No hyvä että olo on vähän tasaantunut tuon osastojakson myötä ja raha-asiatkin paremmassa kunnossa. Ja tietysti se, että pääset puhumaan asioista. 
Tervetuloa taas ja kiva että vähän helpotti. Loma kaikesta tekee aina hyvää! 
Wesole, hyvä juttu, jos voit nyt paremmin . Toivottavasti Lamictalista on sulle hyötyä. SeKIN on vähän sellainen lääke, joka jakaa mielipiteitä; jotkut ylistävät sitä suorastaan henkensä pelastajaksi ja jotkut, kuten allekirjoittanut, saavat siitä vain kahta kauheamman olon. Mulla se ei tasannut mielialaa lainkaan, vaan päinvastoin, muiden hirveiden sivareiden ohella 
.
Mä olen hieman ymmälläni tämän oman biponi kanssa 
. Mullahan tämä on ollut aina masennuspainotteista, mutta nyt tuntuu siltä, että tämä on kääntymässä hypomaniapainotteiseksi tai ainakin pahasti sekamuotoiseen suuntaan. Tarkemmin sanottuna, mulle hiipii useinkin sellaisia oloja, että nyt lähtee depis päälle ja pahasti, mutta sitä ei kestä kovin pitkään ja sitten homma kääntyykin jonkinasteisen nousun puolelle. En valita sinänsä, koska voin totta kai paremmin, kuin pahassa depiksessä, eikä homma ole toistaiseksi mennyt mitenkään pahasti överiksi. Eniten mua haittaavat univaikeudet, mutta niitä mulla olisi todennäköisesti joka tapauksessa, olipa mielialani sitten millainen tahansa. Näissä univaikeuksissa ongelmallista on lähinnä se, etten tunnista nukkumisen tarvetta kunnolla ja näin ollen toki rasitan itseäni aivan liiaksi, kun en tajua/halua katkaista unettomuutta/huonounisuutta ajoissa. Lisäksi ärtymiskynnykseni on ollut hieman tavallista matalammalla, eli hermostun hyvin herkästi, jos asiat eivät mene juuri, kuten haluaisin, vaikka muuten mielialani olisi oikein hyvä. Eipä tuokaan tosin mitään uutta ole, mutta nyt sitä on esiintynyt ehkä hieman herkemmin ja toki se sitten aiheuttaa pahaa mieltä, kun tiuskin esim. miehelleni tai ystävilleni tyystin turhanpäiväisistä pikkuasioista 
.
Summa summarum: olossani ei oikeastaan ole valittamista, jos vertaan sitä moneen muuhun oloon, mitä mulla on vuosien saatossa ollut, olen melko aikaansaapa ja se jo yksistään buustaa hyvää oloani, kun en vain makaa ja murjota, vaan saan touhuttua paljon kaikenlaista mielekästä . Ihmettelen vain tätä, jos bipo kääntyy yli kolmekymppisenä masennuspainotteisesta nousupainotteiseksi, kun yleensä sen kai kuuluisi mennä niin, että masennus lisääntyy iänmyötä nousupainotteisissakin muodoissa ja masennuspainotteisissa muodoissa se pysyy ennallaan tai sitten pahenee . Olen jutellut asiasta kyllä psykiatrini kanssa ja hän sanoi tuon olevan ihan mahdollista, että iän myötä voi tapahtua muutos toiseenkin suuntaan, mutta veikkasi kyllä sitä, että mulla olisi nyt vain yksinkertaisesti elämässäni parempi jakso ts. vähemmän kaikenlaisia murheita, mikä kyllä pitääkin paikkansa. Toki aina jotakin pientä stressintynkää puskee jostakin, mutta mitään maailmaa mullistavia kriisejä ei ole pahemmin näkynyt ja se on helvetin hyvä 
. Myös päihteiden käyttöni on vähentynyt, mikä saattaa hyvinkin parantaa mielialaa, totta kai. Olen tietty lähes kaiken aikaa jonkin substanssin vaikutuksen alaisena(Lasketaanko benzoja edes mun kohdallani, jollen pahasti överöi ?) ja väliin tulee sekoiltuakin, mutta kokonaisvaltaisesti päihteilyni on vähentynyt huomattavasti niistä pahimmista ajoista . Olen myös pohtinut, josko tämä voisi olla jonkinlainen mielen suojamekanismi, joka on nyt kytkeytynyt päälle, kun olen ollut aivan lopussa vuosikausien masisteluun, ts. kun tuntuu siltä, että alkaa masentaa, pääni lykkää vauhtia koneeseen, jottei tarvitsisi kohdata sitä masennusta . Toisaalta melko pelottava ajatus, sillä tuollainen saattaa sitten lopulta johtaa erittäin pahaan romahdukseen .
