Kalamaljasta maailmalle

Joo, mä ymmärrän, että noiden kuvitelmien jälkeen ei tule tunne, että tekisi mieli lyödä. Älä helkkarissa osta sitä säkkiä, koska sä murhaat sen kokkiveitsellä ennen kun se täyttää viikon…
:laughing: :smiling_imp: (käytin jopa poikkeuksellisesti hymiöitä, kun niin nauratti)

Mä olen aina pyytänyt apua exältä tai joltain muulta, kun on pitänyt tehdä jotain “miesten töitä”, joita enj ole edes ollut kiinnostunut opettelemaan. Mä saan hyvän fiiliksen siitä, että joku muu tekee sen ärsyttävän homman. Olen niin pirun laiska.

Tuossa kirjahyllyä kasatessa mietin miehen ja naisen eroa. Kun ruuveja oli niin pirusti väännettävänä, että hetken mietin kysyisinkö naapurinmieheltä akkuporakonetta lainaan, säästyisi varmaan tunti työaikaa. Mutta en lainannut. Siitä olisi kuulunut niin ikävä ääni, mielummin hitaasti ja meditatiivisesti, ruuvi kerrallaan… Nauratti se pieni ero, kukaan mies ei jättäisi tilaisuutta käyttää konetta. Ja sitä paitsi, jos olisin käynyt lainaamassa sen laitteen, niin ellei se naapuri olisi tarjoutunut vääntämään niitä ruuveja, niin ainakin poikani olisi innostunut laitteesta ja tehnyt ainakin osan hyllyä puolestani;)

Kiitos kun olitte kirjoittaneet tuosta fyysisestä työstä. Sunnuntaina kävin läpi eräitä sydänsuruja, ja täällä palstalla käytyäni päätin lähteä juoksulenkille kaatosateeseen. Jaksoi taas sen hetken yli:)

Mallu, hei! Joo, kyllä mä osaisin apua pyytää, jopa eksältä. Mutta vasta kun tarve voittaa ylpeyden.

Eepos, mä niin jaan tuon tunteen. Että matka on yhtä tärkeä kuin päämäärä. Itsensä kanssa sinut oleva ihminen sanoisi, että samapa tuo millä tavoin matkaa tehdään, mutta mä niin nautin kun joudun opettelemaan näitä juttuja ja tekemään vaikka vähän vaikeimman kautta.

Oikean ruuvinvääntimen ja ruuvin yhteensovittaminen voi tuottaa jollekulle tyydytystä, mulle taas suurinta siinä on että se ruuvi uppoaa - vaikka sitten veitsenkärjellä.

Joskus ihmettelin ihmisiä, jotka polttavat päiväkirjansa. Nyt olen itse samaa mieltä, että typerä tavara kahlitsee ihmistä. Miksi mun pitäisi raahata mukanani koko historiaani? Miksi olen säilönyt näitä valokuvia, kirjeenvaihtoja, opiskelumuistiinpanoja, joskus tarpeeseen hankittuja esineitä - niin ja niitä päiväkirjoja.

Olisin valmis isompaan rovioon, en mä kaikkea kadottaisi. Mutta aika paljon saisi jo mennä.

Tuosta kultiksen kirjoituksesta sainkin idean… Raahaan mukanani edelleen kaikkia lukion ja amk:n aikaisia muistiinpanoja, koelappusia ja muita. MIKSI ihmeessä? Taidan laittaa kaiken paperinkeräykseen. En ole tähänkään mennessä niitä tarvinnut, niin kuinka ihmeessä tulisin tarvitsemaankaan. Hellurei ja hyvästi! Onpahan muutossa vähemmän raahattavaa!

:smiley: No niinpä onkin, samaa joutavaa tavaraa löytyy täältäkin. Siispä ei kuin siivouspuuhiin. :smiley:

Minä tänään jo tyhjensin mappikaupalla vanhaa paperia! Olen hirveä hamsteri, joten tämä oli suuri askel. Seuraavaksi nakkelen roskiin kaiken joutavan ja laitan myyntiin kaiken turhan, mistä ehkä saisi rahaa. Hyvä minä!

Hyvä Jellis ja Kesäheinä!

Elämässä on asioita joihin voi vaikuttaa. Tai jaksaa… Yleinen siivoaminen auttaa usein. Ja luopuminen. Huomaa, ettei kaikkea tarvitsekaan.

Pienistä linjoista vähän isompiin. Kun antaa tilaa, niin saa jotain tilalle. Konkreettisesti ei tarvitsekaan raahata sitä antiikkipiironkia muutosta toiseen ja aina yrittää mahduttaa sitä jonnekin. Vieköön, joku toinen saa olla onnellinen moisesta antiikkiaarteesta.

