Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Lataamo
1

Vähintään 2%:lla ihmisistä on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja heistä noin puolella päihdeongelma. Kun päihdeongelmaisia on ihmisistä noin 10%, on joka kymmenes päihdeongelmainen kaksisuuntainen. Eli viisinkertainen riski normaaliväestöön verrattuna. Jos jollain lähisukulaisellasi on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sinulla päihdeongelma, olet suurella todennäköisyydellä kaksisuuntainen. Onhan se vahvimmin periytyvä psyykkinen sairaus, ja monesti sitä yritetään hoitaa päihteillä.

Myöskin omakohtainen kokemus…

2

Laittaa kyllä ajattelemaan omiakin geenejä, miksi juominen oli heti jotenkin niin luontevaa ja tietäähän se, mitä siitä on seurannut. Olen ymmärtänyt, että isän puolella on koko veljessarja alkoholisteja ja kuulumme ehkä tuohon 10% väestössä, jolla on luontainen lahjakkuus alalle.
Tuo avaakin lisää ymmärrystä lapsuuteen ja itseeni. Äidilläni oli diagnoosi “maanis-depressiivinen” joka lienee nykykielellä tuo kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Tosin olisi siinä ympäristössä äitini alkoholisoitunut ilman sairauttaankin.
Mutta minulla tuo häiriö? Ainakin se selittäisi salamannopeita mielialan vaihdoksia. Että se ei johtuisikaan yksin omaan heikosta luonteesta ja murrosikäisten mylläämästä talosta heidän känkätyksestään, kun “hermot menee” päätä vihloen…ja sitten “tshut”, tölkki on auki.

3

Äkilliset mielialan muutokset ja mielialan voimakas reaktiivisuus ei niinkään viittaa kaksisuuntaiseen. Siinä useimmiten mielialat kehittyvät pikku hiljaa, välissä voi olla kuukausia tai vuosiakin normaalia mielialaa. Jos sairauskausia on enemmän kuin neljä vuodessa puhutaan “rapid cycling”-muodosta joka on harvinaisempi.

Kun alkoholisti yrittää olla juomatta, käy helposti niin että pienikin yllyke saa hermot menemään ja taas on lupa ja syy juoda. Usein puhutaan kuivahumalasta.

4

Mielenkiintoisia lukuja. Vuosia sitten minullakin epäiltiin olevan kaksisuuntainen ja ehkä siinä on perääkin. Olin silloin parinkymmenen hengen hoitoryhmässä ja JOKAISELLA oli kertomansa mukaan pahoja ongelmia alkoholin kanssa.

5

Tämä on kyllä todella ankara paketti sairastaa näitä kahta elinikäistä sairautta, jotka hoitamattomana voivat johtaa kuolemaan. Molemmilla veljilläni on myös bipo, ei alkoholismia kuitenkaan. Lyhyellä parin kuukauden ajalla, olen tavannut viisi kaksisuuntaista alkoholistia.

Kohdallani lääkäri on kolmisen vuotta ollut sitä mieltä, että minulla on bipo. Minua ei vain diagnosoida virallisesti, koska sillä diagnoosilla en saisi Kelan kuntoutuspsykoterapiaa. Diagnoosini on siis määrittelemätön pitkäaikainen mielialahäiriö. Oikea diagnoosi auttaisi saamaan toimeentulon ja lääkityskorvaukset. Mutta psykoterapian jatkuminen on tällä hetkellä ensisijaista.

Sairauteni on muhinut jo vuosikausia, mutta puhjennut loistavimpaan kukkaansa tänä syksynä. Vauhtiviikot kestivät reilun kuukauden. Ja kyllä sitä vauhtia piisasikin! Juuri lueskelinkin oman ketjuni kirjoituksia ja tämän hetken syvässä masennuksessa ja ahdistuksessa on täydellisen käsittämätöntä, että vain muutama viikko sitten olin (omasta mielestäni) loistavassa voinnissa, oikein elämäni kunnossa! Ei ahdistanut, juotattanut, tuskastuttanut, hermostuttanut, masentanut - kuten nyt.

Taudin kuvaan kuuluu myös se, että masennusjakson aikana ei lainkaan pysty uskomaan sitä, että sekin menee ohitse. Tuskallisinta on, että vaikka ymmärtäisikin luottaa pahimman olon ohi menemiseen, tietää aina sen jossain vaiheessa palaavan.

Alkoholia minun ei tee mieli vauhtijaksolla, alamäki kun nyt on, on myös juomahimoja. Hoidin sairauttani alkoholilla ja alkoholisoiduin välittömästi sen hoidon aloitettuani.