Juu tuo Lamictal voi kyllä aiheuttaa vaikka mitä sivuoireita, toistaiseksi ei mulla mitään. Mutta se toki meneekin vasta pienellä annoksella. Yritän toppuutella hurjia odotuksiani tämän lääkkeen suhteen, että jos tämä olis se ratkaisu. Etten liikaa vaan sitten pettyisi, jos tää ei sovikaan.
Mulla oli koko alkuvuosi sellaista aikaa, että arvelin vähän väliä milloin vauhtia ja milloin depistä tulevaksi. Olo pysyi kuitenkin kohtalaisena koko ajan tai ainakin olin toimintakykyinen. Kunnes sitten tämä romahdus. Musta tuntuu, että kaikki keinot on sallittuja tässä taudissa ja aina kun mene vähänkin aikaa edes kohtalaisesti, pitää olla ilomielllä siitä. Ettei hyvissä voinneissa ajattelisi niin, että se romadus kuitenkin tulee. Nauttis vaan kun on parempi olla. Mistä helvetistä sitä tässä taudissa tietää, josko hyvä jakso oliski pitkä ja seuraava aallonpohja matala.
Heti kun tulin osastolta, tai seuraavana aamuna oli päällä sama tuttu ahdistus ja tuska. Levoton olo ja ei jaksisi olla olemassa tämän olon kanssa. Nukun paljon, päivälläkin, jotta saan päivää eteenpäin. Tosin nappasin kyllä unilääkkeen päivällä, oli vaan pakko päästä pois vähäksi aikaa. Onneksi on ryhmä tänään, pääsen sinne märehtimään.
Jännä, miten tällä psykiatrian naisvltaisella alalla mulle on sattunut kaikki hoitokontaktit miespuolisia. Siis ihan kaikki. Terapeuttini, psykiatrini, osaston lääkärin, kaksi osaston minun asioitani hoitanutta hoitajaa ja vielä se tuleva hoitaja - kaikki miespuolisia. Sopii kyllä siinä mielessä hyvin, että nimenomaan monet miessuhteeni, isäsuhteesta alkaen ovat olleet ongelmallisia tai muuten vaan hirveitä. Että on sitten terapeuteissa pintaa, mihin omia juttuja heijastella. Mutta ehkä joskus kaipaisin turvallista naistakin. Onneksi aa-kummini on ihana nainen. Helpottavaa.
Nyt pitääki lähtee tämän illan ryhmään ,sinne sitte taas itkeä tihrustamaan, tai saas nähdä miten menee.
Väsymys, uneliaisuus, uupumus, yksinäisyys, voimattomuus, haluttomuus, ankeus, ikävyys, hitaus. Mitä tehdä, kun ajan kuluminen on hidastunutta. Koetan rakentaa päivää pieniin tapahtumiin; aamulenkki koiran kanssa, aamupäiväunet, kauppakäynti (ja äärimmäisin ponnisteluin se onnistuu, puolison avustamana, ihan puhki reissun jälkeen), ruuan laitto (ei pysty yksin, mies tuli pyynnöstä avuksi), levotonta kuljeskelua makoilemisen ja teeveen katsomisen välillä, nyt tyhjää tyhjää tyhjää.