Mulla on vielä jotain lukiokirjojakin. Siis oikeasti, olen sentään ylioppilas 1993. Mutta ajattelin, että haluaisin opiskella psykologiaa, joten… Pidän kiinni siitä kuvitelmasta ja hellin kirjoja. Pyh.

Voin pitää psykasta ja vaikka suorittaa kursseja avoimessa, jos haluan. Sitten, jos on motivaatiota, niin on varmaan oppimateriaaliakin.

Mulla on ammatti, mistä tykkään. Jos haluan opiskella, niin sitten opiskelen. Mutta siitä lukiolaistytöstä on kasvanut aikuinen. Kirjat joutaa mennä.

Sama vaatekaapilla. Tuo mekko päällä kohtasin ensirakkauden. Mutta… Se on oikeastaan aika loppuunkäytetty, eikä se mahdu päälle.

Ihminen tietty tarvii muistoja ympärilleen, ja kauneutta. Kun se keskitie löytyisi, tässäkin.

Kumpi? Ensirakkaus vai mekko? Niin ja olikohan se sun ensirakkaus siellä kaapissa? Vai tuliko jopa sieltä ulos?

Mallu :slight_smile:

Ensi Rakkaus on nykyään nimimerkki Vanha Suola, eikä se tajunnut mistään vihjeestä mitään.

Pysyköön menneessä, mä olen niin monta kertaa luullut jättäneeni sen taakse. Ja silti se pulpahtaa esille aina kun tarvii kärsii sydänsuruja… Sama se kenen takia, tuttu kurjuus on aina parempi… ja se perhanan mekko saa lähteä nyt!

Siivoaminen auttaa siihenkin, kun tietää olevansa sekaisin ja kaikenlainen vispilänkauppa ja virittely vaan veisi pahempiin kurimuksiin. Joten täällä sitä ollaan, ihan itsekseen sunnuntai-iltaa viettämässä. :mrgreen:

Tämä rekyyli on kyllä yllättänyt ihan täysin.

Toukokuussa mietin, että mistä tätä virtaa riittää, kun en nukkunut öisin ja päivät järjestelin asioita, raahasin huonekaluja ja kaahasin asioilla.

Nyt on mennyt kuin unessa koko kesäkuu. En herää päiväksikään, siltä tuntuu. Yritän syödä tupla-annokset vitamiineja ja Deetä, hedelmiä ja nukkua yöni. Mutta ei siltikään! Ja koska lapset ovat eksällä hänen loma-aikansa, niin sekin syö.

Hän haluaa keskustella (eli kysyä, missä on tavarat x ja y joita hän juuri nyt tarvitsisi) ja hän haluaa vaan olla hyvissä väleissä. Hän vaan haluaa! Hän haluaa vaan juoda, sanon minä. Olen osa-aikaäitiä päivittäin, vein lapset eilen yöksi eksälle. Eihän se selvinpäin ollut. Taisin asiasta puuskahtaa jotain - lasten kuullen.

Siis. Eihän se ole ikinä lapsia hoitanut ja alkaa olla hiukkasen myöhäistä aloittaa nyt. Enkä usko että lapset fyysisessä vaarassa ovat, saavat ruokaa ja netinkäyttöä rajoitetaan, mutta joka ilta humaltuva iskä ei ole sitä mitä haluan tarjota. Se kiukuttaa. Koska mulla ei ole mahdollisuutta nyt jäädä pois töistä lapsia vahtimaan tai palkata ketään niiden perään katsomaan, niin järjestely on sit tämä.

Mun hermoillakin oli näemmä katkeamispiste. Se oli tässä.

halaus ihan ekana. [size=85](miks hymiöissä ei oo sitä halausta vakiona :frowning: )[/size]

Paljolti samoilla mietteillä, paitsi että vielä saman katon alla asutaan.

Hirmu väsymys ja turhautuneisuus kaikkeen päällimmäisenä. Mitään ei huvittaisi tehdä, mikä ei oo ihan pakko. Paitsi jos se suuntautuu pois kotoa, niin sen voi paremmin jaksaa. Kaikkeen miehen tekemiseen, tekemättä jättämiseen, sanomiseen, sanomatta jättämiseen on ensimmäinen ajatus: Ihan sama. :unamused: :confused: Ei jaksa pätkääkään kiinnostaa yhtään mikään. Onneks nuo kiljuvat ja taistelevat murut vielä kiinnostaa. :smiley:

Kultakala ja Kesäheinä!
Koitan postittaa täältä parempaa mieltä teille molemmille :smiley:

Poissa silmistä, poissa mielestä. Siltä tuntuu täälläkin, että jaksaisi yhteiseloakin paremmin, jos ei sitä yhteiseläjää näkisi eikä varsinkaan kuulisi. Koitetaan henkisesti nyt häivyttää nuo mussukat hetkeksi taka-alalle. Tehdään jotain kivaa - minä ainakin haen taas sitä jäätelöä!

