kalja repii perheeni hajalle

Olen nuori äiti ja omistan 3 ihanaa lasta, mutta myös alkoholisti miehen joka ei omaa "ongelmaansa"myönnä edes itselleen. Mies on aina käyttänyt päivittäin olutta, mutta vasta viimevuosien aikana se on muodostunut suureksi ongelmaksi (ainakin minulle).
Arkipäivät hän viettää työmaallansa ympärivuorokauden maanantaista-perjantaihin, mutta kotiin saavuttuaan perjantaina ei kerkeä kissaakaan sanoa kun hän on avannut ensimmäisen oluen. Illasta hän lähtee baariin josta pikkutunneilla tulee sitten kotiin. Lauantaina jatkaa samaa juomista ja sunnuntaina rupeaa selviytymään siitä hirveästä kankkusesta tissutellen, että pääsee töihin taas maanantaina suuntaamaan.

Vuosien aikana on muutettu useampaan otteeseen paikkakuntaa vaihtaen. Ensin luulin että kyse oli oikeasti työnperässä muuttamisesta, kunnes vuosi sitten hoksasin, että ei me työn perässä olekaan muutettu vaan miehen alkoholiongelman takia. Kun liikaa juoppotuttavia alkoi olla elämässä ja miehen elämä mennä ryyppäämiseen oli aika taas muuttaa. Vuosi sitten kun oli taas puhe, että voitaisiin muuttaa jälleen niin mä en enää suostunut ja siitähän se alamäki silloin oikein lujalla kädellä sitten alkoi.
Mies oli silloin arkipäivät töissä, perjantaina lähti ryyppäämään kavereille. Kotiin tuli joko lauantai yönä tai sunnuntai iltana. Joskus soitin perään ja kyselin milloin tulee. Useamman kuukauden jälkeen en enää vaivautunut.

Tämä juopottelu sattui samaan aikaan olemaan runsainta, kun saimme tämän kolmannen lapsen. Eli aikaan jolloin miestä olisin eniten tarvinnut. Nimen suunnitteluunkaan hän ei osallistunut vaan minä päätin sen yksin, häntä ei kiinnostanut. Melkein joka viikonloppu mä itkin ja mietin miks mä olen näin tyhmä että jatkan vielä liitossa jossa mulla ei ole hyvä olla, mutta jotenkin mies vain sai mut ympäripuhuttua aina jäämään ja vakuutteli että kaikki muuttuu. Kyllä hän muuttuikin muutamaksi kuukaudeksi. Oli kotona, oli lasten kanssa, teki ruokaa ja yritti oikeasti olla kiinnostunut meistä.

Kunnes itse kalja piru taas otti vallan.
Viimeisimmät kuukaudet olen saanut kuulla kuinka meillä on aina sotkuista (on meillä hyllyt kyllä sekaisin mutta pölypalleroita ei kyllä usein löydy) miksen ole pessyt sitä tai tätä vaatetta, kun just nyt sattuisi sitä tarvitsemaan. Jos voi tai maito on loppu se on mun vika kun en ole kaupasta muistanut tuoda. Ylipäänsä se taitaa olla mun vika myös että juopon miehen olen ottanut.

Eilen jälleen otettiin yhteen oltiin jo eroamassakin. Ajatus erosta tuntuu musta todella hyvältä ajatukselta, eihän ero muuttaisi paljon mun elämää toisenlaiseksi. Aina se olen minä ollut joka lasten kanssa aamulla nousee tai ylipäänsä vie lapset pihalle tai millon minnekin. Mies ei kertaakaan ole lähtenyt leikkikentälle meidän kanssa vaikka vanhin lapsista on 6vuotta.

Mä rakastan mun miestä, mutta mä vihaankin sitä paljon. Tai enemmän mä vihaan sitä kaljan litkua meidän välissä. Ja sitä että mies valehtelee yhä useammin ja useammin. Kaveri suhteet on mennyt minimiin enkä mä voi kenellekään ongelmistamme jutella. Mä haluaisin lähteä pois tästä liitosta, mutta mä en vain saa suutani auki silloin kun mies on selvinpäin. Enkä mä puhelimessa eroaikeistani halua jutella taikka lasten kuullen.

Tällä hetkellä mä nautin ajastani lasten kanssa, mutta pelkään varmaankin miestäni. Mies ei ole ollut väkivaltainen muutoin kuin henkisesti, mutta mä olen oppinut aika hyvin jo suodattamaan sen puheet.
Mut polettiin aika alas vuosi sitten, mutta omalla sinnikkyydellä mä nousin ja sain hankittua itseluottamusta takaisin. Lopetin kaljan ostamisen miehellekin (miksi mun pitäisi vähistä rahoistani vielä miehen juopotteluakin rahoittaa??) Nyt kun mä vaan saisin sen oman suuni auki silloin kun mies selvinpäin, tiedän että mulla olisi huomattavasti helpompi olla.

Mä haluaisin päästä pois tästä tilanteesta, pois tästä suhteesta, mutta mä en tiedä kuinka…

Yön hiljaisuudessa taas mietin miksi mä kuuntelen vakuutteluja että kaikki kyllä muuttuu. Miksi mä jaksan uskoa ja toivoa parempaa huomista. Miksi ihmeessä me vielä ollaan yhdessä vaikka ei tämä tule paremmaksi koskaan muuttumaan.