Ikävä on terapeuttiani, vasta eka viikko neljän viikon tauosta ohitse. Uneksun hänestä, unessa hän oli nyrpeäilmeinen, huvittunut sanoistani. Ja ahdistava mieli jäi siitäkin, vaikka se olikin vain unta ja vaikka se sisälsikin nimenomaan minun häneen kohdistuvia tunteitani ja kertoo siis minun todellisuudestani, ei hänen.
Voi, kun aika tänään kuluisi, tulisi ilta, pääsisi uneen. Uni on ainoa pakopaikkani. Tosin sielläkään ei aina ole turvallista. Olen nähnyt vastenmielisiä painajaisia. Ja on niin vaikea sellaisen unen jälkeen erottaa todellisuutta ja unta toisistaan. Unen tunnelma jää päälle, se on pelottavaa.
Syöminen on vaikeaa. En laiduta, sitä en ole koskaan tehnyt. Mutta ruoka ei maita. Vältän syömistä, valehtelen perheelle, että söin jo, jotta ei tarvitsisi ruokailla. Jäätelöä menee kylläkin litratolkulla.
Jaksaisinpa vaan odottaa tän helkutin Lamictalin vaikutusta, jos se olisi avain tolkulliseen elämiseen.
Wesole: Mulla ainakin Lamictal auttoi nostavasti tosi hyvin. Nosti vähän liiankin hyvin 
Joten toivon kovasti, että se toimisi sinullakin!
Mulla on mennyt koko ajan siinä vähän manian rajamailla edelleen, varmaan sellaista lievää hypomaniaa ilmassa koko ajan (nukun huonosti, puuhaan kamalasti, puhun kamalasti jne), mutta onneksi ei ole lähtenyt sinne ihan maniaa kohti, jolloin sitten menee kontrolli ja hölmöily astuu kuvioon.
Täälläkin hoitotauko. Lääkäri sanoi, että mun pitää omahoitajan sijaisen tykönä käydä muutamia kertoja, mutta eipä vain sitten se omahoitaja laittanutkaan sovitusti niitä aikoja. Että hoitamatta mennään sitten noin kuukausi. Ans katsoo… 
Mulla menee vasta 50 mg sitä lamotrigiiniä. Viikon päästä nostetaan 100:aan ja riippuen tehosta vielä 200 mg:aan.
Tänään jaksavampi päivä. Tosin siivota tai sen sellaista en ole jaksanut. Miehelle syytän hellettä, totuus on, että jos voisin hyvin, ei olisi näin pölyistä meillä. Silloin kun on edes suht koht ok vointi, olen tarkka siisteyden suhteen. Ihan yllättynyt olen, että nyt olen voinut hellittää siitä.
Vielä kaksi viikkoa ja vähän yli, sitten terapiani jatkuu. Mullahan on kyllä varalle poliklinikalle aikoja, tosin unohdin eilen mennä. Ja lekuriani tapaan kesälläkin säännöllisesti. En tajuu, milloin se pitää kunnnolla lomaa sitten. Mut mulle hyvä näin.
Kelalta tuli - arvasinhan sen - pyyntö lääkärin b-lausunnosta. Osastolta lääkäri kirjoitti vain a-todistuksen. Eli haluavat tietää miten sairaus vaikuttaa työkykyyn ja toimintakykyyn. Ja arvata saattaa, että se ks. lääkäri osastolta ei enää tietenkään ole siellä töissä. Joku kesäpoika se oli. Eli taas on katkolla toimeentulo, voihan vittu! Ottaa nuppiin tämä kaikki sählääminen kelaan ja vakuutusyhtiöön ja vaikka minne. Kuinkahan mahtaa vaikuttaa siis työkykyyn, jos on sairaalassa? Ja kyse oli kaiken kaikkiaan vain kuukauden pätkästä ennen kun se ammatillinen kuntoutus alkaa taas. Hohhoijjaa.
