Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Lataamo
41

Niin joo, kyllähän se on niinkin, että voidakseen hyötyä psykoterapiasta, pitää olla sellaisessa voinnissa, että pystyy edes vähän sanoittamaan sisintään. Että jos on ihan palasina, niin ei kai herkästi terapiaa suositella. Itse olin kuitenkin ihan umpipsykoottinen terapiani ensimmäiset puoli vuotta. Se piti minut kaiketi hengissä kuitenkin.

Aika jännä, jos se lamotrigiini nostettiin niin nopeasti. Ei ihme jos vauhdituttaa.Tai mitäpä minä lääkkeistä tietäisin muuta kuin oman kokemukseni. Lamictalia mullekin meinattiin viime masennukseen, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että entinen mielialalääke Venlafaxin takaisin käyttöön, että se olisi nopeampivaikutteinen. Mulla menee se Abilify, 15 mg, sen nosto 7,5:stä toppasi vauhtini melko hyvin. Tosin ihan omatoimisesti sitten sen masennuksen syvimmän syöverin aiheutin itselleni juomalla.
Mun lekurille oli tullut lisäselvityspyyntö liittyen juurikin näihin lääkekorvattavuusasioihin. Mullahan on se valitus sisällä Kelassa. Jospa siitä tulisi myönteinen päätös. Eli lääkärini nyt lausunnossaan ilmaisee, että minulla o n o l l u t psykoottisia ja maanisia oireita, mutta ne ovat onnistuneen lääkityksen vaikutuksesta loitommalla nyt. Tosin päivittäin painin ankarasti psykoosia vastaan. Minun psykoosini (en muista olenko siitä tänne ennen sanaillut) on sellainen armoton kauhea loputon tyhjyyden ja ei -olemisen tila. Psyykkinen elämäni lakkaa kokonaan, vaivun olemattomuuden tyhjyyteen. Lakkaan siis olemasta minä. Siihen tilaan ei liity harhoja, mutta niitäkin on minulla ollut. Ei tosin pitkään aikaan. Viimemmäksi kuitenkin muutama kuukausi sitten kuvittelin joka paikassa olevan suuria hitaita likaisia rottia. Piti aina ihan tarkistaa sängyn alusia ,että onko niitä siellä. En suoranaisesti nähnyt niitä, mutta aistin niiden läsnäolon. Aikaisemmin, noin 15 v sitten niitä oli runsaastikin, erilaisia hahmoja, joiden pariin jopa hakeudin ,hain lohtua niistä. Osin juomisenikin liittyi siihen, että pääsin eroon sen tyhjyyspsykoosin pelostani humalassa.

Eilen oloni oli erittäin ahdistunut, tänään helpompaa, mutta masentaa. Ryhmässä käynti auttoi eilen.

Tänään olin myös ryhmässä, aivan suunnattoman hyvä oli taas jälleen kerran. Kummini kanssa jatketaan työskentelyä maanantaina.

Toivon voimia meille kaikille bipoille!

42

Noh, täällä menee, miten menee :confused: .

Hypomaniani kääntyi laskuun, eli olen rauhoittunut huomattavasti kaikesta sähläämisestäni ja nukkunut paljon, siis todella paljon. Tuo univelkojen kuittaaminen on tehnytkin hyvää :slight_smile: . Huomaa, kuinka väsynyt sitä onkaan ollut niiden vähien uniensa ja kaikenaikaisen koheltamisensa jäljiltä.

Masennusta, jota suuresti pelkäsin, ei ole vielä tullut, keskittymiskykyni ja mielialani ovat koko ajan ainakin kohtuullisen hyvät ja jaksan tehdä asioita edelleen, vaikkakin toki paljon rauhallisemmassa tahdissa, mikä hyvä onkin. Totuus tässä jutussa nyt vain on se, että mä olen lasketellut tätä oloani opiaateilla :blush: . Eihän sieltä mikään masennus esiin pääsekään, kun “lääkitys on kunnossa” :unamused: . Opparit siis toimivat mulla parhaina mielialalääkkeinä, jonka vuoksi olenkin niihin aikoinaan niin pahasti koukuttunut, mutta niillä on se pirullinen kääntöpuolensa, että toleranssi kasvaa nopeasti, pitää saada vain enemmän ja enemmän, että ne jatkaisivat toimintaansa ja kohta ollaankin taas kusessa niidenkin kanssa :frowning: . Tänään mulla oli vakaana aikomuksenani tehdä stoppi bupren vetämiselle, kun se nyt vielä onnistuisi ilman suurempia tuskia, mutta otin “vielä tämän kerran”, eli eipä se sitten vielä loppunutkaan. Pelottaa niin hemmetisti se olo, mikä mulle tulee, jos lopetan. En siis pelkää fyysisiä viekkareita niinkään, enkä usko, että ne vielä olisivat edes kovin pahat. Masennus on tässä se, mikä mua oikeasti pelottaa. Tiedän kyllä, että mitä pidemmälle jatkan tätä, sen pahemmaksi kierre syvenee, joten parempi olisi tehdä se lopetusratkaisu NYT, niin pääsisin helpommalla, mutta tiedä sitten, mihin tuo mun narkkarin mieleni mua taas viekään :confused: :unamused: .

