Veikkaisin aivojen automaattitoimintoa. Mulla meinas nimittäin tässä pukata vähän samaa. Jo vuosikausia mulla oli tapana juhlia “lomiani” juomalla oikein perusteelliset perseet. Työttömänä siis tarkoitan lomilla näitä tilanteita, kun äiti on ollut meillä monta päivää ja pääsen lopulta viettämään omaa aikaa. Kyllä kieltämättä eilen illalla ja hieman tänäänkin on ajatus kaljalaatikosta kiusannut mieltä…siis vieläkin! Vaikka tällä raittiin elämän polulla olen astellut yli kaksi ja puoli vuotta yhteensä jos lasken mukaan ajan ennen retkahdusta… Sitkeässä istuu nuo automaatiot, mutta kyllä ne siitä pikkuhiljaa muuttuvatkin, kun vain aikaa menee tarpeeksi. Taidan hoitaa juhlimisen tälläkin kertaa herkuttelemalla, ensi viikolla äit tulloo taas meille ja varmaan tulee kulutettua nää herkut reilustikin sieni- ja mustikkametsässä… 
Nämä mielen “automaattitoiminnot” ovat kyllä kaikenkaikkiaan mielenkiintonen ja ehdottoman tärkeä aihe. Nehän on ollut minullakin väliin repsahdusten syynä. On niin tottunut tekeen tietyn tilanteen/tunteen jälkeen jotain, siitä tulee automaattinen tapa toimia. Sitä saattaa seurata niin ettei itse oikein edes tajua. Siis hyvin pian voi olla pullo auki ennen kuin on kerennyt tajuamaankaan mitä on tekemässä.
Itse join paljon eri tunteisiin, yhtälailla iloon kuin suruun. Niin ja vitutukseen tietenkin myös. Sehän on “normaalia ja hyväksyttyä” ottaa, jos oikein joku asia varsinkin vituttaa. “Vittuako tässä muutakaan voi kun juoda”, on ollut minulle ihan tuttu ajatus. Sitä ei edes aikanaan kertaakaan miettinyt, voisiko tehdä jotain muutakin? Se oli niin automaattinen juttu vaan korkata! Ihan sama juttu suuren ilon kanssa, tai huojennuksen. “Mahtavaa, aivan loistavia uutisia, otetaan sille!”. Suruun ja ahdistukseen juotiin myös ilman muuta.
Nyt onkin pitänyt opetella ohjelmoimaan aivojaan uudelleen. Mitä muita keinoja on käsitellä tunteitaan? Keinojahan on paljon. Niitä ei vaan juuri ole kokeillut, kun ei ole käynyt mielessäkään, kun on mennyt automaattiohjauksella. On ollut hauskaakin seurata, miten esimerkiksi huolen kanssa pärjää, kun ei juo. Minulla menee varmasti huolesta pää sekaisin helposti siksikin, että aiemmin en ole huolta juuri kohdannut ilman, että vetäisen juomaa kurkusta alas. Nyt se huoli pitää käsitellä, sen kanssa pitää vaan pärjätä. Mutta jos yli 10 vuoteen ei ole käyttänyt siihen mitään muuta keinoa kuin juomista ja sitten juonut ehkä lisää kun on tullut huoli juomisesta, niin keinot on vähän niinku hukassa 
kyllä ne siellä on. Aiemmin huolissa käänty vanhempien puoleen, aikuistuttuaan pullon puoleen. Missään välissä ei oikein oppinut käsitteleen niitäkään ihan itse, itsenään. Että kävisi siis vaan asiaa läpi. Oli se sitten tosiaan huoli, ilo, suru tai vitutus. Mikä milloinkin.
Olen vuoden aikana epäsäännöllisesti täytellyt jeppeen juomakertojani, ja muistanut aina huolella merkitä sinne mikä oli tunnetila kun aloin juoda, muistellut niitä sinne ylös muutenkin. Onhan niissä paljon yhteyksiä, ja tunnetilalla tuntuu olevan iso merkitys minulle! Samoin kun olen kirjoittanut sinne joskus päiväkirjan pätkää samoille päiville, niissäkin toistuu usein samat teemat. Ja tiedättekö mitä? Suurimpana teemana nousee ylös juuri ILOISUUS ja HUOJENTUNEISUUS. eipä siis liene ihme, että ensiajatus aivoilla tänäänkin oli että ja sitten viinaa!
