopasta. Kaikki on niin vtn hyvin.
Takana hyväpaha viikonloppu - vielä ollaan hengissä ja edelleen selvin päin. Ole on erittäin uupunut, mutta aallonpohja on toivottavasti takana tältä erää. Uupumus johtuu osittain fyysisestä rääkistä, jonka avulla olen pitänyt itseäni irti viinasta. Sellainen uupumus on hyvää ja tervettä. Osittain sen täytyy olla henkistäkin, pitäisi jaksaa antaa aivoille aikaa, mutta kun on malttamaton. Malttamattomuus aiheuttaa osan pahasta olosta, kun tuntuu, että ei tää taas etene vaan menee melkeinpä takapakkia. Sellainen uupumuskin voisi olla hyvää, kun yrittää ajatella, että se kuuluu toipumiseen. Pitäisikö alkaa purra kynää, kuten S&S, alkaisko aivokemiat pelittää toisella tapaa? Ei onnistunut, rupes öklöttämään.
Ensi viikonlopun tulen olemaan yksin. Olen kyllä ollut muitakin viikonloppuja satunnaisesti yksin, mutta on se aina tavallista suurempi haaste. Onhan tässä onneksi monta päivää aikaa keksiä ohjelmaa. Kotoa en voi pitkäksi aikaa poistua, kun on noita velvollisuuksia.
Olen kirjoittanut kymmeniä rivejä, ja pyyhkinyt ne pois samantein. Kun ei pysty niin sitten ei.
Uupumus kuuluu toipumiseen vielä yllättävän pitkään. Kestää kauan oivaltaa, että loppujen lopuksi vähemmän on enemmän. Alkoholistiseen luonteeseen kuuluu tietty kiireissyys, kireys ja pakkotahtisuus - ihan syyllisyydentunteen kautta kertyvän näyttämisen halun myötä. Sen paheen nimi on nimenomaisesti malttamattomus ja sen kanssa saakin sitten painia jo vähän pidempäänkin. Ennen vei viina puolet tehokkkasta valveillaoloajasta, nyt se sama aika menee uppumuksen piikkiin. Vähitellen alan ymmärtää kuvion nimen. Alkuun on vain opittava hyväksymään tuo uupumus osana topipumista. Mikäpä siinä on pidennettyjä päiväunia viettäessä - kunha on selvin päin.
Pistän tänne omaan topikkiin kommenttia tuolta Basilican alkoholisti-topikista ja viinan himosta. En tiedä, miksi muuksi tätä kokemaani tunnetta nimittäisin kuin viinanhimoksi. Tietysti voisihan sen sijasta käydä ihan mikä tahansa muu päihde, sikäli kyse ei ole viinasta, mutta sitä olen tottunut käyttämään, laillinen huume kun on. Minusta tässä pyöritään takaisin siihen, että eri ihmisillä on alkujaan ollut eri syyt ajautua ryyppäämään, yhdistävänä tekijänä ehkä sitten se, että addiktoituu helpommin alkoholiin/(päihteisiin ylipäätään?) kuin muut. Tuntuu kyllä käsittämättömältä, että lopetettuaan ei olisi mitään ongelmia eikä myöskään haluja tainnuttaa itseään, nimitti tätä taipumusta millä nimellä hyvänsä - en kykene uskomaan.
Uuups, Wika et ehkä ole lukenut ketjuani kokonaan, kyllä minulla on ongelmia ja vähän liiankin kanssa ja useimmat niistä liittyy jollain tavalla alkoholiin (käyn terapiassa jne.), mutta viinan himoa minulla ei ole. Enkä missään nimessä halua loukata ketään sillä, että olen tällä hetkellä onnellinen raittiudestani.
