Lurituri, et ole ensimmäinen joka on sitä mieltä, että mun jutut ei aina ole tältä planeetalta. :mrgreen:
Ei se mua haittaa (enää nykyään), hölisen omiani ja varsinkin netissä on helppo tilittää ja selittää ihan ilman sensuuria. Ja joskus olen ihan omissa ajatuksissani niin että ulosanti on sitten mitä on… eikä ole tarkoitus yleensä loukata. Mutta turhaa myötäilyä yritän välttää, jos se ei vie mihinkään.
Tarkoitan että pelkkä sääliminen ei vie mihinkään. Mutta myöskään toista ei voi väkisin muuttaa eikä kenenkään puolesta elää. Mulla ei hirveästi ole myötätuntoa sitä kohtaan, että yritetään puolustella omia huonoja tapoja (vaikka itsekin aina repeän tupakkapaikalla selittämään, että en mä oikeesti… )
Ja sä menet ihan omaa tahtia tuossa elämässäsi. Mulla on todellakin kestänyt sen puolen vuosikymmentä siitä ensimmäisestä eroajatuksesta itse tekoihin. Kun ei se elämä ole pelkkää juopon kanssa elämistä. Se on paljon muutakin. Ja jostain niitä voimia aina löytyi, tai jos ei löytynyt niin silti aika meni eteenpäin…
Tällä kertaa oli ihan hyvä viikonloppu. Me saatiin juteltua asioista, siis pelkästään juteltua. Ei mitään sopimuksia kiitosta vaan eikä turhia lupauksia. Mä en tähtää kauas kaukaisuuteen vaan pyrin elämään tätä hetkeä.
Miehelle iski jokin siivouskärpänenkin, tarttui imuriin ja ylimääräisiä heitti kohti roskapyttyä!! Mä olin vaan et mikäs sille nyt oikein tuli. Mut loppujen lopuksi olin hyvin tyytyväinen, että noit ylimääräisiä tavaroita lähti oikeasti pihalle, kun ei me niit enää tarvita. Toisaalta tai miehellekin tehdä hyvää joskus jotain muutakin kuin kaljaa kitata
Eilen iltasella sit nukkumaan mennessä mies tokaisi: et onpas mukava tulla nukkumaan kun huonekin siisti… Mä tiesti siinä vaiheessa vitutus käyrän nostin kattoon, mies kyllä huomasi sen ja kysyi et mikäs nyt tuli. Hienotunteisesti sit yritin sanoa et musta vaan kuulosti ettei se arvosta yhtään mun siivoamista, et silloin kun hän siivoaa niin silloin on siistiä, muttei silloin siistiä näykkään kun mä oon jotain tehny. Ei mies sillä tavalla tarkoittanut mut siltä se vaan kuulosti. Tällä kertaa ei sit riitaakaan tullut aiheesta (niinkuin “normaalisti” olisi käynyt).
Vanhimman pojan kanssakin sain yhteistä aikaa, poikahan oli innoissaan. Poju pyöräili ja mä juoksin vierellä, meinasi multa kunto loppua kesken. Mut sen näki toisesta miten silmät kirkastui, sai tehdä äidin kanssa kahelleen jotain niin ettei noi muut pojat ole mukana. Kyllä mullekin tuli parempi mieli, ja itseasiassa parempi mieli on varmaan pitkän aikaa.
Oikeastaan mitä enemmän opin olemaan välittämättä miehen juomisesta, sitä paremmin niin minä kuin lapsetkin voivat. Oikeastaan mä haluan vain että isä korjaa välinsä lapsiinsa ja muutenkin pystytään lähes sovussa elämään. Mä uskon ja tiedän että jossain vaiheessa me erotaan, sit kun on sen aika. Sitä en tiedä milloin, mutta kyllä tulevaisuus sen sitten näyttää.
Joskus aikoinaan ajattelin, että ero olisi siitä hyvä, että saisi sitä omaa aikaa + toinen joutuisi oikeasti ottamaan vastuuta.
Nyt enää ajattele ihan samalla tavalla. En mä kaipaa “omaa aikaa” enää sillä tavalla, mutta voi johtua siitäkin että omaa aikaa on. Ja sellainen viikko-viikko -järjestely kauhistuttaa. En oikeasti tiedä, miten tulen sen kanssa toimeen. Kyllä tuo mies pystyy lapset hengissä pitämään, en minä sitä.
Tai oikeastaan ne ovat jo oppineet sen, että isä ei heitä hoivaa vaan tekevät ruokansa silloin itse. Mikä on ihan jees, mutta se ruoka on sitten nuudelia tms. joka kyllä siirtää nälkää mutta ei sitä pidä joka päivä syödä! Sellainen johtaa laadulliseen aliravitsemukseen.