Jonnekin olen myös kadottanut sen oman iloisen itseni. Nykyään olen väsynyt, usein pahantuulinen. En halua lähteä ihmisten ilmoille, mutta välillä on pakko. En jaksa enää kyyneleitäkään vuodattaa miehen takia. Mä haluaisin vain pyyhkiä pois miehen mun elämästä. Jatkaa yksin lasten kanssa elämää ja nauttia siitä eritavalla. Nauttia siitä vapaudesta kun ei tarvitse toisen tulojen ja menojen mukaan mennä.

Tällä kirjoittelulla ja tunteen purkauksilla mä toivon pääseväni siihen ihanne tilanteeseen, että uskallan sanoa miehelleni että nyt riitti elämä hänen kanssaan. Ja muistaisin ehkä paremmin pysyä myös päätöksessäni.
Mua huolettaa jo ennalta että jos joskus hänestä eroon pääsen, hän kumminkin keinolla millä hyvänsä yrittää päästä takaisin mun elämään. Onhan meillä yhteiset lapset niin hyvin vaikeaa on täysin erossakaan pysyä. Lapsilta mä en kumminkaan isää halua viedä. Meidän kaikkien kannalta kumminkin parempi olisi jatkaa eri teitä.
Usein mietin että odotan vain sitä sopivaa hetkeä. Odottelu ei kyllä tuo tulosta, koskaan ei tule varmaan olemaan sopivaa hetkeä. Kuinka kauan mun pitää sitten jaksaa?? En mä voi loputtomastikaan odottaa.

Hei Lurituri,

Aika samanlainen tilanne sulla kuin mullakin, osasit sen hienosti sanoiksi pukea :smiley: Mä ainakin uskon, että jokaisen juopon vaimo on tarpeeksi yrittänyt ja siitä huolimatta lähteminen on tosi vaikeeta… Monta kertaa olen yön pimeinä tunteina miettinyt, että nää oli viimeiset itkut ton äijän takia ja aamulla sanon, et se on loppu nyt. Enkä kuitenkaan saa sitä sanottua, taitaa mulla olla masokistiluonne :imp:

Meillä mies ei halua erota, kun hän niin rakastaa mua (kuka kohtelee rakkaintaan kuin kynnysmattoa…) Joskus heikkona hetkenä myöntäny, et alkoholi on ongelma, mut pystyy kuulemma ite hoitamaan asian, no ei ole 7 vuodes asiat muuttunu, kun hetkeksi kerrallaan. Se onkin muuten kumma, miten sitä ite jaksaa taas kuukausia katella juomista, kun toinen on ensin ollu esim kuukauden juomatta?

Mäkin olen pohjimmiltani iloinen ihminen, ehkä se saa meidät kattomaan sitä juoppoakin jotenkin positiivisemmas valos… Oleko muuten käyny keskustelemas missään? Mä käyn perheneuvolan kautta psykiatrisensairaahoitajan juttusilla pari kertaa kuukaudessa. Saapa haukkua ukkoa kunnolla, ilman, et kotirauha menee :laughing: Ai niin mikä rauha… No ei tarvi mököttävää äijää kattoa :laughing: Mä asun niin pienel paikkakunnal, ettei ole al-anonia, mut monet ovat kehuneet. Tsemppiä sulle, jos vaikka ois ‘kevätsiivouksen’ aika… :wink:

Kerran kolme vuotta sitten mies myönsi että hän juo liikaa. Oli valmis menemään vierotukseen… mutta se kaikki jäi vain puheeksi. Otti silloin kyllä itseään niskasta kiinni eikä perskännejä juonut useaan viikkoon. Yhtään päivää se ei vain ole pysynyt irti oluesta on vähintään se kaksi pitänyt juoda että pystyy “rentoutumaan”, raskaan päivän jälkeen.

Välillä mä olen jutellut ongelmista ystävien kanssa. niiden harvojen joita minulla vielä on. Olo on helpottunut toisinaan mutta usein heidän suustaan kuulee “jätä se jo niin voit paremmin”. Kyllä ajatuksena kuulostaakin hyvin helpolta mutta käytäntö onkin sitten toinen.

Joidenkin yhteisten ystävien kanssa olen myös jutellut, mutta heidän on hyvin vaikea uskoa edes asioita joita puhun. Mies on niin seurallinen ja mukava ystävä. Tulee kaikkien kanssa juttuun. Ja vieraiden läsnäollessa ottaa minut ja lapset eritavalla huomioon.

Muistan joskus vuosia sitten kun juttelin oman äidin kanssa juomisesta ja hän sanoi että jos olisi tiennyt mun isän käyttävän niin pitkää alkoholia niin hän olisi valinnut toisin, ei olisi jatkanut elämää hänen kanssaan. Nyt heillä on kumminkin elämän historiaa takana yli 30vuotta niin eipä he oikein erossakaan osaisi asua. Silloin itse sanoin että mä en kyllä juomista kattele pitkään. Et sit kun minusta tuntuu etten jaksa niin uskallan kyllä sanoa et nyt voit pakata tavaras ja lähteä… Mutta kuinkas kävikään… Kun nyt oon siinä tilanteessa et haluaisin sanoa niin sitä ei pystykään pihalle päästämään suustaan. Tuntuu aika hassulta ajatella että tilanne jonka joskus on vain kuvitellut ei menekään todellisuudessa niin sitten. Kyllä mä joskus mietinkin että olisinkohan vielä samassa tilanteessa jos mies olisi nyrkkinsä nostanut?? Olisiko silloin helpompi lähteä?? vai olisinko kumminkin vielä samanlaisessa tilanteessa?

