Komppaan tossa puhumisen merkityksen yliarvioinnissa. Siis onhan meillä joskus puhuttu, mutta teot on jääny toteutumatta. Joten meikä on väsyny puhumiseen, kun tuntuu, ettei mene viesti perille. Toi ajatus matkakumppanista on kaunis 
Ukolle kanssa joskus vuonna nakki ja keppi tehtiin noi maksakokeet ja mä ajattelin, että nythän näkee… Ja kissanvillat, priimaa olivat 
Mutta eihän kaikkea sairautta voi mitata vaan fyysisesti. Ei vian tarvi olla iso, kun se on korvien välissä.
Totta, totta.
Mutta entäs se parisuhde? Miten sen määrittelet? Se parisuhde, minkä haluaisit? Kyllä mä osaan yksi olla. Jopa parisuhteessa. Sehän tässä viiltääkin, että on näin yksin vaikka pitäisi elää parisuhdetta.
Googlasin huvikseni “viha” 2.830.000 osumaa. “Rakkaus” 24.200.000 osumaa!
Ja sitten jään pohtimaan, mitä viha tarkoittaa. Koska ennen kuin päätin sallia kaikki tunteet itselleni, saatoin hyvinkin kattaa melkoisen kirjon tuntemuksia kuvauksella “vituttaa”. Tällä hetkellä olen ärtynyt, koska tämä tulevaisuudesta soljuva aika ei muutukaan haluamakseni todellisuudeksi ainakaan sitä vauhtia mitä halajaisin. Mulla olisi niin selvät sävelet…
Miten arvelet huolenpitosi auttaneen miestäsi kuluneina vuosikymmeninä?
Parisuhde, se josta koko elämäni olen haaveillut, on sellainen, jossa on kaksi tasavertaista ihmistä, joista kumpikaan ei holhoa tai alista toista. Siinä olisi rakkautta, hellyyttä, läheisyyttä, puhetta ja ymmärtämystä. Asioita koetaan ja tehdään yhdessä, ollaan toistemme tuki ja turva. Nauretaan yhdessä, itketään yhdessä. Kaikki tunteet olisi lupa näyttää kotona, surullista lohdutetaan, iloisen kanssa iloitaan. On hyvä ja turvallinen olla yhdessä. Ihan arkisesti, vaikkapa raivataan pensaikkoa yhdessä, ja sitten istutaan tukin päälle vierekkäin juomaan termarista kahvia, halataan vähän ja todetaan, että tässä on hyvä olla. Lahjoja ei tarvi tuoda, korulauseita ei tarvi säveltää, ihan arkinen, rehellinen hyvä yhdessäolo riittäisi.
Ja voitaisi sitä vaikka joskus juoda viinipullokin puoliksi ja vähän laulaa hilpeänä.
Isoja tekoja ja kalliita asioita en kaipaa. Arjen pienet teot, luottamus, toisen tukena oleminen joka tilanteessa riittäisi.
Tällaista kaikkea olisin toivonut ja olen yrittänyt itse siihen suuntaan toimia. Aika kauan. Ihan alkuun sitä läheisyyttä oli. Ei hirveästi intohimoa, mutta nukuttiin alasti saman peiton alla. Ajattelin, kun työkaverit vihjailivat intohimoisista hetkistään, että meillä on tämä läheisyys, se on kestävämpää Sitä kestikin kymmenkunta vuotta, mutta viimeiset 15 vuotta on läheisyyskin ollut nollilla. On meillä joskus hauskaakin yhdessä. Ja tyhjänpäiväistä puhetta riittää paljon, tärkeitä keskusteluja ei. Ymmärtämys, tuki, yhdessä iloitseminen ja sureminen, yhdessä asioiden kokeminen, turvallinen tunne toisen seurassa/ kotona (henkisesti), sitä ei ole. Fyysistä uhkaa ei sentään ole. Kaikki se, mitä parisuhteelta toivon, sen puolesta olen ollut valmis tekemään töitä, ja toivonut toivomasta päästyäni, että se vielä joskus toteutuisi. Ja pitkään toivoin, että sellainen parisuhde syntyisi minun ja mieheni välille. Mutta ei se onnistunut.