Jaksakaa!

P.S.
Jäätelö on terveellistä! Ainakin sielulle…
Tai mansikat, tai mikä kenellekin :laughing:

Oot Kultakala heti törmännyt yhteen yksinhuoltajuuden megahaasteeseen: koululaisten kesäloma…

En yhtään ihmettele että väsyttää, jos joudut jättämään lapset ihmiselle, joka mahdollisesti juo ja johon et luota. Eiväthän lapset sellaisen ihmisen seuraan kuulu. Mutta eihän heitä voi yksinkään jättää, tai hakeutuvat kohta jonnekin ostarille hakemaan turvaa:/.

Multakin avuliaat isovanhemmat puuttuvat ja kun lapsen isää ei muutaman vuoteen pystynyt hoitovahvuuteen laskea, niin on sitten kehittynyt muita keinoja… Ainokaiseni kanssa oon hyödyntänyt esim leirejä ja päiväkursseja, esim. Nuorisoasiainkeskuksella on monenlaista ja edullista, pitkin kesää. Sitten me ollaan aina kesäreissulle otettu lapsen kavereita mukaan (hauskempaakin niin) ja vastavuoroisesti poika on sit ollut muiden perheiden mukana mökeillä yms. Mutta säätäminen näissä on aina, pitää tarkkaan miettiä koko kesä ja omia lomiaan sitten sovittelee lapsen menojen mukaan… Ja kuitenkin jää niitä päiviä, ettei mikään järjesty ja kaikki mättää.

Mutta kun lapsia on useampia, niin ehkäpä se hoitajan palkkaus jostain MML:ltä tulisi kuitenkin edullisemmaksi? Ainakin joiksikin viikoiksi ja päiviksi tai jotenkin harkiten. Jos siis muuta ei löydy. Varmaan jostain pienperheidenyhdistykseltä vois löytyä jotain vinkkejä jne. Tää eka kesä on varmaan vaikein, ens vuonna varmasti moni asia jo on lutviintunut muutenkin.

Voimia ja rutistus sinne täältäkin. Yksinhuoltajana ainakin tietää joutuvansa kaiken järjestämään yksin ja osaa varautua sen mukaan, ja apuakin on helpompi pyytää. Juopon kanssa törmäsi aina siihen, että oli luottanut liikaa ja joutui pettymään…

Niinpä se on, että pimeimmällä hetkellä sitä näkee valon.

Tai jotain. En kai mä missään kuopassa ole ollutkaan, kunhan selvisin jälleen yhteen palkkapäivään, selvisin työviikosta… Ja elämä menee, päivä kerrallaan. Tiedän jo nyt, ettei tämä asunto ole se, missä eläkepäivät vietän, ehkä työkin vaihtuu - jälleen.

Mutta näillä mennään.

Väsymyksen huomaa siitä, että ei jaksa tehdä mitään luovaa. Niin kuin ajattelin, että kun pääsen olemaan omillani, teen käsitöitä, kuuntelen musiikkia, keitän pirskatti vaikka omat saippuani ja pidän hienoja illanistujaisia! Mutta ei, kyllä se vaan sohvalle nukahtaminen, telkkarin eteen, on tapahtunut monta kertaa.

Isovanhemmat ovat olleet ihanaisia, mutta eiköhän heidän pesti ole nyt tältä kesältä käytetty. Ja monena kesänä lapsenlikkana ollut tyttö on saanut oikeita kesätöitä, mikä on todella hyvä hänen kannaltaan. Joten näillä mennään.

Lopultakin väsymykseen auttaa lepo ja oikea syöminen. Ulkoilu, ja ehkä se aromaterapia, josta koen itselleni olevan apua. Ja joskus ventovieraan sanat.

Kiitos toivotuksista. Rehellisesti, mun makeannälkä on kadonnut. Minä, joka saatoin vetää 300gr irtokarkkipussin! Nyt ei tee mieli edes sitä jäätelöä… mikä on harmi, koska muistan miten hyvää jäätelö on. Ei vaan enää mun suussa. Mutta kirpparit! Tein pari sisustuslöytöä pikkurahalla. Siitä tulee hyvä mieli.

