Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Wesole · Elokuu 9, 2014, 8.02pm

Pakko kirjoittaa tänne, kun on mieli myllerryksessä. Juu valvoin koko yön, vähän touhusin. Aamulla puoliso närkästynyt. Oli joutunut valvomaan mun “ramppaamisen” takia. Äsken tuli sanomaan, että et varmaan nuku ens yönäkään, joten mene olohuoneeseen ja pysy siellä, et sitte ramppaa ja touhua. Minä sille, että ihanko luulet, että ihan vittumaisuuttani tässä valvon ja sinua hereillä pitääkseni. Se siihen, että no selvä, ramppaa sitte koko yö, selvä on! Närkästyneellä äänellä. Että semmosta ymmärrystä. Eli olen pakotettu olemaan hiljaa olohuoneessä tämän vitun oloni kanssa. Seuraavat vitun ties kuinka monta tuntia. Mitä minä teen tommosella ukolla?

Vituttaa käydä ryhmässä. Vaikka oli erittäin rehellinen ja aito ryhmä tänään. Ihmiset tulee sitte ryhmän jälkeen ymmärtämään niin helvetisti. Minä olen valheellisesti mukana siinä touhussa ja jakelen kiitoksia ja itsekin sitä ymmärrystä muille. Ja oikeesti mua vaan ottaa päähän se niiden saatanan positiivinen ajattelu. Ehkä se on se alkoholisti minussa, joka nyt jauhaa mulle näitä juttuja, mutta kohta en jaksa enää yhtään kannustavaa sanaa ja toiveikkuuden sanomaa. Ärsyttää kaikki.

Ahdistaa myös, eniten nuo tulevat yön tunnit, jos en nuku. Voihan se ihme sattua, että nukunkin, mutta jos en, niin levottomiman ja rauhattoman oloni kanssa olen yksin. Ja suljettuna seinien sisälle. Voisin ehkä hiljaa hiipien lähteä ajelulle. Mutta onko sekään viisasta, päänuppi sen verran sekaisin on.

Pelottaa.

Winston-84 · Elokuu 10, 2014, 3.46am

^ Mitäpä, jos lähtisit kävelylle, jollet saa yöllä unta, Wesole. Se olisi turvallisempaa, kuin auton kanssa koheltaminen, mikäli pääsi on kovasti myllerryksessä, ja toki se on myös terveellisempää, ympäristöystävällisempää jne. . Mulla on monesti tapana lähteä öisin kävelemään, jos vauhtia riittää siihen malliin, että sitä on saatava purettua johonkin, enkä viitsi sisällä talossa häiritä nukkuvaa miestäni ja mahdollisesti naapureitakin touhuamisillani.

Sun miehesi ei ilmeisesti juurikaan ymmärrä sairauttasi ja se on toki todella perseestä, mutta kyllä mä tässä asiassa hieman sympatiseeraan häntä. Sekä mulla, että miehelläni on bipo, mutta vauhti- ja masennusjaksot eivät meillä aina todellakaan mene yksiin, eli myötä- ja vastamäessä ei ihan toteudu tämän jutun kanssa . Toki ymmärrämme toisiamme, että se sairaus se siellä tekee taas tepposiaan, eikä sille aina välttämättä hirveästi mitään voi, mutta silti on rasittavaa, jos joutuu valvomaan vain sen vuoksi, että toinen touhuaa kaiket yöt hypomanioissaan. Kärsimme molemmat myös univaikeuksista(siis ihan ilman vauhtijaksojakin) ja siksi on tärkeää, että saa nukuttua silloin, kun se uni on kerrankin tullakseen. Jos toisella siis on vauhti päällä, eikä unesta tietoakaan ja toiselle uni maittaisi, niin yritämme antaa toisen nukkua niin, että se vauhtipää touhuaa mahdollisimman hiljaa juttujaan ja sitten tosiaan lähtee ulkoilemaan. Ei tuo aina onnistu, jos vauhdissaolijalla on esim. hirveästi asiaa toiselle , mutta jos järki vielä sen verran toimii, että ymmärtää toisen tarvitsevan nyt unensa, niin silloin tuo ulkoilu on ihan hyvä konsti, ainakin meillä.

Tsemppiä .

Wesole · Elokuu 10, 2014, 1.54pm

Juu, kiitos Winston, tuo yökävely voisi olla ihan hyvä juttu. Varottelinkin ukkoa jo, ettei säikähdä jos olen poissa yöllä. Voisin kävellä vaikka uimarannalle yöuinnille. Yks aa-ystävä koetti kovasti keksiä mulle puuhaa, oli sitä mieltä, että pitää tehdä jotakin josta tykkää. Minä sanoin, että liikunnasta voisin tykätä. Mutta minusta on vaarallista yrittää kävelyä kummempaa, kun on tätä valvomista niin.

