Minäkin asun paikkakunnalla, jossa ei ole al-anonia ja muutenkin niin syrjässä asun, että lähtemään joutuis joka tapauksessa etemmäs. Mutta tuota jäin miettimään, että miksi lastensuojelu on niin mörkö teillä. Onko teillä virkaintoisia vai tuntuuko vain sinusta siltä? Minä nimittäin kerroin neuvolassa ja lasten hoitopaikassakin huolistani, eikä lastensuojelu hyökännyt "päälle. Minulle kyllä kerrottiin, että jos haluan, niin he tekevät lastensuojeluilmoituksen miehen juomamäärien takia. Mutta välttämätöntä se ei ollut, vaan kuunneltiin minua ja minun jaksamista. Minusta oli silloin tärkeää saada se tieto sinne, että jos jotain minulle sattuu yllättäen, niin tietävät, ettei lapset välttämättä pärjään isänsä kanssa, ellei apua järjestetä.
En sitten tiedä, että paljonko vaikutti asiaan se, etten itkua tihrustaen sitä kertonut, vaan sain kerrottua senkin, etten jaksa enkä hyväksy enää miehen juomista ja muutosta aion tehdä kesällä viimeistään. Kevättalvella olisi ollut koko perheelle suurempi ongelma se, jos mies olisi päreensä polttanut aiheesta. Kohta on ihan sama.
Joku tänne joskus postasi myös Al-anon nettiryhmän osoitteen - muistaako kukaan? Joten ei ole pakko fyysisesti mennä minnekään. Luulisin, että Auttavasta puhelimesta voisi löytyä tiedot (09- 09-750200). Päivystää ma-su klo 9-21.
Tuli mieleen, että seurakunnalta saa myös keskusteluapua, käsittääkseni ilmaista. Kannattaa ottaa selvää. Ja Cricketin laittama numero auttavaan puhelimeen voi olla myös hyvä laitta muistiin,jos joskus tuntuu että seinät kaatuvat päälle. Ja perheneuvola auttaa myös, jos sellainen löytyy kunnastasi. Olen samaa mieltä, että tuskin sinun tarvitsee pelätä neuvolassa lastensuojeluasioita. Kyllä siellä ammattilaisilla on ykkösasiana sinun ja perheesi auttaminen. Mutta ymmärrän kyllä että asioista puhuminen siellä tuntuu vaikealta.Tiedät itse, haluatko puhua vai et, ehkä joskus myöhemmin haluat, vaikka se nyt tuntuu mahdottomalta. Siihen asti kannattaa etsiä sopivampia paikkoja. Minullakin oli aikanaan kynnys puhua ja alkaa ruotimaan asioita todella korkea. Al-Anonista löysin luottoystäviä, joiden kanssa keskustelemme edelleen; minun apuni on vain yhden puhelinsoiton päässä. Lisäksi kävin aikanaan perheneuvolassa itkemässä muutaman kerran, siellä oli mukava psykologi, jolta sain todellista apuakin.Toivottavasti löydät hyvän kanavan, missä purkaa juttujasi. Ja tosiaan ei se tänne kirjoittelukaan yhtään huono vaihtoehto ole Samalla autat muita samojen asioiden kanssa taistelevia.
Tässä aikoinaan juuri neuvolasta tekivät ilmoituksen koska epäilivät etten mä voi mitenkään jaksaa niin hyvin lasten kanssa mitä kerroin (ensin nla yritti painostaa lapsia pitämään kokopäiväisesti PK:ssa) Sitten lastensuojelu juuri tuli kuvioihin mukaan ja mä koin sen hirveän stressaavana. Tuntui et LS yritti painostaa lapsia kokopäivähoito paikkaan (ovat puolipäiväsiä) iltaisin olisi pitänyt ottaa lasten hoitaja kotiin pariksi tuntii 3kertaa viikossa. Sit vanhempia lapsia olisi pitänyt viedä kerran kuussa (vähintään)viikonloppu hoitoon. Ja kaikki tämä vain sen takia että mies tekee reissutöitä.