Tähän loppuun haluan antaa vielä kirja vinkin. Katerina Janouch Läheinen
Vaikka itse en ole “lukutoukka” tämä kirja sai minut lukemaan, ajattelemaan omaa elämää ja itkemään. Niin moni kohta kävi hyvin omaan perhe elämääni.

Ihan pelkkä rakkaus on sellainen itseisarvo, että sen pitäisi riittää. Ainakin juopon rakkaus, se on puhdistettu niin kirkkaaksi ideaksi, ettei sitä tarvitse arjessa toteuttaa. Aamulla sopii äristä, että pöydällä on leivänmuruja ja JOKU on piilottanut taas hänen parhaan paitansa.

Illalla, kun saa taas annoksen ihanaa viinaa, sopii tulla vaimokkeen viereen ja ehdottamaan moniavioista liittoa. Sinä, minä ja Kuningas Alkoholi, voi kun mä en vaan voi tajuta, miten IHANAA voisi olla jos vaan hän saisi kaiken. Viinan, perheen, kunnian.

Juu. Lietson itseäni vimmaan. Koska niistä kyynelistä ei ole ollut yhtään mihinkään.

Kultakala → Tiivistit hienosti muutamaan lauseeseen juopon rakkauden

Eilen vähän ennen nukkumaan menoa tunsin jännän lämmön sisälläni. Samalla hetkellä minulle tuli hyvin onnellinen ja rento olo. Se tunne joka tuli sai mut miettimään oliko se tunne samanlainen kuin tunne joka minulla voisi olla ilman miestä?? Mä en tiedä mistä se lämpö ja onnellisuus tuli ihan yhtäkkiä, mutta se sai mut oikeasti hymyilemään ja unohtamaan pettymykset.

Mä mietin taas liikaa niitä suhteemme ihania alku aikoja. Mun muisti sai kyllä muistamaan kaiken muun paitsi sen kaljan ja juomisen. Miksi muisti ei voi niitäkin muistaa samalla tavalla mitä se muistaa kaiken kauniin?? Vai halusiko mies mut itselleen niin paljon joskus että se oikeasti huomioi minua paljon enemmän?? Ja lopulta kun sai kaiken minkä halusi niin eihän nainen voi suhteesta sitten lähteä.
Kuvitteleeko alkoholistit että puoliso pysyy rinnalla ikuisesti otti sitä huomioon tai ei. “Eihän puoliso voi millään mennä pois kun se on saanut lapset ja niin ihanan miehen, kyllä se alistuu kohtaloonsa join mä tai en. Se vaan uhkailee lähdöllä, ei se oikeesti mene. Kun mä vähän aikaa skarppaan, niin sitten saan olla taas rauhassa”

Mun pitäisi varmaankin vain ruveta muistelemaan kaikkia pettymyksiä mitä olen saanut kokea. Lupauksia joita mies ei ole pitänyt. Lupauksia lapsille auto ajeluista, joihin mä en ole lähtenyt kuskiksi. Listaa voisi varmaan jatkaa loputtomiin. Mieheltä jos kysyisi kuka/mikä kaikkiin pettymyksiin on syynä niin siltä tulisi varmaan kaikkea muuta mitä itse odottaisin.Itse olen varma että juuri se alkoholi ja mies ovat syyllisiä. Humala, sammuminen ja krapula… ei ne itsestään tule, kyllä se on alkoholin syytä. Kukaan sitä ei väkisin kurkkuun kaada, itse hän on siihen syyllinen. Mutta miten toisen saa tajuamaan?

Mutta nyt mä lähden antamaan aikaa lapsilleni.Niille joiden kanssa mä voin unohtaa murheet, jotka osaavat nauttia rakkaudesta oikein ja antaa vasta rakkautta innoissaan.

Hei Lurituri

tekstisi kuulostaa kovin surullisen tutulta. Niin monen monta kertaa olen kanssa iltaisin miettiny, että nyt aamulla sanon, että tää juttu on loppu. Sitten aamulla toinen on selvä enkä enään pystykään sanomaan mitään, korkeintaan “mököttämään” ja tuhisemaan. Ollaan oltu likemmäs seittemän vuotta yhdessä ja aina alkoholi on kuulunu mieheni elämään. Suhteellisen varhasessa vaiheessa tajus, että kirkkaat ei sovi ja on tyytyny pelkkään kaljaan. No sitä meneekin sitten reilusti enemmän ja saman kännin saa aikaan kun viinallakin. Eli plus miinus nolla. Työt hoitaa kyllä, mutta silti päivittäin tarvii karjaa saada ja vloppusin reilusti. Aina sillon tällön selviäkin päiviä. Mua on alkanu niin paljon ärsyttään pelkkä tölkin avaus se sihahdus… arg…

Oikeestaan vaan yks ihminen tietää mikä oikeesti meillä on todellisuutta, toiset vaan arvailee ja antaa niiden mukaan ohjeita just “että jätä se, ootko hullu”. Tavallaan kyllä olenkin, kun viitsin päivästä toiseen tätä touhua katella. Sitten taas toisaalta hyviäkin hetkiä on, mutta viimeaikoina niitä hyviä hetkiä on alkanu oleen vaan todella harvoin. Pääasiallisesti riidat johtuu kaljasta. Tai siis mullehan se on ongelma, kun toisella sitä ongelmaa ei oo ainakaan omasta mielestään. Toisinaan kyllä myöntää, että juo paljon, mutta avun hakemisen kynnys on todella korkeella.

