Joo, kai sitä eniten tekee itselleen vaikeuksia kun pohtii näitä juttuja.
Tarina. Miehellä oli unelma. Hän halusi kävellä maailman ympäri, tuosta noin, suoraa viivaa. Tai ainakin niin pitkälle, kuin pääsisi. Mutta heti alkuun tuli ongelma, viereinen talo. Hän tarvitsisi tikkaat, joilla pääsisi talon ylin. Naapuritalon jälkeen olisi oja, sitä varten pitäisi varautua kumisaappailla.
Ja näin hän suunnitteli. Pian tavaraa oli niin paljon, että hän tarvitsi kärryt millä niitä kuljettaa. Ja toisetkin. Ja sitten pitikin palkata joku niitä toisia kärryjä työntämään. Ja sen toisen tavarat…
Sitten eräänä päivänä mies nousi pöytänsä äärestä, missä oli istunut suunnittelemassa. Hän laittoi saappaat jalkaansa, otti tikkaat kainaloon ja lähti.
Olen minäkin lähtenyt kepein kantamuksin. Nyt vaan (seli-seli) pitäisi raahata noi mukulat, niiden koulunkäynti ja hyvinvointi mukanaan. Eikä tilanne vieläkään niin tuskainen ole, että hattu päähän ja näkemiin. Kyllä mä pystyn olemaan.
Huokaus. Kun näkisi edes syksyyn. (Siis että miten tämä kesä menee, mitä tulee tapahtumaan, järjestyykö kaikki? Ja voihan se olla, että kalenteri loppuu lopullisesti joulukuussa… :mrgreen: )
En nyt haluaisi olla tylsä, mutta itse en tiedä tuosta. Koska sittenhän se olisi oikeassa niissä syytöksissään - on siinä tiety ero tulla nimitellyksi kuin olla oikeasti.
Katsoin pääsiäispyhinä tyhmän leffan. Tai siis olihan se viihteellinen ja hauska, mutta juoni menee niin että päähenkilö löytää naistenlehdestä artikkelin, että amerikkalaisella naisella on keskimäärin 10,5 seksikumppania ja yli 20 miehen kanssa olleet eivät todennäköisesti PÄÄSE naimisiin. Päähenkilö sai luvukseen 19 poikaystävää (ei mitään one-night-stand -juttuja) ja kamalan kriisin.
Voi jestas, sanon minä. Siis todellisessa elämässä. Tuon luvun saa mun kohdalla tuplata ja sittenkin se on alakanttiin. No, enhän mä ole naimisiin päässytkään sitäpaitsi muutenkin entisten kumppanien määrää kysyttäessä cosmo-tyttö vastaa kolme (se, jolle menetti neitsyyden, eka varsinainen seurustelusuhde ja sitten se lohtusuhde kun seukkaaminen meni puihin).
En mä halua pikaista seksiä. Mutta kuumat treffit kelpaisivat! Sellaiset, joissa ollaan älykkäitä ja kauniita ja kemiat ritisee välillä… Ah. Ja sit ne loppuu ihan oikeasti siihen, että jäädään odottamaan seuraavaa tapaamista.
Joten kaikista niistä miehistä, joihin mahtui kunnollisiakin, löysin tämän… kompromissin. Kyllä mä tajusin hyvin pian, että alkoholi oli sille ongelma. Ja mulle, siis se että hän joi… Mutta oli kuitenkin kunnollinen mies ja vasta sen jälkeen juoppo.
Se juoppo vaan alkaa olla nykyään enemmän ja enemmän framilla.
Mun piti paeta kotoa hyvällä tekosyyllä. Ei siis mitään sen ihmeempää, kunhan vaan ei enää pää kestänyt sitä ihanuutta.
Pääsiäinen meni ihan kivasti, mutta meillä onkin juhlapyhiin hyvät rutiinit. Pitkäperjantai siivottiin, urakalla. Mies tuumasi, että hänestä on tosi ihanaa (hitsi, mies oikeasti sanoo “ihanaa”) kun on ollut näin siistiä.