Sisustusshoppailusta. Kävin Ikeassa tässä yksi päivä, ja tunsin miten alkoi kiukkuttaa. Olen jo kertaalleen ostanut sieltä niin monet tarvetuotteet! Prkl. Taidanpa sittenkin vielä jossain vaiheessa vyöttää kupeeni ja mennä tekemään erosta selvää ja kerään oikeasta omat tavarani pois. Vaikka tietyllä tapaa tämä minimissä eläminen on kevyttä.

En tiedä. Helpointa on ehkä olla juuri nyt tekemättä mitään… nauttii vaan päivästä. Ja lapsista, kone kiinni!

Kultis, ihmisellä on rajansa :slight_smile: Vuoristorata on ajettu loppuun. Olet tehnyt valtavan (sekä fyysisen että psyykkisen) ponnistuksen, kerännyt voimasi yhtä päämäärää varten ja nyt kun se on tehty, kaikki sinussa huutaa lepoa. Tottakai olet väsynyt!

Ole armollinen itsellesi. ‘This too shall pass’ :slight_smile:

Eipä ole vielä viimeisiä kurveja radalla ajettu… olin hakemassa tyhjästä entisestä kodista tavaroita, taas.

Mutta koska siellä ei ollut muita, oli aikaa parkua lattialla. Sen piti olla minunkin kotini, piti olla! Piti olla se paikka, mihin muistot kasvaa kiinni, lasten kasvutaulukko keittiön oven pielessä. Piti olla mun puutarha, mun naapurit. Eipä ollut.

Joo, tää on näitä ettei viitsi ääneen itkeä. Koska en mä voi palata, koska en ole tule sitä saamaan, mitä haluan. Silti. Mulla on ihana uusi koti, mutta…

Itku on hyvästä. Parempaa kuin se voimaton kattoon tuijottelu. Kaikelle on aikansa. Kun tulee onnen aika, sitä voi muistella tätä. Vaikka en osaa juuri nyt kuvitella, mistä voisi haaveilla. Kun on ajatukset siinä seuraavassa palkkapäivässä…

Juuri nyt on kaikki hyvin. Juuri tällä hetkellä.

Hei Kultis!
Rikkirevittyjä unelmia on lupa surra.
Uusia tulee tilalle.
voimia!

Kiitos samoin Löllö!

Tää lähtee linjoilta loppuviikoksi. Tiukka budjettikuri vaan päälle, tai sit pitää vaan vinkauttaa visaa… Mutta kai tää on nyt kesälomaa, heti kun lyön toimiston oven kiinni takanani.

Kaikkein parasta reissussa oli paluumatka.

Kun tajusin, että lomafiilis ei pääty siihen, että kamat on pakattu takakonttiin, vaan voin viedä kaiken sen mukana kotiini - ja vaikka tämä onkin hyvä paikka, niin myöskään ei tarvinnut viimesen kiireellä jättää lomapätkää taakse.

Ihan tästä ajatuksesta humaltuneena kieppasin yhden uimarannan ja yhden kesänähtävyyden, ihan ekstempore. Muksut oli vähän ihmeissään “miksi me tähän pysähdyttiin” mutta rantapusikon mansikat kelpas niillekin.

Eksällä oli aina niin kiire. Juomaanko, vai mihin. En tiedä. Sen muistan, että kotiin tultua aina alkoi se hoputus, että tekemistä on niin hirveästi, reissun pyykit, nurmikko pitää ajaa, pitää valmistautua tulevaan leiriin ja syksyä varten pitäisi alkaa tehdä puita. Ja sih, tölkki auki. Tai korkki.

Lisäksi meille tuli se luvattu lemmikkieläin.

Ja lapset… ne toimii kuten odotin. Muuttavat yhä enemmän tänne. Varjelkoon, etten pahaa sanaa sanoisi, mutta jos minä en siellä viihtynyt, miten nuo. Niin… lapset olivat täällä alkuun, vein iltapäivällä ne ruokittuna miehelle. No, sieltä ne sitten tulivat omin neuvoin tänne. “Söittekö te siellä iskän luona?” Eivät olleet syöneet. (Todennäköisesti miehelle ei tullut jälleen mieleenkään, että lapsia pitäisi ruokkia säännöllisin väliajoin, ainakin sen kaksi kertaa päivässä - aamu- ja iltapalan tuon ikäiset jo kyllä oletankin löytävän itse kaapista)

No, niinhän mä olen lupauksen antanut. Että kyllä mä lapseni ruokin. Ja mulla on rauha, kun ne on lähellä - vaikka väliin turhauttaa. Niinkuin silloin, kun tajuaa että taas on läppärin akku tyhjätty…