Kalamaljasta maailmalle

Kotikanava
41

Laulaa rallattelen, jos kohta huomaan sen pahan akan kihisevän sisuksista pintaan.

Tuo on yhäkin ‘selvinpäin’. Ja mua raivostuttaa. Jos se kerran on noin helppoa, niin miksei aiemmin?

Ja se, että tiedän ettei tuo kestä. Eli olen se joka ensimmäisenä vetää mattoa alta, maalaa piruja seinille. (Ei kai se pidä, kun mä en tue, en usko enkä anna)

Lisäksi pelottaa. Entäs jos kukaan ei usko minua? Jos järjestetään joku äänestys ja se päättyy niin, että vielä pitää antaa yksi mahdollisuus, se viimeinen? Mä en halua! Mä en ole ihminen, joka uhkailee turhalla, prkl. Olen ottanut ns. kissan pöydälle noin puolen tusinaa kertaa viimeisen viiden vuoden aikana silleen asiallisesti ja rauhallisesti ja muutaman kerran (joita en muista niin hyvin :blush: ) vähän asiattomasti.

Päivä on noin yleisarvosanalla ollut mukava. Siis tosi jees. Mutta onko se uusi alku? Tästäkö sitä nyt pitäisi kulkea ruusunlehdin koristeltua tietä auvoisiin eläkepäiviin? Ei. Mä en halua. Yksinkertaisesti en enää halua yrittää! Mulle on näytetty avonaista ovea ja olen huumaantunut siitä valosta ja vapauden tuoksusta, tähän selliin en vapaaehtoisesti jää!

Olen luullut, että olen antanut tapahtumien kulkea lävitse, loukkaamatta, takertumatta. Ei jukoliste. Täältä kumpuu yhtä sun toista. Ja se kaikki vaatii aimo annoksen hyvittelyä ennen kuin ollaan tilanteessa että asiat alkaa olla lähellekään hyvin.

Tai sitten voi alkaa juomaan… :smiling_imp: koska silloin ei tarvitse antaa anteeksi. Sairas ihminen ei mahda itselleen mitään, ei siinä silloin ole mitään anteeksi annettavaa. Mutta jos se onkin juonut vaan mun kiusakseni… Ei, nyt lopettaa hän tämän. Teen sen, mitä osaan parhaiten, leikin näkymätöntä.

Viikon juomattomuus on jo karistanut pahimman pöhötyksen toisen naamalta. Nenä paistaa yhä punaisena, mutta oikeasti on paremman näköinen. Siitä saa vielä joku hyvän sohvantäytteen itselleen. Ei nenästä, vaan koko miehestä :mrgreen:

42

Ex-miehen lempitekemistä oli maata sohvalla milloin kännissä, milloin kankkusessa. Mä suunnittelin, että laitan ilmoituksen lehteen: ‘Myydään kulmasohva korkinavaajalla’.

43

Menee liian hyvin.

Olen jopa uskaltautunut vitsailemaan, sanailemaan, heittämään ilmoille huumoria. Ja tuo on jopa naurahtanut. Meillä on ollut jopa viiden rivin keskusteluja ilman että minä käännän selkäni koska koen että aiheesta on turha jatkaa tai hän on paennut luentoihinsa tai vetänyt herneen nenään.

Pitäisikö uskaltaa elää hetkessä? Entäs sitten, kun on taas tarpeeksi hyvä olo, niin kuinka paljon paskaa se jaksaa sulattaa itseensä? Mä tiedän, miten tässä käy. Ensin sitä unohtaa kaiken entisen ja ajattelee, että tää on sitä normaalia, että tästä tämä vaan paranee.

Ja joo, mä olen myös sitä mieltä että kestävän liiton salaisuus on se, ettei eroa. Huonoja aikoja tulee, ja menee ja ne pitää vaan elää! Mutta, tässä on jälleen se iso mutta… tunnen pimeän läheisyyden. Entäs, jos tämä on viimeinen mahdollisuuteni lähteä? Tarkoitan sitä, että entä jos tämän jälkeen menee pitkään, ennen kuin on oikeasti voimia toimia?

Ottakaa kuravelliä ja naurakaa muiden mukana päälle. Siinähän se tämän päivän idea on tiivistettynä.