Miten mä otan senkin arvosteluna? Kun kyllä mäkin tykkään että on siistiä. Mutta sitten kotonaan pitää saada olla kotonaan, lapset saa askarrella ja leikkiä ja ei kaikkea tarvitse laskea kädestään takaisin laatikkoon piiloon. Mutta yleensä siivoan väärin: soitan väärää musiikkia, liian lujaa, tai yksi suosikeistani: mennään jonnekin, kun sä olet noin kiukkuinen. Sitä mun siivous on! Taistelua ja siinä saa soida gunnarit taustalla silloin. Mä en ole pölyliina kädessä posliiniesineitä hypistelevä hyräilijä, tää on lapsiperhe ja siivouspäivä alkaa aina samoin: “otetaan jätesäkki ja iso lapio…”
Niin. Ja arvatkaas koska olen nähnyt miehen tarttuvan imuriin? Höö… nyt en kyllä muista nähneeni moista ikinä. Kyllä hän muistelee, että joskus aikoinaan siivosi aina kerran viikossa ja pesi lattiat, mutta… Niin. Kehtaakin valittaa kaaoksesta, koska silloin kun minä tulin taloon, ruokapöydän käyttämätöntä puolikasta kuormitti kasa kaikenlaista tarpeellista.
Tavattiin tuttavaperhettä, ja alkoholia oli kuvioissa. Yritin kysellä kaikenlaista: onko teillä suunnitelmia kesäksi?
joo, ollaan itse asiassa menossa naimisiin.
Ja ennen kuin ehdin kysyä missä valmisteluissa mennään, onko isotkin häät jne.
Mä olin kerran naimisissa…
ja siitä se tarina vaan jatkui. Mutta itse se itsensä idiootiksi tekee, vaikkei huomaakaan. Ja sitten ihmetellään, miksi vanha kunnon yhteisöllisyys on kadonnut eikä naapurit kutsu vastavierailulle.
Mieliala on tyyntynyt. Mutta päätös lähdöstä on tehty. Koska mun yrittämisen halu ja jaksaminen on totaalisen loppu. Mä en jaksa enää.
Jep, joskus on vaan parempi karata. Pelottavampaa on se, kun miettii, onko pakko mennä takasin ja mitä seurais, jos ei menis… No saahan sitä haaveilla
Meillä ei ukko tietäis edes, missä imuria säilytetään, ellei se olis keskellä vaatehuoneen lattiaa. On se joskus imuroinu, en kyllä muista koska, oma-aloitteisesti ei kummiskaan. Siinä se on kyllä hyvä, ettei koskaan huomauttele siivosta, ymmärtää kyllä, että se, mitä tehdään, tehdään mun toimesta ja jos ei halua, että kehotan itse tarttumaan toimeen, on parempi olla hiljaa. Sitä ei taitais silti haitata, vaikka kahlattas nilkkoja myöten koirankarvoissa… On vähän eri siisteyskäsitykset meillä.
Päätöksestähän se kaikki lähtee, mulle tuntuu päättäminen olevan ehkä jopa mahdotonta… Tai olen monesti mielessäni päättäny ja sitten kuitenkin jään junnailemaan ja hetken päästä olo helpottaa. Nytkin tässä lepposan pääsiäisen jälkeen miettii, että mikä täs ois ollessa, tehty koko perheen voimin hommia puupinolla (vihdoin), kyläilty sukulaisilla ja ukko on puuhaillu esikoisen ja vaavin kanssa ihan eritavalla, kun normisti. On se tietty hankalaa hoidella vauvaa kaljatölkki toises kädes, kimblen peluu sentään onnistuu Nyt siis ollu selvänä. Kai se rakkaus ja halu joskus palais, jos elämä jatkus ilman sitä halvatun kolmatta pyörää tai ainakin olisin valmis viä yrittämään, se vaan kun en jaksa uskoa, ettei se kuvioihin palais… Se on pirullinen juttu toi jaksaminen, ensi tuntuu, että voi vee, en jaksa ja hetken päästä taas jaksaakin tai ainakin luulee niin… Tuntuu vähän siltä, että tää suhde saa nyt tekohengitystä, huoh. Lisää mielentyyneyttä ja päättäväisyyttä meditoin siihen suuntaan
Ei sun tarvikaan jaksaa. Onneksi olkoon päätöksestä! Ja voimia sen toteuttamiseen.
Täällä plinkissäkin on monta eronnutta ja karannutta. Ero on ollut kaikille valtavan vaikea tehdä, ja sitä on mietitty pitkään. Mustat tunnelmat ja epätoivo kuuluvat asiaan. Tulevaisuus näyttää epävarmalta, pelot ja huolet painavat mieltä… Monia pelottaa se, mitä eroamisen jälkeen tapahtuu, riittääkö rahat, miten lapset pärjäävät jne jne. Miten itse jaksaa ja selviytyy. Yksin?