Minulla depressioon liittyy myös psykoottisia oireita, niitä vastaan minun pitäisi nyt alkaa taistella. Lääkitys on kyllä hyvä, joten sitä vähän petraamalla ehkä pysyy realiteetitkin, toivottavasti.

Unettomuus seuraa vauhtiviikkoja, mutta ei haittaa silloin mitään. Silloin tuntuu, että nukkuminen on ihan yliarvostettua. Nyt masennuksen kera unettomuus on raastavaa.

Nyt aijonkin nukkumaan ja kuten omassa ketjussanikin taisin juuri kirjoittaa - Luoja suokoon unta!

6

Täällä ilmoittautuu kaksisuuntainen alkoholisti. Minulla todettiin tämä sairaalajaksolla jo melkein kymmenen vuotta sitten, mutta itse olin vakaasti sitä mieltä, että huuhaata koko juttu… Ja jatkoin sujuvasti itselääkityksellä (alkoholilla). Omassa ketjussani “kaukokaipuu johtaa juomiseen”, tulee pikkuhiljaa selväksi kaiken alku ja juuri; kaksisuuntainen mielialahäiriö. En ollut juodessani tajunnut sitä, että kun mieli heilahti jompaan kumpaan suuntaan, minä kittasin kaksin käsin viinaa, oloa helpottaakseni.

Kun päätin pelastaa elämäni, eli lopettaa juopottelun, minä ihmettelin ja ihmettelin: Eikö olon pitäisi jo olla parempaan päin? Miksi minusta tuntuu niin kurjalta ja itkettää, masentaa, inhottaa, katkeruutta yms yms… Aina vain, riippumatta siitä, miten kauan alkoi jo juomisen lopettamisesta olla. Minä pohdin asiaa täällä ja päätin sitten marssia a-klinikan lääkärin puheille. Onko normaalia, että alkoholin morkkis kestää näin pitkään…? No lääkärinkin mielestä oltiin jo ylitetty “normaali raja” ja koska taustalla oli bipo-diagnoosi, aloitettiin minulle lääkitys.

Sairauteni on nyt jollakin tapaa aisoissa, lääkitystä on muuteltu ja lisäilty, mutta olo ei ole kovinkaan loistava edelleenkään. Minulla on vaikeuksia saada mistään kiinni ja mieliala on harmaa. Yksi vauhtijakso tähän väliin mahtui, joka meinasi karata käsistä, mutta siihen saatiin muiden toimesta puututtua ajoissa. Kun siitä olo tasottui, on se nyt ollut enempi-vähempi tahmeata ja surkeata. Lääkityksestä huolimatta. Olen ärtynyt, käsittämättömän väsynyt, saamaton, omissa maailmoissani (eli hyvin sulkeutunut), itkuinen jne jne.

… Että en suosittele kenellekään tällaista sairautta :neutral_face:

7

Hei Silent, kovin tutulta kuuolostaa. Minäkin join hoitaakseni tätä kahden suunnan sairautta. Tai ei se silloin ollut minulle selvä, että bipoa on, vaikka lääkäri sitä painottikin. En tahtonut uskoa, vaikka molemmilla veljilläni on tämä sama, lievempänä kylläkin.

Juuri samaa olen miettinyt, kuin sinäkin. Että miksei juomattomuus tuokaan iloa elämään. Niinkuin ympärillä olevat riemuitsevat. Sitä seuraan oikeastaan jopa katkeruudella. Kun minullakin seurana hirvittävä ahdistus ja vitutus sekä suunnattoman alhainen itsekäsitys. Siis nyt kun vauhtiviikot on takanapäin.

Millaisella rytmillä sulla Silent vaihtuu mieliala? Entäs muut bipot? Millaiset lääkitykset on auttaneet? Mulla antipsykootteja (Abilify ja Ketipinor).
Minä en oikein osaa ymmärtää vielä omaa mielialavaihtelurytmiäni. Vasta alan totutella ajatukseen, että tämmöinenkin sairaus on sitte putkahtanu pintaan. Vaikka ymmärrän kyllä, että jo kauan kauan se on ollut samansuuntaista. Vauhdikkuus pysyi vain hallinnassa, kun purin sen oman yrityksen pyörittämiseen, laajentamiseen, kaikkeen siihen työhön ja myös harrastuksiin. Hiljaisemmat jaksot eivät ennen tätä varsinaista sairauden puhkeamista olleet kovin vakavia. Tai no, sairastin minä masennuksen 15 vuotta sitten, silloin ei suunnattomia mielialavaihteluita ollut vielä.