Juuri noin, mirtillo! Minäkin olen aina juonut loman alkamisen kunniaksi. Siis taas iloon. Alkoholilla on tottunut myös voimistaan tunnetiloja, siis sitä iloa. Ja sitten sillä tietenkin yrittää korjata huonoja tunnetiloja, valitettavasti yleensä varsin heikoin, tai ainakin lyhytkestoisin tuloksin… Sitkeessä istuu ihmisellä tavat, niin kuin sinunkin tapauksessa huomaa. Toki näin raittiina sen myös älyää, että jos jostain kumpuaa tuollaisia ajatuksia niin niitähän ei tartte totella 
juovana aikana niitä vaan totteli, enpäs muista kovinkaan usein miettineeni että “ahaa, tällainen asia, voisinkohan nyt tehdä asian hyväksi jotakin muuta kuin juopotella?”. Juu, ei tullut mietittyä. Paitsi ehkä seuraavana aamuna…
Tiedättekös, ihana olo! ja mietin tuossa äsken hetken makoillessani, kun en sitten malttanutkaan nukkua, että on tämä plinkki aikamoinen paikka. Asiasta tietää vain mieheni, ystäväni ja sitten te. Kellekään muulle en ole maininnut yhtään mitään yhtään mistään. Eikä enää tarvitsekaan, kun asia on alkanut oleen jo parempaan päin. Kyllähän sitä mietti, että jos vallan pahaksi menisi tai joku kamala sairaus löytyisi, niin sittenhän koko vyyhti olisi pitänyt avata ainakin vanhemmille… Ei olisi ollut mukavaa. Nyt heille ei tarvitse sanoa mitään. Mutta siis siihen mikä on ihanaa, niin tämä plinkki ja te kaikki ihanat ihmiset! On kyllä uskomaton voima tällä paikalla! Ihan kuin joku olisi pitänyt kädestä kiinni lääkärissäkin, kun istuin siellä odottamassa ja kirjotin tänne ja elitte hengessä mukana. Mieheni olisi päässyt vähän huonosti mukaani, ja sitten jo sanoinkin, että oikeastaan menen jopa kuitenkin mieluummin yksin. Olen sellainen että kaipaan tukea, mutta sitten toisaalta noin pahaan paikkaan haluan kuitenkin loppuviimein mennä omillani. Joten hän ei järjestänyt vapaata itselleen, olisi varmaan tuurilla muuten sitä saanutkin. Mutta oikeastaan riitti plinkinkin apu, ehkä paremminkin kun olitte läsnä, mutta ette fyysisesti mutta valtava on voima tällä paikalla ja teillä kaikilla ihmisillä!
Otin muuten puolikkaan lääkkeen hetki sitten. Puhuttiin asiasta lääkärinkin kanssa, ja hän sanoi että se voi tosiaan olla ihan hyvä asia, kun selvästi olen aivan suunnattoman tolaltani ja hermostunut. Kerroinkin hänelle, että oloni on ollut koko viikon ihan yhtä hullu, ja hän sanoi että on kyllä varmasti ollut raskas viikko. Vaikka rauhotuin aika paljon jo hyvien uutisten jälkeen ja jopa naureskeltiin jo loppuaika vastaanotolla, niin onhan koko elimistöni aivan kamalassa yliviritystilassa, kyllä sen tuntee. Parempi siis saada sillekin hieman lepoa ja toisekseen, tänään on mentävä vielä sekä postiin, että isompaan kauppaan. Ensimmäinen on pakollinen, mutta jälkimmäiseenkin pääsen ainakin stressaamatta nyt vielä sitäkin asiaa. Toivon myös, että lääke laskisi oloja senkin takia, ettei elimistö virittyisi enää yhtään lisää. Kuten kerroin, minulla on näin rajujen stressitilojen jälkeen aina pahentunut paniikki ihan hirveisiin mittasuhteisiin! Toivon, että niin ei kävisi nyt.