En ole toistaiseksi löytänyt täältä yhtäkään eroajaa, joka hihkuisi innosta ja pakkaisi kamoja kasaan suunniltaan onnesta. Varmana siitä että tekee oikein. Kyllä se lähteminen pelottaa, joskus niin paljon, että ei vain pysty lähtemään, vaikka jo haluaisikin.
En ole myöskään löytänyt tältä palstalta AINOATAKAAN alkoholistista eronnutta, joka vuoden- parin - kolmen päästä katuisi lähtöään. Tilittäisi, miten olisi ollut parempi jäädä sinne juovan kumppanin kainaloon. Miten ikävä on sitä alkoholistia, ja sitä entistä elämää.
Kultis, kuuntele omaa sydäntäsi ja usko itseesi. Elämä kyllä voittaa, ja sinun tarinasi muuttaa suuntaansa. Olen varma siitä
Uskollisesti tuo automobiili taas kuljetti maailmalle. Tosin se on ostettu pohjoissuomalaiselta kulkumulkulta, joten se on tehty valuraudasta ja kettingistä kestämään vaikka ydintalven. (Sanonkin aina, että se on sielultaan traktori…)
Viime kesänä oltiin matkalla, minä ja lapset ja eihän tuossa tilaihmeessä mitään ilmastointia ole! Mutta kyllä olikin sitten taivaallista kurvata pienen kioskin pihaan, kahlailla läheisen järven rannalla ja istua kuistilla syömässä jäätelöä, tuulen viilentäessä.
Tätäkö se on? Vaihtaisinko moisen onnen, täydellisen hetken ilmaistointiin, jolloin koko matka olisi ‘miellyttävä’? Elämää verrataan mielellään matkaan. Enkä mä tarkoita, että juopon poistaminen elämästä tarkoittaisi ilmastoitua matkaa… yritän tässä saada ajatuksen päästä kiinni.
Ehkä pikemminkin niin, että tärkeintä on kuitenkin se matkalle lähtö. Jos haluaa pysyä mukavuusaluellaan, niin on sitten tekemättä mitään. Katsoo vaikka telkkaria! Ei tarvitse hikoilla, mutta ei myöskään koe ansainneensa jäätelöä.
Wau, mikä aforismi!
Jos elämä olisi tyyntä ja tasaista, osoisiko siitä nauttia? Vai tylsistyisikö…
“Ilon sekunnitkin murheen tunnein maksetaan…” sanotaan laulussa. Jos jotain voisi toivoa, niin vähän pitempiä sekuntteja ja vähän lyhyempiä tunteja
Jep ei se juopon poistaminen elämästä tekis matkasta ilmastoitua, mutta kummasti miellyttävämmän kyllä Ja varmasti aina tulee jotain pientä vaikeutta, vaikkei juoppoa oliskaan, lohduttakaamme itseämme sillä, jos ajatus elämästä ilman juoppoa tuntuu liian tylsältä Täällä ohjelmassa pariterapiaa vaihteeksi eli ainakaan ukko taikka minä ei olla mukavuusalueellamme, normisti kun vältellään keskustelua viimeiseen saakka
Voi vttujen vttu. Päänsärky ja silmät on kuin muuminp*llut.
Oli sitten parisuhdeterapiaa. Ja mä olen se pahis. Toinen oli silmät pyöreänä että miten me nyt erosta tultiin puhumaan, justhan meillä on ollut niin mukavaa. En ole ikinä todellakaan nähnyt toista niin viattoman näköisenä. Hän on se hyvis joka haluaa nyt pitää perheen kasassa.
Kuulostipa tosi ihanalta “mä kyllä toivoisin” ja muuta paskaa… että me osaisimme kommunikoida kotona tämän tapaamisen jälkeenkin. Juu. Ihan toivomallahan se siitä lähtee. Sanoin että mä en jaksa yrittää. Mua ei motivoi. Mua ahdistaa olla kotona, ja just tällä hetkellä ainoa ratkaisu minkä näen on fyysinen etäisyys.
Oma ovi, minkä saa lukkoon.
Lisäksi, menköön nyt sensuroimattomana, mua viilsi se kun terapeutti totesi “mä näen että sulla on tosi paha mieli, Kultakala. Kännikala, mitä sä sanoisit nyt Kultakalalle lohduttaaksesi? Miten sä lohduttaisit?”
Arvatkaa. Tottakai se heitti pallon takaisin: no mun pitäisi tietysti kysyä Kultakalalta mikä sen olon tekisi paremmaksi. Tsiisus! Ihan kuin mä olisin vastuussa kaikesta!