44

Voi Kultakala, sulla on sana ihanasti hallussa, mä toivoisin, että osaisin ilmaista itteeni yhtä hyvin :smiley: Tai kaikki on kyllä tuolla päässä järjestyksessä, mutta tulee sekasotkuna ulos :laughing: Mutta todella samanlaisia ajatuksia, kuin mulla. Montako kertaa on vielä yritettävä se “kerta”, annettava viimeinen mahdollisuus. Varsinkin kun ei ite enää jaksais, eikä oikeen jaksa kiinnostaa edes mitä se toinen tekee tai tekeekö mitään. Inhottava toivo nosti tänään taas päätään, oisko tää se kerta, kun se ymmärsi? (Nuijin sitä toivoa alas kaikin voimin :mrgreen: ) Ja se oiskin selvänä pitkän aikaa ja itte tulis taas onnelliseksi ja luottavaiseksi ja sitten repästäs matto alta… Kuinka syvään sitä sitten vajois ja jaksaisko enään nousta? Nyt jo tunnen kuinka vihan tunne on eilisestä alkanu helpata ja sitä vihaa kyllä tarvis, että pääsis irti. :angry: Ja sekin vielä, että vaikka ylhäältä tulis mulle lupaus, että sun miehes on tästä päivästä hamaan loppuun asti selvä, niin haluisko sitä itte enää sitä äijää kuitenkaan… :blush:

45

Juomattomuutta (en todellakaan käytä tilasta sanaa raittius, vaikka se siltä vaikuttaakin, oikeasti) on takana nyt viikko ja päivä.

Käsittämätöntä. Mitä se esittää? Voiko tämän pohjalta nyt tehdä jotain suunnitelmia? Eikä tarvitse ottaa alkotekijää huomioon? Voisi luottaa siihen että tehdään viikonloppureissu ja ensimmäisenä ei tarvitse ruveta miettimään, miten laukku pakataan että viinat mahtuu mukaan.

Muistuma. Meillä tehtiin lomareissu tuossa alkuvuodesta. Matkaa edeltävänä iltana mies punnitsi ne laukut. Sinällään ihan fiksu veto, että ei ole ylipainoa. Ja joo, sekin on fiksua että jakaa tavaroita useampaan laukkuun, jos yksi sattuu katoamaan niin ei ole ihan pulassa. Niksi-Pirkan vinkki, muuten.

No. Perillä kohteessa tajusin, että tavarat oli jaettu ihan sekaisin, pääpointtina oli ollut että joka laukkuun oli saatu mahtumaan viinaa. Ajatus, että lapsetkin on kuljettaneet laukuissaan viinaa, sai tärisemään. Se teki mahdollistamisen niin konkreettiseksi ja oma sokeus tilanteelle hävetti. Totta kai mä tiedän. Mutta joka kerta kun se paska tulee silmille, niin se on yllätys.

Kotiintulo oli kevyempää. Mutta ei se viinamäärä ollut riittänyt kuin alkumatkaksi. Alkoi löytyä paikallisia kirkkaita pulloja sängynjalan vierestä. Mistähän suomalainen turisti onkaan maineensa ansainnut, vaikka illallisella tilattiin vain yksi viinipullo vaimon kanssa jaettavaksi. :imp:

46

Baby steps. Pienin askelin, ihan huomaamatta.

Eilen sain uuden S-maksukorttini. Laskeskelin, että kaikki mitä mitä meidän S-tilillä tähän asti on kertynyt, on pääasiassa mun ruokaostoksia. Kun bensaakaan ei oteta absilta, vaan siltä halvalta asemalta… Pitäköön, niinhän sitä alkuun ajateltiin että se on sellainen hupirahasto, jolla rahoitetaan matkailua. Nyt mä kerään niitä bonuksia ihan itselleni.

Satuhäät on siis niin suosikki. Ja tiedän, elämässä on suurempiakin murheita mutta yksi asia lisää, josta voin itseäni sääliä: me ei tulla ikinä menemään naimisiin. Mies on ilmoittanut, että voi hän sitten kuolinvuoteellaan mut vihkaista, ihan taloudellisena toimenpiteenä ettei tarvitse perintöveroja maksaa, mutta avioon hän ei halua. Ja jos rehellisiä ollaan, en minäkään halua hänen kanssaan naimisiin.

