Hohhoijaa. Kyllä ne sun pahimmat jutut melkoista sosiaalipornoa ovat ja niitä ei varmaan kenenkään tarvitse lukea sieltä ketjusta. Sen sijaan se viimeisin viesti oli jo ihan asiallista taasen. Hyvä että olet toipumassa. Itsellä lensi samantyylistä läppää ku sulla pari vuotta sitten kun olin kanssa sekaisin ku seinäkello(miinus ihan noin tarkat seksihommista raportoinnit). Mutta anteeksi, oli asiatonta ilmaista asia tuohon sävyyn minkä tein. Voisit Kenia ehkä perustaa uuden ketjun jossa ei noita seksisekoiluja enää olisi, ainoastaan toipumista ja mukavaa ja sen sellaista… 
Jep niin oli. Tosin siellä Kenian ketjussa sitä koitan koko ajan tuodakin esille etten itsekään ole täydellinen. Mutta nyt, takaisin Jillaan ja hänen asioihinsa
Noniin soitin ja myöhemmin on vasta soittoaika hoitajille. Ehkä odotan siihen sitten, kun ei siihen niin kovin kauaa enää ole, en paljoa aiemmin tästä paikanpäällekään pääsisi. Eikä nyt tosiaan viitsisi päivystykseenkään sairaalaan lähteä siksi, että on tullut flunssa. Ajankohtakin menisi hyvin yksiin siihen että tämä ei liity maksaan, kun ympärillä sairastetaan, syksy tekee tuloaan ja sairastun aina sillon sekä sairastun myös aina, jos olen stressissä. Mutta haluan tietenkin selvittää tämänkin, ettei sitten taas illalla yksinään tarvitse miettiä…
Hei Jilla! Tässä lapsenhoidon lomassa kirjoittelen, syysflunssaa on nyt liikkeellä munki kaveripiirissä ja itellä ainaki jos stressaa niin se pahentaa vaan tilannetta ja laukaseekin sen nuhan. Itse varmaan kans haluaisin tossa tilanteessa selvittää tarkan syyn. Edelleenki, pysyt vaan rauhallisena ja otat levon kannalta. Muuten vaikutat olevan ihan hyvällä tuulella, hienoa! Kyllä se siitä!
Muistan kun lapsena pelkäsin tukehtumista enkä uskaltanut niellä ruokaa kunnolla kuukauteen. Sitten tuli noita paniikkihäiriöitä jo 8-vuotiaana ja otin buranaa niihin etten “kuolisi” 
Ei ole kiva ollenkaan. Kun on ikää tullut, niin osaa ehkä paremmin järjellä itseään psyykata mutta silti ne tuntemukset tulee tosi voimakkaina. Ja ai niin, mulla olit tuubit molemmissa korvissa lapsena, jonka seurauksena varmaan tasapainoaisti kärsi ja seurauksena hirveät matkapahoinvoinnit. Mainitsinko jo, että mulla on myös migreenikohtauksia säännöllisin väliajoin
Ei ole helppoa ei zenin löytäminen.
Joo mieli on ihan hyvä ja hassua kyllä, en ole saanut lietsottua mitään kamalampaa paniikkia flunssastani! 
ehkä juuri siksi kun olo on tosiaan flunssainen, jos olisi ihan vaan pelkkää lämpöä niin olisin kai enemmän huolissani. Mutta olo on niin peruslentskunen että jos tämä olisi vaan sellaista sitten. Toivotaan, mutta kohta saan soitellakin jo hoitajalle ja ajattelin kysyä, saanko puhelinaikaa minua hoitaneelle lääkärille myös. Kohta pitäisi myös sen postin saapua, toivotaan että sairaalan kirje tulee jo tämän päivän postilla! Olo on ehkä helpompi taas siksikin, kun tiedän mitä teen seuraavaksi. Soitan ja odotan postia 
Voi gg, noi on niin tuttuja juttuja! Minullakin oli jo nuorena paniikkeja mutta emme osanneet niitä sellaisiksi aina luokitella. Sillon varsinkin, ja ylipäätään ennen diagnoosia, pelkäsin tosiaan aina kuolevani. Nykyään en enää kohtauksen tullessa aidosti ajattele että kuolen, koska tiedän ettei niin käy vaikka siltä tuntuisi, nyt pelkään oksentamista ja pyörtymistä. Sen sijaan mieleni on muuten niin kuolemanpelkoinen, että lääkärillekin kun menin sillon toissapäivänä niin melkein ensimmäiset kysymykseni kamalan itkun seassa olivat, että kuolenko tähän? Se on ihan kamalaa kun ei tiedä missä mennään ja pelkää vaan että henki lähtee kohta 
ja siinä pelossa on niin tosi helppoa kehitellä näitä kaikkia oireita. Äsken tuntui että ottaa sydämestä ja meinasin saada jonkun kohtauksen, kunnes tajusin maanneeni niin lintassa että se oli vaan lihas mikä kyljessä hetken oikutteli ennen kuin suoristin asentoni 
Me pelokkaat 
Ehkä sitä laakia kuitenkaan ei nyt tulis vielä meille kummallekaan. Mulla on jomottanut kaulaa jo viikon, vissiin jänne jotenkin arkana mutta pitihän siitäki miehelle sanoa ja miettiä että onkos mulla jotain vakavaa! No tietenkään ei ole mutta kun mielikuvitus laukkaa. Onhan noiden intensiteetti jo vähä vähentyny noiden pelkojen mutta varsinkin väsyneenä tuntuu monesti aika pahalta. Lapsen syntymän jälkeen kuolemanpelko siirty itestä lapseen, pelkäsin että jotain pahaa tapahtuu hänelle. Olen kyllä käynyt puhumassakin näistä jutuistani mutta sitkeässä ovat.