Mulla oli ja on hyvä olla lasten kanssa silloin kun ne on kotona, en mä koe niitä taakaksi. Mä nautin siitä että saan heidän kanssaan käydä ulkona päivittäin ja se tuo myös mulle paremman mielen. Mies ei silloin (lastensuojelun aikoihin ) hyvin ollut meidän kanssa, kun se juoksi töissä ja toisen naisen luona. Jos mä olisin tiennyt vain silloin miehen juoksuista olisin mä ehkä saanut lastensuojelun kautta jotain irti.
Kaikista eniten lastensuojelussa kiukuttaa et ne väkisin tuputtaa sellaista apua mitä mä en suostu vastaan ottamaan, kun en koe tarvitsevani. Ja sit se kun niistä ei tunnu mitenkään pääsevän eroon. Tän takia mulle on lastensuojelu (ainakin tässä kunnassa)karmea mörkö.
Kyllä mä vielä keinon keksin minne lähden puhumaan.
Viikonloppu meni taas katsellessa kaljaa kittaavaa miestä. Ei se siitä miksikään enää muutu, kyllä mäkin alan tässä vihdoin ja viimein sen ymmärtämään ja myöntämään.
Pikkuhiljaa mä alan myös ymmärtämään miksi oma äitini varoitti minua miehen suhteen. Tai paremminkin varoitteli 4ensimmäistä vuotta ja nyt viimeiset vuodet äitini on sanonut että kyllä siitä mies taitaa sittenkin tulla… Silloin kun mä en uskonut että miehessä jotain vikaa niin toiset tiesivät siinä olevan. Nyt kun itse alan ymmärtämään miten yksipuolinen suhde alkaa olla, toiset eivät sitä huomaa…
Pikkuhiljaa olen tullut myös tulokseen että mies ei ole pelkkä alkoholisti vaan narsistikin. Pikkuhiljaa tässä palaset alkavat loksahdella paikoille, ja enemmän totuuksia tulee julki miehen menoista ja teoista. Se on jännä miten oma muisti on unohtanut paljon asioita. Viikonloppuna kävimme jännän keskustelun perheväkivallasta. Mies jossain vaiheessa kysyi jäisinkö minä suhteeseen jossa hän kerran löisi mua? mä vastasin että en tiedä… joo olisin voinut ehkä paremmin vastata. Ei ole lyönyt ja plaa, plaa, plaa… mutta henkistä väkivaltaa kyllä käyttänyt runsaasti… Tästä oli parempi taas pysyä hiljaa… olisi alkanut hirveä tappelu keskellä yötä…
Nyt mä olen pääni puhki miettinyt että mies kyllä kerran nyrkin nosti, siis vain nosti. Ja hieman musta tuntuu että se olisi voinut olla vuosi sitten kun olin todella avuton ja pohjalla. Ihan kuin mies yrittäisi polkea mua koko ajan jalkoihinsa, päästä niskan päälle. Sitten kun se huomaa että mulla on huono olla niin pökköä lisää pesään vaan, että musta tulee vielä rikkinäisempi. Nyt tässä on vaan se ongelma että mä en kuuntele enää kauniita sanoja ja hienolta kuulostavia lupauksia toisen suusta, ummistan korvani. Jos hän tekee jotain hyvää nin ummistan silmäni. Jos hän yrittää sydämeni viedä niin käännyn pois.
Nyt mä tiedän miksi mun pitää lähteä pois. Mun pitää suojella niin itseäni kuin lapsiakin. Mun pitäisi saada miehen elämä silleen et se tajuaisi lähteä pois meidän elämästä tai ainakin mun elämästä. Viimekädessä se taidan olla kumminkin minä, joka muuttokuorman ja lasten kanssa lähtee. Ja silloin me lähdetään sukulaisten lähelle asumaan. Tuntuu ihan hölmölle kuinka en ole mitään ennen huomannut. Miten hölmö ihminen voi ollakaan kun ei ole uskonut muita jotka näkevät parisuhteen eritavalla. Eikö siinä vaiheessa olisi jo aika ottaa itseään kiinni niskasta, kun huomaa pelkäävänsä toiselle puhumista ettei toinen suutu. Tai kun joutuu karsimaan oman elämänsä minimiin että toinen voisi mennä miten haluaa.