Nyt vaan toivoisin että saisin tarpeeks rohkeutta tehdä päätöksiä ja varsinkin toteuttaa ne päätökset, aivan kuten sinäkin. Joskus vaan asioiden ääneen sanominen on vaikeeta vaikka niitä kuinka mielessään ajattelis. Mutta kyllä näistä asioista selvitään toinen toistamme tukien =)

Mulla kanssa samanmoinen tilanne. Sillä erotuksella että kerran olen lähtenyt. Lähdin mieheltä salaa lapsen kanssa kun mies oli pariksi päiväksi kadonnut kaljottelureissulleen. Pari kuukautta ennen lähtöä, hommasin kaikessa hiljaisuudessa omaa asuntoa, ja kun kaikki oli selvää hain vähät tavarat kodistamme ja muutin omilleni. Jätin lapun keittiön pöydälle jossa kerroin. Meillä siis on uusi omakotitalo josta on velkaa ihan omiksi tarpeiksi. Silti lähdin, lähinnä pelko ajoi, sillä mieheni oli arvaamaton ja usein uhkaillut tappamisellani. Puoli vuotta asuimme erillämme. Mies hakeutui lopulta hoitoon ja tämän jälkeen palasimme lapsen kanssa kotiin.

Vuosi meni hienosti aloin odottaa toista lastamme. Pikkuhiljaa asiat alkoivat mennä taas huonompaan suuntaan. Mieheni alkoi juoda enemmän ja enemmän. Vakuutteli että kaikki muuttuu kun lapsi syntyy. Ja pah.
Lapsi syntyi, minä vietin koko sairaala-ajan yksin ja mies joi kotona. Hän kävi vanhempieni ja poikamme kanssa minua kerran katsomassa. Tuhannen humalassa, niin että minua hävetti. Kun kotiin lähdön aika tuli, mies joutui pyytämään veljeäni kuskiksi, sillä hänellä oli niin jumalaton krapula ettei autonrattiin ollut asiaa. Onneksi äitini oli käynyt meillä siivoamassa, sillä mies oli sotkenut koko huushollin ja jokapaikassa oli ollut kaljapulloja.

Juominen on pysynyt aisoissa joten ja kuten (viikonloppuisin mäyräkoira ja pari lonkeroa ja viikolla saunaoluet). Väkivaltainen mieheni ei enää ole. Loppuvuodesta otettiin sitten jo krapularyyppyjä ja töistäkin oli pois kun joi. Kun kyllästyin ja sanoin että en enää jaksa että muutos on tultava, mies joi viikon. Kostoksi minulle, kuulemma. Soitin A-klinikalle ja sovittiin tapaaminen. Mies puhui täysraittiudesta ja siitä kuinka muutos on tultava, näin ei voi jatkua. Sitä raittiutta kesti sitten neljä päivää.

Muutama kuukausi tässä on nyt mennyt, mies käy a-klinikalla ja kerran on jopa käynyt AA:ssa. Kehuu yrittävänsä vaikka mitään muutosta ei ole tapahtunut, eli juominen jatkuu entiseen malliin ellei pahempana. Ja sitä ikuista rakkautta, sitä vannotaan.

Vihdoin olen saanut muutoksen aikaan itsessäni. Olen päästänyt irti. Enää en yritäkkään kontrolloida mieheni juomista, sillä tiedän etten siihen pysty. Olen huomannut uupuneeni niin pahasti, että jos muutosta parempaan ei tapahdu, menetän järkeni ja/tai henkeni. Olen laskenut etu- ja takaperin, että jos mieheni lähtee, pärjään lasten kanssa taloudellisesti vaikka jäisinkin tähän taloomme velkoineen kaikkineen. Mieleen nousee useinkin ne hyvät hetket ja ajatus että jospa sittenkin hän lopettaisi juomisen. Mutta sisulla työnnän ne ajatukset sivuun sillä vaihtoehtoja ei ole. Rakastan miestäni syvästi, olemme olleet yhdessä 15 vuotta.

Tiedän kokemuksesta, että kun eron hetki tulee, repeää helvetti. Viimeksikin mies aloitti jyrkän alamäen. Menetti työpaikkansa ja ajokortinkin menettäminen oli hiuskarvan varassa, uhakili itsemurhalla jne. Jostain olen kuitenkin saanut voimaa siihen ymmärrykseen että mieheni on itse vastuussa elämästään. Hän joko ymmärtää tehdä muutoksen parempaan, tai sitten juo itsensä hautaan. Kummallekkaan minä en mahda mitään. Voin vain toivoa parasta. Joku on joskus sanonut että parasta mitä alkoholistille voi tehdä on jättää se. Muistan myös millaista henkistä tuskaa se aiheuttaa kun välillä ei tiedä onko mies elossa vai ei. Mutta tällä kertaa olen varautunut, sillä tiedän. Muistan myös sen vapauttavan tunteen kun saa olla lapsen kanssa kotona, tehdä mukavia asioita, ilman että tarvitsee hermoilla toisen juomista. Toisaalta lasten takia tuntuu raskaalta sillä isä on pojille tärkeä. Tosin alkoholisti-isä ei tee lapsilleen kuin hallaa, enkä halua omien lasteni tulevaisuudessa toistavan isänsä virheitä. Olen vakuuttunut että pystyn tarjoamaan lapsilleni terveen ja tasapainoisen elämän ilman miestäni. Ja niitä terveitä miehenmalleja löytyy kyllä lähipiiristä.

Ja tällä kertaa haen apua niin itselleni kuin lapsillenikin, sillä vain siten voimme selvitä.