Eilen yöllä oli ihan mahoton riita ukon kanssa. Se oli sellaista oikein kunnollista ja tukalaa sanailua. Ollaan molemmat kyllä aika taitajia sellaisessa, siis siinä kun haluaa loukata toista niin se kyllä onnistuu molemmilta. En sit oikee nukkunu, ku mietin mitä sanoi ja mitä tuli sanottua. Aamuyöllä se oli herännyt ja tuli pyytämään anteeksi, sai ja minäkin pyysin anteeksi. Silti olen jotenkin käärmeissäni hänelle edelleen. Taas ties kuinka monennen kerran sanoin, että on hurjaa, ettei hän kertaakaan ole sanonut että olisi huolissaan. Minusta rakastava puoliso voisi olla huolestuntu ja sanoa sen. Saa sitä olla ärsyyntynyt kun ei saa nukutuksi, mutta jotenkin minä kaipaisin sellaista tykkäämistä ärtymyksestä huolimatta. Mut joo ei se o helppoo varmaan elää tämmösen keinulautapersosoonan kanssa.

Olen puuhannut melkeen kaiken mahdollisen jo. Pari juttua enää, ni kaikki paikat on puunattu ja pesty. Olis niin rauhoittavaa, jos olisi jotakin järjestämistä. Ja kaikkea tavaraa on niin ihastuttavan puhdistavaa heittää pois. Niinku vaatteita, joita ajattelee ettei enää käytä.

Äsken kyllä onnistuin torkkumaan parikymment minuuttia, hyvä hyvä.

Winston-84 · Elokuu 11, 2014, 3.59am

^ Huh, Wesole, et sitten ilmeisesti ja toivottavasti pahoittanut mieltäsi/vittuuntunut tuosta aiemmasta viestistäni. Tulin näet hieman katumapäälle melko pian sen lähetettyäni ja mietin jo pientä editointiakin, kun kirjoittelen tuollaisia lähde kävelylle -lässytyksiä ihmiselle, jolla on oikeasti vaikeaa . Tarkoitukseni ei tosin ollut lässyttää pehmeitä, sillä mulla ihan oikeasti auttaa usein tuo yökävelylle lähtö, jos ajatus kovasti rientää, en meinaa pysyä aloillani ja tuntuu siltä, että jotakin pitäisi touhottaa kaiken aikaa. Paitsi, että siinä saan purettua hieman ylimääräistä energiaa ilman, että valvotan muita, niin se myös joskus rauhoittaa ja selkiyttää ajatuksiani jonkin verran. Eipä tuokaan toki mikään täydellinen lääke ole, eikä pahimpaan vauhtiin/levottomuuteen auta lopulta oikein mikään muu, kuin kunnon tainnutus, mutta kannattaa silti kokeilla, josko niistä yöllisistä kävelylenkeistä edes jotakin saisi irti.

Tuttua on mulle tuo, että pitää touhuta kaikkea mahdollista, siivota jokainen kaappi ja laatikko ja suunnilleen kiillottaa veitset ja haarukatkin(eivät siis ole mitään hienoja perintöhopeita ). Sitten jossakin vaiheessa on aivan ymmällään, että mitäs sitä nyt tekisi, kun kaikki, mitä ikinä keksin, on jo tehty ja virtaa riittäisi vielä vaikka kuinka paljon. Kirjoittelit tuolla ylempänä muistaakseni(En jaksa nyt tarkistaa) jotakin siitä, että josko tekisit listaa/suunnitelmaa seuraavalle päivälle tehtävistä asioista. Voisi olla ihan hyvä ajatus sekin. Mulla on se tapana aika useinkin, siis vaikken olisi edes mitenkään vauhdissa, ja se kyllä auttaa väliin mua rauhoittumaan, kun seuraavalle päivälle on laadittu selvät sävelet. Joskus noilla suunnitelmilla tosin saattaa olla aivan päinvastainen vaikutus, eli alan stressata niistä ja sitten en ainakaan pysty rauhoittumaan, vaan pyörin vain valveilla ja mietin niitä kaikkia asioita, jotka pitäisi hoitaa . Ja auta armias, jos olen tehnyt jotkin tietyt, tarkat suunnitelmat ja ne menevätkin syystä tahi toisesta mönkään, niin silloin saattaa uhata suoranainen romahdus .

Wesole · Elokuu 11, 2014, 8.16am

Hei Winston, en pahoittanut mieltäni, antaisin tulla kyllä suorat sanat, jos loukkaantuisin. Kävin yöllä kolmen neljän välillä kävelyllä. Mutta paahdoin hiki päässä, en malttanut käveleskellä. Mut se auttoi siihen, että reilu tunti meni aikaa eteenpäin. Nyt oon valvonut vissiin viisi vuorokautta. Yhtenä yönä kyllä nukuin pätkittäin aika paljon. Ja viime yönäkin oli semmoista, että nukahdin tunnin ajaksi, muttä heräsin kymmenen minuutin välein. Se oli todella ahdistavaa ja tuskaista, valvominenkin on helpompaa. Tänään yrittänyt tavoittaa lääkäriäni, sillä puhelin kiinni. Laitoin tekstiviestin, että soittaisi. Illalla jatkuu terapia neljän viikon tauon jälkeen. Josko se vähän auttaisi.

Kauheeta tässä on jotenkin juurikin se, että aikaa on vaikka millä mitalla, mutta ei enää tekemistä. Kaikki paikat puunattu. Auton sisätila pitäis kyllä pestä, sen ehkä voisi tänään. Tosin tällä uupumuksella keskittyminen on vähän niin ja näin.