Välillä mä olen miettinyt että jos tänne synnytään tekemään oma tehtävämme ja ennen syntymää valitaan ne elämän haasteet mitkä pitää kohdata. Niin miksi ihmeessä mä olisin itselleni valinnut tällaisen perhe h**vetin? Siltä mun avioliitto vuodet alkaa tuntua. Pikkuhiljaa koko meidän historiamme alkaa tuntua pelkältä valheelta ja väärinkäsitykseltä. Vähän kerrallaan ne pienet hyvätkin muistot alkavat mennä taka-alalle. Tältäkö se tuntuu kun silmänsä saa auki (tai edes pikkasen raolleen)??? Rupeaa näkemään vääryyden ja taistelemaan valheellisia mielikuvia vastaan.
Kun kyllä mä kestäisin, sietäisin, pärjäisin. Mutta kun ei elämä voi olla pelkästään sitä, että sovittelee päivästä toiseen, yrittää luovia ja selittää parhain päin. Tai käyttää perusteluna sitä, että huonomminkin voisi olla.
Ei se kaikki ole valhetta ja hukkaan heitettyä. Mutta sinulle, kuin itsellenikin, sanoisin että ota etäisyyttä, näe kirkkaammin. Ja se oma suku, oma heimo, veri on kuitenkin vettä sakeampaa. Itse olen itseäni pitänyt aika yksinäisenä sutena, ja pidän vieläkin. En mä mikään seurapiiri-ihminen ole.
Mutta ystävien puolesta olisin valmis tekemään paljon.
Yritin tehdä tämän suhteenkin puolesta. Mulle on yritetty tolkuttaa useita vuosia, että parisuhteeseeen tarvitaan kaksi. Niin totta vie tarvitaan.
Tänään mulla on tosi hyvä olo Mä sain purettua olooni toiselle henkilölle, joka on ollut myös huijattu. Muutaman päivän viestittelyn jälkeen me lopulta käkätimme vedet silmissä yksinämme tätä kauheutta ja vitsailimme asioilla meillä ainakin tuntui nauruterapia auttavan. Toisaalta musta tuntuu hirveän hyvälle et mies on vaan “vähän” valehdellut mulle ja paljon enemmän muille, mut toisaalta surettaa hirveästi mitä valheita se on toisille kertonut… Mun tekis niin mieli kertoa koko maailmalle minkälainen pässi se mies oikeesti on vaikka suurin osa ihmisistä pitää siitä todella paljon.
Nyt AJATTELIN et voisin miehelle puhua et jos tää viikonloppu olisi sitten viimeinen viikonloppu minkä yhessä vietämme. Voisimme vaikka olla toisistamme erillään ihan kokonaan jonkin aikaa. Jos se haluaisi niin saisi lapsia käydä katsomassa muttei mitään muuta vähään aikaan (toivottavasti ikinä). Mut tääkin asia on vielä ajattelu asteella mut tuntuu niin ihanalle ajatukselle kyllä.
Alkuviikosta mua pelotti jo hirveästi et viimeinen ystävä joka mulla täällä kaupungissa on, jättää mut pian oman onneni nojaan. Olenhan mä menettänyt monta muutakin ystävää, ehkä miehen takia tai sit vaan yhteyden pito ollut liian vähäistä. Mut nyt mä perjantaina menen taas ystävän luokse kylään… Nähellään melkein joka toinen viikko ja mun taitanee pitää sitä kiittää et se ei ole vielä lähtenyt mun elämästä. Ehkä se tietääkin jo ettei mun elämä helpoimmasta päästä ole…
Tässä viimeisimpänä ajatuksena sain että mies pitäisi laittaa “totta vai tarua” koti kisailuun. Ystäviä sieltä täältä napsia mukaan katsomoon, kehitellä kysymyksiä miehen elämästä ja pyytää häntä vaan vastaamaan totta tai tarua. Minä ja muut sit paljastettaisiin vuorollaan puhuuko mies totta vai tarua. Ja jos mies pääsisi loppuun asti (käyttäisi kaikki kysymykset) niin voittaisi menolipun thaimaaseen. Aivan pelkän meno lipun…
Opetuksen toi mies sietäisi kyllä oikeasti saada on niin monen elämää säheltänyt, melkein parisuhteita rikkonut ja ystävyys suhteita hajottanut. mä en enää ymmärrä mitä sen päässä liikkuu vai onko aivojenkin tilalla sitten vain sahajauhoo… Nyt mulle on tois arvoista juoko se enää tai kuinka paljon paremminkin juo.