Se kyllä on muuten toimintakyvyssä parantunut, että jaksan vähän lukea (ei kerrota Kelalle…). Olen aina ollut intohimoinen lukija, mutta viime vuosina se on jäänyt hyvin vähälle. Sivu kaksi kerrallaan ja sitten taas levoton mieli vie johonkin. Nyt olen lukenut kokonaista kaksi kirjaa tänä kesänä. Eiku kolme! Siispä kirjan ääreen vielä vähäksi aikaa, sitten unille.
Koko galaksi lääkkeitä kokeiltu, et nyt kokeillaan sit ilman lääkkeitä ja joogapipo päähän! Eiköhän tää täst viel!
.
^ Noinhan se valittettavan usein menee, että lääkäreillä on tapana vähätellä monien lääkkeiden mahdollisesti hyvinkin vaikeita sivuoireita, koska kiireiltään tai silkalta välinpitämättömyydeltään eivät viitsi paneutua potilaan lääkityksiin tarpeeksi ja ovat vain tyytyväisiä, kun saavat jonkun “hullun” edes hetkeksi hiljenemään . Tosiasia on kuitenkin myös se, että lääkäreillä ei yksinkertaisesti ole hirvittävää tietomäärää nimenomaan lääkkeistä, sillä käsittääkseni lääkärin koulutukseen eivät automaattisesti kuulu kovinkaan laajat farmakologian opinnot, eli lääkärit kulkevat melko pitkälti lääketehtaiden talutusnuorassa, jollei jollakulla lekurilla sitten itsellään satu olemaan erityistä kiinnostusta lääkkeisiin/lääkityksiin. Jos tahtoo saada oikein perusteellista ja vankkaa tietoa eri lääkkeistä ja siitä, miten ne toimivat, on syytä kääntyä ennemmin asiansa osaavan farmakologin/farmaseutin puoleen. Tosin lamotrigiini nyt on sen verran vanha ja yleisesti käytetty lääke, että sen yleisimpien haittavaikutusten luulisi jo kantautuneen lähes joka lääkärin korviin, mutta varsinkin uudempien ja harvinaisempien lääkkeiden kanssa lääkärit voivat olla joskus ihan oikeasti sormi suussa.
Tämä on toki paska homma, mm. tuon vuoksi, että sitten lääkärit herkästi määräävät lääkkeen X sivuoireisiin lääkettä Y, lääkefirmojen hykerrellessä tyytyväisinä kassalippaidensa luona, ja pian potilaalla voikin olla kasassa lääkecoktail, jonka lääkkeet eivät todellisuudessa sovi yhteen lainkaan ja näin voidaan joutua jopa hengenvaarallisiin tilanteisiin 
. Ymmärrän toki, että monet tarvitsevat lääkitystä hoitonsa tueksi, mutta yksilöllisten lääkitysten räätälöimiseksi olisi hyvä nähdä paljon enemmän vaivaa, kuin nykyisin nähdään.
Esim. mulle lamotrigiini ei sovi lainkaan, hirveän turvotuksen ja pahoinvoinnin lisäksi se aiheutti mulle entistä pahempaa unettomuutta, levottomuutta, aggressiivisuutta jne., eli ei todellakaan tasannut mielialaani, vaan päinvastoin 
. Miehelleni se taas sopii hyvin juuri tasaamaan mielialaa, ilman vakavampia sivareita, mutta toisaalta se tekee hänet vähän liiankin tasaiseksi, eli latistaa liikaa tunteita, joten hän napsii sitä kuuriluontoisesti aloittaen lääkityksen silloin, jos tuntee, että nyt menee liian lujaa, mutta lopettaa sen sitten, kun on saanut päänsä rauhoittumaan. Hänelle ja minullekin tuo järjestely on yleensä varsin okei, vaikka lääkäri toki onkin sitä mieltä, että hänen tulisi syödä lamotrigiinia jatkuvasti. Lääkärille ei aina kerrota ihan kaikkea 
.