Ja ne sanat, jotka lausuttiin tuossa käännekohdassa (kun palasin palstalle) niin ehkä se on niin, että mä olen käenpoikiani kasvattanut hänen taloudellisessa turvassaan. Ehkä se on vaan reilua, että aikuinen nainen huolehtii itse mukuloistaan. Ei tarvi muistuttaa mitä kaikkea hän on mulle rahallisesti mahdollistanut. Tiedän, että toisessa tilanteessa mulla ei olisi ollut mahdollista olla niin pitkään lasten kanssa kotona.

Pitäköön rahansa, vieköön vaikka hautaan mukanaan.

Mun aviokuviohaaveessa kiteytyy kaikki, mitä liitolta toivon. En mä halua vaan prinsessapäivää (ja rehellisesti, olen jo vähän yli prinsessahaaveiden) vaan aikuisen rakkauden juhlaa. Juhlaa, jossa voi katsoa toista silmiin ja olla onnellinen siitä että juuri tämä ihminen on osunut kohdalle.

No, sellaista ihmistä ei ole näköpiirissä, enkä mä pidä sitä itsetarkoituksena. Mutta sellaista suhdetta ei voi edes aloittaa, jos ei anna sille tilaa. Ja kun tätä on näinkin kauan katsellut, elämäänsä yhä tiukemmin kierteessä olevan juopon kanssa, niin samalla sen hoitaa näennäisen oikeassa järjestyksessä loppuun asti.

Hassua, että siinä aviokaavassa (jossain niistä) sanotaan, että myötä- ja vastamäessä. Tämä on ollut viime aikoina yhtä vastamäkeä, mutta silti ollaan päädytty pohjalle. :open_mouth:

47

Hitsi, kun sitä minäkin olisin halunnut, että kohdalle olisi osunut tasavertainen ihminen, sielunkumppani, jonka kanssa olisi koettu asioita yhdessä, tuettu toisiamme niin hyvässä kuin pahassa. Olisin halunnut tilaisuuden rakastaa ja olla rakastettu. Mutta tämä avoiliitto on ollut niin yhdensuuntainen, alusta alkaen. Minä yritän ja toinen ei, näin sen koen. Ja vieläkin (tai ehkä eniten juuri nykyään) tunnen tuskaa siitä, ettei tuollaista suhdetta ole ollut. Ja kun kuitenkin on sitoutunut toiseen, miksi minulla pitääkin olla sellainen luonne, että en voi etsiä toista kun olen sitoutunut yhteen. Ihmiseen, joka ei viitsi vaivautua. Vielä sitä viisikymppisenäkin olisi elämää jäljellä. Jos vihdoin alkaisi elää. Mutta mulla kestää 20 vuotta rakentaa luottamus uuteen ihmiseen, ja sitä ennen pitäisi pystyä irtautumaan entisestä. Ja kuitenkin, kuitenkin, tuntuu, ettei saisi tuhlata koko naiseuttaan, heittää hukkaan!

En minä ole koskaan oppinut vihaamaan miestäni. Mutta järkyttävintä on, ettei minulla ole koskaan ollut oikeasti tilaisuutta oppia häntä rakastamaankaan.

48

Heh, mulla taas on toi “aviottomuus” ollut viimeinen kiusa ukolle. Kihloissa ollaan, kesällä tulee seitsemän vuotta täyteen, pitkät kihlajaiset siis… Monesti on ukko ehdotellut, että joko mentäs naimisiin ja mä siihen mielessäni, että älä unta nää, en mä nyt NIIN hullu ole :laughing: Taloudellisestihan toi ois järkevää, kun on tota yhteistä jälkikasvua ja omaisuuttaa (velkaa), mutta tän asian olen ajatellu ihan puhtaasti tunteella. :mrgreen: Eipä mulla kyllä koskaan ole mitään hinkua ollu naimisiin, mutta ei mitään totaalikieltäytymistäkään. On tääkin, sitä on oikein ylpeä, ettei sentään naimisiin ole ton kanssa erehtyny :laughing: Lohtu se on pienikin lohtu.

Piki

49

Huomenta.