Kun sanotaan, ettei pahimmalle vihamiehelleenkään suosittelisi samaa, ni on mulla yksi, jolle lahjoittaisin tämän sairauden mielihyvin.

8

Tämä. Tämä on se suurin kynnys ja asia, mikä minua vaivaa ja vituttaa koko ajan. Tiedän, etten voi enää pulloon tarttua ja tiedän järjellisesti ajateltuna, että näin on parempi. Mutta kaikessa katkeruudessa ja pahassa olossa, minä ajattelen koko ajan, että asiat oli paremmin, kun “sai edes” juopotella. Uskaltaisin väittää, että tätä tunnetta ei ihan kaikki, nimenomaa päästään terveet ihmiset ymmärrä. Lähes joka yö näen sellaista unta, että olen dokaamassa. Fiilikset unessa vaihtelevat itsesyytöksistä hyvään mieleen ja kaikkeen siltä väliltä. Mutta se on takaraivossa koko ajan ja nimenomaa katkeruutena siitä, ettei juomisen lopettaminen parantanut oloa tasan yhtään. :confused:
Ja siis raittiinahan olen nyt ollut yhtäjaksoisesti viime helmikuusta asti.

Mulla kävi nytkin samanlailla, kuin silloin sairaalassa. Kun huomattiin se jumalaton masennus, niin aloitettiin Lamictal. Siitä jonkun ajan päästä lähti mopo keulimaan toiseen suuntaan, eli alkoi yhtäkkiä vauhtijakso. Silloin mies kiikutti minut lääkäriin ja aloitettiin Deprakine ja kotona minua piti vahtia koko ajan, etten tee jotakin typerää (kuten osta kaikenlaista netistä taikka varaa matkaa tms…) Siitä eteenpäin sitten useamman viikon meni ihan vuoristorataa kaikki. Saattoi suunnilleen yhden päivän sisällä mennä ääripäästä toiseen ja olo oli kammottava. :open_mouth:
Nyt olen ollut masentuneessa tilassa yhtäjaksoisesti kai jostain kesän lopulta? Vaikea sanoa, mutta sen tiedän, että pitemmän aikaa on nyt ollut tasaisen harmaa mieli ja itkuinen ja saamaton, maailmaa vihaava fiilis.

Mulla on myös psykoottisia taipumuksia. Saatan yhtäkkiä vaipua niin omiin maailmoihini, ettei minuun tahdo saada mitään yhteyttä. Lisäksi, saatan kuulla tai nähdä asioita, joita ei ole. Saatan myöskin luulla olevani jotenkin erityinen tapaus (tätä on todella hankala selittää) ja saatan luulla olevani yhteydessä johonkuhun kuviteltuun henkilöön. Näitä on vaikea selittää… Ne on nyt sikäli aisoissa lääkityksen avulla, että pääasiassa käsitän niiden olevan sairaudesta johtuvaa juttua.

Mulla on siis päivittäin:
Lamictal 200mg
Deprakine 900mg
Ketipinor 300mg
Opamox 15-60mg
Tenox vielä lisäksi, jos en meinaa uskaltaa nukahtaa (joskus tämä tulee painajaisten takia)

Olo ei ole hyvä, mutta koska täällä on jostakin syystä todella onneton lääkäri, niin sitä ei ole saatu paranneltuakaan. On ollut jo kolme puhelinaikaa varattuna, mutta kertaakaan hän ei ole soittanut. Ja puhelinajalla on ollut tarkoitus katsoa lääkitystä + varata seuraava aika. Mutta ei kuulu soittoa, ei. :unamused:

9

Elämä on kyllä yhtä helvettiä.

Olin juuri kaksi vuorokautta päihdeosastolla ennaltaehkäisevällä jaksolla. Siellä olo pysyi kasassa, ankeasta tunnelmasta huolimatta - kontakti toisiin pitää realiteetit yllä. Eilen kotiuduin, tänään olo helvetillinen. Suunnaton kauhu ja ahdistus. Kävin lääkärissä tänään ja ensin oli suunnitteilla aloittaa lamotrigiini, mutta päädyttiin tuttuun Efexor depotiin. Se olisi nopeavaikutteisempi. Pelkään kuitenkin, että joudan tästä pian psykiatriselle osastolle. Jos jaksaisin odottaa tuon lääkkeen vaikutusta, olis hyvä.