Myös minä olen hyvin herkkä erilaisten lääkkeiden/lääkekombojen sivuoireille. Mulle on kokeiltu vuosien saatossa vaikka mitä tasareita, masareita ja leptejä ja erilaisin sekoituksin, mutta aina liian hankalat sivarit ovat kaataneet lääkityksen. Munkin kohdallani lääkärit ovat väittäneet, että liioittelen sivuvaikutuksia vain päästäkseni lääkityksistäni eroon, koska olen sairaudentunnoton, tahdon vain benzoja ja mitä milloinkin, mutta totuus on se, että tähän asti kokeilluista mielialalääkityksistä kaikki ovat lähinnä vain pahentaneet oloani. Ottaisin erittäin mieluusti jonkin sopivasti mielialaani tasaavan ja ns. mua normalisoivan lääkityksen vastaan, jos saisin sellaisen ilman sietämättömiä sivuoireita. Myönnän tosin, että nykyään olen jo melko halutonkin kokeilemaan enää uusia lääkityksiä, sillä olen aikojen saatossa tullut melko skeptiseksi ja kyyniseksi sen touhun kanssa, mikä kyllä onkin mielestäni aivan ymmärrettävää, koska mulle on kertynyt niin runsaasti niitä paskoja kokemuksia .
.
Kurjaa, kun on sellaisia lääkäreitä, joita olette joutuneet kohtaamaan, Ees-taas ja Winston.
Mulla on varsin hyvä lääkärisuhde. Hänellä tosin on psykiatrikoulutuksen lisäksi myös psykoanalyyttinen terapiakoulutus. Tuntuu kuitenkin tietävän lääkkeistäkin hyvin, ja ottaa selvää jos ei tiedä. Ei esim. määrännyt mulle tupakan vierotuslääkettä, ennen kuin oli tarkistanut, sopiiko muiden troppien kanssa yhteen. Ja lamotrigiinistä antoi nipun potilasohjeita, kun eka kerran ruvettiin sitä harkitsemaan.
Kysyin lääkäriltäni siitä lamotrigiinistä ja foolihaposta, ja lääkärini katsoi famacasta, että harvinaisissa sivuvaikutuksissa on tämä foolihapon puutos mainittu. Kehoitti ottamaan b-vitamiinia, jossa on sitä foolihappoa myös.
Kaiken kaikkiaan mulla on kyllä karmee patteristo noita lääkkeitä. Kun mene kahta neuroleptiäkin. Venlafaxinin toki jätän pois pian kokonaan, kun on toi lamo sen tilalla. Tahtoisin eroon ketiapiinista, mutta se on niin hyvä uneen saattaja. Ja abilifyta en harkitsekaan pois jättäväni, se pitää mieleni poissa totaalisesta kauhun kaaoksesta. Tai ainakin uskon niin. Mutta en nyt rupee omin nokkineni näitä lääkkeitä purkamaan kuitenkaan, kun sitäkin on tullut testattua huonoin seuraamuksin.
^^/^ No, mulla on nykyään siitä hyvä tilanne, että olen jo pysyvällä eläkkeellä, joten Kelan kanssa ei tarvitse vääntää siitä asiasta, eikä mun tarvitse valehdella muutenkaan lääkityksistä(pelkkiä benzoja siis menee mullakin tämän kuuppavaivani hoitoon), koska mulla on nyt hyvä lääkäri, joka kuuntelee mua tässä asiassa ja ymmärtää, etten jaksa enää ihmetellä yhden jos toisenkin uuden lääkekokeilun sivareita. Yksityislääkäri tosin on kyseessä, joten se syö pirusti lovea köyhän lompakkoon, mutta olen valmis tekemään tuon uhrauksen saadakseni parempaa ja yksilöllisempää hoitoa, kun mulla kuitenkin vielä on sen verran sukanvarressa ja saan tarvittaessa myös perheeltäni taloudellista avustusta, että pystyn yksityisellä asioimaan.
.