Minulla ei ollut varsinaista himoa viinaan (himo = voimakas halu) edes juodessani, eikä sitä ole ollut lopettamiseni jälkeenkään (olen ollut raittiina nyt osapuilleen vuoden ja 9 kk). Pääsin kerralla irti, kun tunne lopettamisen välttämättömyydestä oli riittävän voimakas, eikä “läheltä piti” -tilanteita ole tullut. Järki on ollut voitolla koko tämän ajan, eikä juomisessa ole ajatustasolla enää vetovoimaa. Olen toki käynyt mielessäni kaikenlaisia paineja itseni ja elämäni kanssa, mutta halunnut tehdä kaiken selvinpäin. Tajuan, ettei juominen voi auttaa minua missään asiassa yhtään mitenkään, joten se ei ole enää vaihtoehto.
Koska kumminkin täällä palstalla näkee ajoittain juttua viinanhimoissa kärvistelyistä, luulisin että himojen esiintyvyys olisi kiinni siitä(kin), kuinka pitkälle alkoholiriippuvuudessaan ihminen ehtii ennen lopettamistaan. Itse en esimerkiksi osannut tissutella arkisin vaan join mieluummin viikonloppuisin + lomilla putkityyppisesti, joten en ehtinyt lähellekään sitä fyysisen riippuvuuden vaihetta, jossa joka solu huutaa viinaa jotta ihmisellä edes toimintakyky säilyisi. Olipahan vain sitkeä päähänpinttymä ja tunne juomisen tarpeellisuudesta kaikkine tekosyineen, kuten alkoholisteilla tuppaa olemaan. En osannut elää ja käsitellä asioitani selvänä kovin pitkiä aikoja kerrallaan; juopottelin, morkkistelin ja keräilin ongelmia suunnilleen kaikilla elämänalueilla.
Enpä tainnut itsekään viinanhimossa kärvistellä. Addiktio oli kyllä vastaanpanematon ja viskipullo päivässä vakioannos - joka päivä. Erikseen tietenkin varsinainen juopottelu, mutta sitä oli harvemmin. Kohdallani oli vain kyse siitä pohjakosketuksesta. Viinasta olin jo ehtinyt juoda sen iloliemen pois. Jäljelle jäi vain tuskainen turrutus. Itkuviinastakin jotkut puhuvat, kun on pakko juoda, mutta lohtu ei enää irtoa. Ehkäpä sitä tuntemusta en niin kauheasti enää sitten kaivannutkaan.
Etenkin siis tuota kohtaa: …eikä myöskään mitään haluja tainnuttaa itseään.
Aloin miettimään, että voihan olla että haluan tainnuttaa itseni hyvän olon, onnen tunteella. Olen täälä puhunut elämisen ihmeen kokemuksesta, joka liittyy tähän olotilaani. Voi olla, että addiktioni tainnuttaminen vaatii aika voimallisia kokemuksia, tietynlaista hurahtamista. Tiedostan, että riippuvuuteni oli erittäin voimakas, vaikkakin juomatahti tuollaista KH:n kuvaamaa luokkaa, mutta se asenne ja ajettelutapa, koko elämä oli kiinni pullossa. Voi hyvin olla mahdollista, että raittiuteni ei olisi mahdollistakaan ilman tätä elämisen ihmeen ja onnen tuntemusta. Mutta sallin tämän itselleni ja yritän vahvistaa itseäni siihen päivään, kun se onnen tunne ei olekkaan enää niin uusi ja hieno tai kun se syystä tai toisesta väistyy taka-alalle.
Heh, tuossa Wikan virkkeessä onkin useampi taso, nyt kun lenkiltä tulleena ja suihkufreesinä sen luen virkistyneellä mielellä…
En kaipaa enää itseni tainnuttamista - mutta välillä tekee kyllä oikein hyvää ottaa etäisyyttä omiin ajatuksiinsa, lopettaa kaikenlainen joutava reflektointi ja lähteä vaikkapa sinne lenkille. Liikunnan merkitys ihmisen hyvinvoinnille oli toki tiedossa minullakin jo ties mistä alkaen, mutta ymmärryksen tasolle se meni vasta sen jälkeen, kun lopetin juomisen ja muutin itseni passiivisesta, tupakoivasta sisäeläjästä liikkuvaksi ihmiseksi. Nyt käyn (kävely)lenkillä kolmena-neljänä iltana viikossa, minkä ansiosta nukun ja syönkin paremmin. Liikunta on nykyään oikeastaan jo elämäntapa. Varsinaisista harrastuksista luonto (minulla kalastus) on mainitsemisen arvoinen henkireikä sekin.