Juomahimot on kurissa. Otin nimittäin viime tiistaina kolme siideriä ja siitä sitten sinne päihdeosastolle. Onneksi ottivat, vaikka siellä on periaatteessa se periaate, että viikon juomattomuus pitää olla takana. Sain niistä kolmesta siideristä ensin aivan valloittavan hyvän olon. Ja puolen tunnin kuluttua se muuttui kauheaksi helvetiksi. Joten olen nyt sitten senkin kokeillut, ei tarvi enää haaveilla, että jos vielä yhdet kännit ottaisi. Sitä kammoa en halua enää. Vaikka ei tämä olo kaksinen ole ilman viinaakaan, yhtä vitun taistelua. Synkimmät ajatukset ovat oikeastaan ne lohdullisimmat - tarkoitan siis puhtaan itsetuhoisia ajatuksia. Mutta vielä jaksan ajatella läheisiäni ja sitä tuskaa, mitä heille aiheuttaisin toteuttamalla suunnitelmani.

Psykoottiset kuvitelmat ovat loitolla, niitä on kuitenkin tarpeen muistella ja ajatella. Itse asiassa oikein toivoisin niiden palaavan. Minulla ne ovat olleet luonteeltaan nimittäin pääsääntöisesti myönteisiä. Lohduton ja loputon tyhjyys ja katoaminen kun meinaa raivata tilaa itselleen mielessäni, niin niiden olentojen ajatteleminen tuo ajatuksiin sisällön. Aivan niinkuin ne olisivat sellainen todellisuus, johon tarttua kauhistuttavimman tyhjyyden keskellä.

Sekava on olo. Epätoivoinen ja raskas. Jotenkin kammottavinta on ajatus ajan kulumisen hitaudesta. Liian monta tuntia olemassaoloa tänäänkin edessä. Nytkin vain äärimmilleen ponnistellen saan ajatukseni tänne kirjoitettua.

Illalla olis aa-ryhmä, enkä osaa päättää, mennäkö sinne vai ei. Toisaalta kontakti toisiin tuo realiteettia, toisaalta jo etukäteen vituttaa se kaikki ilo, mitä ihmisillä on raitistumisesta ja sen tuomasta hyvästä. Kaikki päätöksenteko on suunnattoman vaivalloista. Äärimmäisin ponnistuksin olen tänään tehnyt vähän kotihommia. Uuvuttavaa ja raskasta.

Uni on ainoa lohtuni. Kiihkeästi odotan iltakymmentä, jolloin annan itselleni luvan mennä uneen.

10

Wesole, älä menetä itseäsi. Etsi jokin pieni asia, josta pitää kiinni ja käytä sisua. Onneksi pääsit sinne ennalta ehkäisevälle. Älä nyt missään nimessä ala lääkitä alkoholilla. Minä tiedän, mihin se johtaa, ja se on asia, mikä sinulla on vasta mielessä: Itsemurha. Minä tiedän, sillä minä olen sitä yrittänyt. Sen seurauksena minä osastolle jouduinkin silloin vuosia sitten. Sen jälkeen minä en ole enää yrittänyt, mutta muunlaista itsetuhoista käytöstä on ollut niin, että hengissä olemiseni on suorastaan ihme. Nyt jälkeenpäin ajateltuna, on kuitenkin ihan hyvä, että olen vielä olemassa. Toisinaan (kuten viimeaikoina) tosin mieli on niin matala ja muistot niin kurjia, että on kamalan vaikea olla. Nyt tuntuu, että kaikki paska ja tekemäni hirveät teot kummittelee mielessä ihan koko ajan ja on tosi vaikea olla. Päällimmäinen tunne on, että olen inhottava ihminen.

Minäkin yritän paeta nukkumalla, mutta arvaas, miten IHANAA on, kun nämä asiat alkavat vainota unissakin. Pääni sekoaa lopullisesti tätä menoa.

Ja kaiken kruunaa puoliso, jolle en pysty antamaan sitä, mitä hän haluaisi ja ansaitsisi. Enkä pysty hänelle näistä asioista puhumaan. Hän todennäköisesti luulee, että teen tämän kaiken tahallani.

11

Hei Silent, kiroitat kuin minun sanoillani, meillä on paljon yhteistä. Minäkin niin kaipaan mieleni sisällöksi kuvittelemiani hahmoja. Ne vievät tyhjyyden loitommalle ja nimenomaan se ääkitys blokkaa ne pois. Toisaalta tiedän, että ilman lääkitystä, se lohduttomin itsen kadottamisen tila ja totaalinen tyjyys tulisi päälle. Viimeksi se kesti kahdeksan kuukautta.

Juomahimoja ei suoranaisesti ole. Pelkään riittävästi sitä kauheutta, minkä se toisi tullessaan.