Jaksoin yrittää yksin tuota n. 23 vuotta. Sitten luovutin, n. 3 vuotta sitten, päätin elää omaa elämääni. Mutta irti en ole miehestäni kuitenkaan päässyt, elän siis yksilönä avioliitossani. Hän sanoi, olemme kasvaneet erillemme, ja huomasin äkkiä, että niin se on. En enää halua parisuhdetta hänen kanssaan. Mutta en pysty hylkäämäänkään häntä.
En ole osannut ajatella noin. Olen näiden vuosien ajan halunnut sen parisuhteen, ja halunnut “onnistua” tässä liitossa. En ole pystynyt luovuttamaan. Nyt kun viimein tajuan, että se ei tule onnistumaan, ja olen menettänyt haluni parisuhteeseen tämän ihmisen kanssa, olen kuitenkin kasvanut häneen niin kiinni, etten pysty jättämään miestä, joka on myös sairas ja masentunut. Nyt se on sitä huolenpitoa lähimmäisestä, aiempina vuosina pyrkimystä hyvään parisuhteeseen, joka osoittautui kuun tavoittelemiseksi taivaalta.
Mutta juuri sitä suren niin hemmetisti, miksen minä voinut saada toimiva parisuhdetta, miksei minulla ollut tilaisuutta osoittaa hellyyttä, ja saada myös. Halusin sellaista, haluan vieläkin, mutta en enää tuon ihmisen kanssa. Ja tällä hetkellä tuntuu, ette sitä pystyisi alkaa “etsimäänkään” mistään. Koska siihen tarvitaan minulla täydellinen luottamus, enkä jaksaisi alkaa sellaista rakentaa nyt kenenkään kanssa.
Entä jos antaisit aikuiselle ihmiselle tilaisuuden kantaa itse vastuuta omasta hyvinvoinnistaan? (Älä hermostu, provosoin tarkoituksella, ehkä ajatuksesi kulkisi kokeeksi ennen kulkemattomilla radoilla. 
)
Tuisku, en hermostu!
Se on juurikin parasta antia näillä sivuilla, että saa uuttakin ajattelemisen aihetta. Omat ajatukset kun kiertävät muuten sitä samaa kehää - tai siksakkia 
Kuitenkaan ihan juuri nyt minusta ei ole lähtijäksikään, ja paikalla ollessa, vaikka kovetan välillä itseni, en pysty silti vain katsomaan vierestä. Tiedän, se on ehkä pahasta hänellekin.
Jonain päivänä, ehkä piankin, joudun kyllä tekemään ratkaisuja. Joudun varmaankin pelastautumaan tästä uppoavasta laivasta, kun ei tuolle syöksykierteelle loppuakaan näy. Uskon, että sitten kun on pakko, pystyn sen tekemään. Rakastan kuitenkin niin paljon elämää!
Nyt pitää taas tehdä töitä välillä, mutta uskonpa illan mittaan palaavani ainakin omalle ketjulle. Siellä meinaan äsken asunnolla käydessä oli päivän eka puolen litran viinapullo jo tyhjennetty ja lähtö toiselle kauppareissulle valmisteilla. Joten uskon, että täällä työkämpällä ja koneella taas illallakin istuskelen, evakossa.
Kultakala,
Kiitos yhteistyöstä!
Nopsasti
Kyllä, nyt oli pakko rekisteröityä, ja kiitos monen onnettoman hetken tuesta, mitä teiltä olen, tietämättänne, saanut. Uskomaton on ihmisen mieli, kun se ahdistuksen keskellä pystyy nauramaan kiemurrellen lukiessaan kertomuksia jotka voisivat olla omasta elämästä. Todellakin ne yöt, kun pitää pistää puhelin päälle koska kohta ne varmaan sairaalasta soittaa, että oletteko herra Juoppo Tapani Tunnethan lähiomainen? Johon minä (ääni vienosti sähähtäen) “Juu-u” “Noh nyt on valitettavasti niin, että hän on tukehtunut kaljavaahtoon, tehtiin parhaamme jne…” Tai kun pitää nipistellä itseään juoppoa kuunnellessa että on varmasti hereillä, että se oikeasti puhuu noin tyhmiä! Ulospäin oikeinkin mukava mies, juniorivalmentaja ja kolmosdivisioonan tähti (sammunut), joka ilman ristiriitaa voi lähteä harjoituksiin ja löytyä aamulla harjoituskamppeet päällä sammuneena lattialta/vessasta/pihakeinusta/vieraan naisen luota/mistä vaan. Voitto, tappio tai tasapeli lopputulos on sama.
Herätä yöllä kuuntelemaan sitä paasaamista, sen erinomaisuudesta ja siitä, miten kuka tahansa joisi jos olisi nooooiiin vittumainen akka kotona. Joo lasten kanssa on lähdetty poiskin, mutta koska ei voi vastustaa lapsen katsetta. ”äiti, eikö voitais vaan mennä kotiin” palannut. Ja päättänyt, että kun ovat omillaan palataan asiaan. Eihän lapsilla voi olla kauhean paha olla jos haluavat palata-eihän?
Ja kun on oikein paha olla, ajaa suolle ja huuutaaaaa!!! Ja ehkä jo ensi yönä ne soittaa sairaalasta… 
Tervetuloa mukaan Kanavalle Laiffii!
Mäkin olen monet naurut tältä palstalta saanut, ei sen elämän tarvi pelkkää kärvistelyä koko ajan olla Ja vastoinkäymisetkin kestää paremmin, kun ottaa hurtin huumorin mukaan.
Viisaita sanoja, joihin voisi yhtyä. Luottamus ja kunnioitus on hävinnyt jonnekin pullomereen ja sen etsiminen on liian raskasta. Ei jaksa enää. Jos mies ei kunnoita yhtään toiveitani, vaan rajoittaa elämääni, sen minkä suinkin vain ilkeää, niin silloin on sama olla jo ilman miestä.
Kiva nähdä uusia kirjoittajia. Tai kiva ja kiva…
Ja nopsasti,
Ihme kyllä, tänään on muutakin elämää. Joten ehkä tästä jossain vaiheessa pääsee taas varastamaan aikaa ja tilittämään… terapeuttikin oli tosiaan niin sitä mieltä, että kun tässä nyt yritetään niin hyvä tästä tulee. No saa nähdä tuleeko.
Tehdään.
No hyvä varmasti tulee tavalla tai toisella Meillä taas keskustelua plinkin käytöstä viikonloppuna. Ukko on sitä mieltä, että kun kerran haukun häntä jo neuvolassa, omalle terapeutille, kohta perheterapiassa, sukulaisille ja a-klinikan tädille niin sen pitäis riittää… Pieni ristiriita siinä sikäli on, että itse hän on toivonut, että purkaisin itteeni jollekin, joka ei häntä tunne (tai jonka mielipiteestä ei välitä) ja tämän anonyynimpää tapaa en kyllä keksi Kai se epäilee, että vaihtelen täällä mielipiteitä fiksujen ja filmaattisten miesten kanssa Vaikka hänen oma käytöksensä esim naamakirjassa on enemmän valonarkaa, huoh. Tänne se ainakin pääsee vapaasti lukemaan, mitä kirjoitan. Siis oma vika, jos ei varoituksia usko, sanoin kyllä, etten missään rakentavassa sävyssä ole tänne kirjottanut… Siksi ei nyt viikonloppunakaan oikein juttua irronnu ja eipä ollu aikaakaan. Parempaa viikkoa kaikille!
Uusi viikko, uudet kujeet.
Se työpaikka, jota hain uudelta paikkakunnalta, ei ottanut edes haastatteluun. Sentään ilmoittivat siitä. Ihana, itselleni korvamerkitty asunto katosi oikotien palveluista. Mutta ilmestyi uudelleen sinne <3 tai sitten samanlainen kämppä samasta talosta, ei senniivälii. Ja postilaatikkoon kopsahti lahjakortti.
Mutta sillä välin aloitin uudessa työssä tänään, ja homma vaikuttaa olevan ihan jees. Ihmiset siinä ympärillä vaikuttavat ihmisiltä. Siis että keskustelunaiheena ei ole, miten oli Casinolla juomassa tuoremehua ja sukassa oli silmäpako. Tai miten ihanan nahkatakin löysi viikonlopun pikalomalta Barsseloonasta, vain kolme sataa.
(Barcelona on ihana kaupunki, ja Casinon tuoremehu on hyvää vaikkakin ylihintaista. Mutta tuollaisiakin työkavereita on ollut… tunnistiko joku itsensä :mrgreen: )
Perhe-elo on jälleen oudossa uomassaan. Mun pitäisi varmana kehua, että on se hienoa, miten täällä ei juoda viinaa. Mitä nyt viikonloppuna kun itse olin siellä reissun päällä. Reissusta sen verran, että oli se ihan kiva ettei sitä seuraa löytynytkään, ei etukäteen eikä todellakaan paikan päältä, koska ensimmäisenä hyttiin päästyäni vetäisin yhdet itkut, ennen nukkumaanmenoa toiset, aamu piti aloittaa kyynelehtien.
Seuraavan aamun naama oli kamala näky, mutta ajattelin että jos joku viitsii tämmöistä tätiä kahta kertaa vilkaista, niin ne luulee vaan että onpas mamma koiskasessa. Oli tosi terapeuttista olla itsekseen. Aidosti yksin. Tosin vähän piti hyvitellä seuralaisia, kun ajattelin että ne pitää mua outona ja epäsosiaalisena hiipparina. Toisaalta - who cares. Mitä väliä millään mitä joku toinen päässään viitsii kantaa. Mulla on oma pääni ja sen kanssa täysi tekeminen.
Paluupäivänä oikea fyysinen kaipuu lasten läheisyyteen sai mun ottamaan auton ja lähtemään vähän ulkoilemaan. Mies olisi halunnut mukaan “lähdetään koko perhe”. Ensin ajattelin jotenkin taas kierrellä ja esittää asian kauniisti, mutta sitten täräytin vaan päin näköä, että haiset niin järkyttävästi vanhalle viinalle, että mä en halua hävetä sun seuraas.
Kyl tää joo. Sukkikset korviin ja eteenpäin.
Just näin! Kyllä elämä voittaa. Voimia Kultis <3 Hyvä kun pystyt itkemään.
Kuinkahan paljon meillä kaikilla pelko säätelee toimintaamme? Epämääräinen pelko epämääräisistä asioista, varsinkin muutoksien edessä? Itse huomasin tässä yksi päivä, kun vatuloin ongelmiani ja pelkojani, että pahinta ei ole itse pelkääminen, vaan pelkäämisen pelkääminen. Se, että pelkää vaan “yleisesti” kaikkea, osaamatta tarkkaan eritellä mitä ja miksi. Pelkää pelon tunnetta, menee sitä karkuun kun luulee että ei jaksa tai pysty sitä kokemaan. Kun pelot pilkkoo osiin ja kasaan ja käy ne vielä yksitellen läpi, järjen kanssa ja myös kokemalla ne läpi, helpottaa. Ne menevät ohi. …Ainakin joskus, ainakin hetkellisesti.
Lauantai 21.04.2012 ***
Astrosää: Lauantaina syntyy uusikuu Härässä, ja ajassa on uuden alun energiaa kuin auringossa kypsyvässä versossa. Tämä on hyvä päivä pohtia omia potentiaaleja ja mahdollisuuksia, mutta myös tehdä jotain konkreettista näiden mahdollisuuksien toteuttamiseksi. Mistä unelmoit? Miksi et ole jo toteuttanut unelmaasi? Mikä on ensimmäinen askel, joka sinun tulisi ottaa, jotta unelmasi näkisi päivänvalon elämäsi aikana?
Siinä astrosäät huomiselle 
Njoo, taas on ollut vientiä. Sekä minulla, että miehellä - hän niin haluaa parantaa kommunikaatiotamme (=kertoo rehellisesti, millä kaikilla tavoin minä olen pahoittanut hänen mieltään) ja tämän jälkeen toivoo, että kaikki järjestyy ja on valmis kaikkeen, mitä ehdotan.
Mutta kun mä en halua olla se, joka sanelee. Mä olen valmis elämään toisen ihmisen kanssa, joka on oma ihmisensä, jolla on oma tahto. Ja jos se tahto on sitten kuitenkin juoda viinaa, niin sillehän mä en mitään voi. Mutta EN LÄHDE SIIHEN että vedän toista perässäni ja olen vastuussa siitä ikävyydestä, että joutuu ihan kuivina sätkimään tyhmää arkea typerän akan kanssa joka ei ymmärrä.
Voisin sanoa, että olen pahoittanut mieleni myös parista muusta asiasta, mutta en osaa enää edes pahastua. Ne on asioita, jotka parisuhteessa kuuluisi molemmille, mutta jos ne ei kerran kuulu mulle tai mulla ole niihin sananvaltaa niin ei ole sitten parisuhdetta.
Pärjäilkää. Mun pitää alkaa tienata seuraavaa palkkaa :mrgreen: jolla ehkä jo maksetaan omaa asuntoa, tai ainakin ollaan lähempänä tavoitetta.
Ah joo, kuulen, miten tuolla raitistellaan. Se ei ole viinapullon korkki joka napsahtelee, se on kaljatölkin sihahdus.
Olen ollut koko viikonlopun täyspaska. Tänä aamuna sain kuulla “voi v* olin niin hyvällä tuulella ja nyt sä…” johon ehkä hiukan tekonäppärästi tokaisin, että huomaatko, sun tahtos on mun taskussa. Tarkoitus oli näpäyttää moisesta syyllistämisestä ja vastuun siirtämisestä. Mutta… eipä tuo tainnut edes huomata.
Tahtonsa on ollut taskussa muutenkin. Ihan nätisti, mutta jatkuvasti, hän käy tarkistamassa “onko ok, jos…” tai vastaavaa. Tämä kuvio on ollut meillä pitkäänkin. Mutta nyt, kun en enää jaksa ottaa sitä tunteella, se on alkanut rasittaa. Oikeasti. On se toiminut, että kyyneliä on kertynyt ämpäreittäin - enää ei jaksa. Ne itkut on nyt itketty, olkoon uusia edessä.
Päivänä tämä on ollut hyvä, kiitos siitä. Toivottavasti lähituleva tuo ratkaisun muutamaan käytännön pulmaan, koskien muuttoa. Toisaalta miksi kesää vasten muuttamaan, kun se menee aina niin kepeästi. Olemme erossakin, kun mulla ei ole lomaa.
Mutta ajatella, ihanat kesäiset illat terassilla kesämekossa… Hmm. Juuri kun vedin herneen nenään siitä, että moraaliani on jälleen epäilty. Ehkä sisälläni oikeasti piilee pitelemätön vosu
Tänään oli hesarin tiedesivuilla tutkimus kateudesta.
Humalainen ihminen on kateellisempi. Kerrankin sanon, että tää ei ole nollatutkimusta! Siis onhan tässä empiirisesti todettu, että mun onnenpotkut ja hyvät hetket eivät ole mistään kotoisin / tai itse asiassa mulla ei voi mennä niin surkeasti etteikö Kännikalalla olisi joskus mennyt huonommin.
Kaikki on kilpailua. Paitsi nykyään kun mä lopetin kisaamisen. Olen varmaan ihan hyvä häviäjä, koska mä en edes halua voittaa.
Ukkokulta on hyvällä tuulella. Puuhastelee, juttelee, juo… Oikein sydäntä särkee kun toinen on herttainen.
Ja sitten on se järkikulta, joka huutelee tuossa korvan juuressa. Elämä esittelee vaihtoehtojaan ja mä olen liian tyhmä tarttuakseni tarjouksiin - koska ne tulisivat liian pian, aiheuttaisivat liian isoja muutoksia… ennen kaikkea liian pian. Mihin minäkin tätä aikaa venytän?
Ei ole oikeita valintoja. Elämässä pitää edetä! Ja tämä on nähty. Tiedän, että kesän myötä helpottaa moni asia. Tulee tilaa ympärille, tulee matkoja ja muutenkin helpompaa. Niin ja senhän mä olen julistanut, että syksyä en enää yhdessä näe.
Uusi duunipaikka on osoittautumassa tosi hauskaksi. Sellaiseksi, jossa juodaan kahvit yhdessä, eikä vaan kaapata mukia ja mennä omaan nurkkaan naputtamaan tietokonetta. Ihan kuin olisi huristanut 20 vuotta menneisyyteen. Tykkään. <3
Onkohan se sitten niin, että se kateudentunne kuiskii korvaan sitä juomista, vai toisinpäin 
. Pitää kyllä käydä lukemassa tuo juttu, miten jäänytkin huomaamatta…
Juttelin yksi päivä kateudesta kahvikupposen ääressä. Kaverini valitti erään henkilön suhtautumisesta häneen, haukkui sitten kyseisen henkilön päästä varpaisiin, ja totesi lopulta, että voi kun hän toivoisi, että paha oikeasti saisi palkkansa, mutta kun ei se koskaan saa. Sanoin, että mulla on tuosta sellainen ajatus, joka ei varmaankaan ole mitenkään enemmän oikein ajateltu enkä mä usko että tämä mitenkään enemmän totta on kuin muutkaan ajattelutavat, onpahan vain tapa ajatella… Ja se meneen näin: kaikilla meillä on jokin tuskan määrä kannattavanamme, omat taakkamme ja ristimme. Että jos vaikka mulla ei olisi ollut ongelmia perheessäni nuorena, niin olisin varmaan tuskaillut enemmän vaikka sitä ettei kaverit tykkää, on finnejä ja maailma on epätasa-arvoinen paikka ja miten eläimiäkin kohdellaan (ei sillä, ettenkö näitä kaikkia ole nytkin tuskaillut, mutta eri painotuksilla varmaan…). Eli jostain olisin sen huoleni kyllä aina repinyt. Tavallaan mun ei siis tarvitse huolehtia, saako joku muu enemmän hyvää tai pahaa kuin minä, kyllä kaikki täällä saavat osansa. Se mun kaverini mietti hetken ja totesi sitten, että tuo on kyllä helpottava ajatus. Ja myöhemmin tajusin itsekin, että niinpä onkin. Tottakai kateus kuuluu ihmisen tunnekategoriaan ihan omalla tärkeällä painoarvollaan, mutta voi sitä pikkaisen itsekin siihen vaikuttaa, että miten asioihin suhtautuu. Jotkut ajattelutavat vahvistavat tiettyjä tunteita, toiset toisia, eikä sitä aina jaksa rypeä niissä negatiivisimmissa.
Tämä niin totta! Aina ne huolet päähän löytyvät, kun mieliala on negatiivisella.
No mä olen nyt elänyt ilman retkua pari vuotta. Täytyy sanoa, että välillä elämä on niin hiivatin tylsää, että on pakko keksiä jotain kipeetä tunneailahtelua, että oma sairaus pysyy balanssissa. Älkäätten siis ymmärtäkö väärin, en mä vanhaan haikaile, enkä tahtoisi sinne palata, vaikka mahdollisuus olisikin. Mä alan vähitellen tottua siihen, että minulla on kumppani, joka on rinnalla, tukee ja lohduttaa, kun mulla meinaa jaksaminen loppua.
Mutta kuitenkin on ollut ajoittain vaikea opetella elämään siten, että niitä eroleikkejä ei ole, aina ei voi syyttää toista riidan tullen. Kun ei ole niitä kamalaimpia kurjuuden syövereitä, ei ole myöskään niitä päihdyttävän onnellisuuden vuorenhuippuja. No, niiden välillä syöksähtelyynkin ehti jo tottua…
Mulla on hyvä olla ja edelleenkin vahva ajatus siitä, että “tähän minä jään”, mutta ei tääkään kyllä mitään romanttisen komedian loputonta loppukohtausta ole. Mä toimin hullusti, koska vanhat haavat ratkeilevat auki milloin mistäkin tilanteesta. Esim. mun on vaikea sietää, että nykyinen kumppanini on joskus päihtynyt. Se nostaa esiin muiston siitä ahdistuksesta. Sitten riiteleminen on vaikeaa, kun olen päättänyt, etten käytä niitä ihmissuhdepelikikkoja. No, mitä mä sitten voin sanoa, jos erolla vihjaaminen ja muut alhaiset keinot ovat kiellettyjä. Ja sitten kun se toinen ei reagoi toivotusti, jos niitä kikkoja alennun käyttämään. Koska eiväthän ne häneen osu. Vastaus saattaa olla, että käydään nukkumaan ja puhutaan huomenna lisää. Tai sitten hän jättää kaikkien oppien mukaisesti mut huomiotta. Hemmetti!