Hypomaniassa hienoa, siis aivan oikeasti hienoa, oli juuri se, että en tuntenut kovinkaan pahasti tarvetta päihdyttää itseäni.

43

Silent

mä otin akuutti ryhmään sillo maniassa yhteyttä ku olo oli niin ei normaali.
masennuslääkkeitä vedin sen 5v ja ei ihme et vähä hyrräs välillä.
siel ne hokas et on bipo ja kävin psykiatrisel juttelee joka sit ehdotti avohoitoo kun on entinen huume tausta, alkoholi ongelma masennuslääkkeineen ja nyt uusi diagnoosi mikä selvittääkin osan sotkuistani.

diipadaapa mut Joo tuo psy hoitsu sano varovasti et avo hoito ja aa vois olla hyvä alku, enkä yhtään oo pahoillani :wink:

44

Mulla on täällä vähän hermo kireellä. Olen aloittamassa siis maanantaina ammatillisen kuntoutuskurssin. Siinähän on huojentavaa mm. se, että saan kuntoutusrahan sille ajalle. Mutta on ruvennut hermostuttamaan se kurssi nyt kovin. Väsyn jo etukäteen siitä kaikesta, mitä tulee tapahtumaan. Kun tavallisesta kodinhoitoa sisältävästä arjesta selviytyminenkin on työn takana. Välillä tuijottelen riisipaketin kylkeä, enkä tajua miten saan sen keitetyksi. Ponnistellen kuitenkin teen kaiken; käytän koiran, käyn kaupassa, laitan ruuan, siivoan, pyykkään. Mutta jos rahkeet riittää juuri ja juuri tuohon, niin miten sen kaiken päälle päivittäinen ryhmäkontakti. Kahdeksan hengen ryhmä plus vetäjät. Eilenki olin ihan poikki kun tein kahden tunnin verran nelosaskeleen työtä aa-kummini kanssa, sen jälkeen en ryhmässä jaksanut käyttää puheenvuoroani, minkä yleensä aina innokkaana teen. Mies on kyllä luvannut ottaa osaa kotihommiin, mutta mulla kun on kuitenkin lyhyemmät päivät kuin hänellä, niin aika automaattisesti lankeaa suuri osa mulle. Jotenkin on semmoinen aavistus, että kaikki tuo ensi viikolla alkava muutos voi johtaa vaikka vauhdikkuuteen. Että jos innostun liikaa ja ja ja… Minä kun olen sellainen, että vaadin itseltäni täyttä kymppiä kaikessa. Ja olen myös aplodien kerääjä, ehdottomasti. Toistaiseksi olen kyllä nukkunut lääkitykseni turvin hyvin, liikaakin. Niin ja kuulin vielä, että kurssin vetäjissä on - ei vain yksi - vaan kaksi entisestä työstä tuttua ohjaajaa. Sitäkin hermoon toden teolla. Nii ja sen kurssin ja myöhemmin työharjoittelun sekä kotihommien lisäksi pitää jaksaa terapia ja ryhmät. Kumpaakaan ei voi yhtään harventaa, se olisi kohtalokasta minulle. Jaa jaa. Tarttee vähän käydä ulkona koireliinin kanssa ja sitten unille.

45

Wesole, sinä sentään pystyt tekemään pakolliset? Asemasi on siinä mielessä hyvä. Itse olen jokusen kerran käynyt niin pohjalla, ettei edes kotihommat ole onnistuneet. Ei, vaikka mikä olisi. Kun ei pysty peiton alta poistumaan ilman, että alkaa parkumaan… Niin hiljaista pitelee… :unamused: Mutta mä ymmärrän ihan kympillä tuon kärttyisyyden ja kuvailemasi etukäteen väsymisen. Niiiin tuttu tunne!