Viikonloppuna taidan tutustua lisää siihen “huolipaikkaan” mistä kerroin, se muistaakseni oli auki jopa viikonloppuna niin ehkä voisin soittaa sinne ja kysyä ensi viikolle aikaa. Uskon että olisi ehdottomasti hyötyä, jos pääsisin purkamaan pian tätä tilanneta mielestäni ulos ja sitten pääsisi jatkamaan taas elämää. Minä en oikein meinaa päästä tällaisista yli, siis tavallaan pääsee, mutta siitä pääkopan sekoilusta aina näkee, että mieli jää jotenkin edelleen sellaiseen ikäänkuin huolitilaa. Puhuminen varmaan auttaisi siihen!
Jännä muuten, miten hyvin mies piilotti huolensa! Hänhän on ollut vakaa ja turvallinen kuin kallio kokoajan. Tottakai sanonut, että ilman muuta on huolissaan, mutta tuumannut koko ajan että kaikki on varmasti hyvin, asiahan on päivän selvä että antabus tämän teki, ja kaikki järjestyy kyllä. Hänestä ei huolta juuri saa näkyyn ja väliin puhuu niitä näitä muita juttujakin, kun minä vaan mietin tätä koko ajan. No, kun hyvät uutiset tuli ja soitin hänelle selvisi, että hän oli tärkeän puhelun takia pyytänyt töissä vapaata niin että sai olla paikassa, missä voi vastata. Ja raukka oli ollut kuulemma aivan paniikissa, ja on kuulemma taas googlannut maksansiirrosta siellä odotellessa! On myös kuulemma koko viikon lukenut vaikka mitä kauhutarinoita niinkuin minäkin ja pelännyt aivan kuollakseen, että kuolen. Uskomatonta, hänestä ei ole MITENKÄÄN huomannut asiaa 
ehkä hän ei olekaan niin “viileä” miltä yleensä näyttää, taitaa häntäkin hetkautella asiat, mutta pyörittelee niitä vaan itsekseen omassa päässään ilman että ne näkyy milläänlailla ulospäin. No onneksi niin, sehän tästä puuttuisikin jos olisi kaksi yhtä näkyvästi hullua saman katon alla odottamassa viikon tuloksia!
Voi, Jilla, olipa sulla ihan hullun jännä päivä tänään… huhhuh! Mutta oon NIIN ILOINEN puolestasi! Nyt tiedät kaiken olevan hyvin. Ihan huippua, jeeeeeeeeeeeee!
Kiitos sinullekin, syystuulet!
Huh, aikamoista vilskettä ollut, huomasin meinaan että vaikka en muutamaan kuukauteen ole syönyt rauhottavia (sillon ne tehoaa vielä stydimmin) niin mennessäni kaupoille, se lääkekään ei pitänyt tällä kertaa oloja kokonaan pois. Ei paniikkiakaan, mutta epämiellyttävää ahdistusta ja yhdessä kaupassa mies joutui sanomaan taas “älä juokse!”. Oikeastaan olisi hyväkin, jos kaupoilla olisi juuri tuollainen pieni ahdistus lääkkeen kanssa kun jälkikäteen mietin… Siinä saisi harjoteltua hallintakeinoja, mutta tietäisi että luultavasti ihan täys paniikki ei iske. Kuitenkin, kävin siis isossa vaatekaupassa kaupingin keskustassa, postissa ja vielä sen perään yhdessä toisessa isossa kaupassa ja vielä lähikaupassakin! niinku olen sanonut, jos otan lääkkeen koitan saada niputettua menot kerralle, etten joudu syömään kokoajan lääkettä. No, tänään osoittautui pakollisiksi jokainen menoista juuri tälle päivälle ja hyvin ne meni, kun vaan muisti rauhottuakin. Ja tietenkin olin sillon päivällä jo ottanut löäkettä, ja vain puolikkaan taas. Olipa ihan hauskaa kaikenkaikkiaan käydä ihmisten ilmoilla! Ei tyypillisiä reissuka tuollaiset minulle.
Helpotus,olen niin iloinen puolestasi!Aattele miten huolehdit ja murehdit ja panikoit etukäteen…mikä siis on tavallista paniikkilaisille.Mee sinne “paikkaan” puhumaan:) Tää oli täällä päivän paras uutinen
Tää on niin tuttua niin tuttua huttua. Tavallaan sitä sitten pettyy kun ei “saakaan” juoda enää 
Itelle tulee näitä edelleenkin vähän väliä, välillä useemmin ja välillä on pitempiä taukoja. Ja ne tuntemukset tulee yleensä ihan puskista. Eipä nuo ajatukset sinänsä haittaa kunhan ei ryhdy tuumasta toimeen. Ja mahtava juttu että arvot sulla on menny parempaan suuntaan.
Itellä sen sijaan meinannu olla taas jotain psykosomaattista stressireaktiota, rintakipua ja vatsan juilimista. Ja päätäki jomottaa. Noh, ehkä se tästä. Minäkin kävin tänään maksakokeissa, rutiini mikä rutiini!
Tuttua joo! Minulla usein käy niin että juominen tulee jostain mieleen, se on joskus automaattitoiminto ja joskus selkeä himo. Molemmissa on tyypillistä se, että perästä saattaa tosiaan seurata pieni hetkellinen suru ta viha siitä, että kun ei enää saa juoda. Kunnes sitten kohta seuraakin se, ettei edes haluaisi juoda
Voi että oireitasi, ikävää 
onko syy selvillä, saisitko sen kautta rauhotettua itseäsi ja oloa? Minullakin keho sekoilee perusstressistäkin ja oireitahan aina riittää. Jos ei riitä niin äkkiäkös niitä lisää keksii… Toivottavasti helpottaa pian!
Ohhoi, näinpäs meni perjantaikin yötä kohti ja kohta on aika mennä nukkumaan. Sanoin miehellekin, että onpas jotenkin outoa, jotenkin en tiedä mitä nyt tehdään? Tiedättekö kun olen viisi päivää miettinyt hermorauniona sitä vaivaani aamusta iltaan aivan taukoamatta, niin nyt kun se asia ratkesi, on ihan tyhjä olo! Ihan kuin jopa kaipaisi sitä vatvomista. Vaikka siis tietenkään en kaipaa! Mutta se vaan vei koko viikon niin täysin, että nyt vaan toljottaa… Että mitäs nyt? Mitä nyt kuuluu tehdä? Ei kai sitä kuulu tehdä yhtään mitään voi ihan vaan ollakin. Miettimättä ja tekemättä mitään. Noi miettimisetkin jää niin päälle, että yhtäkkiä kun huoli laimenee niin ei enää osaa olla ollenkaan. Ongelma se kai tämäkin tuntuu kai vaan niin oudoltakin, ettei tarvitse tällä hetkellä surra oikeastaan mitään. Hassua muuten sekin, arvot huitelee aivan taivaissa ja minä tässä naureskelen ja lauleskelen trallallaa kun olen niin priimaterve :mrgreen: no, ne arvothan on minun tilanteessa aivan sairaan hyvät ja siksipäs ei huolta olekaan. Kunhan en ryyppäämään rupea enkä kyllä ajatellutkaan.
Kohtapuoliin taidan siirtyä sängyn puolelle. Uskon, että taidan koittaa huomenna levätä pitkään. Vaikka ei nukuttaisi, niin loikoilla sitten vaan. Tekee ihan hyvää ottaa vähän aikaa. Ja sitten on ne juhlatkin, ne on aina raskaita minulle joka tapauksessa, joten ihan hyvä ottaa iisisti aamulla ja lojua möhmöttää aivan rauhassa vaan. Ja ai vitsit, ei herätystä aikasin mihinkään, se tietää sitä että voin viettää nyt illalla aikaa sängystä koneella. Joo, raahaan edelleen ipadia sinne mukanani se on vaan aivan ihanaa jotenkin pimeessä makkarissa, kun mies nukkuu ja koirakin kuorsaa missä lie, niin olla vaan ihan ittekseen ja uppoutua lueskeleen kaikenlaista. Minä olen tuollainen asioihin uppoutuja, ja joskus koen itseni vaan aivan valtavan onnelliseksi kun ilman kiirettä mihinkään saan makoilla hiljaisuudessa lämpimän peiton alla rakkaani vieressä, ja lueskella kaikkia juttuja netistä ihan rauhakseen. Ipadin kanssa voi vieläpä olla kyljellään ja viritellä sen jotenkin hyvin siihen. Usein yöllä luen tätä plinkkiä, etsin vanhoja ketjuja aikojen takaa ja alan lukeen niitä. Se on jotenkin rauhoittavaa, ja on mukavaa lukea ihmisten tarinoita.
Tulipas ahaa-elämys tuosta omiin maailmoihin uppoutumisesta! 
onkos muilla samaa?
Nimittäin kirjoitettuani sen tajusin, että sitähän olen usein tainnut hakea juomallakin! Kotona juodessa nimenomaan olen aina uppoutunut omiin juttuihini. Jos päässä pyörii ajatukset liikaa, on levoton olo tai mikä sitten milloinkin, alkoholi on aina katkaissut ne ja sitten juotuani pääsen sellaiseen “euforiseen tilaan”. Siis silloin, jos juominen on ns onnistunut… Ei se enää oikein loppuaikana toiminut edes. Mutta kuitenkin jos mietitään niitä muita kertoja. Pari bissee koneeseen, niin ai että oli mukavaa vaan lueskella, kuunnella vähän musiikkia, olla ihan omissa ajatuksissaan ja pikkupöhnässä. Sellainen oma kiva pieni iltahetkeni. Mielenkiintoista, sillä nyt raittiina olen tosiaan havainnut saavani samaa olotilaa tuolla yön hiljaisuudessa lukemisella en vaan ennen tätä edes tajunnut, kuinka samasta asiasta siinä on kyse! Olen siis ilmeisesti keksinyt uuden tavan tehdä itselleni tuollaisen “hetken” ja tämä tapahan on paljon parempi kuin se juominen mutta nyt vasta oivalsin, kuinka paljon niissä on samoja piirteitä ja kiinnostuin, onko muilla ollut samanlaisia ajatuksia, tai samanlaista tarvetta uppoutua “omaan ihanaan maailmaansa”. Voisin jotenkin kuvitella, että alkoholiongelmaisilta voisi muiltakin hyvinkin löytyä tällainen piirre…
Minä heräsin ensimmäisen kerran viiden jälkeen, siis aikaisemmin kuin edes työaamuina, ja siitä eteenpäin uni oli pikemmin jotain kevyttä horrosta kuin kunnon unta (mutta mikään maailman mahti ei saa minua vapaapäivän aamuna nousemaan sängystä aamuviideltä tai edes kuudelta!) Huomasin, että ajatukseni kiertyivät koko ajan työn ympärille. Työ työ työ työ työ. Ei ole edes mikään erityisen stressaava vaihe, hieman kiirettä pukkaa nyt kun syksy on kunnolla päässyt vauhtiin, ja päivät venyvät pikkuisen mutta siis ei mitään monen tunnin ylitöitä. Eli ei ole mitään sellaisia työhuolia, jotka valvottaisivat (saati että niille mitään voisi lauantaiaamuna kukonlaulun aikaan kotoa käsin tehdä), mutta ilmeisesti aivot vaan haluavat vatvoa jotain ja kun ei ole mitään muuta vatvottavaa niin kerta toisensa jälkeen ne kiertyvät työasioihin. Tylsää. 
Aikaisemmin totesin jossain kirjoituksessani, että “äiti, mullei oo mitään tekemistä!”. Nyt tekisi mieli sanoa, että “äiti, mullei oo mitään (kivaa) ajattelemista!” Ja siis nimenomaan jotain kivaa toivoisin, jotain mistä haaveilla (syyslomareissu on liian kaukana), jota ajatella hymy huulilla, josta olla innostunut, jota odottaa malttamattomasti… Pitää toki olla kiitollinen siitä, että se mikä valvottaa on vain työ eikä esimerkiksi terveys.
Pitäisi oppia olemaan sillain kuuluisasti ajattelematta mitään sekin pitäisi oppia, että on varsin ok, vaikka olisi ensinnäkin ihan tasaista ja toisekseen sillain rauhallista, ettei tarvitse tehdä/miettiä koko aikaa jotain asioita.
Aikamoista kun tajusin ja laskin oikeastaan juuri että tämä on 64. päivä dokailematta. Joskus näitäkin tulee laskiskeltua kun se tuntuu mukavalta. Viikot muistan aina, nyt tuli yhdeksäs viikko täyteen. Ei yhtään hassumpaa. Tuntuu aika uskomattomalta kun asiaa oikein ajattelee sillon kun yhdeksän viikkoa sitten päätin taas sulkea korkin, olin ehkä varmempi kuin ikinä ennen siitä että se EI tule onnistumaan. Toisaalta halu oli jossain kuitenkin ja ehkä juuri sen epävarmuuteni vuoksi hain kunnolla apua. Tulos on nyt nähtävillä, takana on pidempi raittius kuin koskaan ennen! Ja aion jatkaa hyväksi havaitsemallani tiellä
Olen pohtinut, että onko tämä plinkki hyvä paikka mulle viettää paljon aikaa. Onko pahasta, että liikaa velloo juomattomuuden ja selvien päivien laskemisen ympärillä. Eikö voisi vaan unohtaa menneet vuodet ja katsoa tulevaan?
Jotenki nyt kun on ollu juomatta (vasta 3vkoa), en ole vielä yhtään pysähtynyt miettimään niitä syitä miksi alunperinkään join ja mikä sai minut joskus nuorena aloittamaan. Ääni sisällä sanoo, ettei se kannataisi… Juominen on loppu ja sillä siisti. Mutta kun pidän asioiden pohtimisesta omassa hiljaisessa päässä. Yksin ollessani joskus jopa puhun ääneen itseni kanssa 
Edes mieheni ei tiedä, että iltaisin lueskelen näitä kirjoituksia samalla saaden vertaistukea. Se kun ei vertaistukea tarvi näköjään. Mä riitän sille ilmeisesti tueksi 
Lopetettiin molemmat yhteisestä sopimuksesta. Kamalat määrät alkoholia monen vuoden aikana, eikä kukaan läheisistämme tiedä siitä mitään. Meidän kahden yhteinen juttu. Taidan kuitenkin tarvita tätä keskustelutukea, ihmisethän käsittelevät asioitaan kukin eritavalla. Paluuta entiseen ei ole. Minusta ei ole kohtuukäyttäjäksi, se on todettu.
Riippuu varmaan aika paljon ihmisestä, mikä sitten sopii kellekin. Minä olen täällä plinkissä aivan sairaan paljon, siis ihan miltei koko vapaa-aikani silloin kun ei ole muutakaan tekemistä. Ainakaan vielä se ei ole häirinnyt minua. Koen enemmänkin, että minun on parempi ollakin täällä vaikka sitten koko ajan. Jos sekin pitää minut raittiina, niin hyvä juttu! Tulevaisuudessa voi katsoa tilannetta uudelleen. Siis että alkaako tämä meneen häiritsevästi yli, vai miten käy.
Kokemuksesta tiedän, että retkahdan helposti alussa, jos en käy täällä tiiviisti ja samalla mieti ongelmaani tiiviisti. Alan hyvin pian nimittäin silloin unohtaan että minulla on mitään ongelmaa ja kohta juonkin taas. Toki hoidan asiaani muutenkin kuin plinkkaamalla, mutta ylipäätään avain raittiiseen tiehen on minun kohdallani se, että vietän täällä aikaani ajatuksiani kirjoitellen ja muiden kokemuksia lukien, pohdin asiaa itsenäisesti ja sitten lisäksi uutena asiana käyn klinikalla. En usko, että pärjäisin pelkästään sillä että alkaisin vaan rakentaan uutta elämää. Toki teen sitäkin koko ajan samalla olen niin alussa vasta, että en koe, että voisin päiväksikään jäädä täältä pois. En silti koe, että olisin raitis vain plinkin takia, siis että foorumi olisi se määräävä tekijä tai että eläisin jollainlailla tämän kautta liikaa.