Sydäntuntemukset tai kaulassa ja muualla, ne aina jotenkin ainakin säikäyttää… No sitten myös vatsa. Sit taas jalat on helpompi, ellei oire viittaa veritulppaan! 
käsisärky menee kans ok, ellei oire ole puutuminen ja sillonhan on tietenkin myös joko veritulppa tai laaki tulossa mutta perusjutut kuten vaikka että polveen/nilkkaan sattuu, on ok vielä. Pääkipu menee kans, paitsi sitten kun minullakin on migreeniä, niin jos se kipu ei mene ohi tai on tosi rajua, olen aina varma että minulla on kasvain nytkin on särkenyt vähän päätä, tänään ei taas enää paitsi hetken aamulla, mutta sehän taisi johtua jo siitä kun tuli flunssa ja oli pää tukossa muutenkin kun heräsin. Ja onko ihme jos päänsärkyherkän ihmisen päätä särkee tällaisen stressin keskellä
Eilen ihmettelin miehelle illalla, että todella ihme kun en koskaan saa sydänoireita! Pitäisi oikeasti kyllä oppia rauhottumaan, koska muuten niitä voi alkaakin tuleen. Siis paniikkikohtauksessa toki sydän hakkaa ja olihan se aika korkee toissapäivänä lääkärissäkin kun jännitin niin äärettömästi (pelkään muuten myös verenpainemittaria, tais tulla taas hyvät lukemat ), mutta silti ei tule mitään muljahduksia eikä ihan kamalan nopeaa sykettä. Onneksi! Niistä sitä vasta taudin kehittelisi…
Minä katselin sitä paikkaa minkä eilen löysin, missä saa käydä veloituksetta jutteleen huolistaan. Veikkaan, että soitan sinne kunhan tätä maksajuttua saadaan ensin pois alta. Huoli on ollut niin kova, että olisi asiallista päästä purkamaan se tämän jälkeen jonnekin. He varmaan osaavat myös vinkata mistä voisin saada jatkossa parhaiten (sekä halvalla…) apua, kyllä tämän oman pääkopan juttuja pitäisi päästä jo purkaan jonnekin. Klinikalle minulla on keskusteluaikoja, mutta eihän siellä hoitaja taida mikään psykologi olla ja lisäksi painotamme siellä alkoholiongelmani ratkaisuun.
Mieli on kyllä outo systeemi. Ja eniten ihmettelen sitä, että kuinka ihmeessä näin kuolemanpelkoinen, luulosairas, lääkepelkoinen paniikkihäiriöinen ihminen on uskaltanut vailla murhetta juoda vuosikaupalla niin paljon! 
on se kumma juttu pelätä milloin mitäkin, mutta juomistani en ole koskaan pelännyt yhtä paljoa kuin kaikkea muuta. Vaikka siinä jos missä olisi pelonaihetta!
Voi, ei tuonut posti lappua 
no, ovat selvästi tainneet pistää sen 2-kirjeenä sitten, jolloin voisi ainakin olettaa, ettei ole valtava kiire… Ennen kuin posti tuli, sain klinikalta ihmisen linjan päähän. Flunssaa on kuulemma liikkeellä, eikä pitäisi olla edelleen syytä huoleen, kun on ihan flunssaoloa vaan eikä esimerkiksi äkillistä kuumepiikkiä ilman muita oireita tai sitten pelkästään niitä muita oireita. Kehotti lepäämään ja olemaan rauhassa, sitten pitää taas lähteä, jos kuume alkaa kauheasti nousemaan tai tulee muuten huono olo. Ymmärsi hyvin onneksi huoleni, ja sanoikin että on tosi hyvä kun soitin.
Taas tuli vähän levollisempi olo. Jokohan vähän saisi ajatuksia irtaantumaan tästä välillä. Huomenna varmaan saapuu sitten vasta kirje, mistä taas selviää lisää. Joten, edelleen odotellaan… Ja jos olo pysyy ok:na, kaikki luultavasti tosiaan on ok
Vitsi nyt ei ole mitään tekemistä kun sairastaa 
tai olisi kai, mutta parempi levätä tietenkin että paranee pian! Olenkin vaan notkunut tietokoneella koko päivän, mutta pitänyt googlen kiinni kuitenkin!
Aloin juuri äsken miettimään, että vaikka olen jopa flunssassa niin olo on silti kaikenkaikkiaan ihan täysin normaali ja oikeastaan jopa tosi hyvä! Taas puhun maksastani, mutta helpottaa kai omaan tajuntaani asioiden menemistä kun tarpeeksi kirjotan meinaan siis olostani se, että edelleen mietin jos jotain olisi tosi huonosti, niin ei kai oloni olisi näin hyvä? Jos ei pientä kuumetta lasketa, tai ennemminkin lämpöilyä, niin en huomaa MITÄÄN erikoista olossani. Päinvastoin olen niin pirteäkin, että on vaikeuksia vain olla rauhakseen! tänään on oksetuskin päivän edetessä jäänyt pois, olen vähän rauhottunut mieleltäni. Mitä nyt tarkistan pelokkaana peilin ohi mennessäni etten ole keltainen. En ole mutta siis muuten ei oksetakaan enää. Syödä kyllä pitäisi paremmin, eilen unohdin kun pelkäsin ja tänään taas ei maistu koska on flunssa ja sillon ei koskaan uppoa oikein ruoka. Tekisi mieli roskaruokaa, mutta en uskalla syödä kun maksa ei pidä liiasta rasvasta. Jäätelöä kylläkin pyysin mieheni tuomaan, ehkä sen verran voi.
Kuumekaan ei siis onneksi ole noussut enempää. Pitää pientä samaa lämpöä kokoajan. Varmaan hyvä merkki, minullahan kipeänä aina on vaan pientä lämpöä ja just tällainen olo, joten sekin kielii siitä, että olen vain kipeä muuten vaan. Ja hoitajakin sanoi flunssaa liikkuvan tällä hetkellä. Eli edelleen olen varmaan vain muuten flunssassa. Katsokaas nyt, kun joudun tämänkin kirjoittaan useita kertoja, että ymmärrän asian
Mukavaa tässä päivässä on se, että tunnen oloni muuten virkeäksi ja loistavaksi! Mukavaa on myös se, että saan vain levätä. Tulikohan flunssa ikäänkuin tilauksesta? Pakottaa minut lepäämään… Ehkä. Lääkärihän sanoi kans, että lepäile myös odotellessa lisäjuttuja. Toki ei siis ole pakko levätä, mutta kuitenkin. Tosi hyvää päivässä on se, että en ole panikoinut tänään! Ja kaikista hienointa se, että olen edelleen raitis ja huomenna olen ollut tasan 2 kuukautta raitis. Pidempään kuin ikinä ennen! Olen selvinnyt niin upeasti tähän saakka, että tyhmä maksani saa nyt luvan parantua pikaisesti ja flunssa myös! Niin pääsisin jatkaan normaalisti selvinpäin tätä elämääni.
Tulipa muuten sellainenkin mieleen, että ei kai ihme ett flunssa tulee herkemmin. Stressi avittaa sen tuloa, mutta voisiko olla yhteyttä myös tällä muulla kehon “poikkeustilalla”, vastustuskyky heikompi?
Tämä ilta on selvästi sitä vaikeampaa aikaa. Tosin olen paljon rauhallisempi kuin eilen. Mutta luulosairaus nostaa päätään. Siis esimerkiksi tuossa aikalailla tunnin ajan havaitsin kutinaa yläkropassa ja päässäni. Kunnes tajusin, että olen lojunut kipeänä peiton alla tuollaisessa hikisessä villapaidassa. Kummasti hävisi kutina kun kävi suihkussa ja vaihtoi paidan maksakutina ei varmaan lakkaisi tuollalailla. Minullahan on muutenkin herkkä iho, siis eritoten jos on joku vähänkin hikinen paita päällä niin heti kutiaa. Ja tuo paita oli jo hieman hikinenkin, lämpö nimittäin lähti laskuun ja sillon hetken hikoilutti. Eli siis lämpökin on laskenut. Siitäkin toki tein jo “reippaana tyttönä” negatiivisia johtopäätöksiä, että mikäs se tuollainen yhden päivän lämpöily oli?! Vaikka kun taas otin sen kuuluisan järjen käteen, niin ihan normaalia minulle. Menee ja tulee lämpöilyt kipeänä.
Huomasin myös taas tuntevani maksani, mutta siihen mies jo ärähti ihan että “no kai se ny helvetti tuntuu kun koko ajan tunnustelet sitä, johan se ärtyy siitäkin!” Johon tietenkin vastasin että enhän tunnustele, mutta sitten tajusin kun mieskin sanoi, että kokoajanhan minä kokeilen oikeata puolta vatsasta, olen painellut lihaksiakin että onko ne kipeet jne. Kyllähän jos koko ajan tunnustelee jotain kohtaa itsestään, se alkaa tuntuun. En siis edes itse ole huomannut, kuinka koko ajan hipelöin tuota maksaseutua. Ja tosiaan jos unohdan koko maksa-asian, en huomaa kauheemmin mitään. Ja voihan se tietenkin olla, että maksakin siellä tuntuu, sehän on voinut tuntua jo kauan mutta kun tunne on niin mitättömän pieni ja pitää hakemalla hakea, niin eihän sitä olisi edes huomannut aiemmin.
No mutta, mietin tuossa myös ihan muitakin asioita! Kuten sitä, kuinka hienoa on kun huomenna tosiaan tulee kaksi kuulautta raittiutta täyteen tuntuuhan se aika uskomattomalta, kun sitä oikein alkaa ajattelemaan. Siis sehän on pisin aika mitä olen ollut juomatta. Lisäksi olen lopettanut enemmänkin alkukesän puolella ja kohta on syksy! Olen siis periaatteessa ollut miltei koko kesän juomatta! Olenko menettänyt jotain? No en todellakaan ole. Sen sijaan saanut ihania kesäpäiviä joihin on mahtunut niin paljon muutakin, kuin dokaamista. Kesälomakin on mennyt selvinpäin. Monta monituista ihanaa viikonloppua myös, jolloin olen voinut tehdä miltei mitä vaan haluan, kun ei ole alkoholi asioita mutkistanut. Tuntuu jotenkin niin tosi kaukaisilta ne ajat, jolloin joi tosi paljon. Varsinkin vuosi sitten meno oli aikamoista, viime syksystä lähtien taas rajoittunut ihan huomattavastikin, mutta olihan tuossa noita “putkia” silti tasaisin väliajoin.
Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntuun, että minähän voin oikeasti saavuttaa ihan oikean raittiin elämän. Tällä polulla ei ole järkevää aina loikkia aikaansa edelle, mutta nyt olen vähän silti tehnyt niin. Tiedän nimittäin, että aivan varmana en tule juomaan mistään syystä enkä mistään mielenhäiriöstä ainakaan sinä aikana kun maksassani on yhtään mitään vialla koska kuolemanpelko on niin kova (ja se jos mikä pitää korkin kiinni!) , joten se tietää myös aikalailla varmoja aikoja hetkeksi tulevaisuudelle. Tietenkään ei auta vain ajatella niin että olen raitis, koska maksa hajosi, mutta siis tottakai sekin tuo tiettyä turvaa sille etten todellakaan aio korkata. Toimii siis vähän kuin antabus, ei silloinkaan käynyt mielessäkään kokeilla miten kävisi, jos ottaisi huikan, kun tiesi että seuraukset olisivat tosi pahoja.