Mulla on nyt fiilis vähän parempi. Olen näköjään TODELLA herkkä noille lääkkeille kaikin puolin. Sivuvaikutuksilta sekä muilta vaikutuksilta. Lamictal mulle sopii siinä mielessä, ettei siitä tule fyysisiä ongelmia, mutta se tehoaa muhun nopeasti ja voimakkaasti. Siksipä sen kanssa on oltava varovainen ja taas toisaalta, siihen voi myös luottaa. Kun mä romahdin totaalisesti, oli silloin kokeiltu pienentää Lamictal (manian ehkäisemiseksi) annokseen 125mg. Tämä tehtiin toki portaittain. Olin sillä annoksella ollut jonkin aikaa, kun aloin huomata muutoksia negatiiviseen suuntaan ja aamulla sängystä ylöspääseminen alkoi olla vaikeata + valtava ahdistus alkoi nostaa päätään (se on mulla yleensä se eka merkki tulevasta masiksesta). Silloin jo nostin omatoimisesti annoksen 150mg ja söin sitä muutamia päiviä, kunnes tuli se ihan fiasko, että lamaannuin täysin. Nostin 200mg ja jokusen päivän jälkeen (menikö 5-7päivää, nyt en muista enää) helpotti täysin… Kunnes sitten taas hetkessä ollaankin toisessa ääripäässä. :laughing: Koska tunnun tosiaan olevan aivan hirvittävän herkkä kaikille lääkkeille, niin päätettiin kokeilla vielä, että entäpä jos otan 175mg Lamictal. Nyt olen mennyt sillä jokusen päivän ja tuntuu, että ehkä se ei ainakaan huono veto ollut. Kohta sen näkee…

Just eilen mun pällihoitajan kanssa juteltiin tätä lääkeasiaa ja mun perusluonnetta yhdistettynä kaksisuuntaiseen. Hoitaja käski varautua siihen, että mun kaltaiselle ihmiselle ei välttämättä löydy sitä yhtä ja oikeaa lääkeannosta / yhdistelmää. Niin kamalan montaa ollaan jo kokeiltu, mutta aina ne joko aiheuttavat niin pahat fyysiset sivuoireet tai vastaavasti jotakin kummallista psyykkisellä puolella, että mikään ei ole tuntunut olevan hyvä.

Noh, tää on tätä. Tällä nimenomaisella hetkellä olo tilanteeseen nähden ihan ok. :sunglasses:

46

Hieno kuulla, Silent, että menee paremmin!

Joo mulla säilyy jotenkin tuo toimintakyky viimoseen saakka. Joulun aikaankin kauhean olon ja tuskan keskellä järjestin jouluruokia ja sen sellaista. Samaan aikaan suunnittelin elämäni lopettamista. Kävin jo talomme ullakolla katsomassa, onko siellä hyvät parrut, johin hirttäytyä. Kaikki tuo johti sitten siihen, että menin sairaalaan viikoksi, missä lääkitysmuutoksin olo korjaantui hiukan. Mulle on niin tärkeää, että koti on suht koht siisti ja koira hyvin lenkitetty ja perheelle kunnon sapuskaa. Äärimmäistä ponnistelua se kyllä vaatii toisinaan. Tämänkin suhteen vaadin itseltäni paljon. Jos olen vaikka laittanut ruuaksi puolivalmista, enkä itse tehtyä, olen jotenkin ihan varma, että perhe ei tykkää ja ovat sitten närkästyneitä. Vaikkei mitään merkkiä todellisuudessa sellaisesta olekaan.

Mullakin on kyllä kokeiltu jos jonkinmoista lääkitystä. Tämä Abilify, Venlafaxin, Seroquel, Ketipinor - satsi on kyllä aika hyvin toiminut. On täsmätty mm. se ketiapiini sellaiseen suurimpaan mahdolliseen annokseen, josta ei seuraa sivuoireina nykimistä. Jos olen joskus ottanut tarvittavia yli annostuksen, on seurauksena juurikin tuo hillitön jäsenten nykiminen. Ongelmahan on edelleen se, etten ole saanut sitä korvattavuutta. Ens viikolla voisi tulla postia Kelalta, josko olisivat valitukseeni myönteisen päätöksen antaneet.