Edelleen minusta siis tuntuu tarpeelliselta välillä unohtaa itseni, saada ajatukset muualle kaikenlaisesta informaatiosta, jota kertyy päähän työnkin kautta. Se ei kumminkaan ole enää pyrkimystä itseni kadottamiseen, älyttömän juomisen ja muutenkin holtittoman elämäntyylin kautta (=Wikan mainitsemaa “itsensä tainnuttamista”). Päin vastoin, haluan liikkua tuolla ulkona kaikki aistit käytössä. Kummasti kaikenlaiset mieltä askarruttavat asiatkin selkenevät, kun aivot saavat happea. Keholla ja mielellä on yhteys.
“Raittiuteen rakastumisestakin” voitaisiin puhua. Kuten ihmissuhteissakin, raittiudessakin tuo alkuvaiheen euforia toki tasoittuu ajan mittaan, mutta on alussa minusta äärettömän tärkeä tunne. Se toimii vastavoimana sille päihteeseen rakastumiselle, palkitsee ja kannustaa jatkamaan.
Ihminen pysyy raittiina niin kauan, kun halu elää selvinpäin on voimakkaampi kuin halu päihtyä. Periaatteessa simppeliä. Oman tahtotilan tueksi olisi toki hyvä muuttaa elintapojaan raittiutta tukeviksi, eli kauemmas siitä mitä se juoma-aikojen epäsäännöllisyys oli. Periaatteessa alkoholismissa kyse on samasta asiasta kuin jonkin muun perussairauden, vaikkapa diabeteksen kohdalla: sairaus ei rajoita elämää mitenkään, kunhan vain muistaa ottaa sen huomioon ja pitää itsestään huolta.
Juttelin parina kolmena yönä (ryyppy)kaverini kanssa. Ei ollut mikään pakko, mutta halusin, kun hän soitti. Hän oli eri asteisesti humalassa, kepeästä ei juuri huomaakaan -tilasta sammaltavaan örvellykseen. On varmaan väärin sanoa, että aika jännä kokemus. Tuli olo, että joku ihmisen edeltäjä pyrkii esille alemmista aivokerroksista. Jutuista puuttui pitkäjänteisyys, yhtenä hetkenä yhtä, toisena toista mieltä - tunteet vahvasti mukana. Jaa, mikä sen tekee jännäksi? No peilaaminen omiin entisiin kokemuksiin ja käytökseen. Nyt on olo liian skarppi ja analyyttinen, ihan kuin olisi kylmä seesteinen aamu, kylmä, kova valo, kaiken näkee liian tarkasti, tuntee liian herkästi. On liioitellusti estoja ja varomisia, mitä tekee ja sanoo - osa hyvästä, osa ei.
Edellinen viikonloppu oli apea, tämä viimeisin oli sentään mielialan puolesta normaali, eli ei mitään kovin itsetuhoisia ajatuksia. Paljon ulkoilua ja muuta toimintaa, ei sanottavasti viinanhimoksi kutsumaani tuntemusta. Se tunne, että nyt ollaan lopullisesti lopettamassa eikä vain tauolla, vahvistuu - ei tasaisesti, mutta yhä selkeämpinä jaksoina, josta sitten tullaan taas rytinällä huonompaan päin. Olo on ajoittain jo selvästi parempi, keskittymiskyky tosin edelleen jossain hakusessa, mahtaako koskaan palatakaan.