Ei mua kiinnosta kuin oma (ja lastenkin) hyvinvointi. Nauruterapia taitaa olla tällä hetkellä se mulle sopivin vaihtoehto.
Ihan kuin olisin itse kirjoittanut. Voisipa sanoa, että täsmää sanasta sanaan.
Nauraminen onkin rentouttavaa, vaikka se olisikin vähän mustan huumorin puolella välillä.
Meillä on harvinaisen vähän mies juonut tällä viikolla. Peräti jäi yhteen iltaan, eikä jatkunut seuraavaan vuorokauteen tällä kertaa. Taitaa olla latautuminen ensiviikon tärkeisiin asioihin menossa. Mutta onhan se vielä vappu tässä välissä, että saapas nähdä mitä kenkä tekee.
Kävinpä siellä ystävän luona tänään ja ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa aika meni siivillä. Oikeastaan koko päivä on mennyt aivan liian nopeasti tänään, vai onkohan kaikki mun kellot vain sattunut yht aikaa menemään sekaisin?
Tuttavan kanssa leikittelimme ajatuksella et laitetaan ilmoitus: annetaan mies kotiin kuin kotiin. palautus oikeutta ei ole mutta takuuna lupaamme et aika ei käy pitkäksi kun jutuissa yrittää pysyä mukana. haku palkkana tarjoamme vielä munkki-kahvitkin. jälestäpäin saa kunnon naurut.
Niinpä niin… jos ei muuta keksi niin sit morkataan miestä. Kyl mä taas eilen illalla muutaman kyyneleenkin vuodatin ja tänä aamuna toisen kerran… mut nyt kaikki taas mainiosti Kyllä se olo kohentuu tästä vielä paljon tulevaisuudessa. Suunta uusia tuulia kohti vaan hinnalla millä hyvänsä…
Tähän väliin taas isokiitos tästä foorumista ja kävijöistä Tänne kirjoittelusta mä olen saanut paljon apua ja toivottavasti joku muukin saa miettimistä omaan elämäänsä. Kunhan muistamme että emme ole yksin täällä maailmassa, emmekä yksin missään muuallakaan. Meillä kaikilla on kohtalotovereita.
Nyt mun piti miettiä tovi että rupeanko edes kirjoittamaan oli aika vilskeinen viikonloppu.
Mies ilmoitti veljensä tulosta noin tunti ennen kuin itse tuli kotiin vaikka oli useamman päivän sit tiennyt sen tulosta, ja mulla kun oli niin avautuva olo niin en oikein saanut sitten sanaa suustakaan. Halusin “säästää” veljen kuulemasta perheriitoja. Lauantai iltana mun oli sit pakko avautua ja oikein kunnolla. Olo kävi niin sietämättömän pahaksi ja se näkyi jo ulospäinkin niin pahasti. Kaikki kyllä sai kuulla osansa ja mulla oli hyvä olo, olin päättänyt että nyt saa luvan kaikki loppua. Sunnuntaihin kun päästiin niin talo oli täynnä väkeä ja sain lopulta miehen tunnustuksen. Paljon se kyllä vaati mutta parempi näin. Sittenpä sitä oltiinkin loppuaika mielinkielin ja lässynlää…
Mies puhui paljon (kuten yleensäkin) välillä syytti mua siitä että mä olen syypää et hän juo nyt (mähän se kaadan väkisin kurkkuun) välillä sit puhui et aloitetaan kaikki puhtaalta pöydältä uudestaan. Itse pari hairahdusta tehneenä oli mun vuoroni tunnustaa. Siinäpä sitä taas oltiin… Loppujen lopuksi mies vannoo ettei ikinä ja mä toivon et kaikki muuttuisi paremmaksi… tavalla tai toisella
Mä en vaan ymmärrä miesten logiikkaa et sitä mitä toinen ei tiedä, ei tarvitse kertoa, ja niin pitkään kun toinen ei pysty todistamaan, niin ei tarvitse tunnustaa… Niin ja puhutaan vielä kaikki sivullisetkin huijaamiseen mukaan.