Yöllä kun kävelin, olin kuulevinani jatkuvasti kuin puhetta, joka tuli juuri sen verran kaukaa, ettei sanoista saanut selvää. Sitten säikyin, kun tulikin joku ihminen vastaan. Sitten rupesin pelkäämään, että joku seuraa minua ja käy kimppuuni. Sitten tuli vähän sellaista psykoosin pelkoa ja kauhu meinasi vallata mielen. Siitä huolimatta kävellessä ei niin väsyttänyt ja sen puolesta oli helpompi olla.
Kuutamo oli kyllä aika makee.

Yritin äsken levätä, että edes makaisin silmät kiinni vähän aikaa. Mutta pomppuuttaa ylös saman tien. On tää aika vitunmoista. Mut ei kestä ikuisesti, ohi tämäkin menee, eikös menekin, lopulta.

Wesole · Elokuu 12, 2014, 9.37am

Oma lääkärini ei vastaa. Sain kuitenkin erääseen lääkäriin yhteyden. Tuunataan lääkitystä vähäsen, olanzapiinia iltaan ja ketipinoria vähän lisää. Lääkäri epäili, että venlafaxinin lopetus aiheuttaa tämmöistä. Kun on se lamictal nytten, niin lopetin lääkärin ohjeiden mukaan tietenkin sen. Ennen sitä lopettaessa ei kyllä ole tuommoista ollut.
En saa bentsoja. Jos ensi yönä ei tule uni pariin tuntiin, niin lähden päivystykseen. Koitan saada jotain kunnon tuhtia nukahtamiseen, jos ne sitten kuitenkin antaisi jotakin. Lääkäri ytitti, että entäs melatoniinia tai ataraxia. Just joo. Osasto ei ole mulle vaihtoehto nyt. Jos en saa kunnon troppia, ni en nuku sielläkään ja kammottava ajatus on, että hoitajat vaan pakottavat huoneeseen ja pitää olla hissukseen. Makaa siinä sitte kaheksan tuntia paikoillaan, kun on kahden hengen huoneetkin. Kotona voi sentään edes yrittää katsoa teeveetä tai tosiaan vaikka käydä kävelemässä tai puuhata hiljaa jotakin. Ja jos saan kunnon lääkettä tainnutukseen, ni en osastoa tarvitsekaan.
Nyt äsken makasin tunnin, unetta, mutta jotenkin tiedottomana. Yks vaihtoehto on tietysti mennä muulle kuin omalle yksityiselle lääkärille ja saada sieltä jotakin kunnon troppia.

muzzy · Elokuu 12, 2014, 1.47pm

Hei,

Olen uusi Päihdelinkissä, vaikka passiivisesti olen lukenut kirjoituksia jonkun verran vuosien varrella. Pahoitteluni myös pitkästä kirjoituksesta heti alkuun, mutta mielessä on paljon asioita odottamassa purkautumista.

Koin että tämä ketju olisi minulle sopivin, vaikka oikeastaan kaksisuuntainen on juuri se sairauteni, jota ei ole (vielä) diagnosoitu. Olen silti hyvin varma, että kärsin siitä, ainakin jollain asteella, mutta oikean lääkityksen ansiosta elän suht tasapainoista elämää, joten sitä ei ehkä ulospäin huomaa, ellei tunne minua.

Olen lukenut tätä ketjua aika paljon ja sain jo jonkunlaisen käsityksen minkälaista teidän “nimimerkkien” elämä on, jokaisella siis täysin omanlaisensa, tietenkin. Koskettavaa ja toisaalta hieman lohdullista, etten ole yksin (tiesin sen toki, mutta ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan).

Oma elämäni on ollut monelta osin onnekas ja onnellinen, ainakin kunnes nämä sairaudet alkoivat nostaa päätään. Senkin jälkeen onnea on ollut (varsinkin maniakausina), mutta palaan aina samaan, ikään kuin olisin pallo joka heitetään korkealle, joskus enemmän joskus vähemmän, mutta aina putoan maahan kun muut pallot jäävät ilmaan. Outo vertaus, mutta näillä mennään.

Ongelmat alkoivat teininä ja olivat jonkun aikaan piilossa, kunnes armeijassa minut lähetettiin erikoisjoukoista kotiin, kai pelkona että tapan jonkun (tai itseni). Silloin alkoi toinen masennus- ja ahdistuskauteni, joka oli paljon pahempi kuin teiniä ollut.

Sain masennusdiagnoosin ja join rankasti puoli vuotta yrittäessäni samalla aloittaa ammattikorkeakoulua, mutta 0 opinpistettä kertyi… Lihoin tässä vaiheessa yli 10 kiloa eli syömisen kanssa ei ollut ongelmaa. Pikkuhiljaa uuden yllättävän työpaikan myötä elämäni lähti nousukiitoon ja uskoakseni mania alkoi tällöin, pikkuhiljaa kasvavana niin että lopulta tein 2-4 työtä samaan aikaan, ja lomallakin heräsin aikaisin tekemään töitä ja kotiaskareita, niin että kun puoliso heräsi oli aamiaiset tehtynä ja minullakin akuutit työt alta. Tällöin siirryin kodin ja tontin kunnostustöihin ja samalla kaavalla homma pyöri aina kunnes tuli romahdus.