Puolisoni suhtautuminen tähän kaikkeen on jotenkin ankaraa tai ainakin kummallista. Olen tätä kyllä lopettajien omassa ketjussani sanaillutkin. Kun mulla oli vauhtiviikot, oli se huolissaan, etten joudu sairaalaan, kun h ä n joutuisi tekemään kaikki kotityöt. Myös minä välillä ajattelen, että hän kuvittelee minun tahallani olevan tällainen. Nyt kuitenkin on sanonut, ettei minun tarvitse huolehtia kotihommista, että hän ja poika pärjäävät kyllä. Mitään en pysty puolisolleni antamaan, koen itseni nollaksi, iljetykseksi.

Koitan lohduttautua ajatuksella, että jos tämä tuskaisuus vielä tästä kasvaa tai itsemurha-ajatukset liikaa lykkäävät päälle, voin pyrkiä sairaalaan. Jos nyt sitten ottavat osastolle, kun olen kuullut niin paljon juttua päideosastolla, että lähettävät alkoholistit sinne, vaikka hoidon tarve ilmiselvästi olisi psykiatrinen.

Kävin eilen ryhmässä, äärimmäisten ponnistelujen tuloksena. Sain kyllä ymmärrystä ja sydämellisyyttä, myös vielä yhden ryhmäläisen puhelinnumeron. Koitan tänään sinnitellä iltaan saakka, josko jaksaisin ryhmään mennä.

Kaikki pienimmätkin tehtävät ovat äärimmäisen ponnistelun tulosta. Päätöksenteko mitättömimmissäkin asioissa on lähes mahdotonta. En tahdo uskoa, että vasta muutama viikko sitten mielialani oli korkealla, loistavissa tunnelmissa. Nyt pitäisi ainakin viikko tai ylikin kestää odotusta, että mielialalääkitys tehoaisi. Vittu tätä elämää.

Pakotan itseni kohta koiran kanssa lenkille. Sitten voisin ehkä nukkua, jos perheen miehet laittaisivat ruuan. Illalla olo aina aavistuksen helpottaa. Aamu on kammottavin, kun herää tuskaiseen todellistuuteen. Itsemurhan ajatteleminen on lohdullista, ajattelen, että onhan se sekin vaihtoehto sitten, jos kestokyky lopullisesti pettää. Kuitenkin olen pystynyt lupaamaan lääkärilleni, etten toteuta suunnitelmiani. Ja selvää on, että en tahdo poikani joutuvan elämään elämäänsä itsemurhan tehneen äidin lapsena.

Se, mistä voin pitää kiinni, on terapeuttini ajatteleminen. Suhteeni häneen on erittäin intensiivinen, kiinteä. Häntä kun ajattelen, pysyn jotenkin kasassa. Pelkään joulutaukoa, pelkään, että jos joudun sairaalaan, en pääse terapiaan sieltä suljettujen ovien takaa. Pelkäään, että Kela ei myönnä toista terapiavuotta, saatikka sitä komatta vuoden päästä. Pelkään, että terapiakaan ei auta. Mulla on niin valtavasti käsittelemätöntä sontaa vielä puristuksissa sisälläni. Tuntuu, että se vie vuosikausia. Pelkään että jos kela ei myönnä jatkja, säästöni eivät riitä.

Lohduttaudun ajatuksella, että tämäkin todella lopulta menee ohitse. Minuutti minuutilta, mutta onhan tämän pakko helpottaa jossain vaiheessa, onhan?

12

Mulla toi nukkuminen on muodostunut tosi isoksi ongelmaksi. Koska hereillä ollessani kieltäydyn ajattelemasta yhtään mitään paskaa… tulee se uniin ja tuplaantuu ja kuplii suorastaan yli. Tarkoitan, painajaisissa on henkilöitä, joita en ole hereillä ollessani ajatellut vuosikausiin. Ja painajaisen seuraamuksena se henkilö kummittelee mielessäni vähintään seuraavaan yöhön asti, jolloin näen uuden painajaisen.

Tämä. Minustakin tuntuu, ettö olen aivan kamala ihminen, ja syyttelen itseäni koko ajan siitä, että en pysty olemaan vaimo miehelleni. Olen vain jokin apua vaativa, räjähtänyt ja kulahtanut eukko, jonka kanssa ei pysty normaalisti kommunikoimaan ja jolta ei saa mitään “vastapalveluksia”. Olen jokseenkin aivan varma, että hän jättää minut lähiaikoina. Jos ei lähikuukausina, niin vähintään lähivuosina. Enkä kyllä voi siitä häntä syyttää.