Hermostuttaa ja on levoton olo edelleen sen ensi viikon kuntoutuksen alkamisen suhteen. Oikeastaan olenkin keskittynyt pelkäämään vain omaa jaksamistani kurssin aikana. Kun vasta nyt tuli mieleen, että mullahan on isot pelimerkit käsissä tässä: ammatinvaihto, opiskelu. Eli kokonaan uudelle vähemmän psyykkisesti kuormittavalle alalle pitäsi ryhtyä. On mulla suunnitelmia kyllä ainakin sen suhteen, millaiseen työhön haluaisin työkokeiluun. Mutta sitäkin osaan ajatella vain sen työkokeilun hetkisenä jaksamisena. Enkä sitä uskalla oikein ajatella, että mitä tämä kaikki kokonaisvaltaisesti tulevaisuuteeni tarkoittaa. Hyvästien jättämistä entiselle ammatille. Uuden ammattialan löytämistä. Koulutusta, huh huh, koulun penkille vielä tässä iässä (45v) ja kaikki se sitä myöten tuleva uusi sosiaalisuus ja vaativuus. Oppisopimuskoulutus varmaan on sitten se mun juttu. Ehkä ensi vuoden syksyllä, olisko sitä siinä kunnossa, en tiedä. Suurin osa tuntemistani bipoista on eläkkeellä. Minä vaan en saa edes kuntoutustukea enkä vielä ainakaan sitä lääkekorvattavuuttakaan. Tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta. En minä eläkeläiseksi vielä haluaisikaan tosin. Uskon jossakin sisimmässäni, että minusta on vielä johonkin työhön. Mutta ne työkokeilut kertoo kyllä paljon sitten kesän ja syksyn mittaan.

Tänään pääsen taas ryhmään illalla. Koitan saada erään tuttavan mukaan. Ja viikonloppuna Jyväskylään, ihana tavata rakkain ystäväni siellä.

47

^ Onnittelut, Wesole, että pääsit sinne kurssille :slight_smile: . Hieman mua kuitenkin mietityttää tuo sinun jaksamisesi, kun (psyykkinen)kuntosi tuntuu, kirjoituksistasi päätellen, olevan vähän niin ja näin :confused: . Ymmärrän kyllä, että tahdot saada jotakin tähdellistäkin aikaiseksi, eikä se kotona makoilu ja märehtiminenkään pitkän päälle mitään kovin mukavaa puuhaa ole, mutta ettet nyt vain rasittaisi itseäsi liikaa. Se kun tuo sitten helposti uuden ja entistä pahemman romahduksen tullessaan. Mä suosittelisin vähän vetämään henkeä, mutta helppohan se on täältä sivusta huudella toisille neuvoja :unamused: . Mulla on itsellänikin ajoittain tuollaista ylisuorittamista, ja harvoin se on liian pitkälle jatkuessaan mitään hyvää poikinut. No, välillä sitten menen kyllä juuri sieltä, missä rima on matalin ja kunnolla menenkin. Piru vieköön, kun joskus löytäisi sen kuuluisan kultaisen keskitien. Se helpottaisi niin kovasti tätä elämää. Nythän tämä on pitkälti tätä ääripäästä toiseen seilaamista, siis mulla ainakin.

Mä luulin, että mun hypomaniani katkesi ja pelkäsin niin kovin sitä masennusta, mutta nyt, vaikka lopetin(ainakin toistaiseksi) oppareiden kiskonnankin, niin mieliala on vain pysynyt hyvänä ja energiaa ja ideoita riittää. Mä ilmeisesti vain levähdin hetken, kun sain nukuttua pitkiä unia ja muutenkin otettua rauhallisemmin. Nyt viimeisimmät yöuneni olivat taas parin tunnin luokkaa, mutta ei väsytä sitten pätkääkään ja kovasti olisin touhuamassa sitä ja tätä. No, toisaalta jaksankin nyt uusin voimin, kun sain levättyä, joten mikäs tässä ollessa. En valita vielä.