Mies on vaan tyytyväinen, kun on niin osaavat lapset. Joo, hyvähän se on. MUTTA ne on vielä lapsia.
Toivottavasti saadaan joku fiksu sopimus siihen, miten noi natiaiset kulkee kahta kotia. Olin itse asiassa hyvin hämmästynyt siitä, kun ukko rupesi sitä ääneen suunnittelemaan. Tähän päälle lisätään se pelko, että joku päivä iskä on saanut jonkun kohtauksen ja lapset on ensimmäisenä paikalla.
Mut siis pointti. Lapset eivät ole kotityö - ne on omaa laumaa. He ovat ihmisiä, joiden kanssa minusta on hauska viettää aikaa. Taimia, joita pitää kasvattaa, pitää kurissa, oikaista kieroonkasvamista ja tukea unelmia.
Vanhempi lapsistani jutteli yksi ilta nukkumaan mennessä, että muistaa kun iskä istui vanhassa kodissa rappusilla juomassa kaljaa. Hämmästyin; miten voi muistaa, kun oli niin pieni. Ymmärrän jos muistaa riitamme ja raivoamiseni mutta isänsä kaljoittelusta ei hänen pitäisi muistaa mitään. Näköjään kuitenkin muisti. Juttelimme asiasta, ja kerroin että isällään on sairaus, mitä hoidetaan olemalla kokonaan juomatta. Exäni on viimeiset 5 vuotta ollut täysin raittiina. On se ihmeellistä, miten pienen ihmisen mieleen voi jäädä tuollainen muistijälki… Kertoo kai siitä, että lapset huomaavat ja ymmärtävät asioita jo hyvin pieninäkin. Parhaalla tavalla heitä voi suojella puhaltamalla peli poikki, viemällä heidät pois juopon valtakunnasta. Olen aina kummeksinut lapsien vetämistä erokeskusteluihin, sanotaan: “emme eroa lasten takia”. Juuri lasten vuoksi kun erota pitäisi! Minunkin olisi pitänyt lähteä jo paljon aiemmin, näin jälkikäteen ajateltuna. Mutta silloin sitä ei nähnyt tilannetta niin selvästi, kuin nyt.
Voimia Lurituri, mieti mitä oikeasti haluat, äläkä anna pelkojen tai väsymyksen sanella elämäsi kulkua. Luota elämään, se kyllä kantaa. Ansaitset parasta! (kuten me kaikki täällä.)
Jäin miettimään mitä minä oikeasti oikein haluan?
Haluan olla onnellinen, mutta toisaalta saada myös huomiota. Pohjimmiltaan olemme miehen kanssa ihan samanlaisia, jos puolisolta ei huomiota tarpeeksi saa sitä haetaan sitten muualta. Kukapa sitä naljailuakaan jaksaisi/tahtoisi kuunnella, kun tarjolla voi olla muutakin.
Viimeiset vuodet kun itse olen kuunnellut muilta miehiltä et musta sais hienon vaimon, olen kaunis,ihana ihminen jne… Oman miehen suusta niitä ei ole kuulunutkaan, mä oon ruvennut omalta osaltani sit siitäkin nauttimaan ja kait osallistunut johonkin “peliin”. Peliltä tämä jälkikäteen tuntuu.
Toisaalta haluaisin viettää mieheni kanssa elämää yhdessä (eihän mun tartte katsoa juomista kuin viikonloput), mut toisaalta musta tuntuu et on aika väärin olla jonkin kanssa yhdessä johon ei halua enää sitoutua täysillä. Jotenkin jäänyt mieleen että ensimmäiset 4yhteistä vuotta oli hienoa aikaa. Sen jälkeen “uutuuden viehätys” varmaan katosi. Halusimme eriasioita ja näimme asiat eritavoin.
Mä uskon tietäväni että mies ei halua erota koska uskoo menettävänsä lapsensa (ja siivouskoneensa) Minä taas pelkään varmaan että tulen yksinäiseksi tai jotain… Minun pitäisi varmaan ihan yksinään hetki viettää ulkona tai keksiä harrastus johon lapsia ei voisi ottaa mukaan. Ehkä mä silleen saisin selvitettyä omaa päätäni ja omia tarpeitani. Ei parisuhteen/perheelämän kuulu olla tällaista mitä meillä nykyisin on vietetty. Enkä mä ole koskaan pystynyt edes kuvittelemaan millainen elämä mulla ja miehellä voisi olla sitten kun lapset ovat pesästä lentäneet pois. Mulla vain on ollut olo, ettei me pärjättäisi täysin kahdestaan.
Viikonloppu taas takanapäin ja olo ihan jees… Innostuin kyselemään meidän alkuajoistamme mieheltä (kumpi iski kumman jne…) ja mies tokaisi et taasko mä syyllistän häntä Niin mua olisi vain kiinnostanut tietää et kumpikahan meistä oli enemmän toisen perään, ei muuta ja mies käsitti kaiken taas aivan väärin.