Mulla Kela lyö kapuloita rattaisiin koko ajan, ja jos Kela ei tyri, niin sitten meidän mielenterveystoimiston lääkäri. Hänellä kesti edellisen B-lausunnon toimittaminen jotakin yli 2kk (vaikka moneen kertaan pyysin sitä) ja näin ollen, kuntoutustuen hakeminen lähti nollasta uudelleen. Vaikka olin sitä saanut jo 1.5. alkaen. Että näin. Muutenkin, tuntuu, etten saa psykologilla käymisestä yhtään mitään, koska olen niin järjettömän sulkeutunut… En pysty puhumaan niistä kaikkein pahimmista asioista, joista nimenomaa pitäisi puhua.

Mä olen jo menettänyt toivon siitä, että mun oleminen koskaan helpottuisi. Mä teen typeriä päätöksiä koko ajan, helpottaakseni oloani, eikä ympärillä olevat ihmiset tajua niistä tuon taivaallista. Saatan hankkia itselleni lisää hommia, vaikken selviä nykyisistäkään, en lähellekään. En usko, että tää meno muuttuu ikinä.

13

Minulla itselläni saattaa olla tämä sama kavala mielialahäiriö. Minulla on diagnosoitu keskivaikea masennus, jossa on viitteitä bipolaarihäiriöstä. Luulen, että olen piilossa sairastanut tätä jo kolmisen vuotta ainakin. Ylenpalttista rahankäyttöä sekä hulluja temppuja, mm. kaahailua autolla sekä kaupasta reputtamista “kiksien vuoksi”. Minulla saattaa olla viikko, jona aikana mielialani pysyy melko korkealla ja tunnen itseni yhtä hyväksi, kun muutkin. Toinen viikko saattaa sitten mennä ihan alakuloisena sohvalla maaten ja sisäisesti itkien. Pelkään vaan, että jos minulla todetaan tämä, niin joudun alkaa syömään neuroleptejä, joista minulla on jäänyt kaamea kuva. Mm. kerran Levozinia sekä Zyprexaa syöneenä voin sanoa, että olo oli aivan kammottava. Olantsapiinista eli Zyprexasta menin ihan levottomaksi, enkä pysynyt yhtään paikallani. Todella tuskainen olo. Levozinista taas lähti aika lailla taju (100mg ja eka kerta) ja aamulla tuntui, että verenpaine olisi 3 kertaa yli normaalin, mikään ei pysynyt kädessä ja silmät olivat ihan kipeän näköisenä. Siinähän sitten pari päivää ihan tokkurassa lepäillen odottaakseni, että olot lähtee. Bentsoilla oisi varmaan saanut olon pois, mutta ei ollut silloin saatavilla ja harvemmin käytin silloin, joskus vaan 15mg Opamoxia, joka oli itse asiassa ensimmäinen bentso, joka tuli koskaan syötyä.

14

Itse asiassa joka kerta mennyt neurolepteista ihan pihalle. Unohdin mainita, että joskus myös syönyt 50mg truxalia ja siitäkin tuli paha olo. Voiko kaksisuuntaiseen mielealahäiriöön määrätä myös bentsoja? Mielestäni bentsodiatsepiini on uskomaton keksintö. Mm. 10mg diapamilla saa jo hyvin rauhallisen mielen, eikä menneisyyden traumat taiko nykyinen vähähkö ja tiukka rahatilanne haittaa. Olen vaan severan ujo ollut, etten ole uskaltanut kysyä bentsoja keltään, vaikka kävin vuoden yksityisellä lääkärillä, joka olisikin varmaan voinut niitä määrä mietoina ja vähäisinä annoksina, jos olisin pyytänyt. Voisin kylläkin myös vedota paniikkihäiriöön, joka voi kylläkin johtua tuosta bipolaarisesta, sekä sosiaalisten tilanteiden jännittämiseen, jota minulla on luultavasti keskivaikeana. Alkoholilla aikoinani lääkitsin huonoa oloani, mutta se tuli kalliiksi. Meinasi mennä terveys, koulu sekä perhe alta ryyppäämiseni takia. Eikä tietenkään unohdeta sakkoja, mitä tuli viinahuuruissa tehtyä. Mm. ihmisen tahaton pahoinpitely, joka oli kylläkin vain heitto, sekä lukemattomia näpistyksiä tehneenä, koska oli vain pakko saada jostain alkoholia. Liekö sitten ollut jonkun sortin alkoholismia. Olen nykyisin jo niin onnellinen, että olen pystynyt lopettaa nuo muinaiset toilailut. Kännisekoilut on se pahin asia mielestäni. Huumeissa minulle ei ikinä ole tullut tuollaisia, mitä alkoholissa tulee. Luultavasti alkoholi ei vain sovi minulle, olen severran herkkä luonne, enkä edes nykyisin nauti sen tuottamasta tunteesta. Huumeissa pystyy olla melkein oma itsensä ja euforia kukoistaa.