Luottamuspula meillä kummallakin on. Pahemman laatuinen vielä. Mä kovasti harkitsen vieläkin noiden eropapereiden vientiä, onhan meillä nyt pienoinen harkinta-aikakin meneillään, mut jos sen laittaisi ihan virallisestikin harkinta ajaksi, tosin se taas maksaa. Musta vaan tuntuu, että pitäisi ottaa nyt askel eteenpäin, eikä yhtään enää taaksepäin.
Tämä kirjoittelu on auttanut paljon selkeyttämään ajatuksia. Ja musta tuntuu että meidän parisuhteen loppumisen aika ei ole vielä tullut. Jotenkin musta tuntuu että meidän pitää vihata toisiamme ennenkuin pääsemme toisistamme oikeasti eroon ja se taas ei lastenkannalta ole yhtään hyvä ajatus…
Tällä kertaa tällaisia ajatuksia ja saattaapi olla et mulla tulee kirjoittelussa piettyä nyt taukoa.
Kirjoitan tänne ekaa kertaa, mutta kaljaa juova mieheni repii mun hermoja niin,että oli pakko tulla laittamaan jotain tänne, en ole hyvä kirjoittaja, olen lukenut monien kirjoituksia ja saanut lohtua.
Nyt ottaa päähän kun ukko on kussut sänkyyn, eikä tee mitään, juo vaan olutta, eikä sen kanssa voi
puhua mitään järkevää, eli yritän parhaani mukaan elää kuin häntä ei olisikaan, kaksiossa se vaan on
joskus vaikeaa.
Mieheni on epäsiisti, selvinpäin taas aika ok.
AijaHelena, hyvä että olet löytänyt tiesi tänne vertaistukisivulle!
Alkoholistin läheisenä uupuu, ja on tärkeää, että löytyy joku mahdollisuus purkaa tuntojaan. Kun huomaa, että kohtalotovereita on paljon, saa siitä lohtua, ei olekaan yksin! Omankin tilanteensa näkee ehkä eri valossa, kun sen kirjoittaa näkyviin tai kertoo jollekin. Kirjoittele rohkeasti tänne, ei täällä kysytä onko “hyvä” kirjoittaja. Sitä paitsi monen on ensin vaikea tuoda ajatuksiaan esille tai puhua ongelmistaan, kun usein on niin, että ne on yrittänyt piilottaa, mutta kun alkuun pääsee, saa tästä todella apua, ainakin minun kokemukseni mukaan.
Yritä keskittyä omaan hyvinvointiisi! Tsemppiä sinulle!
tv Rinalda, myöskin juopon puoliso
Kussut sänkyyn… Mielestäni kirjoituksesi oli hyvä avaus, eikä täältä tosiaan heitetä pois vaikka ei niin hyvä kirjoittaja olisikaan Riittääkö sinulle tosiaan se, että miehesi on “selvinpäin aika ok”?
Että jos yrität elää kuten toista ei olisikaan, niin siinä vajoaa varjoksi. Tai ehkä joku onnistuu ignooraamaan sen toisen, mä olen yrittänyt häivyttää itseni. Älä huomaa, älä puhu, mene pois…
Ei se onnistunut. Ei onnistunut rajat isossa talossa, pakko saada etäisyyttä.
Toivo ja toivo… tuo sitkeä pirulainen joka versoo vaikka asfaltin raosta.
Ei se toivomalla siitä muutu. Jonkun on pystyttävä tekoihin. (Joo, mä olen tässä vaiheessa omaa rosessiani, että oksat pois ja pala latvaa, ja silti joku pieni toivo versoo että josko se sitten tajuaa, kun seison eteisessä matkalaukut kädessä)
Ei se mitään tule tajuamaan. Kuningas Alkoholilla on uskollinen alamainen.
Jollei muuhun kelpaa niin juopolle tekosyyksi. :mrgreen:
Palasinpa sittenkin vielä nopeammin tänne kirjoittamaan kuin uskoinkaan…
Aikasemmin tuolla jo kirjoitin että vielä ei ole meidän parisuhdetta päättää. Ja nyt kaikki tuntuu vielä selvemmältä. Juttelin oman äidin kanssa puhelimessa pitkän tovin. Tai paremminkin kuuntelin taas mitä äidilläni sanottavaa… Mutta yleensä ainakun mulla on ollut vaikeaa niin äiti on puhunut omista tai toisten samankaltaisista vaikeuksista puhelimessa mulle, niin etten mä ole sitten omakohtaista kokemustani saanut/tahtonut kertoakaan.
Tänään sitten höpötti ihmisestä jotka olivat eronneet jo kauan sitten, ja tämä nainen haikailee vieläkin miehensä perään. Jotenkin tuntui kuin äitini olisi puhunut minulle että mun pitää vielä miettiä, vaikkei se tiedäkään meidän asioista täällä mitään (tai uskon kyllä et se aavistaa jotain)
Mulla ja äidillä on jokin (en löydä nyt sanaa tähän) että me tiedämme toistemme hankaluuksista, ilman että meidän täytyy puhua. Aivan kuin ajatuksen voimalla saisimme toiseen yhteyden, että nyt voisit soittaa mulle ja piristää mun päivää.
Mutta mitä mieheen tulee… Me varmaan keskustellaan ja keskustellaan ja keskustellaan… Toivottavasti keskustelu tuottaa nyt jotain tulostakin. Ei maailma kaadu siihen jos me erotaan, muttei maailma kaadu siihenkään jos yhdessä jatkamme. Meidän pitää vaan luoda jonkinlainen puhe yhteys taas toisiimme.
Lurituri, eiköhän kaikki vielä järjesty. Laita toivo itseesi, luota siihen että pärjäät ja selviät, ja löydät oikeat ratkaisut sitten kun on oikea aika.
Kultakala, Sitruunapippuri ja muut-> Niin se toivo pitäisikin laittaa itseeni, eikä tohon parisuhteeseen, mieheen tai muuhunkaan. Huomasin jo viimoisen viestin laittaessa että taas mä vaan toivoin.
Kultakala: Sä oot hirmusuorapuheinen ollut, enkä tarkoita tätä nyt pahalla vaan hyvällä. Mun itseni pitää lukea viestisi useampaan otteeseen, että saan juonesta kiinni, tai paremminkin järkeiltyä asian niin ettei se ole loukkaus tai yleensäkään negatiivinen asia. Tykkään kirjoitus tavastasi eli jatka sitä
Aijahelena: Jos susta tuntuu hyvälle kirjoittaa niin kirjoita. Mä olen ainakin huomannut että kun näin “julkisesti” kirjoittaa niin jokin toinen voi tuoda oman näkökulmansa asioihin.
Samalla autat muita samojen asioiden kanssa taistelevia.
meillä ainakin tuntui nauruterapia auttavan. Toisaalta musta tuntuu hirveän hyvälle et mies on vaan “vähän” valehdellut mulle ja paljon enemmän muille, mut toisaalta surettaa hirveästi mitä valheita se on toisille kertonut… Mun tekis niin mieli kertoa koko maailmalle minkälainen pässi se mies oikeesti on vaikka suurin osa ihmisistä pitää siitä todella paljon.
Mutta onhan se vielä vappu tässä välissä, että saapas nähdä mitä kenkä tekee. 