Romahdus tuli kun olin jo vaihtanut toiseen työpaikkaan, kuvitellen että huonon oloni syy oli työpaikassa. Ei kuitenkaan ollut ja päädyin noin vuoden sairauslomalle, josta palasin puolipäiväisenä töihin ja lopulta täyspäiväiseksi. Tässä vaiheessa olin jo psykoterapiassa ja minulla oli hyvä hoitosuhde psykiatriin sekä työterveyslääkäriin. Mutta kuten se pallo aina tekee, niin taas tuli “tippuminen”. Siitä lähtien olen ollut on/off-suhteessa työn, nyt jo aika pitkään käynyt töissä päivittäin, mutta työteho on jossain 25% luokkaa normaalista, ja verrattuna maniaan niin varmaan 2,5%. Kela ei suostu myöntämään minulle enää puolipäiväistä ennen kuin olen taas ns. kunnolla sairas.

Nyt kuitenkin elän sairauksieni kanssa ja menen päivä kerrallaan, kuten te kaikki muutkin varmaankin.

Itseäni kiinnostaa täällä erityisesti kaksi asiaa: ihmisten diagnoosit ja käytössä olevat lääkitykset.

Aloitan itse ja jos joku kokee että haluaa niitä tänne kirjoitella niin ainakin yksi (=mä) on kiinnostunut

Kiinnostukseni liittyy siihen, että oma diagnosointi on kesken ja siihen että koen suurta syyllisyyttä lääkkeiden käyttämisestä, varsinkin jos lapseni näkevät kun otan ilta- tai aamulääkkeen. Puolison seurassa vähemmän, mutta hävettää silti. Hän kyllä oikeasti ymmärtää, tiedän että ongelma on pääni sisällä (niin kuin meillä kaikilla).

Joka tapauksessa, tässä oma syntilistani.

DIAGNOOSIT:

Pitkään jatkunut vaikea ja keskivaikea masennus (masennuksen taso vaihtelee)
Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö
Sekamuotoinen persoonallisuushäiriö: epävakaa, vaativa ja narsistinen persoonallisuus

LÄÄKKEET:

Lito 900 mg
Ketipinor 25+50+500= 575mg
Voxra 300 mg
Somac 20 mg (lääkenärästykseen)
Opamox 15 mg tarvittaessa (tällä hetkellä menee päivittäin 1-2)
Motifene Dual 75 mg (selkä- ja muihin kipuihin)

Kiitos jos jaksoit lukea, tämä on ensimmäinen kerta kun jaan näitä asioita vertaisille kunnolla.

Wesole · Elokuu 12, 2014, 2.31pm

Tervetuloa mukaan muzzy! Ja kiitos kun jaoit tarinaasi. Minua itseäni ainakin helpottaa aika lailla tänne kirjoittaminen. Ja kommentointi ja niiden lukeminen.

Juu, kyllähän tuo historiasi kovin kaksisuuntaiselta vaikuttaa. Jaa miten se olikaan, onko sulla kunnon psykoterapia käynnissä. Mulla neljäs vuosi kaks kertaa viikossa.

Niistä diagnooseista:

Mulla on aikaisemmin ollut diagnooseina keskivaikea masennus ja traumaperäinen stressireaktio (15 v sitten). Tällä hetkellä tää kaksisuuntainen ja alkoholismi (ajankohtaisesti raitistunut). Sain bipo-diagnoosin vasta vuoden vaihteessa, aikaisemmin oli määrittelemätön mielialahäiriö.

Tropit:
Abilify 15 mg
Lamictal 100 mg
Seroquel prolong 300 mg
Ketipinor 100 mg ja 25 mg x 2 enint. 3 x päivässä tarv.

Ja sitten vielä tähän unettomuushätään
Olanzapin 5 mg

En muista mitä kaikkea on välillä kokeiltu.

Mulle lääkkeiden syöminen on elinehto. Tosin saan aina välillä intomielisiä ajatuksia, että pitäisi jotenkin yksinkertaistaa tota patteristoa. Nytki menee sitte kolmea neuroleptiä yhtä aikaa.
Kuitenkin ilman tuota koktailiani olisin totaalisen umpinaisen psykoottinen. Ajattelen lääkkeistä, että jos mulla olis vaikkpa epilepsia, ni ihan varmana söisin lääkkeeni, enkä sitä arvuuttelisi enkä häpeäisi. Samalla tavalla koen, että AA on mun lääke alkoholismiin, käyn siellä koska mun on pakko pysyäkseni raittiina.

Hyvä kuitenkin että puolisosi tuntuu ymmärtävän. Onko minkä ikäisiä lapsesi? Mulla on ainokainen 18 v ja tietää kyllä, että lääkkeitä syön ja mihin vaivaan. Mut kyllä ymmärrän hyvin, että ainakin pienten lasten kanssa lääkeasia voi olla vaikea. Mitä selittää, jos lapset kysyy lääkkeistä? Toisaalta jos lapset huomaa mielialavaihtelut, niin hyvähän niiden olisi tietää jotakin. Mut vaikee on asia. Sitä jäin miettimään, että mihin liittyy sitten syyllisyys lääkeiden syömisestä? Häpeän tunteen tunnistan, vaikka olen siitä yli päässytkin. Syyllisyys on vierasta tässä asiassa minulle.