15

Mullakin on noita neuroleptejä kokeiltu vaikka mitä, en edes muista koko litaniaa. Zyprexasta taisi tulla sitä levottomuutta, jäsenten nykimistä. En muista mitä siinä välillä kokeiltiin, mutta Abilify on toiminut hyvin. Pitää psykoosikauhutyhjyyden loitolla ja harhat poissa. Toisaalta harmikseni, kaipaan niitä hahmoja täyttämään mieltäni. Mutta sitä tyhjyyspsykoosia en tarvitse, se on kauheinta mitä voi olla.

Noin viisitoista vuotta sitten sairastin masennuksen, kävin terapiassa kaksi vuotta (se päättyi, kun kela ei myöntänyt kolmatta vuotta ja jouduin sairaalaan) ja terapeuttini, joka oli myös lääkäri, määräsi mulle vanhaa kunnon Peratsinia, uskomatonta kyllä. Mulla oli epämääräisiä tuntemuksia läsnäolevista hahmoista ja terapeutti oli hämmentynyt siitä, mitä ne oikein ovat. Lisäsi sitten vaan sitä Peratsinin määrää. Kun jouduin sairaalaan, olin ihan pelkkä pölkky, ja lääke purettiin pian kokonaan. Epikriisissä luki, että en ole ollut psykoottinen, vaan hahmot olivat aistihairahduksia. Ikinä en ole kuullut sellaista termiä. Ja oli maininta, että minulle ei pitäisi antipsykootteja määrätä jatkossakaan. Silloin toivuin kuitenkin jotenkuten, palasin työelämään ja pärjäsinkin toistakymmentä vuotta. Kunnes reilu kolme vuotta sitten tämä totaalinen romahdus - ilmiselvä psykoosi. Ja kaksisuuntaista on lääkärini epäillyt alusta alkaen, itselleni valjennut vasta tänä syksynä, varsinaisten vauhtiviikkojen myötä.

Bentsoista jotakin. Ottaisin ilomielin, mutta kyllä se taitaa olla alkoholistille riskipeliä, ainakin minun kohdallani. Mulla on takana vuosikausia kestänyt nukahtamislääkeriipppuvuus, jo ennen tätä viimeistä sairastumistani, vuosia, vuosia. Työterveyslääkäri ei koskaan kysellyt mitään, määräsi vaan uudet sata kappaletta lisää. Kun sitten sairastuin, aloin napsia niitä enemmän, päivälläkin, voidakseni paeta uneen. Vieroittauduin niistä lääkärin valvonnassa bentsojen avulla. Mulle ei hoitava tahoni määrää bentsoja. Paitsi jos menis toiselle yksityiselle ja selittäisi jotakin. Mutta en sotke itseäni niihin enää. Nuorena tuli nappailtua niitä ja kaljaa.

Olen minä nytkin nappaillut ylimääräisiä Ketipinoreita. Sitten saa nukutuksi päivällä, tuska hellittää siksi aikaa ainakin. Sen kanssa pitää vaan olla tarkkana, ettei ota kerralla liikaa, siitä kun tulee mulle hillitön ruumiin levottomuus, jos annos on iso.

Alkoholia ei o tehny mieli. Onneksi. Luovuin ajatuksesta, että vielä kerran ne kännit ottaisin. Ei mun tartte sitä helvettiä kestää, se ei vaan kertakaikkiaan sovi mulle.

16

Olen huomannut että mielialaa voi säädellä unen määrällä. Masentuneena on taipumus nukkua liikaa, maniassa liian vähän ja homma toimii myös toisin päin. Huomasin olevani viikonloppuisin huonolla tuulella ja masentuneempi ja keksin syyn: nukuin liikaa kun ei ollut pakollista aamuherätystä. Vähensin hiukan unen määrää, noin seitsemään tuntiin viikolla ja viikonloppuisin lisäsin valvomista illalla ja kello herättämään aamulla. Tuntuu toimivan. Ilman nukuttavaa lääkitystä en paljoa unta saa, lääkkeellä ja herätyskellolla säätely on helppoa. Zyprexa (olantsapiini) todettiin jossain tutkimuksessa tehokkaimmaksi antipsykootiksi, tasaa hyvin ja takaa nukkumisen. Bentsot ei mulla ainakaan toimineet pidempään käytettynä mielialan tasaamiseen. Sai myöskin aina varoa vieroitusoireita ja niiden aiheuttamia paniikkikohtauksia. Neuroleptilla samat hyödyt ja huomattavasti tehokkaampi tasaava vaikutus, vähemmän sivuvaikutuksia kuin litiumilla tai tasaavilla epilepsialääkkeillä. Poikkeuksena lamotrigiini josta ei ole tullut mitään sivuvaikutuksia.