Mikä ihme miehen sai vajaa vuosi sitten miettimään myös muitakin kuin itseään. Silloin kun meillä oli parempi aika? Mahtoiko olla kun mä lähdin lasten kanssa ulos sanaakaan sanomatta tai viestiä en kirjoittanut minne me mennään. Menikö sille jakeluun monet “nalkutukset” sen kaljan kittaamisesta.
Vai jojotteleeko alkoholisti sitten vain läheisiään?? välillä siis lähelle (otetaan huomioon, ollaan mukava) välillä kauas (juodaan ja juodaan…)

Nykyään mä ajattelen aivan liikaa miestä. Milloin olen miettimässä sen kuolemaa, milloin taas auttamassa pois sairaudesta. Olisi niin helppo kun toinen vain lähtisi sanaakaan sanomatta.

Monesti olenkin miettinyt jos pakkaisin vaan tavarani ja lähtisin lasten kanssa. Olisi erittäin helppoakin pakata kun mies on monta päivää aina tien päällä. Mutta mitä mä ottaisin täältä mukaan? Melkein kaikki on yhessä hankittua (tosin miehen mielestä taas hän kaiken maksanut, mä olen vain ruokaa ostanut) Miten mä lapsille sen sanoisin että nyt muutetaan mutta jätetään isille kotiin tavaraa, isi ei muuta meidän kanssa. Ja jos mä salassa muuttaisin lasten kanssa pois niin enhän mä voisi lapsiakaan valmistella tulevaan mitenkään. johan ne viikonloppuisin kertoisi isälleen suunnitelmistani.
Tosin enhän mä voi nyttenkään lapsille sanoa äiti aikoo heittää teidän isän pihalle. Ei olisi ketään kohtaan oikein että lapsi möläsee “te erootte” Tosin mua se taas helpottaisi sanomaan että mä haluan pois miehen mun elämästä.

Miten mä voin pysyä kylmänä nyt perjantaina, sanoa erosta ja pitää pääni myös asian suhteen. Entä jos mies lähtee mutta palaakin sitten oven taakse illalla hyvin katuvaisena ja ilmoittaa hän ei juo enää ikinä. Pitääkö mun uskoa ja luottaa että toinen on tosissaan vai työntää hänet vain kylmään yöhön yksinään. Entä jos me eroamme mutta mies päättääkin olla etsimättä asuntoa. Missä vaiheessa mulla olisi oikeus potkaista se pihalle. Täällä pienessä kunnassa on kyllä aina jokin asunto vapaana, että asunnon puuttumisesta ei olisi siinä vaiheessa kyse. Mä tiedän että mä tulen katumaan ja pitkään jos en saa avattua suutani viimein.

Kun minä ensimmäisen kerran lähdin, poikani (6v.) oli silminnähden helpottunut. Kerroin hänelle lähdöstämme samana päivänä kun lähdimme. Illalla uudessa asunnossamme poikani tokaisi vain että nyt saa isi juoda rauhassa.

En voi neuvoa että lähteäkö vai jäädä, mutta itselläni ei enää ole kuin se yksi vaihtoehto. En halua olla kahdenkymmenen vuoden päästä tässä samassa tilanteessa. Raitistumiseen tarvitaan tahto, ja sitä tahtoa ainakin omalta mieheltäni puuttuu. A-klinikalla käy lähinnä pitääkseen minut “tyytyväisenä”. Juomiselleen on löytänyt aina oikeutuksen. Usein on syyttänyt minua. Vuosien saatossa olen tehnyt “testejä”, eli muuttanut käytöstäni hänen haluamaan suuntaan, koska olen halunnut nähdä tapahtuuko muutosta. Eipä ole tapahtunut. Ketään ei voi rakastaa raittiiksi, minä olen yrittänyt vuosia sitä vuosia onnistumatta siinä :wink:

Meillä juominen on mennyt puolenvuoden jaksoissa, eli puolivuotta vähän parempaa kunnes kosahtaa, ja sitten kadutaan. Semmosta jojottelua on ollut. Minä olen miettinyt että missä vaiheessa ilmoitan että lähdettävä on. Tiedän että kostoksi aletaan juomaan. Ja tietysti aiemmin kokemani väkivallan ja uhkailun vuoksi vähän pelottaakin.

Mutta koitetaan jaksaa. Ainahan on olemassa vaihtoehto että mies raitistuu.

Juu ei olisi minustakaan katsomaan miehen juomista seuraavia 20vuotta. Jopa viisi vuotta alkaa kuulostaa aivan liian pitkältä ajalta. Yksi viikonloppukin miehen kaljalaatikot keittiössä ja mies kapakissa kuulostaa järettömältä ajatukselta, kun tähä lisää sen että se soittaa yleensä muutaman tunnin päästä ja purkaa sitten muhun vihansa. Kiitos vain miehelle joka baari reissun jonka tehnyt ja kännipäissään suututellut minutkin samalla.