Toisaalta on onni, että minulla on juurikin maksaan liittyvä iso vaiva nyt. Siis tietenkin olisin ilman moista jos voisin, mutta olen miettinyt sitäkin että entä js olisin jollain muulla tapaa kipeä ja “voisin juoda”. Kuitenkin tässä läpikäy niin isoja asioita, pelkoja ja huolia, että repsahduskin voisi olla likellä, jos vaiva olisikin jokin aivan muu. Ta enpä tiedä, toisaalta mikä tahansa näin iso terveydellinen vaiva voisi kyllä ihan yhtä hyvin pitää sen korkin suljettuna. Mutta uskon, että tämä tuo myös sitä hyvää jatkolleni, tällä erää tosiaan tuntuu kuten aiemminkin kerroin, ihan tosi käsittämättömältä ajatukselta että uskaltaisin alkaa juomaan, vaikka arvoni pian laskisivatkin.
Onko kellään muuten kokemusta kuinka äkkiä maksa-arvot ylipäätään laskee? Tajusin, etten ole sitä asiaa kysynyt lääkäriltä enkä muutenkaan miettinyt. Lääkäri oli ainoastaan täysin varman oloinen siitä, että kyllä ne laskee koko ajan jos on tosiaan niistä lääkkeistä, mutta ei tullut puheeksi kauankohan keskimäärin menee aikaa? Toisaalta olen miettinyt, että ehkä hyväkin jos ei ole tarkkaa taulukkoa. En voi vertailla jos ne laskee mutta vain vähän, niin mihinkään “voi ei, minun arvoni laskevat hitaammin kuin keskimäärin”. Mutta silti mietin että olisi kiva ja hyvä tietää, kauanko voisi kestää suunnilleen että ne pykälää yli 1000 arvot alkaisi palaan normaaleiksi. Vuosi? Vuosia? Kuukausia? Viikkoja?
Olen tässä illan mittaan miettinyt, että pitäisikö kuitenkin uskaltaa kokeilla vielä joskus jotain päivittäistä lääkettä paniikkihäiriööni. Luin tänään taas paniikista paljon (illalla mies ei ollut hetkeen kotona, ja silloin juuri kutitti hetken ja sain lietsottua ihan hyvät tilat itselleni hetkeksi…) ja oikeastaan nyt vasta tajusin, että monihan on kirjoittanut selättäneensä koko paniikkihäiriön. Siis häh, eikö niillä oikeasti ole enää niitä kohtauksia kaupanjonossa? Siis käykö ne ihmiset nykyään isoissa kaupoissa? En ole aiemmin tainnut oikeasti sisäistää, että tuohan voisi olla siis ihan mahdollista. Olen niin jotenkin tottunut yli 10 vuoden aikana tähän paniikkiini ja se on niin salakavalasti pahentunut, että minulle on alkanut olemaan ihan normaalia se että jännitän lähikaupassa, en vaan käy isoissa marketeissa, en käy missään syömässä, pelkään postissa, pelkään apteekissa, pelkään isoja juhlia… Ne on niin jokapäiväisiä asioita, aina läsnä ne pelot, että siitä on tullut NORMAALIA. ja kun en joka pelkoon voi/halua edes ottaa mitään rauhottavaa, niin niitä on sitten vaan sietänyt… Ja välttänyt liian pahoja paikkoja.
Mutta sitten on ihmisiä, jotka ovat saaneet oikean lääkkeen mikä ei tee liioin haittoja, ja jopa kuukauden päästä niiden paniikit ovat laantuneet. Siis eivät käytä välttämättä edes rauhottavia enää 
en ole tosiaankaan koskaan ajatellut asiaa näin pitkälle! Siis nyt kun mietin… Jos löytyisikin lääke, joka sopisi minulle, niin voisinko olla kuin kuka tahansa normaali ihminen? Kulkea tuolla normaalisti?
En tiedä oikein. Kammoksun jatkuvaa lääkitystä ja tottakai mietin, auttaako se edes yksinään. Entä jos sitä syö tovin, niin mitäs sen jälkeen, olen taas yhtä hullu vai? Rinnallehan pitäisi sitten saada jotain terapiaa, siitä voisin jutella klinikalla, että olisiko heillä ideoita. Kerroin siitä jutteluavusta mitä se eräs paikka täällä tarjoaa, mutta kun ei sielläkään taida varsinaista kallonkutistajaa olla ja minä vaatisin varmaan sellaisen… Lääke pelottaa myös siksi, että se ensimmäinen lääkekokeiluni pisti pääni niin sekaisin, että sekosin jo töissä ja kotonakin ja lopputulos olikin, että paniikkihäiriö paheni. Luin kyllä, että normaalisti lääkehoidon alussa annetaan myös rauhoittavat, juurikin tasaan sitä oloa kun toinen lääke voi pahentaa alkuun oloa. Minähän sain vasta paljon myöhemmin rauhottavat, sillon kun lopetin päivittäisen lääkkeen kun olin jo kuukausia sitä syönyt ja sekoillut… Se on siis kai suurin pelko, että sekoaisin taas. Mutta pitäisikö silti kuitenkin kokeilla? Jos pitäisi rauhottavia rinnalla? Alottaisi muruannoksella?