Tämähän on huippua vertaistukea. Joku toinen käy raittiuden alussa aa:ssa päivittäin vertaisten parissa, minä käyn plinkissä. Koen tämän niin hyväksi apukeinoksi ja täältä on alkanut saamaan kavereita. Ihmiset tulee tärkeiksi, ja tekee mieli muutenkin vaihdella kuulumisia ja lukea niitä näitä muitakin juttuja. Mutta kuten sanoin, ei tämä välttämättä jokaiselle ole toimivin keino viettää asian kanssa näin paljon aikaa. Pitää kokeilla mikä itselle sopii! Pääasia on, tyylistä viis, että pää pysyy selvänä
Just näin Aion käydä täällä lukemassa, kirjoittamassa ja ylipäätään viettämässä aikaa, joka ennen meni punkun kanssa. Elämän uudelleen rakentaminen on ihanaa ja oikein innolla odotan ensimmäisen raitis-vuoden aikana tulevia tapahtumia, jotka saan ensimmäistä kertaa kokea ilman viinihuurua. Miltähän tulee tuntumaan ilot, surut, sukujuhlat, joulu, lasten synttärit ja ystävien tapaaminen selvinpäin 
Näyttää siltä, kun maalari olisi käynyt ikkunan takana maalaamassa luonnolle lisää väriä 
Juuri näin! Minä olen joskus laskenut paljonko on pahinmpina aikoina mennyt aikaa juomiseen, krapulaan, morkkikseen ja muuhun henkiseen toipumiseen. Ei tartte edes sikaränniä, että tuohon saa meneen suurimman osan viikostaanö viikonlopun olot alkaa hellittään tavallisesti keskiviikkona kokonaan, jolloin joinkin pahimpana aikana jo muutamat taas. Torstaiaamu meni siihen kun oli olo, että jotain on otettu ja siitä kun selvisi rupesikin jo viikonlopun odottelu. Eli kaikki aikahan siinä oikeastaan meni, vaikka on samalla käynyt normaalisti töissä ja elänyt sinällään normaalia elämää. Minusta on aivan sama alussa kuinka tuon ajan nykyään käyttää, siis melkein jokainen ajanvietto on terveellisempää vaikka viettäsin sairaanloisesti aikaa plinkissä, on se ihan ok. Ehkä plinkissä olo joskus menee vähän yli, mutta se ei ole ollut terveydelleni (henkiselle eikä fyysiselle) negatiivinen juttu, päinvastoin! Monella sitten plinkkaus vähenee luonnollisesti ajanmyötä normaalimpiin mittasuhteisiin, tai kun raittius alkaa oikeasti kantaan ja alkaa haluaan muutakin sisältöä elämäänsä, niin sitä työstetään sitten kun on sen aika.
Joten pysytään kuulolla, kirjoittelehan sinäkin. Tee vaikka oma ketju niissä pääsee tutustuun ihmiseen paremmin.
Olen jonkun aikaa täällä lueskellut keskusteluja ja päätin tänään rekisteröityä tänne.
Itselläni on ahdistus-paniikkihäiriö ja alkoholiongelmia ja vaikka mitä taustalla. Sinun tekstit on jäänyt mieleeni täällä lueskellessa ja halusin kiittää sinua hyvistä teksteistä jotka on helpottaneet myös omaa oloa!
Hei Jilla ja muutkin! Mielestäni on hienoa,kun olet pysynyt noin kauan raittiina ja varmasti et ole yhtään liikaa plinkissä ollut,kun raittiuttakin tullut noin hienosti.Minäkin olen nyt taas viisi viikkoo saanut menemään raitiina ja apua olen saanut muualtakin, vertaistuesta ja viimmeksi tänään tuolla naapurikaupungissa ajoin.Ei ole helppoa ollut ja mielessä käynyt monesti kossu ja kalja.Parisuhteessa menee huonosti ja kaikki vittuilu ja muu mollaaminen mitä puolisolta tulee provosoi juomaan.Olen alkanutkin miettimään usein tätä meidän pitkää suhdettammme ja sen jatkuvuutta,mutta eronkin ajatteleminen tuntuu hyvin vaikealta.Koetan elää nyt vaan tätä hetkeä kerrallaan ja keskittiyä kaikin keinoin alkosta kokonaan erossa pysymiseen.Olen lukenut plinkkiä ja kyllä Jilla sinunkin kirjoituksesi on tukenut,myös minun raittiuttani ja muutenkin huomnnut sen,etten minä yksin taistele tätä viina pirua vastaan.Yritetään vaan mennä kaikki yhdessä eteenpäin toinen toisiamme tukien.Kiitos hyvistä kirjoitusista ja mukavaa viikonlopun jatkoa!t.akkari