Uhkailuja mä olen itsekin kuullut mm. “jos sä haet eroa mä tapan sut, sä et vie multa lapsia, mä teen sun elämästä helvettiä… jne…” Välillä mä pelkäsin paljon mun miestä välillä taas vähemmän. Nyt kun mä rupean jotenkin luottamaan ettei se mua tapa tai tee mun elämästä helvettiä vaikka sen jättäisin, niin kuvioihinpa tulikin sitten nämä… “mä tapan itteni, mä nousen heti vaikka hirttosilmukkaan niin ei tartte kestää mua… jne…” Musta jotenkin tuntuu ettei se näitäkään tekisi. Jos tai paremminkin kun me erotaan niin se varmaan lähtee juomaan, juo niin paljon että työpaikkakin on vaakalaudalla. Tai sit se etsii seuraavan naisen jonka saa liehiteltyä. Kaikki on vain arvailua…

Mä mietin että jos tulisi “hyvä henki” joka tarjoaisi miehelle miljoonan jos mies ei joisi enää tippaakaan loppuelämänsä aikana alkoholia, niin mahtaisikohan se edes sillä (miljoonalla) lopettaa juomistaan?? jotenkin musta vaan tuntuu ettei raha tässä ratkaseisi yhtään mitään. Ehkä hän kokeilisi vähän aikaa, mutta luopuisi raittius ajatuksesta.
Mies muutama viikko sitten mietti, et jos hän rupeaisi työmaallaan tekemään ruokaa (nykyään syö lähinnä valmisruokia) ja lopettaisi tupakan polton, niin hänellä jäisi paljon säästöön. Okei, ihan hyvä ajatus oli kyllä minustakin, mutta aika jännä ettei maininnut sanallakaan kaljaa tai baaria. Eiköhän kumminkin ne vie suurimman osan rahasta.

Tiedättekö kaikki te muut: musta tuntuu hyvälle kirjoittaa :smiley: ja purkaa tunteitani tänne. Paljon paremmalta tuntuu “puhua” täällä, kuin kavereille, joilla ei ole alkoa käyttävää puolisoa. Ja kun lukee teidän toisten kirjoituksia niin niissä on niin paljon samaa kuin omassa elämässäni. Iso kiitos siis teille

Ei ole minustakaan katsomaan miehen juopotteluja enää kauan, kiintiö alkaa olla niin täysi, että todennäköisesti kesällä muutosta tulee.

Tuota rahankäyttöä olen itsekin usein miettinyt. Kumma kun kaljaan aina riittää rahaa, mutta jos vaimo ketale aikoo itselleen hankkia jotain muuta kuin välttämättömiä, niin hirmu purnaaminen, miten kallista kaikki on. Jopa sukulaisten luona käyminen on liian kallista. :unamused: Itselleen mies voi hankkia kyllä milloin minkäkin työkalusarjan, digiboxin, telkkarin yms, mutta auta armias, jos vaimo menee tuhlaamaan vaikka kukkiin rahoja, jotka tietenkin ovat yhteisiä silloin, kun puhutaan vaimon hankinnoista ja miehen omia, kun puhutaan miehen hankinnoista. :smiling_imp: :laughing:

Ja tuon viimeisen kappaleen voin kyllä hyvin allekirjoittaa myös. Kiitos teille. :smiley:

Tänään olisi se mun elämän suuri kevät siivous edessä. Siivota mies pois mun elämästä. Olo mulla vaan ei ole hyvä. Pelottaa, jännittää ja kaduttaakin valmiiksi. Saanko sanaakaan sitten suustani, vai pysyykö suuni visusti kiinni taas siihen asti kun mies ympäri kännissä kotiin yöllä pörähtää. Onneksi iltasella saan jo vastauksen.

Omalta osaltani mä olen kait “auttanut” miestäni juomaan. Tai paremminkin olen hienovaraisesti piilotellut kaikki tyhjät kaljatölkit pois näkyvistä jos vieraita on tullut. Oon antanut onnellisen kuvan perheestä vaikka kaikki ollutkin möngässä. Siitä mulla ei ole havaintoakaan, kuinka kauan mä olen oikeastaan salaillut muilta miehen juomisia?? Voi olla hyvinkin mahdollista, että koko meidän yhteisen elämän ajan.

Vuosi sitten kun mies jouluaatto iltana lähti kapakkaan sanoi käyvänsä yhdellä, mä uskoin. Kun se tuli sitten aamuyöstä ympäripäissään kotiin hakemaan viinapullon ja lähti kavereilleen, mä rukoilin että se jäisi. Ei jäänyt mies eikä tullut seuraavana päivänäkään. Mitä mä tein? itkin ja yritin jaksaa lasten kanssa, olo mulla ei ollut hyvä kun mietin missä toinen. Silloin mä olin liian riippuvainen miehestä, toivottavasti nyt tästä kaikesta tulee loppu.

Mä taas mietin että jos se tänään sit tuliskin järkiinsä… Jättäisi kalja tölkit kiinni ja alkaisi etsimään apua itselleen. Olisinko mä enää valmis jatkamaan yhdessä ja antamaan anteeksi kaiken pahan mitä hän on tehnyt? Luultavasti hän ei kyllä jätä niitä tölkkejä kiinni. Niin monta vuotta on nauttinut päivittäin kaljaa.

Vajaassa vuodessa mies on juonut 3litran pakastepussillisen kaljatölkin nipsuja täyteen. Ja pussi pitää sisällään vain kotona juodut tölkit. montakohan litraa niitä nipsuttimia olisi jos aivan kaikki olisi pussissa?? Montakohan alkoholi annosta se oikein joi vuoden aikana… aika paljon uskoisin.

Mutta nyt pitää ruveta valmistautumaan henkisesti iltaan, helppo siitä ei tule.