^
Ikävää, että suaKIN Kela jaksaa pyörittää hampaissaan. Niinhän se tykkää tehdä niille, joilla menee jo muutenkin kurjasti, jottei elämä vain vahingossakaan pääsisi helpottumaan . Mä en ymmärrä tuota, että selkeästi työkyvyttömiä ihmisiä yritetään vuodesta toiseen kuntouttaa ja eläkepäätökset väännetään mahdollisimman mahdottomiksi(heh), kun kalliimmaksi tuollainen lopulta yhteiskunnalle tulee, kuin se, että päästäisivät ihmisen vain reilusti eläkkeelle. Voisihan sieltä eläkkeeltä sitten vaikka vuosien jälkeen palata työelämään/opiskelukuvioihin, jos alkaa tuntea itsensä todella tervehtyneeksi/kuntoutuneeksi. Siinä saisi vain paremmin aikaa ja voimavaroja keskittyä itsensä hoitamiseen, kun ei vaadittaisi kaikenmaailman velvoitteita joka suuntaan.
Onnittelut opiskelemaan pääsystä kuitenkin . Kunpa pystyisitkin ajattelemaan asian niin, että teet vain sen, minkä jaksat ja mikä sua huvittaa/kiinnostaa, etkä lähtisi suorittamaan liikaa, niin saisit todennäköisesti paljon enemmän touhusta irti, etkä vetäisi itseäsi siihen helvetinmoiseen piippuun, josta toipumisessa kestääkin sitten ja pitkään . Tiedän, helpommin sanottu, kuin tehty. Itsessänikin on silloin tällöin aikamoista ylisuorittajan vikaa siinä pienessä elämänpiirissä, missä elän. Jos päätän tehdä jotakin täysillä, niin sitten teen ja poltan itseni loppuun homman kanssa, mistä harvemmin on kovin hyviä seurauksia ollut. Eivät mun tekemiseni tosin kovin kummoisia ole, mutta mun elämässäni ja mulle ne voivat olla isoja juttuja.
.
^ Jepjep, tulihan sitä taas käytyä kuoleman porttia kolistamassa . Fiilikset ovat sen jäljiltä vähän ristiriitaiset. Toisaalta päällä on hirveä henkiinjäämiseuforia, jonka kannattelemana leijailen, mutta sitten taustalla vaikuttavat myös hirveä pelko ja ahdistus siitä, että elämäni olisi todella voinut päättyä silloin ja nyt mun on pakko tehdä jotakin sen eteen, etten ihan vielä kuolisi, eli vaikka jaksaminen on aika nollissa ja pää vieläkin pyörällä, niin silti pitäisi pystyä nyt keskittymään hyvin omasta terveydentilastani huolehtimiseen. Äh… En oikein osaa pukea tuntemuksiani sanoiksi .
Ravitsemukseen mun pitäisi nyt keskittyä, sillä erittäin surkea ravitsemustila mun sydänpysähdykseni taustalla pääasiassa taisi olla, vaikka toki helvetillisessä helteessä vedetty, liiallinen(?) määrä amfetamiinia teki hommalle sen loppusilauksen. Syöminen tuottaa mulle aika pahoja vaikeuksia, mutta nyt on vain mentävä jotenkin eteenpäin ja tällä hetkellä olen todennut parhaaksi konstiksi aivojen asettamisen tyystin off-asentoon ja homman viemisen läpi robottina. En tiedä, kuinka pitkälle tämä kantaa, ts. purkautuuko ahdistus sitten jonakin kauniina päivänä jollakin hyvin haitallisella tavalla, mutta toistaiseksi mennään näillä ja keskitytään pysymään hengissä. Päihdehimot ovat kyllä olleet hyvin vähäisiä, eikä ainakaan mikään kunnon päänsekoittaminen ole tullut nyt mieleenikään, joten kai tästä jotakin hyvääkin on poikinut, ainakin joksikin aikaa .
.