17

Uusi foorumi kaksisuuntaisille: http://bipo.freeforums.org/?sid=5d24c6e9022260406bd911af6dcc1b4d

18

Mulle käy toki kyllä juuri niin, että unen tarve ja nukkuminen lisääntyvät masennusjakson aikana. Uni on minulle ihanaa pakoa todellisuuden tuskasta, eikä tulisi mieleenikään sitä yrittää vähentää. Päin vastoin. Päivälläkin otan tuhdin annoksen Ketipinoria ja nukkua posotan pari tuntia. Yöllä 10 - 11 tuntia sitten melkeen yhteen putkeen. Olen turvassa unessa.

Tällä hetkellä kaikki päivän työt ovat äärimmäisen ponnistelun takana. Mitä tehdä ruuaksi - kysymys on lähes käsittämättömän vaikea, pitää tehdä päätöksiä ja suunnitelmia. Onneksi olen jaksanut käydä ryhmissä, niistä saan vähän lohtua.

19

Kaksisuuntaisen masennusjakso kestää keskimäärin puoli vuotta. Se tuntuu ankaralta tuomiolta. Näin untakin eräänä yönä, että vauhtijakso alkoi ja mieliala koheni kohenemistaan. Kestän kyllä tässä masennuksessa sen apaattisen olotilan, vähävoimaisuuden ja itsesurkuttelunkin, mutta repivä ja raastava ahdistuneisuus, suorastaan tuskaisuus on liikaa. Päivän tunnit eivät kulu, on vaikea kestää jokainen päivä se ajatus, että tämänkin päivän tunnit on jaksettava olla olemassa tämän tuskan kanssa.

Arkiset rutiinit ovat erittäin vaikeita. Yksinkertaisten päätösten tekeminen on suunnattoman hankalaa. Toiminta vaatii ääriponnisteluja. Tänään olen kuitenkin jaksanut käydä perheen kanssa uimassa. Siispä olenkin ihan poikki. Koko aamun stressasin sitä reissua - hae auto parkkihallista, muista sulkea hallin ovi, aja moottoritielle, muista kääntyä oikealta rampilta, aja kylpylään, osta liput, riisuudu, käy suihkussa ja saunassa, pue uimapuku, uiskentele ja niin edelleen. Valtavia tehtäviä, huh huh. Onneksi perheen miehet laittoivat ruuan, sain levätä.

Huominen myös uuvuttaa minut jo etukäteen. Pitää siivota, käyttää auto katsastuksessa ja käydä kaupassa sekä laittaa ruokaa. Siinä on tavotetta, voi kauhia. Ja koiran lenkitkin pitää tehdä. Ettei vaan olis liikaa yhdelle päivälle. Voi tätä elämää!

20

Wesole, miten menee?

Minulla on lääkitys nyt ihan retuperällä, kun ei tahdo sopivaa löytyä. Sen kyllä huomaa… Olo ei ole kovinkaan kaksinen. Lääkäri taas jo “uhkaili” sairaalajaksolla, joten olen yrittänyt pitää yllä pokkanaamaa, ettei sitä tapahdu.

Mielenterveyshoitaja sanoo, että olen ääripäiden ihminen. Se pitää varmasti paikkansa, varsinkin pessimistisyydessä. Voisin väittää, ettei tämän pessimistisempää ihmistä enää löydy. Vaikka olisikin vauhtikausi (joka nyt lienee nostamassa päätään- lekuri pelkää oikein varsinaista maniaa kun tähän asti on puhuttu pelkästä hypomaniasta), olen silti pohjimmiltani pessimisti. Vauhdissa minä vain nauran sille, masennuksessa se vie minut peiton alle ja täysin omiin maailmoihin todellisuutta karkuun.

Opamoxia vetelen, että pystyisin keskittymään edes johonkin. Onneksi viina ei ole mielessä. Tai siis mieli tekee toisinaan, muttei oikeasti.