Hei Lurituri
tsemppiä ja voimaa sulle iltaa varten! Ei varmaan kannata liikaa pyörittää päässään toiveita miehen raitistumisesta ja vaikka nyt sellaista hätäpäissään lupaisi, kun sanot lähteväsi, älä usko, vaadi tekoja tällä kertaa (tiedän, helppo mun on sanoa :laughing: )

Mulle keskusteluapu joskus sanoi, että kun eroa miettii tarpeeksi, siitä tulee ainoa vaihtoehto, eikä mikään puolinainen enää käy… Siinä on vaan se haitta, jos eroa ei sitten pystykään toteuttamaan, ahdistus kasvaa todella suureksi. Näin on nyt mun kohdalla käynyt. Yritän kyllä jostain ammentaa voiman, että saisin miehelle sanottua, että se on loppu nyt. Toivottavasti se päivä vielä tulee. Sillä aikaa toivon voimia sulle :slight_smile:

T: Piki

Mä en hirveästi asioista puhu, olen tällaista tasaista mallia enkä halua leimautua nalkuttajaksi. Kaksi vuotta sitten sanoin viimeksi, että asioihin on pakko tulla muutos.

Nyt se on tulossa, ja se tulee. Mulla ei ole enää vaihtoehtoja.

Kaikki se, puhutaan nyt vaikka siitä rakkaudesta, mikä alussa oli hyvää ja pehmoista on nyttemmin kuin rusina saharassa. Minulla ei ole enää mitään annettavaa tähän suhteeseen.

(Paitsi jos nyt käy ilmi, että ukolla on agressiivinen haimasyöpä, mitä epäilen)

Hei Lurituri!

Voimia kevätsiivoukseen ja kerrohan mitä sait aikaiseksi. Minä vasta viikkosiivousta täällä aloittelen, mutta eipä tuo suurempikaan siivous enää kaukana häämötä täälläkään :slight_smile:

Heipä hei.
Täällä meni viikonloppu rattoisasti. Perjantaina mies tuli niin myöhällä töistä etten mä jaksanut enää jutella. Mutta lauantaina sit juteltiin pitkään ja hartaasti. Tällä kertaa rauhallisesti niin kuin aikuisten pitäisi tehdä… Lopputulos nyt ei mennyt niinkuin ensin ajattelin eli vielä jatketaan yhdessä. Mutta mies taisi viimein tajuta että nyt on pakko tulla muutos juomisen suhteen. Sen näki oikein silmistä että tietää mun olevan tosissaan lähdössä.
Lähti tuossa vähän aikaa sitten työmaataan kohti ja mä toivon että hän oikeasti nyt viikon siellä ajattelee ihan kunnolla mitä haluaa. Eilen kovasti kyseli että haluanko mä että hän lopettaa juomisen… no mitäpä muutakaan mä olisin voinut vastata kuin että hänen itsensä pitää osata haluta lopettaa. En mä voi toisen puolesta sitä päättää et juoko hän vai ei. Mut kyllä mä osasin vastatakin että mä en halua vuosia katsella että hän joka päivä kaljaa killittää ja jos ei tule muutosta mä lähden.

Kyllä keskustelun aikana oli miehellä vaikka mitä taktiikkaa, ainakin siihen asti kun rupesi asioiden laidan tajuamaan. Mutta ehkä kun mä olin rauhallinen ja olin mielessäni jo eronnut, (miettinyt tavaroiden kohtalon lasten tapaamisen sun muut jo eron kannalta järkeväksi. En tosin miehelle näistä kertonut) Pystyttiin juttelemaan rauhassa.

Nyt olo on hieman helpottunut mutta toisaalta jännittää tulevaisuus. Meidän kohtalo kumminkin mahtaa selvitä tässä 2viikon aikana. Miehellä on kahet pippalot tiedossa joista se ei ennenkään ole kuin kaatokännissä selvinnyt kotiin. Periaatteessa kun se ei pysty niistä edes laistamaan, mutta se voi kumminkin näyttää että pystyykö se oikeasti olemaan juomatta… Se jäänee nähtäväksi.
Mä en enää jaksa toivoa liikoja ja jotenkin mä en oikein uskokaan enää, että se juomisen jättäisi tai vähentäisi rajusti. Vähän mua harmittaa että kumminkin annoin vielä mahdollisuuden muuttua, mutta jos muutosta kumminkin tulisi niin sittenhän mä olen enemmänkuin kiitollinen. toisaalta taas jos muutosta ei tule niin ei mun tartte enää suhdettakaan jatkaa, vaan pääsen lähtemään pois miettimättä enempää.
Nyt vaan keräämään voimia taas uuteen koitukseen jos ne kaljalootat tulee perjantaina taas kotiin asti…

Oletko, Lurituri, lukenut muita keskusteluja täällä, esim. Viikonloppujuoposta? Näkisit, miten paljon sinulla on kohtalotovereita ja ehkä saisit niistäkin jutuista perspektiiviä tehdä oma ratkaisusi elämäsi ja lastesi elämän suhteen.

Valitettavasti minä en usko miehesi muuttuvan, koska on tähän saakka kieltänyt olevansa alkoholin ongelmakäyttäjä. Ehkä pystyy tsemppaamaan hetken aikaa, mutta todennäköisesti sitten taas jatkaa eli löytää syyn juomiseen. Johan nuo parit pippalot ovat hyvä syy lähteä ja juoda.

Tunnen lukuisia naisia, jotka uhkaavat puolisoaan erolla, jos tämä ei lopeta juomista. Ja yllätysyllätys, ovat yhdessä vielä vuosiakin tuon jälkeen miehen jatkaessa enemmin ja vähemmin sitä juomista.

Ihmettelen sitä, missä välissä miehesi pystyy olemaan hyvä isä lapsille, jos on viikot työreissussa ja viikonloput kännäämässä. Olehan ihan rehellinen itsellesi; ehkä ajattelet vain sitä perheidylliä, joka teillä voisi olla, JOS mies ei joisi.