Mitenhän on… jos mä sanoisin, että olen masentunut ja tehnyt diagnoosin ihan itse, niin se olisi vaan huomioinhakua. Mutta kuuluisinko sittenkin siihen joukkoon, joka kyllä kestää mitä paskaa tahansa mutta sitten kun alkaa mennä hyvin, niin on aika romahtaa?

Njäh. Normaalia mielialan vaihtelua tämä on. Jonkun ajan päästä mennään taas lujempaa. Mutta juuri nyt on sellaiset fiilikset, että haluaisin vaan maata kolossani, mutta en kykene. Lapsista pitää huolehtia, paitsi että enpä oikein osaa äitinä niillekään nyt olla. Saivat jälleen nuudeleita ruuaksi. :open_mouth:

Syvä epäluuloisuus kytee ytimissä. Eilen olin jo ihan varma, että mies juo jälleen, mutta sillä oli selitys siihenkin. Hammaslääkäri oli puuduttanut, sen takia oli vähän epäselvää puhe.

Tämä ei ole todellista. Oikeasti. Koska se ufo palaa talon päälle ja palauttaa sen oikean miehen takaisin? Entäs MINÄ? Mun suunnitelmat? Entäs jos ruoho oikeasti olisi vihreämpää jossain muualla? Järki käskee nauttia tilanteesta, mutta sen on pakko olla valhetta. Jättiläismäinen aprillipila.

Luen ja myötäelän kyllä kaikkien mukana, kuten Rinalda kirjoitti niin käyn lukemassa kaikki uudet kirjoitukset. Ei vaan jaksa kommentoida.

Ah. Eniten - siis sen jälkeen että jään vaan sänkyyn - haluaisin ottaa lomaa elämästäni. Ottaa auton ja makuupussin ja olla poissa niin kauan, että kaipaisin sänkyyn ja osaisin arvostaa lämmintä vettä joka tulee hanasta. Kadota hetkeksi. (Ihan niinkuin ne intiaanit, lähtisin etsimään sitä rajaa, jossa pitää joko nähdä elämän arvokkuus ja oma merkityksellisyytensä tai antaa periksi.)

Tänään alamaissa. Mutta siitä toiveikkuudesta: sen verran monta vuodenkiertoa olen sinnitellyt yhdessä armaani kanssa, että kuvio on selviö. Talven viimeiset kuukaudet on pahinta aikaa. Sitten tulee sitä reviiriä lisää, pääsee pihalle eikä yhdessäolo ole niin ahdistavaa. Syksy on miehen työn puolesta kiireistä aikaa, ja joulu menee vankalla kaavalla. Tämä on pahin aika.

No, jatketaan näillä fiiliksillä. Riittää, kun hengittää. Kahvikin voisi auttaa.

50

Tämä on kuulemani mukaan ihan “normaalia” (normaalijakaumasta kirjoitinkin vähän aikaa sitten. :sunglasses: )
Se joka on terveempi oirehtii vasta sitten kun sille on tilaa. Mulla oli myös viikonloppuna surupäivä ilman mitään näkyvää syytä. Ihmisen mieli nyt on vaan tämmönen. Aion hyväksyä itseni tällaisena ja rakastaa itsessäni sitä, että tunnen surua sellaisesta, mikä on oikeasti surullinen asia.
:smiley: Kahvia!