48

No juu. Se kurssi ei varmaankaan sinällään ole vaativa ja raskas. Työharjoittelujaksotkin on ripoteltu parin viikon jaksoina pitkin kesää ja syksyä. Kyse on vain siitä, mitä vaadin itseltäni. Olen koko aikuisikäni ollut äärimmäisen vaativa itseni suhteen. Toimin yrittäjänä toistakymmentä vuotta ja tein silloin terveenä ollessa kaiken todellakin viimosen päälle. Tein myös erään tutkimuksen, lisurin ja siitäkin piti tulla täydellinen. Olen varmaan elänyt sellaisen 10 vuoden manian. Muistan, kun vielä nelisen vuotta sitten työterveystarkastuksessa pyydettiin arvioimaan kouluasteikolla omaa työkykyä, minä vastasin heti että 10 tietenkin. Kunpa osaisin ottaa sen kurssin rennommin, huolettomammin, rauhallisemmin. Mieheni yrittää lohduttaa, että pari ekaa viikkoa voi olla hankalaa, mutta sitten helpottaisi. En tiedä. Mulla on niin suuri tarve olla mahdollisimman oivaltava ja puhua hyvin ja mielenkiintoisesti ja vähän niinkuin loistaa. Tahdon kaiketi paitsi saada, myös jotenkin omalla toiminnallani ja kannustamisellani antaa muille paljon. Mikä ihme saisi minut hellittämään?
Enkä tiedä, mikä minut on tällaiseksi itsevaatijaksi tehnyt. Lapsena olin (sitä eivät minut tuntevat varmaan uskoisi) todella ujo ja arka. Pelkäsin ihmisiä, jännitin esiintymistä. Aikuisiällä päin vastoin nautin esillä olosta. Ihan niinkuin siinä kurssissa olisi kyse esillä olosta tai siitä, miten hyvä minä olen. Jospa osaisin keskittyä saamaan sen kaiken, mitä kurssi voi mulle tarjota.

Tämä viikonloppu tuo tullessaan ihanaa. Tapaan rakkaimman ystäväni opiskelukaupungissamme. Viimeksi nähtiin samoissa merkeissä marraskuussa. Ennen nämä viikonloput olivat juopottelua oikein olan takaa. Aloitin juomisen aina jo perjantaiaamupäivällä, junassa, ja jatkoin aamuun saakka. Kerran tosin sammuin iltayhdeksältä, olin juonut aamusta saakka reippaasti. No, nyt nämä tapaamisemme ovat täysin raittiita. Ystäväni kyllä yleensä käyttää alkoholia, kohtuudella kylläkin. Mutta hän haluaa tukea raitistumistani sillä, ettei itsekään ota mitään. Se on hienoa. Ei meidän ystävyytemme kyllä mitään alkoholia olis ennekään tarvinnut, mutta se vain jotenkin kuului asiaan aina. Mennään yhtä bändiä kuuntelemaan baariin ja heilutaan varmaan koko yö ihan selvistä päin. Tilaillaan alkoholittomia drinkkejä (baarimikot muuten tekevät todella hyviä ja maukkaita drinkkejä ilman alkoa, näyttävät kuitenkin ihan oikeilta drinkeiltä) tai juuaan limunaatia. Viimeksikin jaksettiin kolmeen asti tanssia. Tosin sitä seuraava sunnuntai oli jotenkin ahdistava päivä. Sitä menee niin lähelle sellaista entistä juomisen tilaa, että jokin nostaa jälkikäteen sen ahdistuksen, ehkä nytkin. Mutta selviän siitä kyllä. Menen lauantaina aa-n paikalliseen naisten ryhmään. Ja ehkä illalla kotona vielä kotiryhmäänkin. Poika nimittäin toivoi, että saisi kerrankin olla rauhassa ehdes yhden päivän kotona. Mieski on menoissa koko päivän lauantaina.

Mukavaa viikonloppua!

49

Aivan mahtava viikonloppu! Bailattiin siis todellakin selvistä päin oikeen kunnolla! Bändi soitti upeesti ja jaksettiin melkeen valomerkkiin asti! Sellainen jotenkin hämärä juttu vain sattui, tanssilattialla joku räjäytti kaataa tuopillisen, sain siitä varmaan kaks desiä mekolle ja naamalle. Lipaisin huuliani ja sain sen kaljan maun suuhuni. Säikähdin. Meinasi tulla sellainen olo, että suuta melkein alkoi luppasemaan. Mutta se meni kyllä ohi, kun heti puhuin sen ystävälleni.
Tänä aamuna oli ihana herätä ilman krapulata. Tai ei mulle juoma-aikana oikeestaan koskaan krapulaa tullut, ei ehtinyt, kun aamuhumalassa aloitin jo juomisen. Mutta nyt ei ollut mitään kiirettä ärrälle ostamaan aamusiidereitä. Eikä hermostuttavaa odotusta, että eka baari aukee kahdeltatoista. Shoppailtiin vähän ja kävin sitten siellä paikallisessa naisten ryhmässä. Ja juuri tulin vielä omasta kotiryhmästäni, oli ihan pakko mennä ilolla kertomaan, että reissu oli onnistunut.