Enpä tiedä niin, mutta jo lyhyessä ajassa paniikkini on pahentunut todella paljon ja siksi alan jopa lääkevastaisena miettiin lääkehoitoa. Ei elämä voi ikuisesti näinkään jatkua, että pelkään jokapäiväisessä elämässä ihan arkisiakin asioita. Nyt tämä uusin käänne on saanut vielä minut suht tolaltaan ja säikähdin oikeasti tänään, kun alkoi kotona yhtäkkiä huimaan. Olin varma, että sekin liittyy maksaan, tuntui että näin ihan kahtena kaikkea, oli vaikea tarkentaa katsetta ja olo meni ihan veteläksi. Tajusin vasta kun se paheni entisestään kun aloin sitä mietiin, että hyvänen aika tämähän on ahdistusta ja alkavaa paniikkia! Sydänkin alkoi jo jyskään ja kuolemanpelko kiipiin. Itkinkin hetken ja pelkäsin, kun tiesin etten saa miestäni puhelimellakaan kiinni. Ja siis minullehan ei koskaan tule kohtauksia kotona. Parempi ettei tulekaan enää, jos sitä alkaa pelkäämään niin kohta tulee täydellinen yksinolon pelko, ja sitten alkaa keinot loppumaan minultakin. Yksinoloa kun ei enää voi vältellä! Että kyllä tässä alkaa sitä lääkettä miettiin…
Olo on kyllä sen verran säpsy, että pitää ainakin saada resepti rauhottaviin. Soitan huomenna klinikalle antaisiko ne sieltä, kun alan oleen hermoraunio… Ja ne juhlatkin on tulossa lauantaina, ei toivoakaan näin hermostuneena selvitä niistä ilman! Toivon, että antaisivat edes yhden lääkkeen klinikalta että saisi hetken vetää henkeä. Saisinhan reseptin taas sieltä yksityiseltäkin missä olen käynyt, mutta se maksaa taas sitten sen 50e kun eivät käymättä uusi 
Ja toki haluaisin klinikkalääkärin mielipiteen siihen, onko turvallista nyt ottaa pieni määrä lääkettä, vaikka hän jo kertaalleen sanoikin että on.
Minä kuulun noihin onnekkaisiin, jotka ovat päässeet paniikkihäiriöstä eroon lääkityksen avulla. Ja kyllä olen myös saanut aikanaan muutakin hoitoa kuin lääkkeitä (eli sekä ryhmä- että yksilöterapiaa). Mutta kyllä todellisen avun sain vasta kun keksittiin, että nämä uuden polven mielialalääkkeet tehoavat myös paniikkihäiriöön. Minulla on pysyvä lääkitys ja kun olin ilman lääkettä raskaus- ja imetysajat niin valitettavasti paniikit palasivat. Lääkitys on suuresti auttanut minua pysymään työkykyisenä ja nauttimaan elämästä.
kiitos kokemuksestasi, audente1! laitan asian kyllä mietintämyssyyn ja kyselen klinikalla lisää asiasta… toisaalta alkaa tämä mieli oleen kohtalaisen avoin kuitenkin kokeileen, jos tuntuu että niistä menee taas aivan sekaisin niin voihan ne sitten lopettaa kuitenkin. viimeksi söin niitä aivan liian kauan, kun odotin vaan jos olo laantuisi, mutta ei se laantunut. lääke ei kuulemma sopinut minulle ja joku muu voisi sopia, mutta lääkärikin toki ymmärsi jos en halua kokeilla eikä kukaan ole sitten “pakottanutkaan”, kun olen aika tiukasti heti aina sanonut että minä en ota mitään tuollaisia enää ja piste. nythän sellaisia ei varmasti voisikaan heti alottaa, mutta kerkeänpä miettiä asiaa!
aamu alkoi hyvin, sairaalasta soitti se minua hoitamaan alkava lääkäri. hän sanoi, että oli saanut tietoni ja “sinullahan on voinut se antabus nostaa tämän arvon, mutta koska emme tiedä kuinka se arvo kuitenkaan elää niin ottaisimme sinua mieluusti mahdollisimman pian tutkimuksiin”. Menen siis huomenna aamulla labrakokeisiin ja sitten tulee yhteydenotto hoitajalta, että koska menen myöhemmin päivästä lääkärin juttusille. sitä aikaa ei siis lyöty vielä lukkoon. ehkä ne katsoo, mitä tulokset sanoo. mutta onpa hienoa että ihan soitti, ei siis tullut kirjettä. ja ihanaa, sitähän pelkäsin että jos en pääsekään ennen viikonloppua, mutta pääsen! olisi kamalaa odottaa sen ylitse. lääkäri oli ihanan rauhallisen kuuloinen mieshenkilö, jotenkin pelkän pienen puhelun aikana tuli rauhallinen mieli. ja tietenkin se auttaa, kun nyt tiedän että pääsen huomenna tutkimuksiin. varasinkin jo labraan itselleni heti aamuksi ajan.
Moi Jilla! Kyllä tuo paniikkihäiriö varmasti vaikeuttaa elämääsi niin paljon, että jotakin sille olisi hyvä tehdä. Mutta eivätkö kaikki lääkkeet periaatteessa rasita maksaa, jollakin tasolla ainakin? …Tämä vain mutu-tietoa, en kyllä tarkkaan tiedä näistä asioista… varmasti jos lääkärit sanovat turvalliseksi niin sitä ovat, mutta eikö tuossa tilanteessa kun maksa-arvot saavat sinut paniikkiin, kannattaisi välttää kaikkea uutta lääkitystä?
Tuli mieleen, että paniikkihäiriöt on aika yleisiä, ja niitä hoidetaan myös monella muulla tavoin, lääkkeettömillä hoidoilla. Oletko ottanut niistä selvää? Terapiat, tai vaikka meditaatio, syvähengitys… Jotenkin tuntuisi, että lääkkeiden käyttö vaan siirtää niitä todellisia syitä sivuun, ja ongelma ei parane, vaan siirtyy vaan eteenpäin… Toisaalta jos lääkitys auttaa selviytymään normaaliarjesta, niin varmaankin itsekin sitä käyttäisin, jos muuten en selviytyisi. Kaiketi paniikkihäiriökin on usein oire jostakin syvemmästä kiputilasta, opittu reaktio jolla tätä sisäistä tuskaa peitellään, niin että sitä ei tarvitse kohdata. Tuli mieleen, että jos kaivelisit esille ne traumat ja syyt vaikka jonkun ammattilaisen tukemana, ja opettelisit erilaisia syvähengitys- ja rentouttamiskeinoja, voisit päästä niistä eroon ilman lääkitystä. Daniel Siegel niminen aivotutkija ja psykoterapeutti on kehittänyt erilaisiin meditaatioihin perustuvan menetelmän, jolla on lääkkeettömästi parantanut esim. skitsofreenikkoja, piboläärihäiriöisiä, dissossiaatio-ongelmista kärsiviä, masentuneita jne… Menetelmä perustuu aivokemian muuttamiseen ja tämä muutos tehdään lääkkeettömästi erilaisilla meditaatiomenetelmillä. Jos kiinnostuit, kannattaa lukea hänen kirjojaan, esim. Mielitaju kirjassa hän kertoo erilaisista potilaskeisseistään ja menetelmistään, joilla on heitä parantanut. Itsekin olen noita menetelmiä kokeillut, ja kyllä ne ainakin levottomuuden ja hermostuneisuuden saavat katoamaan, ja parhaimmillaan tuovat rentoutuneen, turvallisen, rakkauden täyttämän olotilan. …Tsemiä Jilla!
Kiitos sitruunapippuri sinulle!
Joo siis se on selvää, että NYT en ole mitään lääkettä aloittamassa, kun maksa-arvot seilailee ja en tiedä missä ne tällä hetkellä huitelee… ja tietenkin tämä koko kuvio on tehnyt syvää ahdistusta ja jatkuvaa huolta, joten ei kiitos tähän päälle enää mitään lääkkeen laukaisemaa “lisätilaa”. mutta tosiaan kuten sanottua, asiaa voisi harkita sitten joskus, kun tämä maksa saadaan ensin takaisin raiteilleen. mutta tämäkin tuo minulle hyvää lisäaikaa miettiä asiaa. Siitä täytyy tosin soittaa tänään klinikalle voiko he uusia minun opamox reseptiä/antaa yhtä tai kahta pilleriä vai pitääkö minun todella mennä yksityiselle eri lääkärille maksamaan mammonaan siitä että saan reseptiin kuittauksen. klinikkalääkäri ei siis nähnyt estettä sille, etten voisi puolikasta ottaa miedoimmasta opamoxista, sen ei siis pitäisi kauheesti maksaa rasittaa. mutta parempi varmistaa asia.
Lähinnä siis en muuten tuota tarttisi, mutta alan oleen kohta niin stressissä, etten enää tiedä miten pahasti kohta pää leviää. kotonaollessa on kaikki ok, mutta viikonloppuna olisi ne juhlat ja valitettavasti tiedän, etten siellä nyt tällä kunnollani vaan pärjää. pärjäisin ehkä vielä jotenkin jos ei olisi tätä huolta ollut, paitsi syömisestä, mutta nyt en saa kyllä mieltäni milläänlailla sellaiseen läjään että olisin kelvokas meneen ihmisten ilmoille. tietenkin huominen verikoekin kertoo aika paljon lisää saako ylipäätään syödä murustakaan yhtään mitään. pelkään vaan jos se sairaalan lääkäri ei antaisikaan minulle alkoholitaustastani johtuen lääkettä vaikka maksa sen sallisi, että mitä sitten teen? se on kylmä tosiasia, että sitten ei ole juhliin asiaa yksityisellä klinikalla he tietävät, kuinka paljon tai vähän olen lääkettä käyttänyt ja sieltä saan sitä, mutta jos nyt ensin ootan sairaalalääkärin ja hänen mielestään esim maksani lääkkettä pienen määrän sallisi, mutta ei muuten haluaisi sitä antaa, en enää välttämättä kerkeä sitä muualtakaan saamaan. Huomaatteko, saan jo tästäkin asiasta kauhean ongelman itselleni pelottaa jo pelkkä sinne sairaalaan menokin niin paljon, että kuinkahan siitäkään selviää. no, kunhan sisälle pääsen niin kai sinne joku sitten vaikka kantaa vastaanotolle jos jalat menee alta. Ja kun aika selviää saan varmasti miehenikin mukaan.
olen miettinyt noita erilaisia muitakin juttuja kuin lääkettä, ja itseasiassa olen ollut aina enemmän kaiken muun hoidon kannalla kuin lääkkeen. minulla on toisaalta se hyvä asia, ettei paniikkikohtauksia tule koko aikaa ja missä sattuu, ahdistusta voi olla ja nyt onkin kokoajan, mutta sen kanssa vielä selviän kun en vaan mene minnekään. paniikit tulee tietyissä paikoissa, ja varmasti jo senkin takia että niitä tiedän odottaa, joten varmasti olisi yksi erittäin hyvä ajatus alkaa hoitaan sitä myös lääkkeettä, koska voin aika hyvin kontrolloida sitten tekemisiäni ja harjoitella pikkuhiljaa. Nythän aloitin jo sitä siedätystä paikkoihin omin voimin, mutta nyt sekin on tauolla. mutta siis varmasti olisi apua tuollaisesta ja vielä kun saisi lisäajatuksia ja toimintamalleja joltain terapeutilta, koska itsellä loppuu keinot kaikkeen tämän enempään. ja onhan minulla aina ne rauhottavat (jos niitä nyt enää annetaan) joita voi sitten ottaa, jos tulee pakollisena jokin liian paha tilanne vastaan.