Tämä sai mut innolla odottamaan meidän tulevaa pariterapiaa Anteeksi Kultis, ei tosiaan naurunasia. Eilen a-klinikan tapaamisessa mun teki mieli kirkua, kun se terapeutti sanoi, että näkee, että tässä perheessä välitetään, ei tänne muuten tultais, jollei haluttas suhdetta jatkaa ja kuntoon… Ja he tietysti kaikkensa tekee, kun on perheestä kyse. Tänään oma terapeutti komppas, että koita nyt vielä löytää ittestäs voimaa tukea toista, kun toinen nyt yrittää… Ois vaan alottanu vuosia sitten, mitäs jos nyt on liian myöhästä… Ja kukas mua tukee, omillani olen, jos toinen nyt pettää, niin kuka kerää sirpaleet.
Kultakala ja Piki,
sen perusteella mitä kirjoitatte, no eipä ole nuo terapiat ainakaan mun juttu. Jos on vuosia kätkenyt asiat sisäänsä, yrittänyt ymmärtää toista ja niellyt mitä vaan, sitten pitäisi terapiassa vaan ymmärtää ja antaa se sadas tilaisuus toiselle vielä! Ja huh huh. Siksihän tässä ahdistaa, kun sille toiselle on tullut jo annettua 99 ylimääräistä tilaisuutta ennen sitä. Sanon minä, joka en koskaan ole ollut parisuhde- tai perheterapiassa tms. Eikä muuten kiinnosta mennäkään!
Kyllä meidän nyt pitää keskittyä omaan jaksamiseemme!
Pitäkää pintanne!
Jos asiat menevät siihen, niin elämä tuo ihmeellisesti eteen kaikenlaista ja kantaa, kumma kyllä. Ja täälläkin on tukiryhmän tynkää
En voi kehua omallakaan pariterapiallani. Mies sanoi ensi sanoikseen siellä että ‘meillä menisi niiiiin hyvin, jos toi Cricket vaan olisi toisenlainen’. No sepä just virittikin mut ihan huippurakentaviin tunnelmiin… Köh.
Saa nauraa. Koska ei tässä muutakaan voi. Mä nauran itse parhaiten, koska tulen nauramaan viimeksi :mrgreen: mutta tällä hetkelläkin vielä aivot kiehuu.
Kiitos tsempistä. Vaikka mä sanon, etten vihaa, niin pää keittää raivoa. Vaikka sekin on turhaa, mulla on oma suunnitelmani, pidetään siitä kiinni, entistä lujemmin. Kurjaa on se, että pitää sitten puuhailla salaa. Mutta puhua on yritetty, jos ei kuunnella niin ei kuunnella.
Mun juttu on siinä mielessä, että on pakko keskustella, ja joku toimii erotuomarina jakamassa puheenvuoroja. Kun tunteet tuppaa pintaan, niin tulee kyyneleetkin. Antaa tulla. Mutta kotona se on toiselle syy: ei sun kanssa voi puhua, kun sä aina alat itkemään.
Höh. Tunteet tulee kyynelinä, urheilusuoritus hikenä. Kalja kusena ja… no, tajusitten varmaan.
Hehee, tossa sitä ois viehätystä, tosin voi sen ajatella myös toisinpäin, että monipuolinen kuva
Se vaan tuli mieleen, että terapeutti sano tänään tosta pariterapiasta, että onhan se hyödyllistä käydä, vaikka sitten eroiskin, ei jää käsittelemättömiä asioita painolastiksi, että otetaan vaan kaikki hyöty irti terapioista… :mrgreen: :mrgreen:
Jos jotain tässä maailmassa olen oppinut, niin valmista ei tule, eikä kukaan ole korvaamaton.
Puhumisen merkitystä usein liioitellaan, että sillä ne asiat paranee. No saamari. Ukko on puhunut kuin ruuneperi, vaan ei se mitään paranna. Mutta puhujia tarvitaan, mutta tarvitaan tekijöitäkin. Silleen sopivassa suhteessa.
Kyllä mä yritän arvostaa sitä, että tehdään eikä vaan meinata. Ja tosiasioiden edessä olen siinäkin, että kyllä tässä voi jatkaa puhumista ja toivomista mutta jatkan niitä tekojani.