51

Olet kirjoittanut tuohon suuntaan jo ennenkin, ja silloinkin teki mieleni kommentoida, mutten jaksanut.
Minulla kun ei ole ketään, kenelle todella voisin puhua kunnolla silmästä silmään - kun oikein ahdistaa, ajattelen että olisikin parempi olla ihan täysin yksin, myydä oma työkämppä ja kesämökki pois ja muuttaa jonnekin, missä kukaan ei tunne, eikä sitten tarvisi todellakaan puhua kenenkään kanssa. Ja missä kukaan ei tuntisi mun miestä eikä tietäisi, että on sellaista ollutkaan, niin ei tarvisi vastata häntä koskeviin kysymyksiinkään.
Ja kyllä, mieluiten se paikka saisi olla jossain “korvessa”, tykkään katsoa tällaisia ohjelmia, jotka kertovat elämästä tiettömän taipaleen takana. Siellä voisin elää aivan tuntemattomana ja yksin. Että kyllä tässä on tainnut aika lailla jo sairastua tuon “elämäntoverin” kanssa. Siis minä muuttaisin jonnekin erakoksi - enkä koskaan palaisi. Mulla kun ei ole lapsia, ei olisi pakko palata…
Viime aikoina olen kuitenkin nähnyt häivähdyksiä siitä, että on olemassa toisenlaisiakin ihmisiä, sellaisia joiden kanssa ehkä voisi olla tekemisissä. Tietyllä tapaa usko ihmisiin ja miehiinkin on ihan vähän palautumassa. On alkanut tulla epäilys, selviänkö kuitenkaan aivan täysin yksin, vaikka se haave joskus onkin. Katkeroituisiko sitä vaan? Ihmisiähän pääsisi pakoon, mutta ei ajatuksiaan :unamused:
Olen pitkään sanonut, että jos tästä miehestä joskus pääsen eroon, en enää ikinä ole kenenkään kanssa. Yksi tällainen kokemus riitti! Mutta nyt en enää ole niin ehdoton… Kun olen asiaa nyt päässyt vähän käsittelemään, alan kai sittenkin vähän toipua. Mutta, näitä ajatuksia tulee, viime yönä viimeksi, kun taas sohvalla nukkuessani heräsin asioita vatvomaan puoli viiden aikaan :open_mouth:

Ai niin, välillä ajattelen myös, niinkuin jossain Heimovaimot-ohjelmassa, voisin muuttaa jonnekin viidakkoon alkuasukasheimon pariin, ja asua jonkun alkuasukasmiehen kanssa, niin kuin luontokappaleet vaan, ei ainakaan tarvis yrittääkään keskustella tai toimia sivistyneesti. Vaistojen mukaan vaan :mrgreen:

52

Sohvannurkassa.

Poissa on se mies, joka vaikutti jo onnellisesti aidosti raittiilta. Olin iltamenossa, johon olin pyytänyt luvan jo etukäteen (tai siis kysynyt, että ei kai hänellä ole silloin iltamenoa ettei tule päällekkäisyyksiä ja tietty hänen menot on niitä tärkeämpiä) vaan ei se ollutkaan niin ok…

Toivottavasti tulit tyydytetyksi, hän tervehti.

Itsepuolustukseksi vähättelin illan viihtymistä - oikeasti mulla oli ollut ihan kivaa, ei mitään sen kummempaa kuin kahvia ja ihmisiä. Ja selitin ihan lasten korville sopivasti mitä oli puhuttu ja leikin että en loukkaantunut vihjailusta.

Hyvä asia on, että puolustusreaktiot on taas pinnassa, ei alakulo. Ja se, että ei ole mitään velvollisuutta olla yhtään mitään muuta mitä on, koska viimeiset kaksi viikkoa on olleet näytelmää. Ehkä se korkki pysyy kiinni, mutta raittiutta tämä ei ole.

Surullista, mutta selkeää.

53

Pus sinne kalamaljaan!

Palasin ihan vaan lukemaan sun kipuilujasi ja nyt ajattelin muutaman sanasenkin raapustaa.

Ensinnäkin. Lähde lomalle, järjestä se jotenkin, ota tilaa ja aikaa, jos sitä tarvitset.

Sitten omaa kokemusta. Sitten kun lopulta kaikkien vuosien jälkeen irtosin retkusta, se tapahtui siksi, ettei enää ollut väliä onko retku raitis vai retkuileeko. Siis että mä väsyin siihen kokonaisuuteen, musta tuntui siltä, etten jaksa tukea, en jaksa olla rinnalla ja en jaksa uskoa enää mihinkään. Mulle oli ihan sama olisiko se jatkanut raittiina vai päihteilevänä sen jälkeen. Vaikka tietenkin olisi ihana sanoa, että mä toivoin hänelle kaikkea hyvää = raittiutta, niin en mä jaksanut toivoa mitään.