Ole rohkea; älä yhtään häpeä tai pelkää sitä ratkaisua, että päätät pelastaa oman ja lastesi elämän alkoholiongelmaiselta perheenisältä. Kuten täällä joku kohtalotoveri kertoi; hän jopa oli lähtenyt yhteisestä elämästä pois, mutta miehen kyettyä muutokseen, palannut yhteen ja sitten kuukausien kuluttua tilanne alkoi jälleen muuttua surkeaan suuntaan.

Jos kuitenkin jatkat elämääsi miehesi kanssa, niin hae tukea omaan elämääsi jonkinlaisten keskustelujen kautta. Tärkeintä on, että elät omaa elämääsi ja annat miehen selvitä omastaan, niin oudolta kuin se tuntuukin, kun kuitenkin on pyrkimys elää yhteisessä perheessä.

Voimia ja uskoa siihen, että elämänilo palaa takaisin, kunhan saat ITSE päättää arjestasi :slight_smile:

Hemmiina-> Suustasi tuli paljon asiaa ja kyllä pisti miettimäänkin millonka mies on viimeksi ollut hyvä isä?? ja tulin sitten päätökseen et taisi olla 2vuotta sitten… Poikkeuksiakin kyllä väliin mahtuu, mutta mietinkin millon viikonloput pyhittänyt perheelle. joo kyllä on muuten pitkä aika kun nyt ajattelee. Vielä enemmän pistää ajattelemaan että miten ihmeessä mä olen vielä tässä suhteessa sitten?

Jonkin verran olen lueskellut täällä juttuja. Aikaa mulla ei ole hirveästi päivittäin kun on noi tenavat ja kotihoidettavana. Ja todella paljon monesta jutusta löytyy omaa elämääni. Välillä tuntuu ihan kuin kaikki alkoholistit olisi samalla kaavalla tehty ja samalla tavalla jatkavat juomista ja perheen tuhoamista…

Varmaan olen itsekin sortunut monta kertaa sanomaan puolitosissaan et erotaan. Ja tässä sitä ollaan… mutta tällä kertaa mä olen tosissaan. Tälläkin hetkellä kun lapsia arkipäivät yksin katselen, järjestelen menot sun muut. Viikonloppuisin mies katsoo minkä katsoo, tekee ruokaa jos kotona.
Mutta mä en vain tunne että me hyvin kokonainen perhe enää oltaisiin. siksi mun on ehkä helppo vaan lähteä. Helpompi olisi varmaan vain lähteä omasta kodista mitä mies pistää sit pellolle… Täältä vaan ei kolmioita tahdo löytyä helposti, mikä kyllä vaikeuttaa omalta osaltaan muuttoa.
Toisaalta olen miettinyt jos lähtisin omien sukulaisten kuntaan asumaan, mutta tässä on vaan se ongelma kun lasten terapiat katkeaisi ja toisessa kunnassa joutuisi taas jonon hännille… Esikoinen tippuisi kokonaan listoilta pois kun aloittaa koulun ensivuonna.

Mutta kyllä se taitaa niinkin olla et jos mä olisin se joka lastenkanssa tästä muuttaisi pois niin kyllä meille se kaksiokin passaisi väliaikaisesti. Kyllähän sitä kerkeäisi sitten kun elämän saanut eritavalla kuntoon muuttaa isompaankin ja ehkäpä lähemmäksi omaa sukua.

Hei Lurituri! Kiva, jos koit, että puhuin asiaa. Itse pelkäsin jo loukkaavani sinua jotenkin suorilla sanoillani :slight_smile:

Kiinnitin huomioni tuohon “lasten terapia” -asiaan… En muista, olitko jo aikaisemmin viitannut tuollaiseen enkä edes tiedä, onko kyse kasvatus-, psyko-, puhe- vai fysioterapiasta, mutta syystä tai toisesta mieleen tuli heti jonkinlainen psykiatrinen tuki lapsille. Sinun ei tarvitse kertoa tuosta yhtään tarkemmin, mutta JOS osuin oikeaan, niin sellainen lohdutuksen sana; lasten vointi todennäköisesti kohenee, kun perhetilanne eheytyy (jää vain yksi luotettava vanhempi ja ehkä tämän sukuverkosto) eikä enää ole pelkoa epävakaan isän toiminnasta.

Minua on surettanut monet kerrat, kun huomaan tiettyjen perheiden lasten kärsivän joko arkuudesta (masennuksesta) tai lukihäiriöistä ja sosiaalisesta eristäytyneisyydestä, kun tiedän, että perheen isä juo paljon, käyttäytyy narsistisesti ja joskus jopa väkivaltaisesti jne. Usein äidit eivät uskalla myöntää, että ongelman lähtökohta on tuossa, vaan tilanne jatkuu vuodesta toiseen ja lopulta lapsi on joko ihan osastohoidossa tai ainakin pitkäaikaisessa terapiassa.

Pelastakaa oikeasti lapsenne tuollaiselta elämältä! Ja tuo ei nyt ollut sinulle, Lurituri - sinähän taidat olla sitä jo tekemässä.

Kannustan myös rohkeasti lähtemään lähemmäs sukulaisia/muita läheisiä. Varmasti pärjäisitte alkuun reilun kokoisessa kaksiossakin - pääasia, että ei tarvitsisi katsella etäisen ja juopuneen isän touhuja; kerjätä häneltä huomiota, saada katteettomia lupauksia ymym.

Tsemppiä sinulle ja lapsillesi Lurituri ja aurinkoista kevättä!