Lauantai ilta meni aivan pyllyilleen. Olin jo tarpeeksi väsynyt ja mies vaan kysyy et mitä hän taas on tehnyt väärin? no jos ei ota aamusta alkavaa kaljankittailuu ja lupausta tuttaville et kyllä emäntä ajaa kylään, niin ei kait hän muuta väärää tehnytkään koko päivän aikana. Mä olin vaan tosi väsynyt kun yks muksu potki yön vieressä ja heräsin ennen kukonlaulua, univelkaa jo muutenkin tullut noiden sairastelevien muksujen kanssa. Se ei vaan tajua et aina mäkään en jaksa…
Viikolla löysin aivan ihanan kevät takin itselleni Muutenkin tuntuu et olen saanut jostain ylimääräistä energiaa itselleni. Rantakuntoon kesäksi projektikin tuottanee tulosta, tai mulla ainakin sisäisesti on jo niin hyvä olo et energiaa piisaa (jos saisi vielä nukuttuakin kunnolla)
Kyllä muutenkin tuntuu et elämä taas hymyilee. Ehkäpä kun jättää toisen omaan arvoonsa eikä turhia mieti (ainakaan huolia), niin kaikki sen takia paremmalta tuntuu. Tai sit se on vaan tämä ihana auringonpaiste joka kirkastaa jo muutenkin päivää et olo tulee siitä jo virkeämmäksi.
Tää on mun mielestä ärsyttävää. Oli. Ei, on yhä. Että kun itsellä on väsynyt, ärtynyt olo, niin vielä pitäisi toisen tunteista ottaa vastuu. Ja sysätä se oma ärtyneisyys syrjään.
Meillä kaikilla on huonoja päiviä, ja silloin muiden pitäisi tajuta pysyä poissa tieltä. Väsynyt tarvitsee lepoa, ärtynyt omaa aikaa.
Oli taas aivan samanlainen viikonloppu kuin viime aikoina. Paitsi sillä erotuksella et mä alan pikkuhiljaa osaamaan nauttiakin viikonlopuista. Tosin musta alkaa pikkuhiljaa tuntumaan että mies on aika yksinäinen pelkästään meidän kanssa. Aivan kuin se kaipaisi ihmisiä ympärille.
Käytiin lapsineen ravintolassa jätskillä, ja mies vaan etsi onko tuttuja paikalla. Tällä kertaa tutut olivat jossain muualla. Läheinen pöytäseurua oli saada miehen raivonvaltaan, kun pois lähtiessään eräs seurueen mies rupesi mulle höpöttää et me mennään sinne baariin, et tuu sinne perässä sit. Mä vaan kuuntelin jälleen huvittuneena kunnes mies sanoi et jos se tulee tänne niin lätty lätisee… sit mun oli jo pakko puuttua et anna olla.
Mä en vieläkään oikein ymmärrä mikä siinä alkoholissa on niin mielenkiintoista et sitä pitää juoda koko viikonloppu. Jos siitä tulee muutamaksi tunniksi hyvä olo mut seuraavaksi päiväksi huono olo niin mikähän siinä sit vetää puoleensa. Vai onko et kaljan syyksi voi kaikki pistää, kun ei huvita mikään humalassa eikä rapulassa. Mut en mä oikein keksi mitään syytä miksi sitä vaan pitää viikosta toiseen juoda.
Joo, mulle on myös täysi mysteeri, että minkä takia alkoholia täytyy juoda. Kuulemma rentoutukseen ja hauskapitoon, mutta olo ei ole kovin rento ja hauska seuraavana päivänä, kun on kamala morkkis. Silloin kyllä vannotaan, ettei ikinä enää, mutta kummasti se pahan olon muisto haalistuu seuraavaan kertaan mennessä. Samoin vitutukseen pitää ottaa, enkä kyllä ole varma lievittääkö se sitä vitutusta sitten kuitenkaan.
Näistä “pisteiden haku” viikonlopuistahan alkaa pikkuhiljaa nauttimaan. Mies ei juo niin paljon kuin ennen ja on muutenkin läsnä muiden elämässä. Taitaa mieskin omalla tavallaan nauttia siitä, ettei aamut ala sillä vessanpyttyyn katselulla tai hirveällä pääkivulla Tai kovasti ystävilleen aamusta rimputtaa et mikäs vointi, täällä päin voidaan hyvin kun ei tullu paljon juotua.