Antipsykoottisista lääkkeistä tulee lopettaessa ihan saatanallinen sydämen takominen D: mitä pahemi kylmä kalkkuna, niin sitä pahempi ja kauemmin kestää lopettaessa O___O nimimerkillä ketipinor seinäänlopettaminen
Aijaijai! Nyton merkkejä pienestä vauhdikkuudesta. Tai ainakin jotakin on tapahtumassa, kun jouduin valvomaan kokonaisen yön ja nyt ei tunnu uneliaalta olo ollenkaan, vaikka nyt jo pitkän aikaa olen nukkunut jopa 12 tunnin yöunia. Voisi olla tuloillaan semmoinen valvotaan yksi yö ja nukutaan kauheesti toinen ja valvotaan ja nukutaan…
Mulla on jatkunut nyt keväällä alkanut ammatillinen kuntoutuskurssi. Tämä viikko on siis istuttu ryhmänä ja löpisty. Niinkuin odotinkin, en ole juurikaan saanut itselleni mitään kurssipäivistä, mutta työharjoittelu on hyvä juttu. On saatava tietoa omasta toimintakyvystä ja työkyvystä. Eka harjottelu oli kyllä ihan totaalisen rankka. Sellainen paikka, jokä olisi terveinä vuosina ollut ihan onnen omiaan mulle. Mutta ei enää. Tuli se nähtyä. Nyt olen menossa harjoitteluun sellaiselle kevvyelle ihmisalalle. En tiedä mitä siitä ajatella. Asetan taas riman kuitenkin liian korkealle.
Tekee mieli touhuta. Ajattelin tehdä listan kaikista töistä kotona, mitä tarttee tehdä, rauhoittaiskohan se nukkumaan jos tietäsisin mitä tehdä huomenna ja missä järjestyksessä. Jos tää jatkuu niin kyllä voi olla työharjoittelussa tekemistä, kun siinä pitäisi istuskella ja jutustella kaiken päivää. Mut nyt tuli mieleen se onnen autuus ja ihaanuus, mitä mielialan kohoaminen teettää. Että sitähän minä haluankin, eli toivon ja ruokin ihan itsessäni tätä tilaa. Mieliala ei ole kyllä kovin korkealla, vielä, tai josko tää on vaan joku lyhyt vaihe ja kertoo vaan siitä, että työharjoittelu jänskättää.
Oijoi! Jääkaapin vois pestä ja oikeestaan kaikki keittiön kaapit. Ja eteisen ja olohuoneen kaapit. Ja ovet pitää pyyhkiä ja valokatkaisimet ja ja ja… Varmaan tää onki hei joo tosi mielenkiintoista luettavaa joopa joo.
Tonne lopettajiin jo kirjoitinkin tämän, mutta laitanpa jotain tännekin, kun tää kirjoittaminen auttaa jäsentämään päätä.
Mulla taitaa olla nimittäin juomasuunnitelma.
Odotan ihan kauheesti joulukuun yhden vuoden kiitollisuusjuhlaa. Jotenkin tuntuu aivan tavattoman tärkeältä se. Kyllä osaan ajatella päivän kerrallaan, mutta kun on juhlittu niin monia vuosikkaita, niin minäki tahon sellaiset! Jotenki tuntuis niin kivalta sanoa että oon vuoden ollu raittiina. Mut sitte se tuli se asian oikea laita mieleen: sittehä minä voin juua, ku ei enää tarvii tavotella sitä yhtä vuotta!
Juu ja vituttaa kun kuulen tarinoita repsahduksista jos minkäkinlaisista ja jos millaisten vuosien raittiuden jälkeen. Nehän on saanut juoda! Kyllä minä tiedän, että on ihan turha miettiä elämää niin pitkälle, mutta kun mulla on jo ihan tarkka suunnitelma mielessä. En selitä sitä tänne, etten kuivana nappaile, mutta olen miettinyt jo senkin, miten kerron miehelleni että repsahdin. Ja senkin olen miettinyt, että se aiheuttaa niin kaamean olon, että sairaalaan on meno. Ja kuinka pyydän AA-kummiani auttamaan. Ja miten palaan ryhmään sen jälkeen. Huh huh semmoisia täällä tänään.
Kohta alkais yks leffa, jaksaiskohan keskittyä?