Entäs sulla se alkoholin käyttö tällä hetkellä?

Niin ja äläkä yhtään häpeile kirjoittamistasi tänne. Äläkä turhaan vähättele. Ja kyllä me jaksetaan lukea pitkiäkin juttuja. Aina saa jotakin itselleen, kun lukee toisten tarinoita.

muzzy · Elokuu 13, 2014, 8.38am

Hei Wesole ja kiitos että teit oloni tervetulleeksi.

Olen käynyt psykoterapiassa kerran viikossa kuluvan kalenterivuoden, 2012 ja 2013 kävin kaksi kertaa viikosa. Kelan tuki loppuu tämän vuoden jälkeen, ainkin näillä diagnooseilla. Käyn 2015 ehkä kerran kuussa jos vain on varaa. Toki kävisin useammin mutta ei varmasti ole varaa.

Olen alkoholisti, mutta tällä hetkellä kohtuukäyttö on hallinnassa. Minulla on siis kaksi pientä lasta, ja heidän (ja puolison) takia / ansiosta olen pysynyt lähes raittiina. Minulla ei ole tavoite olla täysin ilman alkoholia, vaan että osaisin kohtuukäyttää enkä varsinkaan lääkitsisi itsenä alkoholilla.

Historiassa on A-klinikkaa ja useita Antabus-kuureja, onneksi ei sitä tarvitsee nyt käyttää…

Totuus kuitenkin on, että kun menee huonosti, niin alkoholi maistuisi. Jos asuisin yksin joisin varmaankin päivittäin. Ei jaksaisi kiinnostaa jos eläisin vain itseäni varten. Mutta nyt pyrin pysymään raittiina huonoimpina hetkinä, siinä auttaa puoliso todella paljon, vaikka suurin osa aiheeseen liittyvästä kommunikoinnista on äänetöntä, ja enemmän katseita ja kesken jääneitä lauseita, mutta molemmat ymmärtävät riittävästi ettei tarvitse koko ajan jauhaa siitä.

Alkoholi maistuisi myös silloin kun menee lujaa. Silloin ehkä eniten, usein on tunne että voi nauttia alkoholia loputtomasti eikä se vaikuta minuun (toleranssini on kyllä erinomainen, jos juomme kavereiden kanssa niin en juuri koskaan “ole kännissä”, vaikka kaverit olisi ja olisin juonut saman määrän). Vauhdikkaana kautena suurin vaara on rattijuoppous, kun kuvittelen olevani voittamaton, niin eihän se auton ajo ole mikään juttu. Eli saataan mennä lounaalla tms. ja juoda vähän olutta ja lähteä ajamaan taas heti siitä. Onneksi ei ole vauhdikkaita kausia hirveästi ollut viime aikoina, kesälomaa ennen oli pieni mutta se meni ohi onneksi.

Lääkkeistä: olen kokeillut Lamotriginiä (sama kuin Lamictal kai), mutta se lisäsi muiden lääkkeiden sivuvaikutuksioa joten jätettiin pois. Cymbaltaa söin aika pitkään, ehkä vuoden, mutta se oli tosi kallis ja paljon ikäviä sivuvaikutuksia, lähinnä motorisessa toiminnassa, eli kahvikupit tippuu, ei saa haarukkaa suuhun kun käsi vapisee, yms. yms.

En uskaltaisi tällä hetkellä jättää mitään lääkettä pois, kun kerta olen tasapainoisempi kuin pitkiin aikoihin, joskin olo on surullinen ja masentunutkin oikeastaan koko ajan. Itsetuhoiset ajatukset eivät ole niin pinnassa, vaikka haluaisinkin itseäni viillellä, en itsemurha-mielessä vaan koska ajattelen että siitä tulee hyvä olo. Siitä tuleekin hyvä olo hetkeksi, kun veri kohisee korvissa ja pulssi nousee.

Syylisyys lääkeiden syömisestä tulee kai persoonallisuushäiriöden kautta: olen aina pitänyt itseänä muita parempana ja sairastellut tosi vähän, jotenkin voittamaton olo ollut (ja on yhä vauhdikkaimpina hetkinä), enkä olisi ikinä uskonut syöväni mielialalääkkeitä. Samalla itsetuntoni on ollut myös mitätön eli melkoista vuoristorataa ihan päivittäin ollut lapsesta saakka. Koen melkein kaikesta syyllisyyttä mikä koskettaa läheisiäni, perhettä ja ystäviä. Vaikka en olisi ollut asian kanssa tekemisissä, niin silti tulee olo että olisi pitänyt olla paikalla tms.

Ees-taas · Elokuu 13, 2014, 12.37pm

.

Ees-taas · Elokuu 13, 2014, 12.46pm

.