Pitää kysellä klinikalta, minulla on syyskuun alkuun sinne keskusteluaika hoitajan kanssa. Hän varmasti osaa kertoa, millaisin keinoin minun olisi tämän kanssa viisasta edetä. on myös se toinen keskustelupaikka mistä kerroin, jossa ajattelin poiketa kunhan ensin selviää fyysinen vointini. Sielläkin varmasti saa jo apua ihan puhumalla ja hekin varmasti tietävät mistä voisin saada apua jatkossa. Siellä kun ei ole varsinaisia terapeutteja käsittääkseni ja käyntimäärät on muutenkin rajoitettu aika vähään. uskon kuitenkin että sieltä voisi olla jo heti alkuviikosta oikein hyvä aloittaa, jos nyt vaan tuo maksani ei ole siinä kunnossa että sille pitää alkaa jotain tekemään. Mutta jos kuviot ratkeaa mukavasti päin ja toipuminen on jo alkanut, pitää tätä tilannetta alkaa purkamaan kyllä välittömästi. olen kerran ennen elämässäni ollut vähän vastaavan huolen kourissa ja se oli silloin tilanne, minkä jälkeen aloitimmekin lääkityksen, koska paniikkikohtaukseni alkoivat menemään aivan kamaliksi. On paha, että tiedän niin käyneen ennenkin, sekin varmasti pahentaa nyt asiaa mutta toisaalta myös positiivista että tiedän niin ehkä käyvän nytkin, joten osaan varautua ja alkaa jo heti miettimään kuinka tässä edetään.
Voi tätä mieltäni. Aloin pelkäämään nyt huomista siksi, kun tajusin että hoitajahan ilmeisesti siis soittaa minulle sen jälkeen, kun ne maksatulokseni ovat tulleet ja kertoo sitten, koska menen iltapäivästä lääkärin jutulle. Mitä pelkään? Sitä, että hän soittaa “hei jilla, hoitaja täällä soittelee että nyt maksa-arvosi oli xxxx ja lääkäriaikasi on…”. Entä jos se tulos on “hei jilla, hoitaja täällä soittelee että maksa-arvosi ovat nousseet tosi rajusti lisää ja…” Minähän sekoan siihen paikkaan. Mitä jos en kerkeä karjaisemaan heti puhelun alkuun, tai muista sanoa, että älä please kerro jos ne on noussut? Tai älä kerro yhtään mitään? Mitä minä sillä tiedolla teen kuitenkaan ennen kuin lääkärin luokse pääsen, en mitään? olisiko ihan älytöntä ja noloa soittaa takaisin sille lääkärille ja sanoa, että voisikohan tehdä niin, että minulle ei kerrota koko arvoa jos se on noussut ellen sitä itse kysy tai ellei minun ole aivan välttämätöntä tietää? Tai että hoitaja ei sanoisi arvosta yhtään mitään kun soittaa?
Voi hitto, kaikkea ihminen saa pelätä…
Taas itkettää ja ahdistaa
Aamupäivää Jilla.Paniikkihäiriöstä ON mahdolista parantua ja saada oireet kuriin.Olet varmaan lukenut sellaisen kirjan kuin Perhosia vatsassa,Ben Furmanin kirja.
Itselläni oli parikymppisenä kohtaukset niin pahoja että piti ambulanssilla mennä sairaalaan.Mulla oli täydellinen välttämiskäyttäytyminen yhdessä vaihessa,olin varma että mulla on aivokasvain ja tutkimksiin pääsyä odotellessa eristäydyin omiin oloihini,uskalsin yksin tehdä pyörälenkkejä,joskus en päässyt ulko-ovea pidemmälle ja piti kääntyä takaisin.
Ei hirmuisesti lohduttanut kun kanssaihmiset sanoi että kaikillahan sydän tykyttelee silloin tällöin nopeasti,mitäs tuosta hermoilet.
Mun mielestä paras lääke tuohonon siedättyminen,sellanen että turvallisen ihmisen kanssa tekee ne asiat,käy kaupassa,pankissa,apteekissa jne ja kohtauksen tullessa toinen on siinä vieressä tukemassa.Ja toistelee ettei hätää,et kuole tähän,tämä on sitä vanhaa tuttua,olet kokenut tämän ennenkin etkä ole kuollut.
Aika laimeasti tuon kirjoitin mutta oikeasti,siitä on mahdollista päästä eroon.
Itselläni on aika ajoin kohtauksen tapaisia ja ne jää ikäänkuin päälle,minipaniikeiksi.Pystyn aika hyvin jo tunnistamaan ja juuri noin vakuuttamaan itseni,että tämä on tätä vanhaa samaa.
Joskus pari vuotta sitten bussissa paniikki näytti kuitenkin isosti voimansa,olin bussissa ja silloin en saanut tilannetta haltuun,se löi läpi täydellä voimalla.Piti jäädä bussista kesken pois.
Jos et ole lukenut tuota kirjaa,käy lainaamassa.Eihän se poista paniikkiasi mutta siitä saa mahtavia vinkkejä ja esimerkkejä.
Mikä paikka siellä on,missä voisit käydä juttelemassa tuosta,elämä on ihan invalidisoitunutta paniikin kanssa.Voihan se olla että sellainenkin auttaisi,jos pienen määrän käyttäisit jotain lääkettä aluksi ja sen turvin tekisit nuo kauppa ym.reissut,jolloin saisit kokemuksia siitä ettei kohtausta tule.Aivosi oppisivat erilaisen käyttäytymismallin.
Jokatapauksessa,minä ainakin ymmärrän nuo kauhut täysillä.Mutta korostan vielä,niistä pääsee eroon!
kiitos kenia rohkaisevasta viestistäsi! minullahan on tuo mies, minkä kanssa uskallan kulkea paremmin kuin yksin. onneksi hänelle on aina ollut ok se, että sairastan tällaista sairautta… ihan aina hän ei tietenkään ihan ymmärrä, miksi juuri tänään vaikka voi olla taas vaikeaa viedä paketti postiin, jos olen niitä vienyt sinne ennenkin kymmenittäin ja selvinnyt jollainlailla, ja kun paketin vieminen ei nyt tietenkään kauheasti vaadi. siis niinhän sitä luulisi. mutta sitten kun taas selvitän millainen se olotila on, hän ymmärtää kyllä. hänellä on joskus itsellä ollut sellaisia “sydän hakkaa ja punastun” kohtauksia kaupan ruuhkassa, menee kuulemma kehon läpi kuumia aaltoja, mutta ei kuitenkaan mene paniikiksi asti eli jotain pienempiä ovat nuo eikä niitä enää ole ollut. mutta olen sitten miehelleni sanonut, että minulla on sellainen jo joka päivä lähikaupassa ja se on ihan “normaalitilanne”, että ne paniikit sitten taas on sellaisia kuin kaupassa olisi tulipalo mitä karkuun pitäisi juosta. se on auttanut häntä hahmottaan tilannettani.
hänen kanssaan tosiaan voin mennä vähän isompaankin kauppaan, se helpottaa jo kun tiedän, että teemme yhdessä ostokset ja jos pääni sekoaa, hän voi jäädä kassalle sen valtavan ruokakuorman kanssa ja voin lähteä pois jos on liian huono olo. kaupassahan voin vielä jollainlailla kulkea, mutta ison ostosmäärän laittaminen hihnalle ja maksun oottaminen on paha tilanne, koska tiedän, ettei siitä nyt oikein voi enää lähteä. Tai voi tietenkin, mutta se on tosi noloa. Mutta niin, voin siis mieheni kanssa ollessa joko lähteä, tai sitten voin vaan keskittyä rauhottuun, mutta minun ei tarvitse tehdä siinä muuta. Yleensä tämän tiedon turvin sitä paniikkia ei suurena edes tule. Hän ei myöskään päästä minua koskaan kaupasta pois, jos vaan sanon että “minun on vähän huono olo, mitä jos menen edeltä jo ulos?”, vaan hän sanoo että et nyt varmana mene yhtään mihkään. Se on hyvä asia! Koska jos ehdotan lähtemistäni, niin tiedän itsekin ettei paniikki ole vielä liian paha, ettenkö selviäisi. Mutta yritän vaan aina luistaa tilanteesta, jos on yhtään heikko olo… Kun pelkään tietenkin, että se räjähtää aivan käsiin.
Mutta mieheni kanssa olen siis harjotellut tilanteita ja on ihanaa kun hän ymmärtää sillälailla, että jos oloni menee oikeasti tosi pahaksi ja häivyn, hän tietää miksi niin kävi. Se on ihan ok. Pienemmässä hädässä hän ei liioin hyssyttelekään, vaan järki-ihmisenä juurikin lähinnä toteaa että älä nyt mene mihkään kun jäät siihen auttamaan näiden eväidemme kanssa ja sitten usein se olo jo siitä voi jopa helpottuakin! Joskus häntä ärsyttää selvästi isossa marketissa (voin tosin käydä jostain syystä vain lidlissä hänen kanssaan, en muualla) se että jätän hänet yksin monen ostoskassin kanssa sinne suuriin jonoihin, että ihan aina se ymmärryskään ei meinaa riittää. Mutta en häntä siitä solvaa, koska oikeasti voin kuvitella miten voimia syövää se on shoppailla puolison kanssa joka AINA sekoilee missä sattuu ja siinä varmaan herkästi voi joskus tuntua että huijaan ja lähden vaan meneen millon mistäkin syystä. kyllä hän silti aina lopulta tilanteen ymmärtääkin. Suostuu myös tuleen seurakseni erilaisiin paikkoihin, lähtee mm. viemään niitä paketteja kanssani postiin jos se on minulle sillä hetkellä liian vaikeaa ja jos se on TOSI liian vaikeaa, on hän joskus ne vienyt puolestani. Siihen tosin turvaudun ääriharvoin koska se ei auta tilannettani, mutta sanotaanko että jos vaikka tänään tämän kaiken sekopäisen huolen keskellä pitäisi mennä jonottaan postiin, niin siinä olisi tilanne jolloin laittaisin mieheni asialle.
Kiitos kirjavinkistä, minä en ole lukenut tuota joten katson saisinko sen tilattua. olen aika huonosti lukenut kirjallisuutta, minulla ei ole enää kirjastokorttia ja sekin on tietenkin vähän vaikea paikka muutenkin, se kirjasto. Toisaalta voisin myös harjotella sinnekin menemistä jatkossa, lukeminen rentouttaa ja erityisesti rentouttaa tästä aiheesta lukeminen. Sen voisin siis ottaa myös yhdeksi askeleeksi, mennä alkuun hiljaiseen aikaan kirjastoon lukemaan kirjoja rauhassa. Voi myös olla, ettei kirjastossa tulekaan huono olo, koskaan ei ole tullut, tosin en ole siellä käynyt ainakaan 10 vuoteen muutenkaan… mutta lähtökohtaisesti hankala paikka. vaan kun siellä en ole koskaan seonnut, niin nyt jos menisin sinne reippain avoimin mielin, voi olla ettei huonoa oloa tulisikaan. Ja ainakin sieltä pääsee ulos heti kun haluaa, tai voi hakeutua johonkin rauhassa vetään henkeä välissä.