Tosin mä aattelen näistä mukavista viikonlopuista, että mies kerää vain pisteitä et pääsee sit joskus hyvällä omalla tunnollaan taas ulos yksin lähtemään, etten mä taas pahoita siitä mieltäni (jonka aivan varmasti teen)
Itseasiassa mulla on ollutkin tosi hyvä olo nyt viikkoihin. Ja jotenkin tuntuu että myös että lapsetkin ovat olleet paremmalla tuulella. Tosin tuo nuorimmainen saa joitain ihme huutokohtauksia ensimmäisenä yönä kun isä tulee aina kotiin. Mä en vaan ymmärrä et mikähän siinä mahtaa olla, voi tiesti olla sattuman kauppaakin mut toisaalta olen vain ajatellut et jotenkin isän tuloon liittyisi.
Mä en kans ymmärrä miksi vitutukseen pitäisi ottaa… Olen itsekin juonut joskus kauan sitten vitutukseen mutta eiköhän tuo kahta kauheempi olo ollut sinä iltana. Yleensäkin miksi ihmeessä pitää olla jokin syy? Ehkäpä jos ei olisi mitään syytä niin ei sitä kalja pulloakaan aukaseisi. Ihan samallalailla kun tupakoitsijana ajattelen saavani hengähys tauon kun pääsen yksin (tupakan kanssa) parvekkeelle pariksi minuutiksi. mutta toisaalta kun sitäkin ajattelee niin voisihan siellä partsilla muutenkin käydä Itseasiassa mä en ymmärrä edes miksi mä tupakoin, niin samasta syystä kait mies juokin… Siitä jostain tuntemattomasta syystä jota ei kukaan tiedä…
Pientä päivittelyä meidän elämästämme…
Meillä on mennyt ihan mukavasti tässä viime ajat. Mies on joko ottanut itseään niskasta kiinni vähäsen tai sit se edelleen jatkaa pisteiden keräilyä. Tänään mulla itselläni vain oli huono olo ja toivoin jo että saisin suuren lottovoiton jolla voisin tilata kaksi autoa tohon meidän parkkipaikalle. Muutto autot mä olisin tilannut. toinen mulle ja lapsille ja toinen miehen tavaroille jonnekin. Jotenkin tulivain sellainen olo et pitää sitä olla ihmisen tyhmä kun lähtee leikkimään tulella eikä vihellä peliä poikki alussa.
Jos olisin kauan aikaa sitten (ennen kuin ruvettiin edes yhteen) huomannut kuinka rakastunut toinen voi olla kaljaan… niin ei me varmaan tässä nyt edes oltaisi. Mut kaitse rakkaus (tai jokin muu) vei jalat alta ja silmät päästä.
Tässä joku viikko olisi tarkoitus lähteä maaseudun rauhaan, keskelle ei mitään. Tällä kertaa mä vaan varaudun siihen et jos mies ei kerta aio olla ajokuntoinen niin mä jään sit lapsien kanssa sinne pidemmäksi aikaa. viimereissusta jäi niin paha muisto kun meidän “puoliksi ajaminen” muuttuikin apukuskin kaljan juontiin kun ei ollut aamusta heti ajokuntoinen . Mä taas olen vähän ajanut niin eipä tuntunut hirveän mukavalta ajella yli 200km matkaa ihan “yksikseen” kun toinen neuvoo vieressä vähän väliä jotain. Tai mikä oli vielä pahempaa istui hiljaa ja joi kaljaa…
Lomailut alkaa olla loppusuoralla pikkuhiljaa tän kesän osalta. Vietin lapsien kanssa reilun viikon metsän keskellä ilman miestä, ja voi autuus miten mukavaa oli. Ei tarvinnut ajatella oliko mies selvä vai ei… Ylipäänsä ei tarvinnut ajatella mitään muutakaan, vain nauttia olostaan
Nyt kun täällä omassa kodissaan viimesen viikon viettänyt, mun olo ei ole yhtään hyvä. Kaikki ympärillä muistuttaa “ei niin onnellisesta” elämästä. Vaikka mies kuinka yrittää viikonloppuisin ola hyvä jne… niin silti se känniääliö jossain vaiheessa onnistuu pilaamaan mun onnellisuuden. Nytkin kaikki meni ihan hyvin siihen asti kunnes mä halusin lähellä oloa… Mies halusikin enemmän, ja kun en suostunut toinen kysyi et petänkö mä sit häntä… Mä näin taas niin punasta valoa kuin ollakin, sillä seurauksella et aloitin mököttämään ja painuin nukkumaan.
Aika mielenkiintoista kun mies kumminkin haluaisi olla niinkuin ennen, kauan sitten. Noh jos mä nyt haluankin olla vaan lähekkäin niin toiselle ei kelpaa. aina kaiken pitäisi johtaa pidemmällä tai antaa kokonaan olla.
Tässä olen muutenkin ruvennut miettimään, et vaikka mä kuinka haluaisin päästä tosta miehestä eroon… niin mua pidättelee varmaan jokin pelko tuossa miehessä kiinni. Enkä mä taida olla valmis lähtemään ennen kuin mä selvitän mitä mä oikein pelkään. Pelkäänkö mä sitä että joudun kaiken tekemään yksin (vaikka niinhän mä nytkin teen melkein kaiken yksin) Pelkäänkö mä yksin jäämistä (vaikka onhan mulla lapset ja suku) Entäs jos mies ei tapaisi enää lapsia( noh silloin se ei kyllä olisi lasten arvoinenkaan)
Mies haaveilee työpaikan vaihtoa. Lähtisi toiseen kuntaan töitä tekemään. juu-u mua ei kyllä haittaa koska sitä näkisi tasan yhtä paljon kuin nyttenkin… Siispä mä vaan kannustan et mene jos siltä tuntuu… mut mä en tule muuttamaan vielä vuoteen täältä minnekään… Mies sitten pähkäilee ja epäröi…
Luin omiakin tekstejä ja jännästi sitä sanavalinnat paljastaa enemmän kuin ajattelee paljastavansa.
Mutta tiedän tuon sabotoinnin. Jotenkin, ainakin mun ukkokultani, oli niin herkkänahkainen, ihan kuin hapossa olisi uitettu. Pienikin loukkaus, torjuta tai edes “odota hetki” saattoi nostattaa piikit pystyyn ja terhakka hyökkäys oli käynnissä.
Mitään sovittelunhalua ei ollut - ei sellaista toisen ihmisen lukemista. Sellaista kompromissien tekemistä, ei, aina suorittamista. Niinkuin joskus aikoinaan oli vielä hartiahierontaa. Ensinnäkin aina tuli se sama luento, että kun hän entisessä työpaikassa oli niin suosittu kun hieroi rouvien hartioita ja yks fysioterapeutti opetti hänelle tämmöisen rentoutusliikkeen…
Jälleen nousee itselläkin se sarvi otsaan. Olisi niin monta kertaa tehnyt mieli sanoa, että -tut sä hierot nyt minua, et niitä menneisyyden muijia ja voisitko keskittyä siihen, mikä on kipeä etkä siihen millä tekniikalla sitä olkapunosta lähestyt.
Nyt tää pääsi vauhtiin. Tykkään satuhäistä, koska mun mielestä jokainen hääpari ansaitsee satumaisen päivän, sen hetken kaikki saa olla täydellistä. Niin eikö tämä känniääliö tule joko muistelemaan omaa suoritustaan jossain polttareissa, juhlapaikan portsarina toimimista tai muuten vaan mollaa uskoa ikuiseen rakkauteen. Miksei asiat voisi olla kauniita ja hyviä ihan oman itsensä takia?
Huh taas mikä viikonloppu. Alkaa jo muuten tympästä tämä joka viikonloppunen kaljankittaamisen katselu ja kuuntelu et mä taas olen jotain mukamas tehnyt väärin.
Mies suunnittelee kovasti ulkomaanmatkaa mun kanssa. Joo ajatuksena kyllä kuulosti kesällä vielä ihan hyvältä, mutta nyt mua ei taas voisi vähempää kiinnostaa. Viikonreissu sen kanssa ulkomailla saattaisi nostaa vaan pöydälle kaikki vihan mitä mä tunnen miehen kaljoittelua kohtaan. Kun mä tiedän varsin hyvin et terasseilla menisi suurin osa ajasta mitä siellä tulisi sitten vietettyä. Tai sit mun pitäisi nähtävyyksiä katsella ihan ominpäin peläten samalle et joku hullu kumminkin kidnappaa mut.
Jos ukko taas lähtee yksinään reissuun ja mä jään suomeen, niin sitten mä vaan aattelen et mitenhän pitkään toinen mahtaa ne housut loppujen lopuksi pitää jalassaan.
Ja jos me perutaan reissu aatokset kokonaan, niin voin vaan kuvitella et se taaskin on mun syytä.
Ehkäpä parempi et rupean puhumaan et lähdetään vasta alkuvuodesta. Saisi mietittyä ihan rauhassa vielä et haluanko mä edes lähteä mukaan. Lomaa mä kyllä kaipaisin, mutta aivan varmasti erilaista mitä se miehen kanssa olisi.
Olotila on aika jännä nykyään. Mä en enää jaksa enkä halua edes miettiä tulevaisuutta. Mulle riittää mainiosti että mennään nyt ja mietitään myöhemmin. Tulevaisuuden suunnitelmat saa mun puolesta työntää kankkulankaivoon. Kun vaikka miten hyvin suunnittelisi kaiken, niin jostain käsittämättömästä syystä mikään ei tunnu koskaan menevän niin kuin on tullut suunniteltua.
Alkuviikosta kirjastosta tarttui mukaan kirja rakkaasta raitis Oli muuten mielenkiintoinen luettava. Kirjan tavoitteena kait oli läheinen saada kannustamaan päihteiden käyttäjää hakeutumaan riippuvuuden hoitoon. Läheisen täytyy vain käyttää paljon aikaa positiiviseen lähestymistapaa ja auttaa esim juojaa näkemään raittiuden hyvät puolet.
Kirja sinällään kyllä on ihan oikessa, saanhan minä positiivisella käyttäytymisellä ja puheella lapset siivoamaankin (verraten käskyä: ja nyt huone siistiksi) mut toisaalta mä en jaksa enkä haluakaan enää käyttää ylimääräistä energiaa miehen hoitoon saamiseen.
Toisaalta kun tässä nyt kumminkin vielä ollaan ja elellään yhdessä ei se pahaakaan tee jos joskus sattuu toista kehumaan tai kiittämään siitä, et jätti vaik yhden pullon juomatta, tai teki juomisen aloituksen myöhemmin kuin normaalisti.
Olen myös päättänyt, että kysyn ystävältäni et jos joskus tulee tilanne että mun on lapsien kanssa päästävä äkkiä pois kotoa, niin voiko hän vähän aikaa majoittaa.Lisäksi rupean jemmaamaan rahaa, et pääsen vaikka sukuniluokse jos siltä joskus rupeaa tuntumaan. Ei se muutenkaan pahaa tee jos euroja jemmaan pistää. ainakumminkin tulee niitä ylimääräisiä menoja.
Mut täällä taas hyvällä tuulella vaihteeksi. Hymyilyä täynnä eilisestä lähtien
Ensimmäistä kertaa elämässäni kysyin mieheltä tykkäisikö hän, että minä joisin joka viikonloppu. Aluksi hän esitti vastakysymyksen (mitä sä nyt tarkotat) sit seurasi puolustus (enhän mä nytkään juonut montaa) Sit lopulta kun sain vastauksen, oli se ettei hän tykkäisi jos minä joisin joka viikonloppu. Miksi edes vaivauduin kysymään päivän selvää asiaa, kun vastauksenkin tiesin ennakkoon. Sainpahan ainakin kerrottua et mä en halua viettää juovan puolison kanssa loppu elämääni, eikä musta tunnu hyvälle kun viikonloppuisin tulee kaljakopan kanssa kotiin. Mut tuntui hyvältä avautua tunteistaan kaljakuningasta kohtaan. Mies tosin joko kuunteli aivan hiljaa tai sit yritti ajatella jotain muuta, kun mä yritin kertoa tunteistani. Kerrankin oli aivan hiljaa puolustautumatta.
Joku miehenpään kyllä sekoitti, kun tulee käymään arkisinkin nyt kotona, vaikka välimatkaakin on. Ehkäpä hän lopulta ymmärtää, mitä mä olen koko ajan ajanut takaa. Tai sit hänellä on nyt todellinen menettämisen pelko. Mistäpä noita ajatuksia voi tietää, kun niitä ei itse näe.
Minä itse suunnittelen kovasti muuttoa tuonne 1-2vuoden päähän. Tällä hetkellä (vaikka mies kuinka yrittäisi muuttua) niin mä suunnittelen sitä aivan yksin ja omassa päässäni. Suunnittelen niin että vain minä ja lapset muutetaan. Jotenkin musta tuntuu, että on helpompi suunnitella muutto ilman että miehen laskisi mukaan kuvioihin. Sen sitten näkee muuton lähestyessä et ketä meitä muuttaa ja minnekä muuttaa…
Ulkomaanreissu ajatukset kaatuivat lastenhoito ongelmaan ja siihen, et mua rupesi sieppaamaan niin paljon ajatus lähteä reissuun miehen kanssa et juu… ei kiitos… Kovasti vielä yritti jos jätettäisiin nuorin tänne hoitoon (yhelle on helppo saada kaitsija, verraten kolmeen) ja noi vanhemmat mukaan. Olisi ollut ainakin mulla seuraa enemmän, mut se vahtimisen paljous… ei kiitos vaan…
Välillä tuntuu, et kyllä minäkin olen sit aika vaativa tapaus. Mikään ei kelpaa mitä toinen yrittää ehdottaa, tai sit tää on vaan sitä, et mua ei kiinnosta mikään tekeminen miehen kanssa.
Monesti olen varmaan miettinyt ja joskus myös ehkä tännekin kirjoittanut, etten mä tunne enää mun miestä. Mutta nyt kun mä olen tässä miettinyt ja paljon, niin mähän tunnen todella hyvin itse asiassa mieheni. Tiedän milloin se korkkaa ensimmäisen kaljan ja tiedän milloin se suunnilleen on sit jälleen pökkyrässä. Osaan aavistaa et jälleen se on keksinyt kutsua meille jonkun kylään, tai sit se järjestelee jotain viikonloppu hömpötystä. Aavistan myös milloin se ei tykkää jostain mun hankinnasta tai mun teosta. Eli loppujen lopuksi tiedänkin toisesta hyvin paljon.
Vihdoin ja viimein mä olen ollut iloinen ihan aidosti. Kävin korjauttamassa kelloni, joka noin 7vuotta makasi laatikon pohjalla. Voi sanoa, että mä olin oikeasti iloinen ja “hymy pyllyssä” kun sain kellon jälleen käteen. Värjäsin myös hiukseni, vaikka tiesin jo etukäteen et toi ukonlurjus ei taatusti tykkäisi ajatuksesta. Mut mun mielestä mun hiukset, ja mun hyvä olo ei saa olla miehen päätöksen alla. Enhän minäkään saa miehen puolesta päättää mitä se saa ja mitä ei saa tehdä.
Mies kovasti puhuu, et hän kyllä lopettaa tupakoinnin ja sen jälkeen kaljan juonnin, jos mä lopetan tupakoinnin myös. Koska (näin rivien välistä luettuna) hän ei halua luopua yksin kaikesta “huvista”. Mä kyllä omassa päässäni olen jättämässä tupakointini jonnekin kaukaisuuteen, mutta jokin mua siinä kääryleessä vaan pitää kiinni. Ja toisekseen mä en halua lopettaa sen takia polttamista kun mies haluasi lopettaa yhdessä, vaan oman itseni ja terveyteni takia. Mut jotenkin nyt kun mies puhuu paremmasta elämästä, niin mulle tulee pakokauhu, et mä jos mä lopettaisin mies kuvittelisi et mä lopetan sen takia.
Vaikeaa…
Innostuin kirjoittamaan vihkoon myös omia olotilojani. Vihko on niin paljon helpompi pitää mukana, ja siihen voi kirjoittaa silloin kun haluaa, toisin kuin tänne nettiin. Ehkä siitäkin johtuu mun hyvätuulisuus, kun jonnekin saa heti purkaa pahan olonsa pois…
Mä oon kans kysynyt mieheoltä että mitä jos minä joisin joka viikonloppu ja lomat ja viikollakin, niin mies on vastannut että “siitä nyt ei tulis todellakaan yhtään mitään, minä en sellaista kauaa katselis”. Ja kun olen kysynyt että et kai sinäkään jaksais kuunnella minun humalalöpinöitä jos itse olisit selvin päin niin vastaus on ollut että “en tietenkään”. Mutta minun pitää tietysti hyväksyä mies mies sellaisena kun hän on eli kännissä örveltämässä
Huh heijakkaa. Mies päätti sit kumminkin lähteä minilomalle ulkomaille. Mua hieman jännittää et mitäs se tällä kertaa siellä keksii, mut toisaalta koen helpotuksen, ettei miestä tarvihe montakertaa päivässä kuunnella. Ja nyt on jopa hyvä syy lopettaa puhelu kun se kännissä jossain vaiheessa kumminkin soittaa, liian kallista puhua.
Mä lähden lapsien kanssa itse loppuvuodesta viikoksi kylpylään. Tosin lähden kuuntelemaan luentoja, mut saan hengähtää edes ruuanlaitto hommista vähäksi aikaa . Mieheltäkin kysyin et haluaako lähteä mukaan, ja ensin sanoi ettei lähtisi. Seuraavana päivänä olisikin ollut innokas lähtemään jopa mukaan, mut eipä enää onnistunut kun hakemukset kerkesin laittamaan. Enkä mä miestä olisi edes halunnutkaan mukaan. Hieman mua jännittää noiden lasten kanssa lähteä yksin vieraaseen paikkaan, mut kumminkin mä oon niin iloinen ja innoissaan odotan jo lähtöä.
Tämä vuosi oikeastaan on antanutkin minulle paljon enemmän mitä olen voinut edes aavistaa. Oon oppinut näyttämään tunteeni ja jopa päästänyt pahan mielenkin ulos. Toisaalta olen ollut iloisempi kuin aikoihin, ja uskaltanut lähteä kotoakin pihalle vaikka mies kotona. Ennen mä olin aina kotona kun mieskin oli. Tuntuu et mä yritin antaa lapsille aikaa isänsä kanssa, mut toi isä halusi vain nukkua tai katsoa telkkaria. Mut nyt mä en enää pysy sisälläkään viikonloppuna, vaan lähden lasten kanssa ulos ilman miestä tietenkin, kun eihän sillä ole mitään kiinnostusta lähteä pihallekaan.
Toisaalta mä vieläkin teen miehelle karhunpalvelusta ja autan sitä juomaan. Vieläkin vähättelen sen juomista jos joku sattuu kysymään, vaikka ilta oluetkin on nousseet jo arkisin 6tölkkiä illassa, viikonloppuisin sit yli tuplamäärä. Kyllä mä haluaisin et joku tulisi mun luo ja sanoisi “tiedän miten paljon miehesi juo ja syö sinun voimavaroja, mä haluaisin olla sinulle tueksi ja turvaksi, auttaa sinut vapaaksi”
Olisi muutenkin mukava asua kotiseudulla, tutussa ympäristössä, tuttujen joukossa.
Enkä mä halua lapsillekaan samanlaista nuoruutta, kuin itsellä oli. En halua et ne sen takia jättää kotiintulematta opiskelu aikana, et isä juo perseet viikonloppuisin. Tilanteeseenkaan ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa. 1joko me erotaan tai 2mies lopettaa alkoholinkäytön. Toisaalta taasen kun meillä ei ole edes toisillemme asiaa silloinkun mies on selvä. Et aika epätodennäköistä kyl olisi et mikäli mies raitistuisi niin olisimme edes yhdessä.
Viime postauksesta näkyy olevan huikeat 2vuotta… joku muistanee toinen taas ei…
tähän vuosien varteen on mahtunut monta juttua. Päätin (siis minä päätin) että ainakin minä muutan lapsineen takaisin kotikonnuille (no mies tuli kyllä mukana)
Edelleen jatkamme perhe-elämää viikonlopputyyliin… mutta sillä erotuksella että mies on vastuussa lastensa elämästä yhtälailla kuin minäkin (olen osittain viikonloput koulussa)
Meillä on mennyt suht hyvin… miehellä ei ole hinkua päästä baariin → olosuhteiden pakosta… ei ketään tuttua siellä…
Juo kyllä kotona, muttei mitään perse kännejä… Siis tää mun mies osaa toimia myös perheen hyväksi…mm. Lämmittää vettä,että päästään pesulle. Lämmittää taloa ettei sähköä kulu niin paljon. Hoitaa laskut ilman että mun tartteisi puuttua joka kerta et nyt hoida tää… Leikkaa nurmikkoa ja haravoi lehtiä…
Siis mun miehosestani tuli esiin (tänne muuton yhteyden aikana) sellaisia ominaisuuksia, mitä en ees tiennä sillä olevan.
Tällä hetkellä suunnitellaan yhteisen talon ostamista… mut tämä tulee toteutumaan toivon mukaan vasta sitten kun saadaan yhteinen mielikuva unelmien talosta. toisekseen… vaikka tässä on ollut hirmu ihana kausi meillä välissä niin siitä nähen en halua hypätä tuntemattomaan ihan äkkiä… et tätä vuokra elämää jatkuu varmaa aikasta pitkään vielä…
PS. joku voisi kertoa selventävät ohjeet kuinka salasana vaihetaan…
mutta isänsä kaljoittelusta ei hänen pitäisi muistaa mitään. Näköjään kuitenkin muisti. Juttelimme asiasta, ja kerroin että isällään on sairaus, mitä hoidetaan olemalla kokonaan juomatta. Exäni on viimeiset 5 vuotta ollut täysin raittiina. On se ihmeellistä, miten pienen ihmisen mieleen voi jäädä tuollainen muistijälki… Kertoo kai siitä, että lapset huomaavat ja ymmärtävät asioita jo hyvin pieninäkin. Parhaalla tavalla heitä voi suojella puhaltamalla peli poikki, viemällä heidät pois juopon valtakunnasta. Olen aina kummeksinut lapsien vetämistä erokeskusteluihin, sanotaan: “emme eroa lasten takia”. Juuri lasten vuoksi kun erota pitäisi! Minunkin olisi pitänyt lähteä jo paljon aiemmin, näin jälkikäteen ajateltuna. Mutta silloin sitä ei nähnyt tilannetta niin selvästi, kuin nyt.
Niin mua olisi vain kiinnostanut tietää et kumpikahan meistä oli enemmän toisen perään, ei muuta ja mies käsitti kaiken taas aivan väärin.
Muutenkin tuntuu et olen saanut jostain ylimääräistä energiaa itselleni. Rantakuntoon kesäksi projektikin tuottanee tulosta, tai mulla ainakin sisäisesti on jo niin hyvä olo et energiaa piisaa (jos saisi vielä nukuttuakin kunnolla)
. Mä taas olen vähän ajanut niin eipä tuntunut hirveän mukavalta ajella yli 200km matkaa ihan “yksikseen” kun toinen neuvoo vieressä vähän väliä jotain. Tai mikä oli vielä pahempaa istui hiljaa ja joi kaljaa…