Joinakin päivinä ei vaan voi kirjoittaa, tai tulee sellainen olo, että pyyhkii jo kirjoitetun pois. Tänään on eri fiilis, juttua tulee…
Huomaan, että maailmani on totaalisesti muuttunut. Entiseen ei ole mitenkään paluuta. Vaikka alkaisin uudestaan ryyppäämään, ajattelisin eri lailla kuin ennen. Eihän entiseen ole muutenkaan paluuta (se tässäkin ketjussa jo todettu), mutta joissakin asioissa sen ymmärtää helpommin: lapset kasvaa, vanhukset kuolee. Mun alkoholin käyttö on alussa ollut lapsi, se on kasvanut, olen sitä vähä vähältä kasvattanut, antanut yhä enemmän aikaa ja ainetta, ja lopulta se on saanut suhteettomasti valtaa. Nyt olen sen valtaa nujertamassa. Mutta ei se vallan takaisinkaappaus itselleen onnistu niin, että vähän vähentäisin juomistani. Ei se alkoholismini kutistu lapseksi, eikä halua luovuttaa valtaansa, vaan jää syrjäytettynäkin odottamaan tilaisuuttaan. Siksi en voi enää ottaa huolettomana edes kotikaljaa tai onnittelumaljaa, tai lasia viiniä. Ehkä voisinkin, mutta en uskalla ottaa riskejä, huolettomuus on mennyttä.
Sen lisäksi, että olen jutellut paljon kaverini kanssa, olen kuunnellut radion ja television huumoriohjelmia (ja miksei muitakin ohjelmia) eri korvin. Alkoholilla ja humaltumisella on valtavan suuri osuus, en sitä ollut ennen tiedostanut. Muutenkin alkoholin käyttöä on todella paljon, mm. erilaisissa ruokaohjelmissa, vaikkakin viinin käytöksi verhoiltuna. Samoin alkoholin saatavuus on käsittämättömän helppoa. Poissa silmistä, poissa mielestä ei siis voi onnistua alkoholin suhteen, on vain siedettävä.
Kiva Wika, kun olet linjoilla taas Kaippa se on tämän alkoholismista toipumisen kanssa samoin kuin muussakin kuntoutumisessa: aaltoliikettä, etenkin tuolla tunne-elämän osastolla.
Olipas hienosti kuvattu. Itse uskon myös, että asiat ovat peruuttomattomasti muuttuneet. Juominen ei tuntuisi samalta, ei toisi sitä vähääkään tyydytystä mitä se loppu aikoina toi. Tämä huomio helpottaa kummasti, jos haikailee menneeseen. Sitä ei sellaisenaan enää ole, koska sen keskeinen tekijä ja kokija on muuttunut eli minä itse olen muuttunut.
Tunnistan noista itseäni niiltä ajoilta, kun selviä kuukausia alkoi olla kasassa useampia. Mitä enemmän rehellisyys ja halu tehdä ns. oikeita asioita saivat tilaa ajatuksissani, sitä kauempana olin juomisesta. Toisin sanoen, juomisen aloittaminen pidemmän paussin jälkeen merkitsisi minulle jo suoraan rehellisyyden hylkäämistä, mikä tuntuisi pahalta. On helpompaa elää, kun voi katsoa ihmisiä silmiin.
On mielenkiintoista ruveta pikkuhiljaa huomaamaan, miten yhteiskunta ympärillä näyttäytyy usein kännivetoisena, huuruisena kuplana. Juominen on porukkaa löyhästi kasassa pitävä juttu, raitis on kummajainen ja sivussa. Moniko osaa ajatella asiaa sellaisena, kuin se lopulta on: lopettaessaan juomisen ihminen palauttaa itsensä siihen luontaiseen olotilaan, jossa hän eli pitkään silloin joskus, ennen kuin alkoholi hiipi kuvioihin mukaan. Joskus tämä luontainen olotila oli hallitseva myös yhteisötasolla, mutta ei enää. Raittiudesta on tullut enenevissä määrin yksilölaji.
Ja varmasti osittain juuri siksi raitistuminen on niin vaikeaa, kun ympärillä olevat ystävät ja “ystävät” ovat niitä juovempia tyyppejä yleensä. Sitä tuntee äkkiä itsensä niin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi, että kallistuu kupin ääreen herkemmin.