Joten mun kannalta tärkeintä oli, että eron haluaminen ei enää riippunut päihderiippuvuuden tilasta tai hänen sairautensa asteesta. Mut sitten hetkellisesti joskus myöhemmin ollessamme tekemisissä on tullut hetkellisiä pistoksia hänen raittiudestaan. Siis en haluaisi palata suhteeseen tai muutakaan, mutta ehkä lievän hetkellisen itsekkään katkeruuden saa aikaan se, että se saakeli on raitis, opiskelee, käy töissä, käy ryhmissä ja vieläpä pitää huolta kunnostaan ja ulkonäöstään. Siis että tämä kaikki tapahtui, kun mä lähden pois ja vein oman kipeyteni hänen kipeydestään tarpeeksi kauas. Eli yhtä lailla kun hän sai minut käyttäytymään sekopäisesti, minä tuin tahtomattani hänen sairauttaan yrittämällä raitistaa…

Niin että ehkä se perimmäinen kysymys on: Haluatko jatkaa suhteessa riippumatta miehesi kunnosta? Tai haluatko erota, vaikka hän olisikin juomatta? Koska vakuutuksia ei ole, eroat tai et, mies voi raitistua tai olla raitistumatta missä tahansa elämänvaiheessa.

54

Voi Kultakala, tuli niin surullinen olo sun puolesta :angry: Mikä noissa juopoissa on, että toisen pienikin oma ilo on pakko liata iljettävillä vihjauksilla… Mä olin viimeksi yksin liikkeellä puoltoista vuotta sitten. Silloin työporukan viihdeilta, käytiin syömässä ja pyöritettiin paikallisessa ravintolassa jukeboksia. Esikoinen oli hoidossa ja ukko yövuorossa. Minä selittelin miehelle jo etukäteen, etten ole myöhään. Viihdyin yllätyksekseni oikein hyvin ja aika kului siivillä. Eka viesti tuli yhdeltätoista, joko olet kotona. Vastasin, et ei ja missä olin. Siitä sitten aina puolen tunnin välein tuli sama viesti… Yhdeltä läksin kotiin ja olin helvetin kiukkunen, kun aikuinen ihminen ei saa rauhassa yhtä iltaa viettää, vaan on joku kotiintuloaika… Ja seuraavana päivänä kauhee ristikuulustelu, että missä olin ja kenen kanssa. Ja mulla oli kauhee tarve hyvitellä sille, kun olin ollu “niin myöhään” ja toisella paha mieli. Omalla ukolla on hirveän huono itsetunto ja lisäksi kyllä sanotaan, että mustasukkasimpia on ne, joilla olis ite houkutus pettää tai jotka pettää. Kuvittelee, että omalla puolisolla on samanlaisia taipumuksia. Voisinpa jotenkin sua auttaa, mutta lämpimiä ajatuksia täältä lähettelen. Kuivailijan kanssa on perseellistä. :unamused:

55

Mä olen lohduttanut itseäni sillä, että onhan nuudelit sentään esikoisen lempiruokaa :laughing: :laughing:

Piki

56

:frowning: Voi surku.

Samanlaisia kommentteja niitä meilläkin tulee, eikä ees oo mikään kuivailija. Oonkohan kerran ollut iltamenoissa tässä noin kymmenen vuoden aikana. :open_mouth: :open_mouth: Peräti luokkakokouksessa olin ja näin monia kavereita noin kahteen kymmeneen vuoteen. Sieltäkin ois pitänyt lähteä jo heti ruoan jälkeen. :angry: Ja kun en lähtenyt, niin ensimmäinen kommentti oli että saitko. :unamused: Jatkoi sitten … hyvää ruokaa. :unamused: Just varmaankin sitä tarkoittikin. Lapset oli peräti nukkumassa jo silloin, kun tulin kotiin ennen puolta yötä ja omalla autollakin vielä. Hirveet syytökset seuraavankin vuorokauden aikana ja tarttuipa kiinnikin, kun en suostunut pysymään siinä paikassa, jossa hän olisi halunnut pitää ristikuulustelua. :imp: :imp:

Joka hel… kerta kun menee jopa töiden jälkeen vähän pidempään tai jopa lapsia kyläpaikasta hakiessa, niin heti pitää tivata, että missä viivyit. Kun luulin jo että on sattunut jotain. Joopa joo, sehän se on tärkein kysymyksen syy. :unamused: :imp:

Voimia ystävät.

57

Hali pus, Mallu.