Ystävältäni pyysin nyt anteeksi aikaisempaa juovan ajan käytöstäni. Hän otti anteeksipyyntöni vastaan ja totesi, että kyllä se oli niin, ettei enää mun juovana aikana meillä ollut niin hauskaa kuin ennen. Tai että alkuun saattoi olla kivaakin, mutta minun humaltuessani aloin vaipua omiin maailmoihini ja keskittyä vain juomiseen. Ja näin se juurikin oli. Hävettää. Mutta olen iloinen, että saatoimme puhua asiasta. No me nyt rakkaimmat ystävät puhutaan kyllä aina kaikesta.

Pikkuisen meinaa tuntua siltä, että vauhtiakos nyt sitten kuitenkin lykkää. En nukkunut juurikaan viime yönä, vaikka olis voinut nukkua ainakin viisi tuntia ennen aamupala-ajan päättymistä. Ja nytkään ei väsytä. Tekis mieli jotain touhuta, mutta koitan tyytyä television katseluun ja neulomiseen, josko se auttaisi.

50

Hienoa kun vältit juomisen kaikesta biletyksestä huolimatta :slight_smile:

mulla on pari päivää yrittäny puskee maniaa päälle ja eilinen ilta meni ahistuksessa, meinas pää räjähtää. Oli niin ahistava olo :frowning:
näinköhän lekuri nostaa lääkitystä tai jotai akuuttia rauhottavaa kirjoittaa kun olin seota ihan vallan eilen.

nyt olo parempi vähän sentään…

51

Huh huh! Kyllä se tuli se kauhea ahdistus. Niinkuin viimeksikin raittiin biletysviikonlopun sunnuntaina. Liian lähellä entistä juomista on tullut käytyä. Soitin kummilleni, tapaan hänet illalla. En nukkunut juurikaan viime yönä. Nyt kyllä on väsynytkin olo. Huomenna alkaa se kuntoutuskurssi ja saattaa olla, että taas sen jännityksen vuoksi en ensi yönä saa unta. Koitan tässä kuitenkin päiväunia nyt.

52

Saako täällä puhua siitä, jos juotattaa? Kun tuolla lopettajien palstalla minua päätettiin alkaa dissaamaan siitä syystä…

Noh, sanonpa nyt kuitenkin, että mulla on ikävä alkoholia. Tuntuu jotenkin niin siltä, että olo oli paljon tasaisempi sen kanssa. Kunpa voisi poistaa sen ikävän sivutuotteen, eli kuuluisan mopon, joka karkaa käsistä… Ja osaisi tissutella vain. Muttakun sen tietää, ettei se tule onnistumaan… Niin ei uskalla edes koittaa. :confused:

Mulla on viimepäivät ollut ihan siedettävä olo, mutta tavallaan ontto ja iloton. Tuntuu, että päivät kuluvat aivan tolkuttoman hitaasti.

Wesole, mä tiedän ton tunteen, mikä tulee aktiviteetin jälkeen, mihin on ennen kuulunut alkoholi. Kai se on jotakin taantumaa ja ehkä samalla myöskin vitutusta. Mutta sä sentään onnistut pitämään hauskaa ilman viinaa. Se on jo saavutus sinällään. Koitahan jaksaa siellä kuntoutuskurssilla! Hyötyä siitä vain kuitenkin on!

afa: Eikös olekin “hauskaa”, kun tähän sairauteen yhdistyy vielä voimakkaasti ahdistus?! Mulla on sitä samaa kyllä, ja täytyy sanoa, etten toivoisi muille. Ne olot on jotakin hirveätä ja niitä on hankala kuvailla muille, jotka ei ole kokeneet samaa. Mulla on niiden varalle Opamox ja toimii kyllä ihan ok. Ei ole annoksetkaan vielä alkaneet nousemaan, vaikka miltei 3 vuotta ollut käytössä.

53

On Se syvältä :frowning:

tänää jatkuu myllyhoito sentään
se on positiivista

54

Mun mielestä tänne juuri pitää saada kirjoittaa, jos juotattaa. Niin minä ainakin tein tuolla lopettajien puolella alkuraittiudesta. Joten anna palaa vaan Silent.

Kyllä mullakin joskus tulee sellainen haikeus juomista kohtaan. Se oli minulle niin rakas se viina. Salarakkaaksi minä sitä olen kutsunut. Ainakin luulin, että se auttoi, ja tavallaan se auttoikin: olin sopivassa pöhnässä aina, mikään ei tuntunut miltään ja sitä juuri tavoittelinkin. Mutta en minä sitä aikaa takaisin halua ajoittaisesta haikeudesta huolimatta.