Koirien ja taaperoiden koulutuksesta. Ne saa seuraamaan sillä, että lähtee toiseen suuntaan eikä juokse perässä. Sama se toimii isompienkin kanssa, mutta pulma tulee siinä että aikuisen kanssa mä en jaksa olla matkanjohtaja, vaan tarvitsisin matkakumppanin. En mä edes odota mitään raitistumista, jos se ei oikeasti tuo myös laatua elämään.
([size=85]paitsi että tyttäreni ei sovi kaavaan, se oppi jo kolmevuotiaana napittamaan takaisin ja ryhtyi istumalakkoon jos yritti hoputtaa… [/size] )
Ai niin, ne syöpätutkimukset on nyt tehty ja tulkittu. Saamari, se on terveempi kuin minä (tulosten mukaan). Joten eipä tarvi kantaa huonoa omaatuntoa siitä, että jättäisi kuolemansairaan. Maksa-arvotkin kuin oppikirjasta.
Jotenkin mulla on olo, että epäreilua. Mut hei, elämä on!
Mä olen aina kuvitellut, että puhuminen on tärkeää. On ollut pakkomielle, että toinen pitäisi saada ymmärtämään mitä tarkoitan. Ja itsekin ymmärtää toista. Uskon keskustelun tarpeellisuuteen kyllä vieläkin, mutta en enää tuon mieheni kanssa. En ole ollut mitenkään hyvä ilmaisemaan tunteitani puhuen minäkään, mutta kuitenkin vuosien mittaan on niin monta yritystä ollut, että olen kyllä jo huomannut, että tuolla miehellä vaan ei kerta kaikkiaan ole kykyä asettua toisen asemaan eikä halua ponnistella minkään asian eteen. Jos sanon “parisuhteen eteen molempien pitäisi tehdä töitä”, mies sanoo huuli pyöreenä “Minkä takia?”. Jos sanon “kun sä edes kerran halaisit ja lohduttaisit”, mies sanoo “Mitä hyötyä siitä olis!” Jos mä sanon, että haluaisin tehdä asioita yhdessä, mies sanoo “Mä olen luullut, että sä olet itsenäinen ihminen!”. Viime kesänä, kun se koko kesän istui päivät autossa ja kuunteli musiikkia ja joi kaljaa, kävelin kerran sen auton viereen ja kun se veivasi ikkunan auki, kysyin, mikä vaivaa, onko se masentunut. “Mitä vitun väliä sillä on?” kysyi mies. Sanoin, että on kurja katsoa, mitä se tekee elämällään, sanoin että haluaisin auttaa - sitten tuli tyhjä olo, ei ollut enää sanottavaa. Sanoinkin sille, “nyt mulla ei olekaan yhtään mitään muuta sanottavaa”, käännyin kannoillani ja kävelin pois. Siitä tuli tietysti surullinen olo, ja menin mökkiin itkemään, mutta se oli nimenomaan sitä surua, että tajusin, yhteistä säveltä ei löydy, sen etsiminen on täysin turhaa.
Pitää vaan yrittää niiden tekojen kautta, pitää huolta toisesta kuin kenestä tahansa lähimmäisestä, ja elää samalla omaa elämäänsä. Näin siis mulla.
sitäpaitsi muutenkin entisten kumppanien määrää kysyttäessä cosmo-tyttö vastaa kolme (se, jolle menetti neitsyyden, eka varsinainen seurustelusuhde ja sitten se lohtusuhde kun seukkaaminen meni puihin).
ja siinä saa soida gunnarit taustalla silloin. Mä en ole pölyliina kädessä posliiniesineitä hypistelevä hyräilijä, tää on lapsiperhe ja siivouspäivä alkaa aina samoin: “otetaan jätesäkki ja iso lapio…”
Nyt siis ollu selvänä. Kai se rakkaus ja halu joskus palais, jos elämä jatkus ilman sitä halvatun kolmatta pyörää tai ainakin olisin valmis viä yrittämään, se vaan kun en jaksa uskoa, ettei se kuvioihin palais… Se on pirullinen juttu toi jaksaminen, ensi tuntuu, että voi vee, en jaksa ja hetken päästä taas jaksaakin tai ainakin luulee niin… Tuntuu vähän siltä, että tää suhde saa nyt tekohengitystä, huoh. Lisää mielentyyneyttä ja päättäväisyyttä meditoin siihen suuntaan 
Täällä ohjelmassa pariterapiaa vaihteeksi eli ainakaan ukko taikka minä ei olla mukavuusalueellamme, normisti kun vältellään keskustelua viimeiseen saakka 
