Tervehdys, Kultakala!
Olen ollut viikonlopun poissa koneelta, mökillä ulkoilmassa saamassa terapiaa luonnossa puuhailusta, ja samalla yritän tuota miestäkin vielä aktivoida, ainakin hetkellisesti tuntuu onnistuneenkin. Olit kirjoittanut sillä aikaa paljon sellaista, joka taas osuu kohdalleen ja haluaisin kommentoida, mutta nyt meinaa olla ulkoilma “mennyt jäseniin”, eli väsyttää; jotain kuitenkin on pakko kommentoida.
Juurikin tuo jatkuva äänessäolo humalassa saa minullakin kylmät väreet menemään, usein tulee aivan sellainen ahdistus vähän kuin paniikkihäiriö, kun vuosien mittaan on alkanut niin inhottaa hänen olomuotonsa humalassa. Jos joisi joskus, ei se mitään, mutta kun se on niin päivittäistä, rasittaa, kun ei koskaan voi keskustella järkesvästi, kun ei juuri koskaan toinen ole niin selvä, että ymmärtäisi edes mitä tarkoitan. Minä en huuda, mutta kun toinen käsittää väärin, toistan hitaasti ja selkeästi kuin lapselle, mut ei se ymmärrä sittenkään. Jos on joskus selvä, en tiedä ymmärtääkö, kun tuntuu, ettei edes kuule. Kun hän katsoo TV:stä uutisia tai jotain itseään kiinostavaa asiaa, silloin en saa sanoa sanaakaan. Unohdan tietenkin välillä, ja kommentoin jotain uutista, sitä ei saisi missään nimessä tehdä. Mutta jos minä katson jotain kiinnostavaa ohjelmaa, hän puhuu kyllä, ja jos sitten sanon, että minä katson nyt tätä, hän toteaa, että siinähän on tekstitys. Siis silloin saa puhua, jos vaikkapa elokuva on tekstitetty. Mutta kyllä mulla elokuvasta katoaa punainen lanka, jos yritän samanaikaisesti lukea tekstitystä ja kuunnella toisen puhetta. Sillä jos en vastaa hänen puheeseensa, hän loukkaantuu, HÄNTÄ ei koskaan kuunnella. Mutta hitsi, kun se puhe humalassa on katkeamatonta, eikä kovin kiinnostavaa, ja siihen pitää osoittaa kuuntelijan kuitenkin kiinnostusta koko ajan. Kerran miehen veli vaimoineen oli meillä käymässä ja nukuimme kaikki samassa huoneessa pienessä kesämökissämme. Aamulla veli vaimoineen ihmetteli huvittuneena, olivat valvoneet ja kuunnelleet, kun mieheni oli puhunut tasaisesti pitkälle aamuyöhön ja minä olin jo ollut unessa, mutta unissani vastaillut tasaisesti “joo… joo…joo”.
Niin se syöpä, minunpa mies keksi nyt, että hän on tämän eläkeputkiajan ollut masentunut, ja pahinta mitä masentuneelle voi sanoa, on että pitäisi ryhdistäytyä. Näin ollen häntä ei ole lupa patistaa mihinkään, hän on masentunut, eikä ole väliä herääkö aamulla vai ei. Eihän masentunutta voi myöskään hylätä. Enpä paljon ole patistanutkaan, vaan olen odottanut, että hän itse löytäisi halun muuttua. Eipä se odottaminenkaan mihinkään johda. Nyt tässä yhtenä päivänä yritin hänelle nätisti puhua, että vaikka olet masentunut, eikä sinulla ole tällä hetkellä motivaatiota, motivaatio saattaa löytyä myöhemmin, ja tässä sitä odotellessa ei kannattaisi tuhota terveyttään kokonaan, jos voisi ajatella nyt ihan puhtaasti järjellä terveyttään, ja vähentää juomistaan, jotta sitten ei olisi liian myöhäistä terveyden kannalta, kun motivaatio löytyy. Ja että tuen ja autan kyllä häntä, jos hän itse yrittää. Tuntuu, että hän nyt hetkittäin sitten vähän yrittääkin, esim. puoli päivää, mutta sitten iltapäivällä menee kumminkin viinakauppaan :mrgreen:
Vastauksena musiikkilainaukseesi: Mieheni painaa nyt 128 kg, mutta 26 vuotta sitten kun tavattiin, oli tosi laiha, aivan keskitysleiriläisen näköinen, ja kalja maistui hyvin jo silloin. Tykkäsin Dingon musiikista, ja minulle tuli aina poikakaverini mieleen kappaleesta Hämähäkkimies. “On hämähäkkimiehii olemassa, on olemassa arkoja sydämii. Ja joka ilta kun pullot juodaan tyhjiin, syntyy uusi hämähäkkimies”. Pitkine raajoineen hän muistutti hämähäkkiä. Ei muistuta enää! Ja minä olin se “arka sydän”, ujo tyttö joka meni yhteen ensimmäisen poikaystävänsä kanssa. Enkä ole eroon päässyt 
Tuo “joka ilta kun pullot juodaan tyhjiin” oli minusta vain huvittavaa, en osannut ajatella että se vois joku ongelma olla. Mutta on se mulle sitten vuosien mittaan selvinnyt 
Sori, kun mä kirjoitan aina näin pitkästi. Vaikka tarkoitus oli nytkin vain kommentoida lyhyesti…
Voi hyvin!
Ero on kuin pieni kuolema, jotain yhdessä luotua kuopataan, siunataan ja surraan, ja sitten on tilaa uudelle kasvulle.
?