Tänään eka päivä kuntoutuksessa. Ihan perusmeininki. Mutta olen aivan uuvuksissa. Pitäis jaksaa illalla vielä terapiaankin, pakko jaksaa sinne raahautua. Pelkkä tuo koko päivän kestävä toisten kanssa oleminen väsyttää kovin minua. Yön nukuin yllättäen hyvin, mutta nyt on olo, että voisin nukkumaan käydä. Mutta sinnittelen hereillä, jotta ensi yö menisi hyvin.

55

No ni, tänää oli myllyhoitoa ja pää flippas :open_mouth:
kysyvät tarviisko osastolle mennä…

tajusin kyl et kun nyt ei juo ni alkaa puskee paskaa läpi joka tuutista.

pelottaa ihan sikana, ahistaa vapisuttaa, kaikkea mahdollista.

hyvin on tää tyttö pitäny järkensä juodessa.
:astonished:

tätäkö tää nyt sit on?
osasto kierre lähellä?

ai että ku ottaa päähän :imp:

56

Hei Afa, kauanko oot ollu raittiina? Mulla oli alkuraittiudessa kyllä todella hillittömän ahdistunut ja sekava olotila. Ja juodessa t u n t u i, että kaikki olisi ollut hyvin - ei ahdistanu kauheesti, muttei kyllä tuntunutkaan miltään. Nyt oon ollu raittiina laskutavasta riippuen joko kesäkuun tai joulukuun alusta. Helpottamaan alkoi noin puolitoista kuukautta sitten. Ny on juomahimot pysyny kurissa ja bipossakin ollut tasaisempi vaihe. Nyt vähän vauhdittaa kyllä.

Mutta sitten ilouutinen! Sain Kelalta myönteisen päätöksen valitukseeni lääkekorvattavuudesta! Eli vihdoinkin saan lääkkeeni kolmella eurolla. Olen ihan täpinöissäni ja onnellinen! Kerranki Kelalle kiitos!

Ihan uuvuksissa olen kyllä toisen ammatillisen kuntoutuspäivän jälkeen. Pitää silti siivota, se menee tän Kela -euforian voimalla kylläkin!

57

No olin 2kk juomatta ja Yks ilta vedin lärvit, nyt siitä on kuukausi aikaa.

tänää otin lamoa aamul yhen ja loput illal, olo on tänää ollu rauhallinen.

eilen tosiaan tuli sellainen fiilis et haluan pois tästä ruumiista, niinku pieni lapsi tunkis karkuun tästä aikuisen sairaasta kehosta.

kokemus oli outo ja vähän ajan päästä oli vähän parempi.

voihan Se olla että kun ennen juominen on tasoittanut niin nyt ne möröt puskee pintaan

58

Niin Afa, ota vaan rohkeesti vastaan kaikki ne möröt, mitä tulee, lopulta huomaa, että selvin päin se on kuitenkin niin paljon parempaa tämä elämä. Mäki niin pelkäsin juuri sitä, että selvänä kaikki tunteet tulee niin raakana ja paljaana pintaan. Mulle kuitenkin tiivis ryhmässä käyminen on valtavasti auttanut juuri tuohon tunnetilapelkoon. Olen rohkealla mielellä antanut tulla kaikki tunteet ryhmässäkin esille. Itkenyt, nauranut, vollottanut, kiroillut, tuskaillut, ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ja terapia tietenkin siinä vahvana tukena. Mulla on kyllä nyt jokin outo kyllästyminen tullut terapian suhteen. En millään jaksaisi. Se on kovin outoa, kun tähän mennessä terapiani on ollut mulle varmaan tärkeintä maailmassa. Mullahan on ollut hyvin voimakas tunneside terapeuttiini. Vahva positiivinen rakkaustransferenssi. Nyt kuitenkin tympii mennä sinne. Tiedän kyllä, että tämä on vastarintaa, haluan välttää suhteen liiallista intensiteettiä. Haluan välttää tietyistä asioista puhumista, traumojen käsittelyä. Silti tunnen suurta rakkautta terapeuttiani kohtaan ja sen voimalla saan sinne aina lähdettyä. Tosin - toisen kerran koko kolme ja puolivuotisen suhteen aikana - jätin ajan käyttämättä. Ilmoitin kyllä, mutta mutta… Ja siitähän riitti sitten puhetta koko tunniksi. Että kapinoinko minä ja olenko suuttunut terapeutilleni jostakin, onko tämä sen kaltaista vastarintaa, vai haluanko vain välttää tietyistä asioista puhumista hänen kanssaan. Yksi syy mahdolliselle kapinoinnilleni on se, että terapeuttini kyllä katsoi juovaa aikaani todella kauan, ennen kuin puuttui siihen - ja puuttuikin aika voimallisesti sitten lopulta. Mut en tiedä, jos hän olisi aikaisemmin puuttunut juomiseeni, olisinko silloin kahdesta rakkaastani valinnut alkoholin. Kävin terapiassakin päihtyneenä. Saatoin toisinaan mennä ennen istuntoa puistoon vetämään parit siiderit. Lopulta terapeuttini sanoi, että hän on miettinyt, onko terapia ollenkaan ajankohtaista juomiseni vuoksi. Suutuin hänelle noista sanoista silmittömästi. Tämä tapahtui vähän ennen raitistelun aloittamista viime keväänä. Haukuinkin terapeuttini ihan kamalin sanoin tuon jälkeen. Ja samalla olin huojentunut, että vihdoin hän puuttui siihen älyttömään tilanteeseen, jossa en pikkupäihteessä ja riippuvuuden ollessa enimmillään, pystynyt terapiassakaan puhumaan mistään muusta kuin juomisesta. Puhuin juomisen hankkimisesta, odotuksesta, itse juomisesta, sen muistelemisesta, kaikesta siitä rakkaudesta, siitä rakkaussuhteesta, joka mulla oli juomiseen. Ihan on toisenlaista tämä työskentely kyllä selvistä päin. Haluaisin toisaalta niin kovin pitää taukoa terapiassa, toisaalta välillä on tunne, että tahtosin nähdä ja kuulla hänet joka päivä. On tää yhtä helevettiä tämä terapiaelämäkin. Olen niin herkkä kaikelle, mitä siinä tapahtuu.