Wesole · Elokuu 13, 2014, 2.30pm

Terapia-asioista. Mulla on siis toi psykoterapia alkanut 2010 loppuvuodesta ja olen käynyt säännöllisesti 2 x vk. Se on psykoanalyyttistä psykoterapiaa. Ei siis tarkoita psykoanalyysiä, vaan että terapeutillani on psykologin koulutuksen lisäksi vaativan erityistason analyyttisen terapian koulutus. Kävin eka kaksi vuotta omakustanteisesti, tai siis sain ne menot jälkikäteen verovähennyksinä (olin työssä, jonka vuoksi pystyin perustelemaan verottajalle, että ammatin harjoittamiseksi psykoterapia on välttämätön) ja nyt on Kelan toinen vuosi meneillään. Mulle ei asetettu sitä kaksisuuntaisen diagnoosia aikaisemmin, koska Kela katsoo käypä hoito -suosituksissaan, että analyyttinen psykoterapia ei ole kaksisuuntaisen oikea hoitomuoto. Pitäisi olla jotain kognitiivista tai psykoedukaatiota tai jotain muuta sellaista, jota en mitenkään katso itselleni sopivaksi. On mahdollista, ettei Kela myönnä enää kolmatta vuotta (tai puolikasta vuotta, kun kolmannelle mahdollisuus saada 40 käyntiä). Joka tapauksessa Kelan korvaus päättyy viimeistään toukokuussa 2015 tai sitten jo marraskuun lopulla tänä vuonna. En voi kuvitellakaan, että kävisin jossain muualla terapiassa sen jälkeen. Mellä on erittäin intensiivinen ja hoitava vuorovaikutussuhde. Eikä missään kunnallisessa saa intensiivistä terapiaa kahta kertaa viikossa. Ehkä viikoittaiset käynnit jotenkin voisi järjestytä, mutta ei se riitä minulle. Enkä voi siis kuvitellakaan elämää ilman omaa terapeuttiani. Näin ollen teen mitä tahansa, että saan jatkaa hänellä. Käytännössä syödään ensin kaikki säästöt ja sitten otan vaikka pankkilainaa. Tulen käymään terapiassa vielä vuosia, niin kauan kuin on tarpeen. Pistän sen melkeimpä kaiken edelle. Se on elämäni tärkein ihmissuhde. No ehkä suhde omaan poikaan menee senkin edelle, muttei mikään muu. Terapeuttini on psykologi, eikä siten puutu mitenkään lääkityksiin. Muutoinkin tämän kaltainen terapia monesti etenee ihan ilman lääkkeitä. Hoitavaa lääkäriäni tapaan kolmen viikon välein, seki ottaa kovan taksan, josta aina vähän saa Kelalta takaisin. Lääkärin hoitoon voisin mennä kyllä kunnallisellekin, jos rupee näyttämään, ettei rahat riitä. Mut kurjaa olisi sekin, hyvin on luottamuksellinen suhde mulla häneenkin. Tietää kaikki mun oikut ja lääkekokeilut ja lopettamiset ja sun muut. Eli sitä vaan ,että jos hakeutuu terapiaan, kannattaa ehkä valita peruskoulutukseltaan psykologi, joka ei siis lääkeasioihin puutu. Minusta muutoinkaan ei terapeutin pitäisi puuttua lääkkeisiin, vaikka olisi psykiatri. Lääkeasiat hoitaisin itekki muualla, vaikka olisin terapiassa psykiatrilla. Se vaan sotkee sen hyvän suhteen.
Oho, tulipas pitkä vuodatus. Mulle tää on tärkee teema ja voisin kirjoittaa vaikka millä mitalla terapia-asioitani. Sitä minä vaan, että kyllä se kannattaa kunnon terapiaan hakeutua, jos vaan on mahdollista. Mutta ihan on paska systeemi toi kelan, että vain tietyn aikaa voi saada korvauksia, kun tietäväthän ne siellä sen, että monesti se vie todella monta vuotta, että tulosta syntyy. Mulla on yksi ystävä, joka on itsekin psykoterapeutti ja hän on käynyt psykoanalyysissä ensin 9 v ja nyt on uus jakso meneillään ties kuinka monetta vuotta. Ja hän käy siis ihan sohvapotilaana pötköttelemässä viis kertaa viikossa. Itse en olisi kykenevä analyysiin, se olisi liian psykoosille altistavaa, kun ei olla katsekontaktissa analyytikkoon. En kestäisi sitä. Vaikka monesti on vaikea katsoa omaa terapeuttiani, mutta on aina niin lohdullista tietää, että hän katsoo, näkee minut. Sitä myöten pahimmissakin oloissani tunnen oloni todelliseksi.

Viime yönä olen muuten nukkunut melko hyvin. Ihan on outo olo kylläkin tänään, sellainen pöllämystynyt ja omituisen hömelö. Hirvittää jotenkin se, että jos tässä on kuitenkin vauhtiaineet aivoissa aktiivisina, niin ettei vaan käy niin, että pari yötä ku nukkuu hyvin, ni sitte taas jaksaaki valvoa. Ja nythä sitä voisi aloittaa uudelleen sen siivoamistouhun. Kun on lattiatki täynnä kissan ja koiran karvoja. Ja kaapitki voisi jo siivota uudelleen.

Vituttaa mennä tänään aa-ryhmään, mutta menen silti. On ihan pakko hoitaa itseäni tänäänkin siellä. Ärsyttää vaan kattoa niitten naamoja ja ottaa päähän se kannustavuus ja toiveikkuus ja kaikki vitun positiivisuus. Mutta ei se haittaa, saan olla siellä juuri sellainen kuin olen ja sanoa tuonki ääneen, ei ne siitä säikähdä.

Lispet · Elokuu 13, 2014, 3.33pm

Pakko oli kirjautua. Muuten käy huonosti, enkä muutakaan keksi. Täällä näyttää olevan hienon osallistuvaa porukkaa.
Bipo diagnosoitu puoli vuotta sitten. Kuukauden osastohoito takana, vakava masennus. Vain yksi mania 6v sitten. Lääkitys tällä hetkellä Lamictal 75mg, 300mg seroquel prolong ja illalla 100mg ketipinor. Tilanne nyt se, että olen itkevä romukasa. En näe yhtään valoa, haluan tappaa itseni. Ahdistus niin valtavaa, etten tiedä miten päin olla. Minuutti tuntuu vuodelta. Järjetön suru lapsen vuoksi, tälläinen sairas paska äiti. Miksi tein lapsen. Lääkkeet ei auta, sairaalasta sanotaan vaan että voi mennä kuukausia ennen kuin lääkkeet auttaa mutta mitäs teen sillä välin, kun jokainen päivä on taistelua itsaria vastaan.

Ees-taas · Elokuu 13, 2014, 4.02pm

.

Wesole · Elokuu 13, 2014, 7.21pm

Hei, Lispet ja tervetuloa oikeen lämpimästi minunkin puolestani. Kuten ees-taas tuossa sanoi, niin et ole yksin kokemuksinesi.

Tunnistin todella hyvin tuon tunteen, kun minuutti tuntuu vuodelta, iäisyydeltä. Tämä on ehkä kärpäsen surinaa korvissasi, mutta kaikesta helvetillisestä tuskasta ja kammottavuudesta huolimatta sinun on pysyttävä hengissä. Mulle joskus itsemurha-ajatusten ollessa intensiivisimmillään ainoa pelastava ajatus on ollut se, että en tahdo, että lapseni joutuu elämään itsemurhan tehneen äidin lapsena. Se voi olla sinullekin kannatteleva ajatus. Mun on nimittäin ihan turha tässä yrittää jaaritella sulle, että eläminen kannattaa sinänsä tai jotain muuta skeidaa siitä, että kaikki muuttuu paremmaksi (tietenkin voi muuttua, mutta sen sanominen ei auta mitään, kun hätä on suurin). Jos ei jaksa itsensä tähden, niin sen lapsen tähden jaksa. Tuttu oli tuokin ajatus surusta lapsen takia, kun tuntuu siltä, että senki olis elämä parempi ilman hätää, jonka minä aiheutan. Mut ei se me niin, oikeesti. Jos mä olisin itseni tappanut, olisin tehnyt hänelle jotain peruuttamattoman kauheaa, paljon pahempaa kuin mitä ikinä elävänä voisin. Sellaista kohtaloa emme halua lapsillemme, emmehän?
Eikä kyse ole vain lapsista, vaikka ne kaikkein suurimmin vanhemman itsemurhasta kärsivätkin. Vaan kyse on myös puolisoista, äideistä, isistä, siskoista, velijistä, ystävistä. Emme voi pitää itseämme niin tärkeinä, että tekisimme heille sen, aiheuttaisimme tuskan ja syyllisyyden heille. Ei kai sitä pahimmalle vihamiehelleenkään halua sellaista taakkaa.
En tiijä kuulostaako tää ihan sonnalta, mutta mua se on auttanut.

Winston-84 · Elokuu 14, 2014, 12.15am

Lämpimästi tervetuloa uusille ja tervehdys vanhoillekin . Hienoa, että bipot ovat nyt aktivoituneet täällä, vaikka se ei tietenkään ole hienoa, että monella tuntuu menevän nyt enemmän tai vähemmän kurjasti sairautensa kanssa . Kirjoittelen enemmän joskus paremmalla ajalla, eli sitten, kun olen ehtinyt perehtyä tarkemmin teksteihinne tai edes herännyt kunnolla.

Paljon tsemppiä kaikille terveisin: yksi psykoosiherkkä, persoonallisuus- ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriöinen, pakko-oireinen, juoppo-narkkari-anorektikko-bipo.

Lispet · Elokuu 14, 2014, 7.32am

Iso kiitos teille kaikille.
Olin aivan äimän käkenä, että ventovieraat voivat välittää ja vastata hätähuutooni.
Kiitos.
Tänään yritän etsiä mahdollista päiväsairaalaa tai jotain apua, etten olisi yksin.
Osastolle en voi palata, niin pelottavaa se oli lapselle, vaikka kuinka yritimme tehdä siitä ei pelottavaa, kävi siellä, näki ettei ole mikään mörköpaikka jne.
Mutta tämä yksinolo päivisin, se pelottaa ja ahdistaa.
Heti kun silmät aamulla avaa, ahdistaa.
Ja heti on otettava rauhoittava josta tulee kamala syyllisyys ja siinähän on sitten ahdistuskierre taas valmis.
En ymmärrä miksi olen niin tajuttoman ankara itselleni.
Jos ystäväni tai kuka muu vaan kertoisi käyttävänsä tarvittavia lääkkeitä sairauteensa, ei tulisi mieleenkään arvostella ja tuomita siitä, vaan toivoisin, että hän saa apua ja lääkkeet auttavat ehkä pahimman yli.
Mutta kun itse otan paniikkiin tai ahdistukseen lääkkeen, olen huono äiti, kohta riippuvainen jne. Ruoskin itseäni sellaisella voimalla, että oksat pois.
En tiedä kuinka pitäisi jatkaa eloa osaston jälkeen, se vetää koko elämän aivan nollille.
Kotona ei jaksaisi tehdä mitään, ei jaksaisi ulkomaailmaakaan, mutta samaan aikaan seinät kaatuu päälle.

muzzy · Elokuu 14, 2014, 7.43am

Lito toimii, kai. En oikein muista mikä oli olo ennen sitä. Lääkäri on ehdottanut Liton ja Voxran annosten nostamista, koska vaikka olenkin päällisin puolin tasapainoisen oloinen (tai en tiedä olenko) niin sisällä myrskyää. Tuntuu että Liton myötä on tullut takaisin sitä käsien vapinaa mikä oli tosi paha Cymbaltan takia. Lääkärin mukaan Voxran nosto voisi vähentää vapinaa, mutta en haluaisi yhtään lääkettää lisää.

Lääkket vaikuttaa kaikkiin eri tavalla, mutta näyttäisi vähän siltä että mulla on aika iso sietokyky myös lääkkeitä (kuten alkoholia) kohtaan. Toi 500mg Ketipinoria iltaisin kun ei ole mikään nuijanukutus, vaan pisimmillään menee pari tuntia. Joskus ei tehoa ja otan 1-2kpl 15mg Opamoxia (tai oikeastaan Oxaminia, se on halvempi ja saa Kela-korvauksen).

Mulla on kai onnekas tilanne kun hoitava lääkäri on psykiatri ja apulaisylilääkäri, ja erittäin pätevä mielestäni. Hänelle on ollut helppoa kertoa kaikki ikävät jutut mitä oon tehnyt ja mitä on käynyt, ja lisäksi hän näkee sairalaahoitoni (kai) koneeltaan, saman kunnan ja organisaation sisällä on sairaala ja tämä lääkärin poli (eli lääkäri on kunnallinen). Ainoa huono puoli on että tapaamme tosi harvoin, 1-3kk välein.

Itsellä on tullut paljon painoa vuosien saatossa, josta suurin osa on omaa laiskuutta ja masennuksen aiheuttamaa saamattomutta ja lohtusyömistä. Kuntoilin silloin joskus ennen armeijaa paljon ja olin sopsuhtainen ja melko lihaksikas. Hartiani ovat edelleen kuin ladonovet mutta muuten läskiä vaan… Lääkkeet ovat tuoneen ehkä noin 10kg, mutta sitä ei voi ihan tarkkaa tietää.

muzzy · Elokuu 14, 2014, 7.53am

Hei Lispet ja tervetuloa minunkin puolesta, vaikka itsekin rekisteröidyin vasta pari päivää sitten.

Itsellä on sama ongelma syyllisyydentunnon kanssa, ja on ollut jokaisen itsemurhayrityksen jälkeen (taino viiltelyä vaan, mutta niin ne kirjoittavat raportteihin), ja varsinkin osastohoidon jälkeen.

Olen oppinut hieman antamaan itselleni anteeksi tilaani, mutta aina kun katson puolisoani niin syyllisyys kalvaa, vaikka mitään tarvetta ei ole (tämä asia on puhuttu puhki monesti).

Itselleni tämä sairaus tuli tavallaan yllätyksenä ja pelästyin kovasti ja syytin itseäni ja vähän kaikkia muitakin. Riippuen tietysti tapauksesta, mutta harvoin syy on sinänsä kenenkään, vaan se on monien asioiden summa.

Jos sen saisit omaan päähäsi taottua että lapsesi ei näe sinua sairaana tai voimattomana vaan omana vahvana äitinään. Lapsilla on uskomaton sieto- ja empatiakyky, ja heistä saa voimaa viemättä sitä heiltä pois.

Toivottavasti löydät nyt jonkun paikan tai yhteyden että voisit palata osaston ulkopuoliseen elämään “normaalisti”… Voimia!

Lispet · Elokuu 14, 2014, 8.21am

Kiitos Muzzy.

Sellainen asia, mitä jatkuvasti pyörittelen, kuulunee tautiin, että mikä on elämän tarkoitus?
Kun on sairaana ja usko tulevaisuuteen heikkoa, mikä on teidän mielestä elämän tarkoitus?
Mikä siitä tekee edes vähän mielekästä?
Jos arki on enemmän tai vähemmän kovaa taistelua.