Elämä rytmittyy viikonloppujen myötä. Nyt viikonloppuna meillä oli juomattomia vieraita tai korkeintaan muutaman saunaoluen ottavia - itselläkään ei ollut siis erityistä kiusausta ottaa seuraksi. Voisi luonnehtia, että oli mukavaa. Oma tunnetila oli kuitenkin vaisu. Tein asioita, joista tiedän joskus saaneeni iloa. Ei tullut erityistä iloa nyt. Mutta ei ollut pahaa ahdistusta, eikä kertaakaan varsinaista juomishimoa lievää ailahdusta lukuunottamatta. Siitä kai pitää olla tyytyväinen. Kai se kyky iloita muustakin kuin humaltumisesta palaa joskus. Äiti75 tuumasi, että “se on karua, kun oma lapsikin jää kakkoseksi”. Niin se on. Olen itse onnistunut pääsemään tilanteeseen, jossa alkoholi meni jo yli ihan kaikesta, mikään muu ei tuottanut iloa. Ja pääsin lopulta siihen vaiheeseen, ettei alkoholikaan tuottanut iloa, mutta meni silti kaiken muun edelle. Nyt on tälläinen lässähtänyt vaihe. Ootellaan, jospa se siitä iloksi muuttuisi.
SoiKannel kirjoitti viestiketjuni alkupäässä, että harvoin puliukko viinan juonnin lopetettuaan itseltään henkeään ottaa. Näin se varmaan onkin. Mutta sellaisen, jonka elämänvire ei ennen alkoholin kuvaan astumistakaan ole ollut kovin vahva, olo ei siitä kummene, vaikka alkoholin käytön lopettaakin. Itse asiassa olo oli alkoholia käyttäessä helpompi, kun tiesi, koska saa taas ryypätä ja tuskaa helpotettua. Sitä jaksoi sitten odottaa ja sinnitellä sen aikaa. Tosin tässä taas se sivuhuomautus, että alkoholillakaan ei ollut minun tapauksessani enää positiivista vaikutusta. Alkoholin vaikutus aivoihin ja palautumisen vaatima aika oli kyllä teoreettisesti tiedossa, mutta se, miltä se oikeasti tuntuu, ei pelkästään luetun perusteella aukene - ei ennen kuin sen kokee. Mutta koska tiedän, että olo tulee tästä todennäköisesti vielä paranemaan, olen kärsivällinen. Jos ei parane riittävästi, se on sitten sen ajan murhe. Jaa’a, tästä tekstistä voisi päätellä, että hieman synkempi viikonloppu on takana. Kyllä siinä silti hyviäkin hetkiä oli, ja viinakaan ei pahemmin tehnyt mieli, vaikka kohtalaisen kosteaa seuraa olikin ympärillä.
Lisäys vielä tähän, että mähän oon tilanteissa, joissa yleensä olen ryypännyt, ottanut nyt colan ja vissyn sekoitusta, ja arvatenkin sitä on kulunut melkoisesti, kun ei mokoma ole noussut päähän. Nyt se lipittämisen tarve loppui. Se vaan loppui kertaheitolla. Seuraava askel?
Kun päätös on tehty, omasta halusta niin juomahimot katoaa. Puhutaan luovuttamisesta ja nöyryydestä. Itse lakkasin yrittämästä ja luovutin. Hyväksyin sen tosiasian, että kuolen tähän sairauteeni ennemmin tai myöhemmin ja itse en sille mahda mitään!(Tosin nyt en voi puhua kuin omasta kokemuksestani)Ja taisihan siinä olla “korkeimmallakin” sormensa pelissä ja AA-toverilla jotka jaksoivat kuskata minua ryhmiin ja kertoa omista kokemuksistaan!
Myös silloin 30 v sitten rakastuin, humalaan 
Kaippa se on tämän alkoholismista toipumisen kanssa samoin kuin muussakin kuntoutumisessa: aaltoliikettä, etenkin tuolla tunne-elämän osastolla.
ja AA-toverilla jotka jaksoivat kuskata minua ryhmiin ja kertoa omista kokemuksistaan!