Ihana olla kun on selvä vappu! Eilen olin ryhmässä ja oli taas aivan mahtava ryhmä! Tulokaspalaveri pitkästä aikaa. On se kyllä niin, että me vähän vanhemmat ryhmäläiset tarvitaan uusia tulokkaita, jotta itse pysytään raittiina. Minä jopa annoin numeroni uudelle naistulokkaalle. Eräs vahna ryhmäläinen jotenkin hämmentyi ja naurahti sille, että minä - vasta syksystä saakka aa-lainen annoin numeroni uudelle. En tiedä, onko se sitten tätä vauhtiviikkojen alkamista, että tuntuu, että osaisin olla avuksi ja tueksi tulokkaallekin. Onhan mulla toisaalta jo kokemusta raittiudesta. Ensin puoli vuotta ja sitten minirepsahdus ja sitten melkeen viisi kuukautta. Itsekin sain ekalla käynnillä numeron 7 kk raittiina olleelta ja hän on ollut hyvänä tukena mulle.

Hauskaa raitista vappupäivää!

59

On tullut hyvin käsiteltyä tunteita myllyssä ja AA/NA.
enää ei oo flipannu tähän asti ainakaan.

oon ottanu asenteen että eteenpäin rennosti ja jos oloja tulee ni tulee, Kyl ne itekseen myös menee.

paljon oon saanu numeroita, mikä helpottaa kyllä :slight_smile:
nyt vaan harjoittelee soittamista :smiley:

60

Afa mulla oli kans just noin, että niin kauan, kun dokailin, tuntui kaikki “tasaiselta puurolta”. Että niitä mielialojen heilahteluja tai ahdistuksia ei niinkään huomannut, kun kaikkiin tepsi viina niin kovin näppärästi :laughing:

Ja auta armias, kun sen viinan jätti pois kuvioista… Niin jo sitä tulikin totuus vasten kasvoja: Minä olen sairas. Kyllä sitä on yhdet jos toiset flippauskohtaukset ja ahdistustilat tässä käyty läpi. Ja pahinta mun kohdalla on, kun ei tunnu löytyvän sopivaa lääkitystä. Tässä on nyt jo yli vuosi yritetty yhtä sun toista, vaan kun ei onnista!

Nyt otettiin uudemman kerran kokeiluun Lamictalin lisäksi Deprakine, vaan erilaisilla annoksilla, kuin viimeksi. Edelliskerran tuosta yhdistelmästä tuli tosi paha sekamuotoinen jakso ja järki meinas lähteä lopullisesti. Vähän jännittää, että miten nyt mahtaapi käydä…

Pahinta tässä kaikessa jotenkin tuntuu olevan se, että mä en tiedä, kuka mä olen! Mikä on mun “normaali” olotila? Millainen minä oikeasti olen?? Jotenkin se aito minuus on kadoksissa ja on hirveän eksynyt ja tyhjä olo. :neutral_face: