Kalamaljasta maailmalle

Kotikanava
101

Mallu, mukava törmätä pitkästä aikaa <3

Tämä kuin suoraan minun näppikseltä.

Vuoristorataan tottuu… Kun ei ole enää niitä syöksyjä, ei ole niitä onnenhuuman hetkiäkään. …Vai onko…? Ehkä se onni on vaan nyt jakaantunut tasaisemmin, hiljaisemmin, pitkälle janalle. Mielenrauha ja tyyneys on siinä käsivarren mitan päässä, kun ennen ne olivat jossain kilometrien päässä. Aina välillä voi astua tyytyväisyyden ja raukeuden tilaan, joka voi tuntua jopa… tylsältä.

Mutta mutta mutta… Totta se on, että sairaus muhii pinnan alla edelleenkin, ja säännöllisen väliajoin se muistuttelee itsestään. Tämä paranemisprosessi on pitkä, ehkä koko loppuelämän juttu. Ja vaikka välillä tuntuu että kaikki on nyt hyvin, ne vanhat arvet tosiaan muistuttelevat säännöllisesti… Hoidan itseäni edelleen al-Anonissa, terapiassa, puhumalla, kirjoittamalla… Tiedän, että ne vanhat haavat paranevat vain kun osaisi ne vanhat surut kaivaa esille ja surra ne pois. Vihastua niille joille ei aikanaan ole suuttunut (onneksi raivottukin on aikanaan riittävästi, ainakin omalta kohdaltani uskon että surua löytyy enemmän kuin vihaa :smiley: ) ja käsitellä ne vanhat kipeät asiat vaivaamasta. En vain ole siihen vielä täysin valmis. Surun itsessään kyllä tuntee, mutta se ei vaan nouse pintaan. Mutta mikä kiire tässä on, hiljaa hyvä tulee!

Voimia arkeesi ja uuteen rakkauteesi, Mallu.

102

Olen kans miettinyt tuota, mistä Mallu ja Sitris kirjoittivat.

Kun elää “vauhtia ja vaarallisia tilanteita” -elämää, tarvitaan työtä, että kaasujalkaa ymmärtää helpottaa. Välillä tuntuu, että jalka on vain suoristunut kaasulle ja pitää ottaa vastaan kaikki, mitä seuraavan kurvin takaa tulee. :unamused:

Kai sekin on totuttautumiskysymys? Oppimiskysymys? Oppiminen ja poisoppiminen.

103

Sitä läsnäolemisen taitoa, mitä vanhoissa, onnellisissa ihmisissä jaksaa aina ihailla?

No, mähän taas erosin siksi, että elämä muuttui ei minkään tekemättömyydeksi, tapahtumattomaksi, tylsyydeksi kun toinen vaan juo ja möllöttää… Että kyllä mun alkoholistin läheisen kokemuksessani olisi ehtinyt sitä läsnäoloakin harjoitella :smiley: . Mutta silti musta tuntuu, että tiedän niin hyvin tuon asian, mistä puhutte. On hyvä, että mulle on tullut tämä parin vuoden yksinoloaika. On saanut aikaa opetella kuuntelemaan hetkiä, tylsyyttäkin, ihan itse, ja olla ihan itse siihen syypäänäkin. Nyt musta tuntuu kyllä vielä ihan mahdottomalle ajatukselle kestää tylsyyttä parisuhteessakin…

Mutta jos on hyväksyttävä, että tykkää vuoristoradasta, niin jospa sitä oppisi hakemaan ne nousut ja laskut jostain positiivisemmasta. Vaihtelua ja uusista asioista innostumista vaikka, jospa sellaisia sitten jaksaisi pitää yllä.

104

Kirjaillisuudesta. Joo, onhan sitä sana hallussa silloin, kun pääsee tilanteen ulkopuolelle. Mutta miten kuvaa tällaista aamua, jolloin kaikki on hyvin, tai pitäisi olla.

Mitä ylellisyyttä onkaan ahdistua, kun ei tarvitse oikeasti taistella jotain todellista uhkaa vastaan? Tarkoitan siis nälkää, kylmää, tappavaa sairautta… Tällä hetkellä kaikki on ns hyvin ja silti…

Pelkkä juopon läheisyys ahdistaa. Menen ihan lamaan enkä keksi mitään muuta kuin paeta viikkaamaan pyykkejä paitsi että en kykene siihenkään.

Missä on se ihminen, kuka aloittaisi viikkosiivouksen, heittäisi lapset ulos, laittaisi ruuan ja ohjelmoisi jotain kivaa tapahtuvaksi? Missä on se esiäitien voima ja vimma jolla tämä maa on rakennettu?

Tämä piilottee maailmalta yhdessä talon nurkista. Talo, jonka piti olla Koti, näyttää enää työleiriltä, piilotteluun sopivilta nurkilta ja epäystävälliseltä.

En osaa edes selittää itselleni, mikä ahdistaa. Sekö, että mies juo? No eihän se nyt juo, vasta heräsi. Sitäpaitsi ei mua ahdista sen juominen. Silloin on oikeastaan ihan rento fiilis. Koska silloin asiat on niinkuin kalibroitu. Nämä aamut ovat vääriä. Epänormaali tila.

Pakko kerätä itsensä. Vetää analyysi, että ahdistus johtuu epänormaalista tilanteesta. Siitä että on pakko esittää että koska nyt on hyvin ja toinen yrittää tämän 9 tuntia, niin mun vastuulla on olla pilaamatta yrittämistä. Sitten iltakuuden paikkeilla yrittämistä on ollut tarpeeksi, ei voi liikaa vaatia.

Yritän muistaa hengittää. Lopetan toivomisen, ja alan tekoihin. Joskus tämä on menneisyys.

105

Noinkin se usein on. Mies oli eilen suht selvä, kun oli rahat loppu ja varaa vain muutamaan kaljaan. En silti saanut pakotettua itseäni sen viereen nukkumaan. Sohvalla oli helpompi hengittää…

Jos se juominen on tuonut jo liikaa ahdistusta suhteeseen vuosien mittaan? Jos se ei enää ole miehen juominen joka ahdistaa, vaan mies itse? :open_mouth:

106

Samaa ahdistusta täälläkin. :confused: :unamused: Eilenkin ahdisti todella olla edes kosketusetäisyydellä miehestä, joka oli juonut jo edellisillasta asti, siis toinen vuorokausi menossa. :neutral_face: Inhottaa ajatuksin kosketuksesta, kun niin monta kertaa sen kosketuksen tarkoitus tuntuu vain seksin kerjäämiseltä eikä hyvänä pitämiseltä. :unamused: Inhottaa ajatus koskettamisesta, jos (ja kun) se heti siirtyy erogeenisille alueille. Inhottaa ajatuskin mennä nukkumaan samaan sänkyyn. En halua enää edes miehen kosketusta muulloinkaan. :open_mouth: :unamused:

Kai tämäkin on tuota liikaa ahdistusta, jota juominen on tuonut suhteeseen. :frowning: Tietää jo liikaa, muistaa liian monta huonoa kokemusta, tuntee itsensä hyväksikäytetyksi piiaksi, huoraksi, orjaksi, palvelijaksi tai holhoojaksi, eikä suinkaan tasavertaiseksi puolisoksi. :unamused: :frowning:

107

No niin, pahimmasta hengenahdistuksesta jälleen nousseena.

Kaikki puhe on kuin saippuapalan pesemistä. Yritän ilmeisesti vielä viimeisen kerran muotoilla osuutta sopimuksesta, mutta toinen ei noudata sitä.

Ihannemaailmassa mulle riittäisi, että mies korjaisi välit lasten kanssa - tai korjaisi ja korjaisi, ihan vaan alkaisi isäksi. Alkaisi elää isänä. Osaahan se lapsille pitää luentoja, mutta sellainen tilanneherkkyys puuttuu täysin.

Katson lapsiani ja miten he ovat hämmennyksissä. Miten haluaisin saada heidät puolelleni kertomalla, että iskä ja äiti nyt eroaa, ja te saatte omat huoneet ja sen lemmikin… menette uuteen kouluun ja blaa blaa, siis haluaisin suunnitella heidän kanssaan jo tulevaa. Positiivisessa hengessä ja pitäen itselläni sen vastuun, mikä aikuiselle kuuluu. Että tietyllä tapaa tämä on vain ilmoitusasia, tämä ei ole lasten syytä.

Mies on käyttäytynyt muutenkin huonosti. Siis moukkamaisesti, pikkumaisesti… jos vaihtoehtona olisi ollut suurisieluisuus ja aito avuliaisuus niin pöh, hintalappu pitää sillekin laittaa. Mikä saa mut miettimään sitä, minkälaisen laskuerittelyn tulen saamaan yhteisestä elämästämme. Kun mulla on vähän heikko olo sen suhteen, ajattelen itsekin että olen ollut ‘kylässä’ talossa jonka olisi pitänyt olla koti.

Mutta ei se sitten ollut. Ei minulla ollut sananvaltaa pahemmin edes taulun paikkaan. Joo, saatoin sisustaa, mutta siltikin. Ehkä mä vaan kuvittelen.

108

Meillä taas ei kyllä ole pelkoa siitä kosketuksesta, ei juovuksissa eikä selvin päin. Mies on menettänyt mielenkiintonsa about 15 v sitten. Kun tarpeeksi monta kertaa olen tullut torjutuksi, olen sitten itsekin menettänyt mielenkiintoni häntä kohtaan. Kun hän on juovuksissa, nukun sohvalla. Kun hän on selvä(hkö), jonkinlaisesta velvollisuudesta tai kohteliaisuudesta :unamused: tuntuu, että pitäisi mennä viereen nukkumaan, ettei toinen loukkaantuisi. Mutta monta kertaa ahdistaa edes nukkua samassa sängyssä. Siis kyllä se on sääli, että elämä menee näin :frowning:

109

Sääli, sääli on.

Mitä meillä ihmisillä tämän elämänpolkumme aikana muuta on kuin toinen ihminen? Oikeasti merkitseviä asioita on toisen iho, lämpö. Mä en tarkoita tällä, että pitäisi huhkia kuin punasilmäkanit, tai käyttää aviovelvollisuuksiin tuntikausia. Tai käyttää jokainen tilaisuus ja uusi ihminen hyväkseen…

Haluan lähelle, haluan kosketusta, haluan koskettaa. Mutta en tuota miestä. Tai jos mielessäni haluankin, niin en pysty… hän on niin nälissään, raukka, pienikin hellyys saa sen hyökkäämään kuin mureena kolostaan. Tiedän, ei se tarkoita pahaa. Hän vaan ajattelee, että olen jotenkin myöntyväinen.

Niinhän se voisi mennä. Että kepeä silitys johtaa suukkoon, suukko kuumaan syleilyyn ja se syleily siihen että lapset saavat laittaa telkkarin tosi isolle ja aikuiset laittaa makuuhuoneen oven lukkoon :laughing: Jostain syystä se ei mene niin. Miksiköhän?

Haluan antaa omilla ehdoillani. Ja jos ne eivät kelpaa niin olkoon sitten. Vaikka sanotaan, että pitää puhua omista haluistaan niin se on herkkää aluetta. On helkkarinmoinen loukkaus alkaa neuvoa toista niin intiimillä alueella.

Kulta, toi korvien hierominen menee nyt väärin, ota kato tämmöinen kahden sormen ote… anna mä näytän sun korvillas… tajuutsä? Kokeiles nyt. Joo, toi on vähän parempi. Mutta oikeestaan mä en ole nyt yhtään sillä tuulella että mun korviin saisi koskea. Harjoteltaisko nyt sitä, miten sä kiihotat mua kaivamalla mun varpaanvälit? (tapahtuma täysin kuvitteellinen :mrgreen: )

En ole vielä niin vanha, ettenkö muistaisi että mulla on ollut muitakin miehiä. Sellaisia, joiden kosketuksen alla on tuntenut itsensä kauniiksi. Miten opetat toiselle sellaisen kosketuksen? Kun jotkut ovat osanneet sen luonnostaan?

110

Siinä, valoa pimeydessä.

Pitää kohta varmaan kääntää Dori uimaan ylöspäin, tuossa se on sinnikkäästi sätkinyt pohjaa kohti. Jos se oma pohja olisi ollut tässä.

111

Meillä nykyään ukko kömpii sänkyyn lähinnä vain, kun ajattelee, että ois mahiksia… Aluksi se loukkas mua mielettömästi, että muut ajat nukkuu mielummin sohvalla. Mutta kyllä siihenkin tottuu, nyt nukun huonosti, jos se kampee ittensä sänkyyn, nukkuu niin leveestikin :laughing: On se surullista, me jotka joskus nukuimme mainiosti 120 senttiä leveessä sängyssä. Mä kaipaan suhteessa läheisyyttä, haleja ja pusuja. Miehestä ei koskaan oikeen siihen ole ollu, alkuaikoja lukuunottamatta. No halitteluja ja pusuja saan nyt lapsilta, joten ei tässä näännyksissä olla. Joskus kun sanoin miehelle, että munkin ois helpompi “haluta”, kun ois muutakin läheisyyttä kuin seksiä. No tämä siihen, ettei halua halailla ja suukotella, jos sitten alkaakin tekee mieli… Ja vaikea on hänen ymmärtää, miksi mun halut on nollissa, ei ymmärrä, miten kännäily on mua loukannu (ja eihän se nyt juo, joten on sitä mieltä, että mikä mättää…) Joskus vihjaisin, että jos osallistuis vähän kotitöihin, niin mäkin ehkä jaksaisin petipuuhia paremmin, kun ei olis ihan loppuunajettu. Hän tähän, että kyllä on jo sitäkin yrittänyt, mutta ei kuulemma auttanu. Tosin en kyllä huomannu, että olis jotain kotona tehny :laughing:

112

Tiedoksi :slight_smile:

Kaupunki tarjoaa asuntoa, joka ainakin paperilla on kaikkea sitä mitä olen etsinyt.

Mies teeskentelee, ettei kuule mitä sanon.

Mikä vaan alleviivaa sitä, että mitäpä tässä enää puhumaan.

113

Toivotan sulle nyt vaan sitten rohkeutta tehdä niin kuin tuntuu parhaalta! :smiley:

114

Ota jos kaikki on kohdallaan, pääseehän sieltä pois jos siltä tuntuu :slight_smile:

115

Samaa sanoisin.

116

Noin mä ajattelin tästä miehestäkin :mrgreen:

Joo. Kävin kurkkimassa ikkunan alla. Siellä on sievä keittokomero, mikä on sinällään tylsää, että joutuu aamupalansa kanssa vaeltamaan olohuoneeseen / ruokailutilaan. MUTTA. Eipä tarvi pohtia, millaisen pöydän kyökkiin saisi, nyt voin etsiä sitä 8 hengen pöytää ja pitää niitä illalliskutsujani :laughing:

Ei valaissut auringonsäde etuovea kuin jumalan sormi olisi osoittanut: tuossa se on, kotisi. Mutta eipä myöskään kaatunut varoittava intuitio päälle. Että joo, se voisi olla tuossa. Tuleva koti. Pyydän intuitiota näyttämään unia, jotain.

Erittääköhän sitä tämmöinen eroava juopon muija jotain erityistä feromonia? Nimittäin kaksi entistä työkaveria, eri työpaikoista, on ottaneet yhteyttä tässä vapun kahta puolen. Jumankauta. Mikä ihme siinä on että kuvittelevat kelpaavansa? YÖK, sanon minä, vaikka pääsääntöisesti yritän ihmisistä pitää.

Ei hyö pahoi miehiä ole, kumpikaan. Eikä tuo oma ukkokaan. Mutta jumankautsi, pojan pesismailan mä laitan eteiskomeroon… mun kynnyksen yli ei viinaa tuoda (ilman mun lupaa) eikä keskenkasvuista juoppoa, mulla on lapset jotka menee nyt kaiken edelle. Ja jos iholle haluaa, niin pitäähän sitä käydä kokeilemassa, millainen sitä koukkuun voisi tarttua.

No, huomenna paperihommiin. Yllätin itsenikin kertomalla miehelle, että asunto olisi nyt tarjolla. Se ei usko, tai ymmärrä, tai kuule. Puhuu vaan siitä, että sitten joskus… ja suunnittelee lasten synttäreitä. Tai ehkä (tähän en usko itsekään) se tajuaa että asiat vaan menee näin ja me voidaan yhä tehdä asioita yhdessä.

Emme parina, ja ehdottomasti vain selvinpäin. Mutta kahtena aikuisena, joiden välit on varmasti paremmat kuin nyt.

Ai joo. Sairastuihin se moisesta. Meni nukkumaan surkeana. Voi pientä.

117

Kultakala, go go go!!

Kyllä kaikki järjestyy. Uiskentele rohkeasti vapauteen!

118

Yhdyn edelliseen :laughing:

119

Tilitetäänpä vielä tämän päivän terapeuttikäyntiä.

En tiedä, mikä kaikki siihen vaikuttaa, mutta olen alkanut olla äänessä. Jos asiat ei etene mieleiseen suuntaan, niin hitto vie, korjataan. Mutta muuten oli hyvät jutut, vihdoin.

Hyvät jutut siinä mielessä, että ero on nyt edessä. Se on molemmin puolin tunnustettu. En lupaa mitään yhteenpaluuta, mutta sanoin että sitä voi harkita, jos ihme tapahtuu. Ihme=raitistuminen. Sellainen aito ihme, ei mikään turhanpäiväinen kuivistelu. Hyvä jos tästä tajuaa korkin vääntää kiinni, mutta saa tehdä sen ihan itsensä takia, tai lasten.

Mä olen päässyt sen yli, itse asiassa jo aika alkuvaiheessa. Ei ole mun tehtävä raitistaa ketään.

Pienet kilarit taisin vetää siinä vaiheessa, kun vielä yritettiin pelata sitä “mä haluan, että meillä on ehjä perhe”. No saamari, kun [size=150]se on rikki niin se on rikki[/size] eikä sitä liimata, ei parsita, ei naulata kokoon! Sellaista mcgyveriä ei ole, että se perhe ehjäksi tulisi.

Ookka. Kilarit on ehkä liian voimakas sana. Koska ei mun tarvitse kiehua ja kuohua. Olen vaan surullinen. Pohjattoman surullinen asiasta. En minä halua erota, mutta on pakko.

Ensi viikolla kuuluu asunnosta. Sitä ennen en ajattele asiaa. Koska se on nyt suuremmissa käsissä :smiley:

Ihanaa viikonloppua kaikille!

120

Hirveä sisäinen ristiriita.

Osa minusta suunnittelee tulevaa, on innoissaan ja sisustaa.

Mutta ei saa. Mä olen kuitenkin tehnyt eroa siitä asti, kun päässä viimeisen kerran napsahti. Toinen tulee vasta perässä ja mukulat… hei ehkä niitäkin pitäisi valistaa?

Lupasin, etten innostuisi, etten ajattelisi vielä tulevaa yhtään. Mutta olen innostunut uudesta elämästä, pelkästä uuden elämän mahdollisuudesta. Tästä ei ole enää paluuta. Ja jos ensi viikolla käykin ilmi, että jostain syystä en saa sitä asuntoa… En tiedä, miten siitä nousee. Tulen romahtamaan aika syvälle. Joo, kaikella on tarkoituksensa, mutta ihan ensimmäiseksi en jaksaisi sillä lohduttautua.

No, sukkikset korviin ja valmistaudutaan pahimpaan. Tai… jos näistä kaikista käänteistä on jotain oppinut, niin vaikka kuinka vyöttäisi itsensä valmiiksi taisteluun ja luulisi varautuneensa kaikkeen niin tapahtuu jotain, mitä ei osannut ottaa huomioon.

Lottovoitto se ei ollut, tarkistin kupongin tänään. Tosin olin jo heittämässä kuponkia pois, kun tarkistin voitonjaon ja huomasin, että jopa 3 oikein ja lisänumero tuo voiton! Jes! Kahdessa rivissä oli 3+1, eli sehän tekee 2 euroa!