Ja kiitos muillekin. Joo, ensi viikonloppuna lähden käymään veneilemässä, sitä ei estä mikään (no, vannomatta paras…)

Tänään on vaihteeksi ollut oikein hyvä päivä. Mutta se perusvire on siellä taustalla, että ihan sama ollaanko me kavereita vai olenko vain se veemäinen ämmä, joka jakaa persettä koska mä en tykkää tästä yhteiselosta. Kun olen koneella, koen syyllisyyttä. Jos luvassa olisi jotain kivaa, tunnen syyllisyyttä ja lisäksi ottaa päähän koska tiedän että etukäteen pitää pyytää lupaa ja jälkikäteen vähätellä kokemustaan.

Koneella olosta… no tätä en riskeeraa, tää on mun paikka. En tykkäisi, jos mies näitä lukisi, koska hän etsii vaan lyömäaseita sanomisistani. Olenkin aika hiljainen hänen seurassaan… No, kävin vauva-lehden keskustelupalstalla lukemassa niitä keskusteluja. Suljin välilehden äkkiä, kun mies tuli lähelle.

Ihan ehdollistunut reaktio. Ajatella, että jotkut lukevat niitä älyttömyyksiä(kin) yhdessä! Ja keskustelevat niistä. Eikä odoteta, että puoliso lukemisellaan tekee itsensä osalliseksi ja on samaa mieltä älyttömyyksienkin kanssa.

hohhoijakkaa. Taas jäi lyhyeksi tämä kirjoittelu.

Mutta siis. Asioiden on pakko muuttua, vaikka kuinka ihanaista aina välillä olisikin. Koska se on vaan sitä pintaremonttia, vähän uutta maalia, joka rapisee aika nopeaan.

58

Tuli tästä mieleen. Olen ajatellut että olisi inhottavaa, jos mies raitistuisi minun takiani… Sitten minulla ei enää olisi varaa olla mitään muuta kuin täydellinen ihminen. Ehkä siksi valitsinkin juopon, koska ajattelin että en kestä liian täydellistä ihmistä. Mutta jos mies raitistuisi takiani, niin olisi se liian iso vastuu.
Liian iso vastuu jos toinen tekee sen ratkaisun mulle, eikä itselleen. Koska minuun ei voi luottaa. Saatan olla niin paska, että kannattaa mieluummin ryypätä :smiley: Toinen joka on liian iso vastuu, olisi että mies ryyppää siksi että jätin/lähdin.
Noh,.,kummassakin tapauksessa, vastuu on liian iso. Sen alle hajoaa, ja saa itkukohtauksia öisin. Semmoinen ei ole parisuhde. Ja pitämällä miehen ja vaatimalla osaani hänestä, ylläpidän ryyppäämistä. Mun mielestä on tosi fiksua ajatella, että vaikka se mies jokupäivä selviäisi, niin pärjäänkö silti ilman ukkoa. Eihän mun elämäni saa parantua siitä, että joku muu lopettaa juomisen. Minun elämän pitää olla itseni näköistä. En kannata sitä että kerrasta poikki ja 20-vuotinen avioliitto, tai edes puolivuotinen ikkunasta pihalle ensimmäisen mokan jälkeen. Mutta kuri on oltava, mitä katselen ja mitä en.
Olen joskus lähtenyt paskasta parisuhteesta siten, että minulla oli reppu mukanani. Kaikki mitä olimme yhteiseen asuntoon hommanneet jäivät sinne. Kun pöly oli laskeutunut, sain vasta vuoden päästä muutettua loppuun. Sinä aikana elämä etsiytyi uomiinsa, ja huomasin etten kaipaa edes mitään, ainakaan tavaroita. Mullakin oli mies muuttunut täysin koska olin lähtenyt…oli löytänyt itsestään sen kipinän , kun ei ollut enää ketään muutakaan kenelle oikutella. Itselleen ei kai viitsinyt. Se on tämä nainen eli ikuinen äitihahmo, jolle mies kiukuttelee.

59

Pettämisestä tuli mieleen, että kun sitä kerran aina epäillään, niin miksi ei antais mennä, ois sitten kerrankin jotain oikeeta syytä haukkua :smiling_imp: :smiling_imp: Inhottavaa, kun aina pahottaa noista jutuista mielensä ja kaipa se on toisen tarkoituskin… Ei vaan jaksa noi miehet enää kauheesti kiinnostaa… :unamused:

60

:unamused: Niinpä :laughing: Kavereina menis miehetkin vaan, muttei noista muuta iloa juuri kiinnosta saada. :mrgreen: